Kategoria: sf

Mikro- ja makro-

·

Olen nykyään surkean huono katsomaan televisiota. Seuraan muutamaa sarjaa silloin kun niitä tulee, niitäkin kovin usein hyvän aikaa alkuperäisen lähetyksen jälkeen tallenteelta. Ennen marraskuista Anttolan-reissua arvelin kuitenkin, että kiinnostava televisiosarja voisi olla mukavaa seurattavaa yksinäisinä hotelli-iltoina, joten hommasin sellaisen mukaan. Sen verran huono televisionkatsoja olin sielläkin, että Cosmos – a Spacetime Odysseyn viimeinen jakso tuli katsottua vasta äsken.

Kyseessä on itse asiassa uusintaversio amerikkalaisen astrofyysikon ja kirjailijan Carl Saganin vuonna 1980 juontamasta Cosmos – a Personal Voyage -sarjasta. Mukana on tälläkin kertaa alkuperäisen sarjan tuottaja (ja Saganin leski) Ann Dryuan. Juontajan vaativan tehtävän täyttää luultavasti paras kuviteltavissa oleva henkilö: astrofyysikko, tieteen popularisoija ja Carl Saganin (eräänlainen) oppilas Neil deGrasse Tyson.

Sarjan alkuperäinen lähettäjäkanava on epäilemättä herättänyt hämmennystä ja huvittuneisuutta monissa muissakin kuin minussa. Amerikkalaista Foxia ei todellakaan tunneta minään tieteen tai tieteen popularisoimisen arvostuksen temppelinä, päinvastoin: kyseessä on äärikonservatiivinen, uskonnollista oikeistoa nuoleskeleva kanavarypäs, joka on antanut estottomasti ohjelma-aikaa mm. ilmastonmuutosdenialistien höpinöille. Nyt kanavarypäs on kuitenkin satsannut ohjelmaan, joka varoittelee vakavasti (muun muassa) tieteenvastaisuuden tuhoisuudesta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vahingosta. Samainen Fox on monta kertaa kompuroinut surkuhupaisaan ”emme ole rasisteja, mutta…” -rasismiin, joten lisähuvittuneisuutta voi herättää, että sarjan keulakuvana on tyyppi, joka amerikkalaisen, jotakuinkin perverssin ihmistenluokittelujärjestelmän mukaan on ”musta”.

En muista nähneeni alkuperäistä Cosmosia enkä ole varma, onko sitä Suomessa lähetettykään: jos on, se on lähetetty luultavasti sen jälkeen kun vuonna 1982 muutin pois kotoa ja kieltäydyin ottamasta mukaani tarjottua televisiota.* Uusi Cosmos seurailee pitkälti alkuperäissarjan henkeä, mutta päivittää tieteen ja toteutustekniikan nykyhetkeen. Alkuperäissarjasta on lainattu myös ajassa ja paikassa liikkuva matkaväline, mielikuvitusalus, joka kiidättää Tysonia ja katsojaa galaksista toiseen, vieraille planeetoille, mustan aukon tapahtumahorisontin taa, vesipisaran sisään ja dna-molekyylin kierteiden lomaan. Samoin alkuperäisestä sarjasta on peräisin ajatus esittää maailmankaikkeuden historia alkuräjähdyksestä nykyhetkeen vuoden mittaisena kalenterina. Alkuperäissarjan näyteltyjä historiallisia jaksoja on korvattu kohtuullisen onnistuneilla animaatiojaksoilla.

Visuaalisesti toteutus on kiistämättömän komea, elokuvatasoista CGI-ilotulitusta, ja äänimaisemaankin on satsattu.† Käsikirjoitus on varsin oivaltava, yhteyksiä mikro- ja makrokosmoksen sekä eri tieteenalojen välille vedellään mainion lavealla siveltimellä. Etenkin sarjan päätösjaksossa julistetaan myös erittäin kiitettävästi ”tieteessä parasta on se, että kaikkeen ei ole vastauksia tai selityksiä” -asennetta – juuri sitä syytä, miksi tieteet ovat niin lumoava ala. Cosmos tuo ihailtavalla tavalla esille myös tavanomaisimpien ”huippuyksilöiden” sijaan niitä (ainakin ns. suurelle yleisölle) vähän tuntemattomampia tutkijoita, jotka ovat tehneet korvaamattoman arvokasta tausta-, pohja- ja analysointityötä toisten varjossa: esimerkiksi naistutkijoita ja islamilaisen tieteen loiston päiviä esitellään asianmukaisen arvostavassa hengessä.

Hieno sarja, siis, ja ainakin minun mielestäni dvd-pakettina ostamisen arvoinen. Tämän katsoo kyllä mielellään toistamiseenkin. Sarjan suomennoskin tuntuisi olevan kohtuullisen laadukasta työtä, tosin viimeisessä jaksossa sattui silmään jokunen kiusallinen kämmäys.

___
* Hommasin moisen vekottimen vasta kymmenen vuotta myöhemmin nähdäkseni kiinalaisen Viimeinen keisari -televisiosarjan, joka lähetettiin muutamia vuosia Bertoluccin komean elokuvan jälkeen. Molemmat pitäisi oikeastaan hankkia käsiinsä ja katsoa uudelleen… joskus.
† Aina voi tietysti nillittää supernovaräjähdysten ja muiden kosmisten tapahtumien äänistä – eihän ääni kuulu avaruudessa eikä supernova kuulosta pomminräjähdykseltä Maan pinnalla.

Kadonnutta aikaa etsimässä

·

Hän onnistuu hytkäyttämään spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa jo esikoisteoksensa ensisivuilla:

Suurin osa kirjailijoistamme toimii vielä vanhuksen verenkalkkeutumista potevan realismin lumoissa, ja kun kuvaamataiteemme voimakkaasti uudistuivat viimeksi kuluneella vuosikymmenellä, katsovat niiden edustajat nyt, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oikeudekseen levätä laakereillaan kuvitellen kehityksenkin pysähtyneen samaan kohtaan kuin he itse.

En seuraa kuvataiteita niin tiiviisti kuin pitäisi, mutta suomalainen kirjallisuus on ollut realismin lumoissa vielä kahdeksankymmentäviisi vuotta Olavi Paavolaisen (1903–64) esikoisteoksen Nykyaikaa etsimässä (Otava 1929) ilmestymisen jälkeen.

Tavallaan aika masentavaa, vai mitä? Ei siinä, kyllähän realistinenkin kirjallisuus pystyy parhaimmillaan kuvastelemaan aikaansa ja ajan tuntoja ihan mukavasti, ja muutamat tyyliltään realistiset romaanit ovat muodostuneet jopa klassikoiksi, mutta yhden ilmiöiden käsittelyn musertavan dominoiva asema suomalaisessa kirjallisessa kentässä on kyllä yksinomaan masentavaa. Onneksi tilanne on hyvää vauhtia muuttumassa, ja minäkin voin jossakin takarivissä ainakin pikkuisen röyhistää rintaani: Olen siellä minäkin, joukossa murtamassa vanhaa pakkovaltaa. Edes kirjallisuuden osalta.

En tosin tiedä, mitä Olavi Paavolainen mahtaisi ajatella nykyaikaisesta spekulatiivisesta fiktiosta, suomikummasta. Hän eli perin toisenlaisessa maailmassa, toisena aikana: etsin Nykyaikaa etsimässä -teoksen käsiini, koska sitä suositeltiin minulle hyvänä ajankuvana 1920-luvun suomalaisesta ilmapiiristä. Jossain mielessä kirja sitä tekeekin, mutta Paavolaisen Suomi oli hyvin paljon eriytyneempi ja luokkakuntaisempi kuin meidän nykyinen Suomemme (tokihan tietyt puolueet yrittävät kovasti saada aikaan uusia luokkarajoja ja alkavat jopa puhua asiasta jotakuinkin avoimesti). Paavolaisen suomalaiset piirit ovat Helsingin älykköjä, jotka luultavasti tuntevat Pariisia ja Berliiniä – jopa Yhdysvaltain itärannikon suurkaupunkeja – paljon paremmin kuin, no, sanotaan vaikka viipurilaisen rautatieläisen elämää. Tai viipurilaisen rautatieläisen tytärtä, joka kyllä opiskeli itsensä maisteriksi Helsingin yliopistossa, muttei jäänyt roikkumaan Paavolaisen nokkeliin piireihin vaan lähti matematiikan ja fysiikan opettajaksi Tampereelle ja Lahteen ennen kuin toteutti elämänikäisen haaveensa lähetyssaarnaajan työstä Kiinassa.

Omaa Suomeaan Paavolainen kyllä kuvaa mainiosti. Viime vuosien esseisteistä – sikäli kuin olen heitä edes vähän lukenut – Paavolainen erottuu siinä että hänellä tuntuu olevan loputtomasti energiaa olla innoissaan, innoissaan kaikesta uudesta sekä tekniikan että taiteen alalla, innoissaan siitä että ikkunat Eurooppaan ovat lennähtäneet auki, innoissaan siitä että maailma on muuttumassa. Hän ei totisesti katkerana kaipaa mitään (kuvitteellista) parempaa menneisyyden kulta-aikaa. Jotkut hänen innostuksensa kohteista tuottivat toki sittemmin perin katkeraa kalkkia hänen itsensäkin juotavaksi – hän intoilee esimerkiksi italialaisesta futuristiliikkeestä, joka jo 1920-luvun lopulla oli sitoutunut ja sulautunut Benito Mussolinin fasisteihin. Toisaalta Paavolainen osaa olla myös yllättävänkin ennakkoluuloton: vaikka hän kuvaileekin Venäjän vallankumousta ”uusimman ajan historian suurimmaksi tragediaksi” [siihen mennessä, sanoisi nykylukija], hän kykenee varauksitta arvostamaan Neuvostoliiton ensimmäisen vuosikymmenen tuottamia taiteellisia helmiä, Malevitšin ja kumppaneiden konstruktivismia sekä Sergei Jeseninin ja Vladimir Majakovskin kaltaisia runoilijoita.

Paavolainen pohtii myös runsaasti 1920-luvun alastomuusinnostusta, sen suhdetta moraaliin, sekä moraalinvartijoiden vanhakantaista närkästystä, joka parhaimmillaan meni niin naurettaviin mittoihin että veistotaiteen vanhojen mestariteosten sukuelimiä peitettiin jälkikäteen viikunanlehdillä. Suomessahan riideltiin vielä tähänkin aikaan, oliko sopivaa että Helsingin Kauppatorilla, kaikkien nähtävänä, oli Ville Vallgrenin veistämä alastoman pariisittaren kuva, tai Hugo Simbergin Tampereen Johanneksenkirkon friisissä köynnöstä kantavia alastomia poikia. Niissä suhteissa maailma ei ole juurikaan muuttunut, iltalehdet tuntuvat edelleenkin keräilevän klikkauksia tekopyhillä hihihi-jutuillaan jonkun julkimon juhlatamineen raosta vilahtaneesta perskannikasta.

Toisinaan Paavolainen malttaa huomata tosin myös asioiden kääntöpuolia: romanssi Pariisin kanssa ei estä häntä näkemästä niitä kodittomia, vammaisia ja rampoja, jotka öisin nousevat siltojen alta häiritsemään kutsuilta palaavan intelligentsijan esteettistä silmää.

Mutta onko Pariisin yöelämä mitään »modernia»? Muuttuuko suomalainen ihminen moderniksi, jos hän rupeaa ryypiskelemään ja jatsaamaan? Sitä eivät totisesti usko ketkään muut kuin eräät keski-ikäiset pikkuporvarisrouvat, jotka muuttavat Helsinkiin ja leikkaavat itselleen polkkatukan juuri silloin kun ensimmäiset harmaat hiukset alkavat ilmestyä. Ja mitä on sitten se moderni »rohkeus» jota nuoret kirjailijat näissä nykyajan kuvauksissaan muka ovat osoittaneet? Se on rohkeutta, joka on naurettavaa, koska se vain tyytyy kuvailemaan mutta ei taistelemaan; rohkeutta jolla ei ole mitään eetillistä siveellistä kantavuutta, koska se ei päädy muuta kuin itkuun, katumukseen ja synnintuntoon osaamatta luoda mitään uutta moraalia, uutta elämäntotuutta, uutta siveellistä periaatetta.

Samaan vuonna 1961 ilmestyneiden Valittujen teosten ykkösniteeseen sidottu Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) keskittyy puhtaammin Paavolaisen kriittisiin (tai pitäisikö sanoa, Paavolaisen mukavan vanhahtavan kielen mukaisesti, »kriitillisiin»?) näkemyksiin suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Sivalluksia saavat niskaansa luullakseni kaikki ajan nimekkäämmät nousukkaat, Mika Waltaria myöten – vaikka toisessa esseessä hän nostaakin Waltarin yhdessä Unto Seppäsen kanssa lupaavimpien kärkeen: Paavolainen arvostaa Waltarin kykyä yhdistää laatukirjallisuuteen viihteellisiä aineksia.

Suursiivous tuli kaksikosta luettua hieman huitaisevammin, sillä oman työni lähdemateriaalina Nykyaikaa etsimässä oli kiistämättä tärkeämpi. Molemmissa viehätti kyllä Paavolaisen vilpitön ja avoin omahyväisyys, juuri sellainen mille on näin vuosikymmeniä myöhemmin niin kovin helppoa ja halpaa naureskella. Lennokas kieli on runsasta, rikasta, eloisaa ja – niin kovin vanhahtavaa, hankaline ja huonosti toimitettuine lauserakenteineen. Paavolainen ylpeili näissä varhaisteoksissaan kirjoihin ja lehtiartikkeleihin painetusta merkinnästä ”kuvitussuunnitelma kirjoittajan”, ja tämän 1960-luvun alun versionkin taitto kuvineen on varsin toimivaa ja tekstin kulkua tukevaa.

Paavolaista pitäisi epäilemättä lukea enemmänkin. Optimismi ja omahyväisyys karisivat varsin pian, ja vaikka Synkkää yksinpuhelua onkin pidetty kelkkansakääntäjän jälkiviisasteluna, se on yhdessä ainakin Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan sekä Ristin ja hakaristin ohella merkittävää ajankuvaa.

Kunhan keritään. Nyt minun on palattava takaisin Kiinan tasavallan historiaan, ja pinon päällä on Shanghain lentokentän kirjakaupasta hankittu teos, joka aiheen, pikavilkaisun ja kuvituksensa perusteella saattaa olla erittäin epämiellyttävä lukukokemus. Epämiellyttävä, mutta tässä tapauksessa välttämätön.

Postmessum

·

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Konkreettisia tuloksia työnteosta, osa Kolme

·

Iteljooni koputti ovelle ja kantoi sisään odotetun paketin: Sarah Lotzin Kolmen kääntäjänkappaleet. Olin hieman jo odotellutkin, sillä kirjan oli merkitty ilmestyväksi jo viime kuun puolella. (En tiedä onko sitä ollut kaupoissa tätä aikaisemmin, hyvin mahdollista kyllä.)

Valmis kirja näyttää vallan mainiolta ja osoittaa hyvin, että pehmeäkantisestakin kirjasta saa muutamalla pikku tuunauksella varsin näyttävän paketin.

Karisto selvästi satsaa Kolmeen ja toivon totisesti, että satsaus kannattaa. Itsehän en saa kääntämistäni kirjoista mitään rojalteja – käännökset on ollut tapana hoitaa valmiin käännöksen tekstimäärään sidotulla kertapalkkiolla – mutta hyvälle kirjalle kyllä toivoo sen arvoisen määrän lukijoita. Lotz on rakentanut tämän eräänlaisen (jossakin mielessä miltei) hyperrealistisen kauhutarinan (jossa kauhu on lopulta ihan muualla kuin mistä lukija sitä ehkä etsii) perin taitavasti ja saanut pujoteltua monista ohkaisista langoista kutomansa kokonaisuuden toimimaan. Täytyy vain toivoa, että minun suomennokseni tekee alkutekstille oikeutta.

Ohi con on

·

Palasin tänään Jyväskylästä uupuneena ja yhä flunssaisena, mutta tyytyväisenä. Vuoden 2014 Finncon oli jälleen, innostuneen vapaaehtoisporukan ansiosta, loistava tapahtuma. Monessa mielessä Finnconeista tulee mieleen Messilän kirjailijakokous: molemmissa keskustellaan leppoisan hyvässä hengessä pienistä detaljeista ja puolen maailmankaikkeuden suuruisista kysymyksistä vain muutaman hengenvedon välissä ja otetaan muutenkin rennosti erinomaisessa seurassa. Siinä missä Messilän kokous on (tavallaan) kirjailijoiden keskinäistä kivaa ja kansainvälistä sillanrakennusta suhteellisen ammattimaisen taustaryhmän avustuksella, Finnconiin kokoontuvat suomalaisen (ja osin kansainvälisen) sf:n* harrastajat ja ammattilaiset, innokkaat lukijat ja kriitikot, aloittelijat ja kokeneet tekijät tasaveroisina ja -arvoisina.

Finnconin henki on, ymmärtääkseni, aika ainutlaatuinen maailman lukuisten conien joukossa. Siksi tänne on niin helppo saada tulemaan isojakin kirjailijanimiä: sana hyvästä tunnelmasta sekä suomalaisharrastajien vieraanvaraisuudesta ja kielitaidosta on levinnyt laajalle.

Tällä kertaa en sosialiseerannut kunniavieraiden kanssa yhtä paljon kuin viimeksi, eikä tieten ollut tarkoituskaan, kun en itse ollut kunniavieraana. Hannu Rajaniemen ja moderaattori Markku Soikkelin kanssa puhuimme kyllä mainion keskustelun. Otsikko ”Avaruusscifin tulevaisuus” laajeni kyllä paljolti myös avaruustutkimuksen ja -matkailun tulevaisuuteen, ja mikäs siinä, sillä liittyväthän kaikki tiiviisti toisiinsa, monellakin tavalla (vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että tieteen ja tekniikan kehityksen ennustaminen on tieteiskirjallisuuden tehtävistä vähäisimpiä).

Lopulta ääriään myöten täyttynyt salillinen sai kuulla minun kannaltani varsin nautinnollista vuorovetoa: Hannun tieteellisen täsmällisyyden sekä hyvän nimi- ja lähdeteosmuistin ansiosta minä saatoin spekuloida laajoin kaarin ja rennosti leijuen, kun Hannu taustoitti ja täsmensi asioita tutkijan varmuudella.

Muutenkin olen tyytyväinen niihin paneeleihin, joissa olin mukana. Kesäflunssatoipilaana pelkäsin etukäteen ääneni kantavuutta, mutta sain kyllä sanottua asiani leonardcohenmaisen matalalla äänellä silloinkin, kun salissa ei käytetty äänentoistoa. Ja ilmeisesti yleisö sentään kuuli jotakin puheestani, koska muutaman kerran kuului naurua juuri oikeissa kohdissa. Flunssaisuus teki minusta myös aikaisen kotiinlähtijän bileistä: ei vain jaksanut heilua kovin myöhään.

(Flunssan lisäksi oli toinenkin hengitystieongelma: ehdin nukkua hotellissa erittäin huonosti puolitoista vuorokautta ennen kuin yöllä taas kerran herättyäni satuin tunnustelemaan tyynyäni vähän tarkemmin. Se oli täytetty höyhenillä. Vein tyynyn kaappiin ja taittelin turhasta täkistä päänalusen, jolloin unenlaatu parani kertaheitolla. Seuraavana päivänä sain hotelliväeltä paremman tyynyn, mutta flunssaisuuteen allergeenin poisto ei valitettavasti vaikuttanut.)

Festarityyliin conissa jää aina näkemättä vähintään puolet niistä asioista mitä olisi halunnut nähdä, koska juuri silloin sattuu olemaan jossakin muualla (tai yksinkertaisesti nukuttaa). Tällä kertaa missasin muun muassa Petri Hiltusen vihoviimeisen Definitiivisen paneelin. Aikaisemmat ovat olleet hillittömän hauskaa meininkiä, mutta kun satuin olemaan samaan aikaan toisessa salissa puhumassa täydelle salille kääntämisestä.

Muutospaineita on muutenkin. Paneelien määrä saattaa jatkossa vähentyä, jos tilalle saadaan toisenlaista ohjelmaa. Muutos on sekin, että ensi kesänä Finnconia ei järjestetä lainkaan, sillä pohjoismaisen fandomin voimat keskitetään Maarianhaminan uuteen Archipelaconiin. Seuraava Finncon on vasta 2016 Tampereella. Ja sitä seuraavana kesänä, toivottavasti, Worldcon 2017 Helsingissä. Tämän hankkeen edistämistä voi meistä itse kukin auttaa juuri nyt.

 


 
Samaan aikaan pidetyillä Jyväskylän asuntomessuilla oli myös jonkin verran yleisöä.

 

___
* Mitä sf-termillä sitten tarkoitetaankaan. Istuin sunnuntaina kuuntelemassa tietokirjailija ja bibliografi Jari Koposen esitelmää siitä, mitä scifi-termillä oikein pitäisi tarkoittaa. Tässä maailman lokeroinnissa eivät juurikaan saaneet armoa sellaiset kirjalliset luokittelut kuin ”spekulatiivinen fiktio”, ”maaginen realismi” tai ”reaalifantasia”.
Mieleni teki muutaman kerran pompata ylös ja selittää omaa näkemystäni ao. termeistä, mutta luovuin ajatuksesta (osittain siksi että halusin säästää jo valmiiksi riekaleina olevaa ääntäni viimeiseen omaan paneelikeskusteluuni).

Lähitulevaisuusaiheinen ennustuksenpoikanen

·

Puoliksi purettu matkalaukku on odottanut työhuoneen lattialla Vienan Karjalasta paluun jälkeen uutta pakkauskierrosta vähän vajaata viikkoa myöhemmin. Tie vie tuotapikaa kohti Suomen Ateenaa ja tämänvuotista Finnconia. Tänä viikonloppuna on tiedossa taas kerran loistavia tyyppejä ja monia ajatuksia herättäviä keskusteluja sekä ohjelmanumeroissa että niiden ulkopuolella. Olen jo hyvän aikaa sitten oppinut, ettei coniohjelmia kannata mennä seuraamaan ilman minkäänlaisia muistiinpanovälineitä: moni sittemmin kirjoihin päätynyt idea on saanut alkuitunsa yleisön joukossa kuunnellessa.

Ja kuinkas ollakaan, tänä vuonna pääsen oikein paneelikeskusteluun puhumaan (muistakin) innoitukseni lähteistä. Oma virallinen ohjelmani nimittäin näyttää seuraavanlaiselta:

Lauantai 12. heinäkuuta

12:00 Inspiraation lähteet

L302, 12:00 – 13:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Kirjoittaminen, Taiteilijuus
Katri Alatalo, Marisha Rasi-Koskinen, J.Pekka Mäkelä, Mikael Brygger

Miten valokuvaaminen, musiikki, pelit ja luonto inspiroivat taiteen tekemiseen Mistä taide ammentaa voimansa?

15:00 Avaruusscifin tulevaisuus

L304, 15:00 – 16:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Avaruusscifi, Guests
J. Pekka Mäkelä, Hannu Rajaniemi, Markku Soikkeli

Ihmiskunnan unelmat avaruuden valloituksesta ovat muuttuneet varovaiseksi realismiksi. Miten epäusko tähtimatkailun mahdollisuuksista näkyy scifissä, esimerkiksi ”Gravity”-elokuvassa? Miten käy avaruusoopperan, jos emme pääsekään omaa aurinkokuntaa kauemmaksi? Mukana keskustelussa ovat kirjailija-suomentaja J. Pekka Mäkelä, kirjailja Hannu Rajaniemi ja kirjailija-kriitikko Markku Soikkeli.

Sunnuntai 13. heinäkuuta

15:00 Se on pora! Käännöspaneeli.

L209, 15:00 – 16:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Kääntäminen, Kirjallisuus
Sarianna Silvonen, Johanna Vainikainen-Uusitalo, J. Pekka Mäkelä, Teemu Manninen

Scifi- ja fantasiakirjallisuuden kääntäjät keskustelevat työstään. Minkälainen on tyypillinen kääntäjän työpäivä? Miten käännösprosessi etenee? Mitä erikoispiirteitä on spefikirjallisuuden kääntämisessä verrattuna muunlaiseen käännöstyöhön?

Näkee minua paikalla muutenkin: yleisön joukossa eri ohjelmanumeroissa, käytävillä, pihamaalla, iltabileissä ja luultavasti jossakin vaiheessa perinteisellä Sohwin terassilla. Juttelemaan sopii toki tulla silloinkin. Toivottavasti tämänhetkinen pikkuinen flunssanpoikanen hellittää: ääni on juuri nyt perin seksikkään matala.

Mutta ei Finnconiin kannata matkustaa pelkästään minun vuokseni. Kiinnostavaa ohjelmaa ja kiinnostavia ihmisiä on tarjolla runsaasti.

Toisesta maailmasta

· 4 kommenttia ·

Nykyajan ihminen voi vain kuvitella keskiajan ihmistä, joka ei ole koskaan ollut sisätilassa, jossa hänen kätensä ei yltäisi kurkottamatta kattoon. Voi vain kuvitella, miltä tällaisesta ihmisestä on tuntunut, mitä hän on sisällään kokenut, kun hän on astunut ensimmäistä kertaa romaaniseen tai goottilaiseen katedraaliin.

Jonkinlaisen uskottavan simulaation kokemuksesta voi nykyihminenkin kokea matkustamalla Barcelonaan ja astumalla Basílica i Temple Expiatori de la Sagrada Família -kirkkoon.

Keskeneräisenäkin tämä Antoni Gaudín monumentti on täysin häkellyttävä ja luultavasti scifistisin rakennus jossa olen koskaan ollut. Jo sivulaivat ovat niin valtavia että elokuvastudion CGI-nörteiltä loppuisi usko kesken, päälaivasta puhumattakaan. Erilaisten detaljien määrä on käsittämätön, eivätkä ne aina muistuta mitään mitä olisi tässä maailmassa koskaan nähty.

Ensi vilkaisulla, siis.

Kirkon yhteydessä olevissa näyttelytiloissa selviää, että Gaudí turvautui hyvin usein samoihin jekkuihin joita niin monet sf-elokuvien, -kansikuvien ja -sarjakuvien tekijät ovat harrastaneet hänen jälkeensä: hän poimi luonnosta pieniä, sormenmittaisia detaljeja ja paisutti ne aivan toiseen mittakaavaan. Sisätilojen haarautuvat kannatinpilarit solmumaisine liitoskohtineen ovat peräisin rannan korsista, tornien kummalliset huiput kukkaan vielä puhkeamattomia nuppuja.

Scifisti minussa tietenkin alkaa pohtia, mitä tapahtuu sitten kun viimeinenkin kirkkoon suunnitellusta kahdeksastatoista tornista valmistuu. On niin helppo kuvitella, kuinka nämä kiviset nuput alkavat kiihtyvällä vauhdilla kasvaa, kohota, kurkottaa taivaisiin kuin… kasvit.

Emme joudu odottamaan enää kauaa. Korkeimman eli Kristuksen tornin on arveltu valmistuvan jo joskus vuoden 2025 tietämissä, eli vuosikymmeniä ennen Olkiluodon kolmosreaktoria.

Ajan tappaja

·

1930-luvun lamavuosina Chicagossa kostonhimoista porukkaa pakeneva asunnoton pakenee hylättyyn taloon, joka ei olekaan sisältä ihan sitä miltä se näyttää ulkoa. Hän huomaa pystyvänsä astumaan talon ulko-ovesta haluamaansa ajankohtaan 1930- ja 1990-lukujen välisenä aikana. Talon seinältä löytyy myös joukko naisten nimiä, ja kulkumiehelle muodostuu vastustamaton pakkomielle käydä rituaalimurhaamassa nämä nuoret naiset, eri aikoina, eri puolilla kaupunkia. Pakkomielteenomaisesti hän myös käy tapaamassa samoja tyttöjä vuosia ennen kuin tappaa heidät – joko ennen tai sen jälkeen kun (oman ajanlaskunsa mukaan) on tappanut heidät. Hän jättää heille (elävinä tai kuolleina) esineitä, jotka ovat peräisin toisilta uhreilta, toisesta ajankohdasta. Sitten eräs hänen 1980-luvun lopun uhrinsa jää kuitenkin täpärästi eloon, ja alkaa vuosia myöhemmin, fyysisistä vammoista päällisin puolin toivuttuaan, selvittämään itseensä kohdistunutta hyökkäystä.

Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt (suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms 2013) on monessa mielessä aika perinteinen sarjamurhaajatrilleri – ellei poikkeavaksi lasketa sitä, että lukija seuraa alusta alkaen murhaajan ja häntä etsivän toimittajakaksikon toimia rinnakkain: jännityksessä on siis arvoitusdekkari-asetelman sijaan eräänlainen šakkiotteluasetelma. Vanhemman, kyynistyneen miehen ja nuoren, miltei pakkomielteisen (ymmärrettävästi) naisen kaksikko ei sekään ole kovin omaperäinen yhdistelmä, ja dramaattisessa loppukohtauksessakin on paljon tuttuja, nähtyjä ja luettuja piirteitä.

Sarjamurhaajan liikkuminen ajassa tekee asetelman kuitenkin mielenkiintoisemmaksi, etenkin kun hän ei suinkaan suorita talon (tai mielensä) hänelle määräämiä rituaalimurhia aikajärjestyksessä. Beukes rakentaa taitavasti pieniä ajankuvia, kiinnostavia ja koskettavia naishahmoja, joista lukija pystyy välittämään. Näin heidän kohtaloillaan on lukijalle merkitystä, he eivät ole pelkkiä kulisseja joiden ainoa tarkoitus elämässään on (kenties) kuolla. Beukes rakentaa tarinansa muutenkin taitavasti ja kirjoittaa niin hyvin (ja Vainikainen suomentaa niin hyvin) että kirjan kolme ja puolisataa sivua kuluvat nopeasti.

Lauren Beukes on toinen vuoden kuluessa kohdalle sattunut eteläafrikkalainen naiskirjailija, joka tekee kiinnostavaa ja vaikeahkosti luokiteltavaa spekulatiivista fiktiota. Toinen on tietysti loppusyksystä suomentamani Sarah Lotz, jonka romaani The Three (suomeksi luultavasti Kolme) ilmestyy englanniksikin vasta loppukeväästä. Lotzin lailla hänen kaverinsa Beukeskaan ei selittele asioita turhan päiten tai yritä kehitellä selityksiä kummalliselle talolle. Siinä mielessä tämä(kään) kirja ei ole scifiä, vaan (eräänlaista) urbaania kauhufantasiaa. Lotzin lailla Beukes jättää lopussa myös osan langoistaan solmimatta ja leikkaamatta, mikä on minusta erinomainen ratkaisu – ei jatko-osa-mielessä, vaan siinä mielessä että lukija voi kuvitella että jotakin tässä kirjassa kuvattua saattaa olla yhä olemassa, ja jatkaa mielessään kirjan tarinaa. Vaikka loppuratkaisussa on minun mielestäni heikkouksia, tässä suhteessa se toimii tehokkaasti.