Hienon konserttisyksyn jälkeen myös keväästä näyttäisi tulevan vallan vaikuttava, jälleen kerran paljolti Savoy-teatterin tasokkaan tarjonnan ansiosta.
En ole juurikaan kuullut Blind Bloys of Alabamaa, ehkä jokusen biisin sieltä täältä ja tietysti bändin kontribuutiota Peter Gabrielin levyllä ja dvd:llä. Bändin maine on kyllä tuttu, ja tämä vaikutti jälleen sopivalta tilaisuudelta ottaa käyttöön aikanaan Al Greenin Roskilden-keikalla hyväksi havaittu maksiimi: ”Kun on tarjolla kunnon gospelia, kannattaa tulla uskoon ainakin sen konsertin ajaksi.” Vaikka monet amerikkaiskirkot ovat opiltaan ja asenteeltaan vähintäänkin yhtä vastenmielisiä kuin talebanit pahimmillaan, amerikkalainen hengellinen musiikki on, parhaimmillaan, silkkaa loistavuutta.
Ja vuonna 1939 perustettu Blind Boys of Alabama on kiistämättä gospelin parhaimmistoa, sitä siipeä joka on kaveerannut monen alan muusikoiden kanssa ja toiminut (Staplesin perheen tavoin) 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeessä. Eilen nähdyssä kokoonpanossa ainoa alkuperäinen jäsen on laulaja ja juontaja Jimmy Carter (ei, ei se entinen presidentti), mutta bändijatkumo on ilmeisesti kantanut kaikki nämä 70 vuotta. Matkalla mukaan on tarttunut liuta muidenkin tuotannosta tuttuja lauluja: tämän tason bändin kohdalla on kuitenkin puhuttava ”tulkinnasta”, ei ”coveroinnista”.
”We don’t like to play to a conservative crowd. We like to play to a loud crowd”, Carter ilmoitti heti alkuunsa. Ja yleisö olikin mukana. Miksi ei olisi ollut? Tällaisesta musiikista saa paljon enemmän irti kun ottaa kroppaa mukaan edes käsien yhteenhakkaamisen verran.
