Kategoria: sf

Kaapelitehdasvaeltaja

·

Postilaatikosta löytyi uusi Tähtivaeltaja. Me Finncon-kunniavieraat olemme hyvin esillä. Mukana on Peter Wattsin novelli ”Oliot” Hannu Blommilan suomennoksena ja Aliette de Bodardin novelli ”Laivan synty” minun suomentamanani. de Bodardin atsteekkiaiheisia tarinoita on suomeksi tulossa lisääkin, sillä Osuuskumma julkaisee novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.

Minun suomentamani Peter Wattsin Sokeanäkö on kuulemma painossa, ja Alas lähtee sinne kahden viikon kuluessa. Viimeisiä korjauksia viedään.

 

Liian vähän tai liikaa vettä

·

Science Daily -verkkotiedelehden mukaan vaikuttaisi siltä, etteivät Australiasta kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia sitten kadonneet jättikokoiset pussieläimet (ns. megafauna) kadonneetkaan alueelle saapuneiden ihmisten masuihin. Megafaunan kellisti ilmastonmuutos: Sahuliksi sanottu muinaismantere (johon kuuluivat nykyisen Australian lisäksi Tasmanian ja Uuden Guinean saaret) alkoi aavioitua ennen ihmisten saapumista 40 000 – 50 000 vuotta sitten ja suurten eläinten toimeentulomahdollisuudet katosivat.

Eikä kivikauden ihmisillä ollut erityisen hyviä välineitäkään suurriistan tappamiseen. Tämä alkoi onnistua vasta myöhemmin, kun ihmiskunta keksi heittokeihään, atlatlin ja jousen kaltaisia ihmeaseita – ja ihmisyhteisöt kasvoivat riittävän isoiksi organisoituja metsästysretkiä varten. Pienemmät yhteisöt saivat ruokansa paljon helpommin, nopeammin, tehokkaammin ja ravitsevammin pikkueläimistä, kasveista ja vesieläimistä.

Australian alkuasukkaiden yli nelikymmentuhatvuotinen kulttuuri on kiinnostava tapaus monessakin mielessä. Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni jostakin tiedelehdestä jutun ”abojen” pitkälle kehitetystä loogisesta järjestelmästä, joka perustui matemaattispohjaisten operaatioiden sijaan sukulaisuusjärjestelmien pohjalle – ja ne ovat eri abo-kulttuureissa tietääkseni hyvinkin mutkikkaita. Jos jollekulle on sattunut kohdalle laajempi artikkeli tai kirja aiheesta, olen erittäin kiinnostunut.

Abot ovat hyvä muistutus myös niille, jotka olettavat automaattisesti, että mahdolliset maanulkopuoliset kulttuurit ovat kehittyneet (teknisesti) ihmistä paljon pidemmälle, jos ne ovat ihmiskuntaa vanhempia. Abo-kulttuurit ovat yli nelikymmentuhatvuotisen jatkumon tulosta (arkeologien mukaan) ja olivat sopeutuneet erittäin hyvin ympäristöönsä (sellaisena kuin se oli ennen eurooppalaisten ryöstelyä), mutta teknisten laitteiden osalta atlatlin australialaisvastine woomera oli edelleen huipputekniikkaa. Ja bumerangi, joka eri muunnelmineen toki onkin huikean nerokas laite. Maan kulttuureista teknisesti edistynein on se, joka on myös lyhytaikaisin, ja saattaa sellaiseksi jäädäkin. Voi olla, ettei tämän planeetan ulkopuolellakaan ole kovin montaa tälläistä vimpainintoista, radioaaltosaastetta ympäri avaruutta suoltavaa kulttuuria. Ehkä.

Sahulin kuivattanut ilmastonmuutos oli ns. luonnollinen ilmiö, ja voi olla etteivät noin neljän–viidentuhannen vuoden takaiset pienemmät muutoksetkaan johtuneet maanviljelyn ja (runsaasti kasvihuonekaasuja tuottavan) karjankasvatuksen synnystä, vaikka tästä asiasta onkin vielä vaikeaa sanoa edes mitään puolivarmaa. Vaikuttaa joka tapauksessa ilmeiseltä, että viimeisen sadan vuoden aikana kiihtynyt ilmaston lämpeneminen on, kiistattomasti, ihmisen tuotosta. Todisteet alkavat olla niin ilmeisiä, ettei vastaanväittäjissä ole enää juuri muita kuin foliohattuväkeä.

Viimeviikkoisessa New Scientistissä oli kiinnostava juttu (joka on luettavissa lehden maksullisilla sivuilla) ilmaston lämpenemisen aiheuttamasta jäätiköiden sulamisesta ja tämän aiheuttamasta merenpinnan noususta. Pohjoisnapajäätikkö ei ole tässä suhteessa ongelma – sehän kelluu meren päällä eikä oleellisesti vaikuta merenpinnan korkeuteen, vaikka sulaakin hyvää vauhtia (kuten Jäämerellä koeporauksia tekevät öljy-yhtiötkin uskovat). Ongelmapaikkoja ova Grönlanti ja Etelämanner, joiden jäätiköt ovat maanpinnalla ja joista vapautuva vesi nostaa merien pintaa – niin, miten paljon?

Vaikuttaa siltä, että merenpinnan odotettavissa oleva korkeus riippuu paikasta. Tähän asti jäätiköiden sulamisen vaikutusta on arvioitu lähinnä keskimääräisen merenpinnan kohoamisen mielessä. Tämä on kuitenkin huono idea, sillä meren pinta ei ole nytkään kovin monessa paikassa kovin keskimääräinen: toisissa paikoissa meri on korkeammalla kuin keskimäärin, toisissa paikoissa paljon matalammalla. Tähän on monia syitä, esimerkiksi se, ettei Maa ole sittenkään ihan pallonmuotoinen eikä tasalaatuinen: gravitaatio on eri seuduilla juuri sen verran eri suuruista, että se vaikuttaa pinnan korkeuteen. Meren lämpötilan ja merivirtojen aiheuttamat tiheysvaihtelut vaikuttavat nekin.

Jos Grönlannin jäätiköt sulavat nykyvauhtia, pohjoisatlanttinen merenpinta saattaa jopa laskea itse Grönlantia laajemmaltakin alueelta. Siellä nimittäin vaikuttaa myös Pohjanmaalta tuttu ilmiö: jään painosta vapautunut maanpinta kohoaa hitaasti korkeammalle. Koska sikäläinen jäätikkö sulaa tällä hetkellä nopeammin kuin Skandinavian muinainen jääkilpi, tämä ”ponnahdus” saattaa olla rajumpaa ja aiheuttaa seudulle myös maanjäristyksiä. Tässä skenaariossa merenpinta kohoaisi laskelmien mukaan eniten Etelä-Amerikan vesillä ja Tyynellämerellä.

Jos taas Etelämantereen länsiosien uhanalainen jäätikkö katoaisi ensimmäisenä, suurin pinnannousu tapahtuisi Intianvaltamerellä ja Länsi-Atlantilla, ja saattaisi jossakin New Yorkin tienoilla olla useita metrejä.

Eihän mikään tästä kaikesta tapahdu missään nimessä huomenna tai edes ensi vuonna. Sadan vuoden aikaskaalalla sen sijaan… no, niin paljon kuin tykkäänkin merenrannoista, en kyllä suosittelisi rantatonttien ostamista lastenlapsille perinnöksi jätettäväksi…

Kulttuuripläjäys

·

En ole ihan varma, olenko aikaisemmin lukenut Iain M. Banksin Kulttuuri-kirjoja. Jos olen, siitä on kauan. Siinä mielessä ei ehkä ole ihan järkevää aloittaa käymällä käsiksi sarjan ilmeisesti viimeiseksi jäävään teokseen (Banks ilmoitti aikaisemmin tässä kuussa sairastavansa parantumatonta syöpää). Pintakuvio (Surface Detail, suom. Ville Keynäs 2012) saapui kuitenkin talouteen suomentajansa ystävällisenä lahjoituksena (kiitoksia!), joten…

On nallewahlroosmainen omahyväinen tsiljardööri, joka katsoo että hänen itse hankkimansa rikkaudet oikeuttavat hänet tekemään mitä tahansa. On vanhempiensa velkojen vuoksi tsiljardöörin orjuuteen luovutettu nuori nainen, joka yrittää paeta hyväksikäyttöä, ja kun yritys tavallaan epäonnistuu täydellisesti ja toisaalta onnistuu aivan yhtä täydellisesti, hän haluaa kostaa tsiljardöörille. Kulttuuri-kirjojen maailman mittakaava on (vähintään) galaktista luokkaa, ja virtuaaliset ja ns. oikeat todellisuudet menevät helposti sekaisin lukijan lisäksi myös kirjan lukuisilta henkilöiltä. Mittakaavat, nopeudet, lukuarvot ja henkilögallerian koko ovat kepeästi avaruusoopperaluokkaa.

Suomennoksen teksti kuitenkin luistaa, ja yli paksu romaani kantaa tekstinsä mitan vallan mainiosti, vaikka yksityiskohdat jäisivätkin Kulttuuri-noviisille epäselviksi. Sivujuonissa käydään galaktisten mittojen sotaa milloin virtuaalisesti, milloin oikeasti, mutta pääjuoni – jos se nyt on pääjuoni – on pohjimmiltaan aika selkeä ja yksinkertainen. Loppuun lisätyt kuvaukset (henkiin jääneiden) päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista tuovat pläjäykseen mukavan vanhanaikaista romaanitunnelmaa.

Pintakuvio on miellyttävä ”lukuromaani”, kuten tavataan sanoa. Saattaa olla, että missasin mahdollisia syvempiä tasoja, mutta kirja kyllä jaksoi viihdyttää koko mittansa edestä. Hieman kyllä ihmetyttää suomennoksen taiton väljyys: yli seitsemänsataasivuisen teoksen paksuutta olisi saanut ohennettua varmaan satakunta sivua vähän tiheämmällä riviväleillä ja kapeammilla mariginaaleilla ilman että teksti olisi vieläkään näyttänyt mitenkään ahdetulta. Nyt sivujen asettelu tuo mieleen pienoisromaanin, jota yritetään väenväkisin saada näyttämään täysimittaiselta.

Spefi-Vantaa – kiitoksia!

·

Lauantainen Spefi-Vantaa-tapahtuma sujui erinomaisessa hengessä. Kyseessä oli suhteellisen pienimuotoinen homma Tikkurilan kirjaston tiloissa: paikka on minulle tärkeä, sillä Tikkurilan kirjasto toimi minulle melkoisen arvokkaana henkireikänä 1990-luvulla, jolloin oma elämäni oli vähän vaiheessa.

Mietin etukäteen, olisiko minulla mitään annettavaa tai sanottavaa ”Rajat, rajaseudut, lähiöt ja syrjäytyminen” -keskustelussa, mutta totta on että tuohon aikaan olin itse kyllä melkoisessa syrjäytymisvaarassa työttömänä tai korkeintaan puolityöllistettynä, ylivelkaisena ja muutenkin masennuksesta kärsivänä. Minun kohdallani isoksi avuksi oli internet, jossa olin ehtinyt roikkua jo vuodesta 1989, ja sitä kautta muodostuneet ystävyydet ja verkostot. Internetin kautta sain hankittua lopulta myös kunnollisen työpaikan, joka auttoi vähitellen selviämään niistä veloistakin.

Itse paneelikeskustelu tarkasteli teemojaan moneltakin kannalta. Tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa usein esiintyvät outcast– ja maverick-tyyppiset henkilöhahmot voidaan monessakin mielessä ajatella myös eräänlaisina syrjäytyneinä. Kirjailijat itse, kuten minä ja Tiina Raevaara auliisti myönsimme, ovat itsekin hyvin usein ulkopuolisia tarkkailijoita, eikä heidän syrjäisyyttään tietysti lainkaan vähennä köyhyysrajan tietämillä killuva tulotaso. Mielenkiintoinen oli myös keskusteluun tullut ajatus, että monien romaanien ja elokuvien vieraille planeetoille perustetut siirtokunnat kuvataan usein hyvinkin lähiönomaisiksi yhteisöiksi.

Ajatuksia lennähteli ilmassa paneelikeskusteluissa, paneelikeskusteluiden lomassa ja jatkoilla. Itselleni syntyi myös tarinanidea, joka saa ainakin toistaiseksi kulkea hurmaavan mitäänkertomattomalla työnimellä Itse. Ehkä siitä tulee joskus jotakin, ehkä ei. Aika näyttää. Mutta idea on syntynyt, ja jos siitä jotakin tulee, niin tietäkäätten että kuulitte siitä ensiksi täällä.

Kiitoksia kaikille paikallaolleille sekä etenkin uutteralle järjestäjäkaksikolle, ja onnea heille myös pian tulevaan merkkitapahtumaan!

Alas

·

Kirja, jonka työnimenä on ollut Paluu, ilmestyy nimellä Alas.
Yleensä kirjoille antamani työnimet ovat pysyneet loppuun asti, mutta tällä kertaa päätettiin tehdä muutos, kun se oli vielä mahdollista ja kun asia sopi myös kustantamolle. Minähän pohdiskelin asiaa jo viime perjantaina, ja kun eilen kävin viemässä käsikirjoituksen kustannustoimittajalle, heitin ajatuksen ilmaan. Vastaus tuli tänään.

Olen kaavaillut Alshain-sarjasta viisiosaista, mikä tarkoittaa aikamoista urakkaa ja miettimistä. Kovin kiireellä teoksia ei kannata odottaa, sillä aion vastakin kirjoittaa tämän sarjan kirjojen välissä muutakin. Jos minä tosiaan pitäydyn Al-alkuisissa nimissä, joudun niitäkin miettimään. Pikaisesti mieleen tulevia kandidaatteja ovat ainakin Altair, Alus (jotka tosin voisivat sopia yhdelle ja samalle kirjalle), Alea (jos heittäydytään yrjänämäisen latinistiseksi), Alho, Alku (jos keksin keinon tehdä kirjasarjasta syklin), Alkio, Alttari ja tietenkin pitkä liuta arabiaperuisia tähtien ja kemiallisten yhdisteiden nimiä.

Mutta se on tulevien vuosien murhe.

Vantaa lauantaina

·

Jos Spefi-Vantaa-tapahtuma ei ole jo kalenteriin merkittynä, merkitse se nyt. Ensi lauantaina 13. 4. on Tikkurilan kirjastossa (Lummetie 4) tiedossa kiinnostavaa ohjelmaa ja erinomainen kunniavieras Tiina Raevaara. Itseäni ilahduttaa tietysti myös, että tapahtuma on huomaavaisesti järjestetty kävelymatkan päässä täältä meidän kotoamme, yhdessä ehdottomista suosikkikirjastoistani.

Ohjelma

klo 10:30 Tapahtuman avaussanat

klo 11:00 Kunniavieras Tiina Raevaaran puhe

klo 11:30 Kunniavieras Tiina Raevaaran haastattelu
Tiina Raevaara on vapaa kirjoittaja ja filosofian tohtori perinnöllisyystieteestä. Hänen realismia ja surrealismia sekoittava tuotantonsa vilisee synkkiä metsiä, unohtuneita paikkoja ja itseensä eksyneitä ihmisiä. Haastattelijana Ella Peltonen.

klo 12:30 Risingshadow’n novellikilpailun palkintojenjako
Suomen suurin scifi- ja fantasiakirjallisuden sivusto Risingshadow.fi järjesti syksyllä 2012 lyhytnovellikilpailun, jonka teemana oli “nouseva varjo”. Kilpailuun osallistui 140 tekstiä eri kirjoittajilta. Kisan parhaimmisto palkitaan Spefi-Vantaa-tapahtumassa.

klo 13:00 Spekulatiivisen fiktion genret
Tietokannat ja kirjastot tarvitsevat genrerajoja, mutta hyötyykö tavallinen lukija niistä? Kirjallisuuden ja kirjoittamisen aktiivit Iivari Koutonen, Jenni Muhonen, Ella Peltonen ja Anssi Vartiainen keskustelevat esimerkkikirjojen avulla genreistä ja määritelmistä. Miltä rajanvedot näyttäisivät, jos genret määriteltäisiin nyt puhtaalta pöydältä?

klo 14:00 Rajat, rajaseudut, lähiöt ja syrjäytyminen
Paneeli käsittelee rajoja, rajaseutuja, lähiöitä ja syrjäytymistä kirjallisuuden ja spekulatiivisen fiktion konteksteissa. Panelisteina kirjailija Tiina Raevaara, kirjailija J. Pekka Mäkelä ja kriitikko Elli Leppä. Paneelin juontaa fandomaktiivi Emilia Viljanen.

klo 15:00 Tapahtuman lopetusspektaakkeli

Ohjelmien välissä on lyhyet tauot. Kaikki ohjelmanumerot ovat Tikkurilan kirjaston (Lummetie 4) aikuistenosaston “parvella”.

Tapahtuma päättyy klo 16 mennessä, minkä jälkeen siirrymme jatkoille Ravintola Pormestariin (Kielotie 13, aivan kirjaston vieressä). Pormestarissa on mahdollisuus ruokailla ja tietysti viettää iltaa yhdessä muiden spefiharrastajien kanssa!

 

Siinä lepää – hetken

·

Äsken katselin 25. lukuun kirjoittamaani tekstiä ja, vaikka pähkäilin, en keksinyt mitä siihen pitäisi lisätä. En myöskään keksinyt enää yhtään uutta täydennystä lisättäväksi kahteenkymmeneenneljään aikaisempaan lukuun. Joten uskottava se on: Paluun ensimmäinen versio on nyt valmis.

Hetkittäin hanke on hirvittänyt. Kun kyseessä on itsenäinen jatko-osa Alshainiin, on tietysti otettava huomioon edellisen kirjan tapahtumat: loppuviikosta tulinkin huomanneeksi – kun etsin vuosia sitten kirjoittamastani teoksesta erästä detaljia – että nyt kirjoittamani teksti on pikkuriikkistä pahemmin ristiriidassa eräiden Alshainin lopussa mainittujen asioiden kanssa. Onneksi siistihkö paikkaaminen ei ollut mitenkään mahdotonta eikä tolkuttoman työlästä. Joku voi ehkä valmiista kirjasta huomata mihin jouduin tekemään pikkukiemuran, mutta sille ei mahda mitään. Tällä mennään.

Oli myös otettava, alusta alkaen, huomioon Alshainin rakenne ja noudatettava sitä myös tässä: viisi osaa, jokaisella oma kertoja, jokaisessa osassa viisi (numeroimatonta tai nimeämätöntä) lukua.* Kaikki vuorovaikuttavat keskenään. Kaikki kokevat – tavalla tai toisella – saman yksittäisen tapahtuman, mutta sen merkitys on heille erilainen. Alshainissa oli kyseessä eräänlainen detalji, jonka merkitys tosin paljastuu kirjan loppua kohtaan suuremmaksi kuin miltä aluksi näyttää. Paluussa kyseessä on kaikkien kertojien – ja monien muiden – kohdalla iso, dramaattinen, ja hengenvaarallinen tapahtuma. Kyseinen tapahtuma mainitaan jo Alshainissa. Uuden kirjan rakenteessa on vielä yksi kommervenkki, jonka sain päähäni teosta hahmotellessani ja jonka onnistuin ainakin tähän ensimmäiseen versioon toteuttamaan mielestäni ihan kelvollisesti.

Varsinainen kylmä rinki -tekijä tämän kirjan kirjoittamisessa oli perinteisesti kirjalle laatimani huolellinen ja kohtuullisen yksityiskohtainen lukusuunnitelma, jossa on sivukaupalla ranskalaisia viivoja: tässä luvussa X tekee tätä ja kohtaa ohimennen Y:n ja ajattelee tuota. Tälläkin kertaa tein lukusuunnitelman, jota en sitten loppujen lopuksi noudattanut kovinkaan hyvin. Alun perin hahmottelemani kertojat – kunkin osan päähenkilöt kyllä pysyivät alunperin ajatellussa kuosissaan – yhtä lukuun ottamatta. Heidän järjestyksensä muuttui moneen kertaan, ja ensimmäistä osaa lukuun ottamatta lukusuunnitelmasta sitten loppujen lopuksi jäi kokonaan puuttumaan luvuittainen suunnitelma. Annoin homman mennä eteenpäin ns. perstuntumalla. Koska edellä mainittu, jokaista kertojaa yhdistävä tapahtuma on niin iso juttu, minulla oli sentään kohtuullisen hyvä käsitys siitä mitä lukuihin piti saada. Sitä ei vain tullut missään vaiheessa kirjattua suunnitelmaan. Pari kertaa kävi kyllä niinkin, että jouduin miettimään yön yli keksiäkseni kertojalleni mielekästä tekemistä yhden luvun verran ennen kuin hänen pitää olla siinä paikassa mihin hänen tulee päätyä, mutta jotenkin sellaista aina löytyi viimeistään parin yön nukkumisella. Karstan kanssa koettua epätoivoiselta tuntunutta jumivaihetta (jota hoitelin kääntämällä välillä loppuun Jonathan Tropperin romaanin Kuinka lähestyä leskimiestä) ei tällä kertaa tullutkaan.

On toisaalta ilahduttavaa huomata, että en ole kangistunut kaavoihini. Toistaiseksi jokainen kirja on syntynyt hieman erilaisella työmetodilla. Tällä kertaa en aina edes pitänyt ihan tarkkaan kiinni normaalista lineaarisesta kirjoittamistavasta, vaan esimerkiksi viimeisen luvun viimeinen kappale – kirjan kolme loppuvirkettä – oli valmiina omassa tiedostossaan jo ennen kuin neljää edellistä lukua oli edes aloitettu.

Tämä tekstiversio (joka kulkee nyt tylsästi nimellä ”1.0”) ei vielä pääse kustannustoimittajan eikä ateljeekriitikkojen luettavaksi. Pidän nyt puolisentoista viikkoa lomaa (ainakin tämän kirjan) kirjoittamisesta ja palaan sitten tekstin pariin toivon mukaan vähän toisenlaisin katsein. Muuta kirjoittamista kyllä on lähitulevaisuudessa tiedossa: käännösten korjauksia, teksti kesän Finnconin ohjelmalehtiseen, toisen Finncon-kunniavieraan novellin käännös, noin ensi alkuun. Tekemistä riittää.

___

* Alshainin ykkösosassa oli tosin lopulta kuusi lukua, koska ensimmäisestä tuli niin pitkä että se oli mielekkäämpää jakaa kahtia.

Me tulemme radioon, me tulemme Korjaamoon

·

Vielä muistutus siitä, että Korjaamon kirjamarkkinoille kannattaa saapua, jos olette lauantaina ja/tai sunnuntaina pääkaupunkiseudulla. Jos haluatte pällistellä nimen omaan minua, se onnistuu parhaiten sunnuntaina ja erityisen hyvin kello 15:30 alkaen, jolloin olen lavalla keskustelemassa Tiina Raevaaran, Jari Koposen ja puheenjohtaja Saara Henrikssonin kanssa scifin salonkikelpoisuudesta.

Sitä ennen minusta voi kuulla avaamalla huomenna perjantaina radion ja vääntämällä sen Radio Suomen taajuudelle kello 14:30, jolloin olen Ajantasa-ohjelman uutispuntarissa pohdiskelemassa maailman menoa viimeksi kuluneen viikon mittaan.

Muihin asioihin palataan vähän myöhemmin. Sori, en ehdi jutella pidempään, minulla on just hyvä kohtaus kesken tässä kirjassa.

(naputinaputinaputi)