Ayn Randin Atlas Shrugged (1957) on niitä romaaneja, joista monilla on mielipide jo ennen sen lukemista. Minulla oli ja, hykerryttävästi, myös Tree Lobsters -sarjakuvalla oli juuri eilen, kun sain lähes tuhatsatasivuisen tiiliskiven luettua loppuun.

Useimmat myös tuntevat kirjan perusjuonen: Joukko teollisuuden johtohahmoja, omien alojensa huippuyksilöitä, kyllästyy lopullisesti siihen kuinka yhteiskunta imee heidän vertaan verottamalla, vaatimalla heitä antamaan oman panoksensa yleiseen hyvinvointiin ja arvostelemalla heidän ahneuttaan. He pakkaavat kamansa ja katoavat tästä maailmasta. Yhteiskunta luhistuu ja rahvaalle tulee todella ikävä rakkaita teollisuuspamppujaan ja näiden ankaraa oikeudenmukaisuutta.

Kirjaa lukiessa tuli muutaman kerran pohdittua, että Ayn Randin (alkuaan Alisa Zinojevna Rosenbaum, 1905–82) venäläisyys näkyy siinä, millaisen sivumäärän hän käyttää rakenteeltaan ja käänteiltään suhteellisen yksinkertaisen tarinan kertomiseen. Tarinalla ei ole minnekään kiire, keskeiset aatteelliset pointit tehdään selväksi moneen kertaan, monin sanamuodoin. Rand ei kuitenkaan pysty tekemään itäeurooppalaisen kirjallisen perinteen siirtämisestä angloamerikkalaiseen kirjalliseen ympäristöön samanlaista kielellistä ja ilmaisullista helmeä kuin hänen eräänlainen kohtalotoverinsa, puolalaissyntyinen Joseph Conrad (Józef Teodor Konrad Korzeniowski, 1857–1921). Randin ilmaisu näyttää kiusallisesti juuri sellaiselta pökkelömäiseltä ei-äidinkieleltä, mitä minäkin huomaan kirjoittavani silloin jos yritän kirjoittaa kaunokirjallisuutta englanniksi.

Atlas Shrugged sijoittuu maailmaan, joka ensivilkaisulla muistuttaa hyvinkin paljon 1950-luvun Yhdysvaltoja. Toiseen maailmansotaan ei viitata, mutta muun maailman valtiot ovat yksi kerrallaan muuttuneet omaisuuksia kansallistaneiksi ”kansanvaltioiksi” (”People’s States”), joita yksityisyritteliäisyyden viimeinen linnake Yhdysvallat joutuu jatkuvasti tukemaan sekä rahallisesti että aineellisesti. Yhdysvalloissakin on paineita kehittää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja estää teollisuusväen jatkuva rikastuminen, ja vähitellen sosiaalista vastuuntuntoa ajavat ”ryöstäjät” (”looters”) saavat yhä vankemman niskalenkin rikkaimmistosta. Henkisesti nujerrettuja yrittäjiä painostetaan ruotuun lainsäädännön ja juonittelun avulla. Osa murtuu ja mukautuu, osa tekee itsemurhan, osa katoaa. Pahimmillaan heitä painostetaan suorana radioituihin julkisiin omien erheidensä tunnustuksiin, ja näistä synkeistä vainon hetkistä tulevat vahvasti mieleen kirjan julkaisuajan rajut Joseph McCarthyn johtamat ”kommunistien” vainot. Niin, ja tietenkin myöhemmät kommunisti-Kiinan ”itsekritiikit”.

Mutta pelko pois: yrittäjillä on myös puolustajansa. Myyttinen merirosvo Ragnar Danneskjöld kulkee maailman meriä korjaamassa Robin Hoodin vääryyksiä: hän ottaa ahneilta ja kateellisilta köyhiltä ja antaa ahkerille rikkaille. Hän ei ryöstä yritysten toisilleen lähettämiä lasteja (jos niistä on maksettu käypä hinta), ainoastaan verovaroin kustannettuja avustuslähetyksiä. Toisaalla salaperäinen yleisnero John Galt luo muutamien hengenheimolaistensa kanssa uuden Atlantiksen, salaisen maailman, jonne sosiaalisesta painostuksesta tarpeekseen saaneet yrittäjät voivat paeta elämään ihmisarvoista elämää, jossa työstä maksetaan kunnon korvaus ja ”antaa” on kirosana.

Randin romaanin yrittäjäkuva on kiinnostava. Kirjan sankarit eivät ole mitään Hankenin kasvatteja. Randin maailmassa teräsmiljonäärin ura alkaa siitä, että hän menee kuusitoistavuotiaana työhön kaivokseen, ylenee siellä tehtävästä toiseen älynsä ja ajattelukykynsä turvin, kunnes hän omistaa omaa nimeä kantavan yrityksen, joka tuottaa parasta, mitä alalla voidaan tarjota. Laatu ja uudet keksinnöt ovat päämäärä, liikevoitot ja rikkaus oikeudenmukainen seuraus tämän päämäärän määrätietoisesta tavoittelusta. Osakekauppaan ja pörssiin viitattin muistaakseni yhden ainoan kerran koko kirjassa, mutta muuten tehtiin selväksi, että hyvät omistavat itse ja yksin omat yhtiönsä, joissa heillä on – tai heillä pitäisi olla – täydellinen itsemääräämisoikeus. Tätä oikeutta kunnioittavat myös heidän työntekijänsä – parhaat työntekijänsä – jotka itsekin pyrkivät aina parhaaseen laatuun ja saavat työstään arvoisensa palkan. Muunlaisia työntekijöitä ei kauaa katsella, ennen kuin valtio painostaa palkkaamaan kaikkea mahdollista roskaväkeä tuhoamaan tuottavuutta.

Sijoittajien puuttuminen kirjan maailmasta on hyvin merkittävää. Kirjan hyvien puolella on myös pankkiiri, mutta ”Midas” Mulligan ei sijoita, vaan lainaa rahaa – toki hyvällä korolla, jonka ansiosta hän tienaa sievoiset tulot. Hän valikoi lainojensa vastaanottajiksi niiden arvoisia miehiä, mutta ei tunnu olevan kiinnostunut ostamaan rahoillaan vaikutusvaltaa heidän tekemisiinsä. Kunhan maksavat velkansa ja korkonsa ajallaan. Itselleni tulee vahva vaikutelma, että ainakin tämän kirjan maailmassa Rand laskee sijoittajat ja muut yrittäjien päätösvaltaan vaikuttamaan pyrkivät tahot – oli heidän motiivinsa sitten pikavoittojen saaminen toisten työstä, kateus tai vallanhimo – samaan ryöstäjien kategoriaan kuin hyväntekeväisyysjärjestöt, verottajat, sosiaalitukien varassa elävät ja muut loiset.

Tämän kirjan Yhdysvalloissa ei myöskään tunnu olevan vaaleja, kansanedustuslaitosta tai demokratiaa. Asioista päättää ”Washington”, pieni klikki viranomaisia, pari yliopistomiestä ja monopoliasemiin pyrkiviä teollisuuspamppuja, jotka pyrkivät viranomaistoimin saamaan markkinoilta ne oman alansa yrittäjät, jotka toimivat heidän turvonneita ja tehottomia firmojaan tehokkaammin, tuottavammin ja innovatiivisemmin. Kirjan erään päähenkilön kehittämä kevyt, luja ja kestävä ”Rearden-metalli” pyritään kieltämään, koska tällainen keksintö vaikeuttaisi muiden terästehtaiden kilpailuedellytyksiä (ts. sisäpiiriläisteollisuuspampun oman teräskonsernin voitonsaantia). Aivan niin, yrittäjän pahin vihollinen ei Randin mielestä olekaan mikään sosiaalitantta, vaan rikkaampi, ahneempi, vallanhimoisempi ja paremmin vallan sisäpiireissä pujotteleva toinen yrittäjä.

Atlas Shrugged on eräänlainen vaihtoehtohistoria: siinä Yhdysvallat on neitseellisen tyhjään maahan perustettu valtio, jonka maata tai luonnonvaroja ei ole ryöstetty tai huijattu keneltäkään, minkä lisäksi sen nyky-Yhdysvallat poikkeaa melkoisesti 1950-luvun todellisesta valtiosta. Tavallaan se on myös tieteiskirjallisuutta, sillä siinä esiintyy useitakin fantastisia keksintöjä, joita joko sankarit käyttävät hyvään tai ryöstäjät käyttävät pahaan. Monessakin kohtaa mieleen tuli kuitenkin J. R. R. Tolkienin jonkin verran lyhkäisempi ja tiiviimmin kirjoitettu fantasiaseikkailu Taru Sormusten herrasta. Myös Randilla hyvien ja pahojen raja on perin jyrkkä eikä sen yli juuri kukaan pääse kulkemaan. Myös Randilla hyvyys ja pahuus erottuvat jo olemuksesta. Myös Randilla on mielessään ihanne täydellisestä, hyvästä elämästä, jota kaikkien tulee tavoitella. Myös Randilla pahat tuntuvat olevan niskan päällä, ja pieni hyvien joukko joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan nokkeluudella, älyllä ja – sitten kuitenkin loppujen lopuksi – rakkaudella toisiaan kohtaan. Myös Randilla on oikeastaan alusta alkaen selvää, että hyvien on pakko lopulta voittaa.

Randin henkilöhahmot eivät kuitenkaan kehity kirjan noin kymmenen tapahtumavuoden aikana yhtä radikaalisti kuin Tolkienilla: Randin hahmot olivat oikeassa alun alkaenkin, miksi heidän pitäisi kehittyä? Rand myös jättää lopputulosta enemmän auki: kirjan päättyessä sankarit ovat vasta valmistautumassa potkaisemaan pahojen itse huteroittamaa korttitaloa nurin. Randin kirjallisen dynamiikan taju on sitä paitsi melkoisesti Tolkienia heikompi. Atlas Shruggedin kuuluisa huipentuma on yli kuusikymmentäsivuinen radiopuhe – ei lainkaan huono puhe sinänsä, se summaa ihan hyvin kirjan keskeisiä filosofisia pointteja, mutta aika raskas vuodatus silti – jota kohta seuraa amerikkalaisen elokuvakäsikirjoittajankin (Randin palkkatyö) tekemäksi jotakuinkin korni ja ennalta arvattava tulitaistelu.

Tolkienista Rand poikkeaa myös sukulaisuuden halveksunnassaan: Atlas Shruggedin päähenkilöistä vain parilla on (eläviä) perheenjäseniä, ja he ovat järjestään roistoja.  Fountainheadin lailla lasten tekeminen tai saaminen ei mitenkään liity päähenkilöiden elämään. Kyllähän he sängyssä sentään vehtaavat, kuka mistäkin syystä kenenkäkin kanssa. Tällä kertaa Rand ei ihannoi raiskausta kuten Fountainheadissa, mutta valtapeli on nytkin keskeinen seksin motiivi.

Atlas Shrugged sisältää myös vakavan varoituksen niille, jotka ihailevat, tukevat ja kannustavat huippuyksilöitä, mutta joita ei itseään sellaiseksi jostakin syystä lasketa. Kirjan ainoa naispuolinen päähenkilö Dagny Taggart pääsee itsestään selvästi huippuyksilöiden salaiseen Atlantikseen, mutta hänen uskollinen, rakastava, ahkera ja kyvykäs avustajansa, lapsuudenystävä Eddie Willers jätetään Arizonan aavikolle makaamaan kiskoille rikkinäisen veturin eteen. Ei hänestä ole väliä, huippuyksilöt eivät enää tarvitse häntä.

Olin ennen tämän kirjan lukemista vakaasti sitä mieltä, että Ayn Randia pitäisi suomentaa: olisi hyvä että hänen ajatuksiinsa olisi helpompi tutustua, ei siksi että olisin niiden kanssa samaa mieltä, vaan siksi että en ole niiden kanssa samaa mieltä. Monista hyvistäkin havainnoistaan huolimatta Ayn Rand on lapsellinen, todellisuudelle ja ihmisluonnolle vieras idealisti* ja olisi hyvä, että asia tulisi selväksi laajemmalle yleisölle myös Suomessa. Hänen oma tekstinsä tekee asian erinomaisen hyvin selväksi. Niin, olen edelleenkin sitä mieltä että Ayn Randia pitäisi suomentaa.**

___

* Tämä tietysti näkyi hänen omassa elämässään. Hän kyllä yritti elää ihanteidensa mukaan, mutta varakkaista faneista huolimatta ei koskaan tienannut suuria tuloja. Hän ei uskonut viranomaisten varoituksiin tupakanpolton terveysvaaroista, mutta sai keuhkosyövän. Ystävien painostuksesta hän lopulta myöntyi kirjautumaan verovaroin ylläpidettyyn Medicare-järjestelmään saadakseen hoitoa, johon hänellä ei olisi muuten ollut rahaa.
** Vaikka tarkoitus onkin suomentaa, ei sumentaa eikä somentaa – kuten sanonta kuuluu – hyvin toimitettu suomennos olisi kielitaitoisellekin luultavasti miellyttävämpää luettavaa kun Ayn Randin tökköenglanti.