Revin bassostani nauhat irti joskus vähän ennen 80-luvun puoliväliä. Se taisi olla ensimmäisiä yhtään isompia soitinmodifikaatioitani. ”Ai, sä tykkäät Mick Karnista?” kysyivät kaverit. Tiesin kyllä nimen ja tiesin hänen yhtyeensä Japanin nimen, mutta en ollut koskaan kuullut tuon ajan ehkä huomiotaherättäneimmän nauhattoman basson soittajan (no, Pino Palladinon ohella) musiikkia. Vuotta–paria myöhemmin kaveri lainasi minulle Japanin viimeiseksi levytykseksi jääneen tuplaliven Oil on Canvas ja olin ns. kerralla koukussa. ”Visions of China” on yhä edelleenkin yksi kaikkien aikojen lempparibiisejäni.
Vähitellen aloin kuulemaan, että huikean basistin lisäksi bändillä oli muutenkin jotakuinkin ainutlaatuinen rytmisektio: Karnin ohella myös rumpali Steve Jansen ja kosketinsoittaja Richard Barbieri olivat aika eto eläviä – ja osasivat, ennen kaikkea, soittaa yhteen niin että lopputuloksesta tuli jotakin ainutlaatuista. He osasivat (tuolla livellä) soittaa myös taustanauhojen tukemana ilman että taimi kangistui, mikä on harvinainen taito. Kolmikkoa on kuultu yhdessä myöhemmin Japanin ydinnelikosta kootun Rain Tree Crow’n ainoaksi jääneellä levyllä ja vielä Mick Karnin soololevyjen parhaisiin kuuluvalla Bestial Clusterilla.
Japanin tunnetuinta jäsentä, Steve Jansenin laulajaveljeä, en ole tosin koskaan oikein oppinut sietämään. Minusta hän on aina ollut kolmosluokan teennäinen Bowie-wannabe. Videolla – jopa Oil on Canvas -keikalta kuvatulla konserttivideolla – hän kuitenkin osaa aina kaapata suurimman osan kuvaruutuaikaa.
No niin, Esan iloksi lisää kasarifunkia. 😎 Ja kasari-promovideoestetiikkaa…
Terve taas, en vaan millään pääse sisään tähän kasarifunk-meininkiin. Mulle tää ei kolise ja soundaa kamalalta. Kaikenlainen musiikki kuitenkin kiinnostaa aina ja haluan kuunnella koko ajan uusia (vanhoja) juttuja. Monet tätä touhua kehuu – vaikkapa tämän blogin arvostamani kirjoittaja. Miten helkatissa tähän musaan pääsis sisään, kun toi funkbasso, syntsasoundit ja kuivakat laulut ei millään herätä? Olen avoin ehdotuksille.
Esa,
kasariSOUNDEISTA en minäkään erityisemmin pidä. Sen ajan rumpu- ja synasoundit ovat… no, tottumista vaativia. Ja minulle ei kolmenkymmenen vuoden totuttelukaan ole riittänyt. (Ja, kuten sanottu, David Sylvianin laulu on minustakin jotakuinkin kammottavaa.) Ehkäpä sitä pitää opetella vain erottelemaan päässään musiikki ja soundit, sillai klasarityyliin?
Tai sitten toivoa, että joku menisi remiksaamaan nämä vähän korvaystävällisempään muotoon. Itse laulu – siis sävelmä – ja soitto, etenkin rytmiikka, ovat minusta loistavia.