Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto kerää mielellään talteen, niin, kirjailijoiden arkistoja. Kuten seuran edustajat ovat meille kirjailijoille useassakin yhteydessä toistelleet, kokoelmaan ei haluta pelkästään käsikirjoituksia sunsensellaisia, vaan muutakin materiaalia joka kertoo kirjailijan elämästä ja siitä miljööstä, missä teokset ovat syntyneet. Eikä kiinnostuksen kohteena ole pelkästään nimekkäät, suuret, ”oikeat” kirjailijat: arkistoon otettaisiin mielellään esimerkiksi äitini kirjeenvaihto. Hänhän ei julkaissut runoilijana muualla kuin Nuoren Voiman Liiton julkaisuissa. (Joskus pitäisi käydä läpi hänen kirjoittamansa runot. Niissä saattaisi olla pienen kokoelman tynkää.) Tämä uran nyykähtäminen ennen kuin se kunnolla alkoikaan olisi kirjallisuudenhistoriallisesti kiinnostavaa, kertoo arkistossa työskentelevä ystävä.

(Äiti itse kertoi suunnitelleensa silloisen poikaystävänsä kanssa yhteiskokoelman julkaisua. Suhde kuitenkin päättyi ennen kuin kirja saatiin valmiiksi. Äiti oli kuulemma vannottanut poikista julkaisemaan omat runonsa, että tämä oli sentään sen hänelle velkaa. Ja ex-poikis totteli. Hänen nimensä oli Väinö Kirstinä.)

Olen itsekin kaavaillut siirtäväni ennen pitkää ainakin osan jo julkaistujen kirjojeni materiaalia sisältävistä mapeista arkiston huolehdittavaksi. Jos päätän sittenkin kirjoittaa niille jatkoa, saan toki tutkia omaa aineistoani arkiston tiloissa. Aikaa myöten sinne päätyisi epäilemättä muutakin materiaalia. Esimerkiksi muistikirjoja, jotka Ripsan bloggaus palautti jälleen kerran mieleen.

Aina selaillessani edelleen käytössä olevia muistikirjojani tunnen jonkinlaista epämääräistä noloutta. Ajatellaan nyt esimerkiksi tuota yhtä, joka on Liken mainosmuistikirja jostakin 1990-luvun loppupuoliskolta. Tyylikkäissä, kovissa mustissa kansissa on kultavärillä painettuna kustantamon logo niihin kohtiin selkää ja etukantta missä se olisi oikeassakin kirjassa, ei muuta. Muistikirja on ollut minulla käytössä jo vuonna 1998, siitä päätellen että siihen on luonnosteltu sanoitus sinä kesänä Espoon kesäteatterissa toteutetun Markiisitar de Sade -näytelmän musiikin innoittamaan lauluun nimeltä ”Punainen kuu” (josta minun on tarkoitus työstää vähän valmiimpi äänite joskus lähitulevaisuudessa). Siinä on myös ideointia häälahjatoivomuslistaan keväältä 2000. Siinä on luonnostelma 391:n rakenteeksi, muistiinmerkittyjä unia joita käytin Alshainissa, kohtausideoita Neduihin, muistiinpanoja kokouksista ja monta vuotta sitten järjestettyjen tilaisuuksien suunnitelmia. Mitään merkintää ei ole päivätty. Olen kirjoittanut kirjaan sitä paitsi molemmista päistä, joten merkintöjen aikajärjestyksen päätteleminen on vieläkin hankalampaa.

Pari tuoreempaa muistikirjaa on sentään vähän jäsentyneemmässä käytössä. Kierrekantinen vihko on pyhitetty käännöshankkeille, lahjaksi saatu Tatu ja Patu -muistikirja soitinrakennusprojekteille. Yöpöydän laatikossa on Like-kirjaakin vanhempi muistikirja, johon on laulutekstien, kirjaideoiden, unien sun muiden raapustusten lisäksi liimattu lehdistä leikatut kuolinilmoitukset ja muistokirjoitukset Rami Kuusisesta ja eräästä oman käden kautta poistuneesta arkeologituttavasta. Pieni, takintaskuun mahtuva matkamuistikirja on yhtä kaoottinen kuin nuo isot. Muitakin löytyy, muun muassa paksu, Raamatun uuden käännöksen kansilla varustettu muistikirja, jossa on ainakin 391:n luvuittainen suunnitelma. (Siihen kirjaan sopiva muistikirjavalinta, tietysti: yhtenä teemanahan oli neljännen vuosisadan jKr. fanaattinen kristillinen väkivalta.)

Laulunsanoituksia olen toisinaan repinyt sekalaisista muistilehtiöistä irtikin ja tallettanut mappiin, jonka selässä lukee ”Omia äänimerkkejä”. Joissakin on jopa päiväysmerkintä. Useimmissa ei.

Jos tämä(kin) materiaali päätyisi joskus kirjallisuusarkistoon ja jos joku tutkijaparka yrittäisi joskus a) järjestää aineiston ja/tai b) tutkia erään J. Pekka Mäkelä -nimisen kirjailijan työtä ja jälkeensä jättämää aineistoa, pelkään että tulisin hänen toimestaan moneen kertaan manatuksi ja kirotuksi sotkuisen vihkojen vuoksi. Mutta toisaalta epäilen vahvasti, etteivät vanhemmat tai nuoremmat kollegat ole yhtään sen systemaattisempia. Ehkäpä tutkija on jo valmiiksi tottunut moiseen kaaokseen ja katselee tyytyväisenä, että käsialasta saa sentään sieltä täältä selvääkin. (Paitsi niissä merkinnöissä, jotka olen kirjoittanut bussissa, junassa, metrossa tai puoliunessa. Niiden suhteen itsellänikin on vaikeuksia.) Voi tietysti toivoa, että joskustulevaisuudessa kynänjälkiä on mahdollista ajoittaa.

Mutta toisaalta: sehän ei ole oikeastaan minun ongelmani. Mitäs rupeavat kirjallisuudentutkijoiksi.

• Tweet
• Pin It