No niin, sain lopultakin luettua Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian (Otava 2009).
Pitkän lukutauon jälkeen Siltalan alussa omahyväiseltä, teennäiseltä ja sekavalta vaikuttanut ilmaisu tuntui kirjan loppua kohti tiivistyvän. Aihekin tiivistyi, kun sodan esinäytösajan ilmapiirin kuvaamisesta siirryttiin itse lyhyeen sotaan ja sen jälkiseurauksiin.
Siltala lähestyy aihettaan poimimalla ajan säilyneistä kirjoituksista pätkiä, yhdistelemällä niitä temaattisesti teksteissä esiintyvien kielikuvien, sanontojen ja vertausten perusteella, halvanoloisten psykologisten stereotyyppilinjausten mukaan: tukahdutettu seksuaalisuus, äitimyytti, yhteisö ihmiskehona, toteemit ja niiden vampirismi (”Lippu juo vain parhaiden verta”) ja niin edelleen.
Mielenkiinto tällaisiin asioihin on tietysti peräisin jotakuinkin samalta aikakaudelta ja samojen yhteiskuntaluokkien piiristä: 1900-luvun alkupuolella lehtiin ja kirjoihin kirjoittelutaitoiset tulivat lähinnä kaupunkien varakkaammasta väestönosasta, samoin kuin sellaiset käsitykset, joiden mukaan kirjoittajan henkisestä tilasta voidaan päätellä yhtä ja toista vaikkapa hänen käyttämiensä, kenties hyvinkin sattumanvaraisten ja toisista yhteyksistä omaksuttujen kielikuvien perusteella. Otos on siis erittäin valikoitu, väistämättä. Toisaalta Siltala tuntuu riviensä välissä normittavan oikeaa (ja vääristynyttä) suhtautumista äitiyteen, seksuaalisuuteen jnpp. nykyajan normien mukaan. Ehkäpä tulevaisuuden psykohistorioitsijat tulevat huomaamaan Sisällissodan psykohistorian hyvinkin valaisevaksi kertomaan jotakin 2000-luvun alun Suomen henkisestä tilasta?
Toisinaan tekstiä tulee luettua ainoastaan Siltalan valikoimista sitaateista poimimien lihavointien kautta, eräänlaisena sekavan kömpelönä, mutta ehkäpä Siltalan sieluntilaa paljastavana eroottisena(kin) runoutena, tyyliin
elämää antava ja kasvattava voima
mahtava mamma, hellällä äidillä vitsa
lasta
puinen neitsyt Maarian kuva
hameen alla teräviä neuloja
pieniä veitsenteriä
rakkauden syleilyssä
Mutta kyllä Siltala onnistuu kaivamaan laajasta aineistostaan esille myös aidosti kiinnostavia näkökulmia. Olen tähän asti olettanut Jussi Halla-ahon blogitekstien olevan enimmäkseen tämän eteläslaavilaisten kielten tutkijan suomentamia ja lokalisoimia katkelmia serbialaisesta sotapropagandasta Jugoslavian hajoamissodan ajoilta. Siltalan suomentamien sitaattien perusteella myös vuoden 1918 Hufvudstadsbladet saattaa toimia pyhän vihan lähteenä: sama kaiku on lauseiden.
Siltalan kiinnostus seksuaalisuuteen saa hänet korostamaan molempien osapuolten vastapuolelle tekemää seksuaalista väkivaltaa ja ihmettelemään valkoisen puolen punaisia naistaistelijoita (ja sellaiseksi epäiltyjä) kohtaan tuntemaa mieletöntä vihaa. Mielenkiintoinen on erityisesti valkoisella puolella sodan jälkeen virinnyt ilmeisen hurmioitunut lapsisotilaiden ihannointi: merkittävä osa valkoisen(kin) puolen taistelijoista oli 10–20-vuotiaita koululaisia. Olen viime aikoina pohdiskellut ajatusta sodasta eräänlaisena jälkiaborttina, jossa yhteiskunnan tarpeettomimmaksi koettu väestönosa – nuoret miehet – lähetetään kuolemaan ennen lisääntymistään, koska maatalouteen siirtymisen jälkeen heitä ei ole voitu lähettää kuolemaan pitkille metsästysretkille, pois yhteisön piiristä, joka sekin on ollut arvostettua ja ihailtua toimintaa juuri siksi, että eniten ihailua ja huomiota kaipaavasta porukasta päästäisiin tällä vapaaehtoismenetelmällä eroon: ”Nuorukaisen kuolla kuuluu.”
