Suhtaudun hyvin epäluuloisesti väitteisiin, joiden mukaan maailmanmenossa on nykyään jotakin perustavanlaatuista vikaa ja kaikki oli jollakin mystisellä tavalla paremmin Kekkosen, Mannerheimin, Santeri Alkion, Baudelairen, Rikhard Wagnerin, Kustaa II Aadolfin, Platonin tai jonkun muun kauan sitten kuolleen neropatin aikaan. Sen perusteella, mitä olen elämäni aikana historiaa lukenut: Ei totisesti ollut. Hyvin, hyvin harva esimerkiksi demokratiaan ja tasa-arvoon kriittisesti suhtautuvista haluaisi oikeasti elää absoluuttisen aatelis- tai kuningasvallan aikana. Todennäköisyys sille, että juuri he itse sattuisivat siihen pieneen eliittiin, joka vanhempiensa aseman ansiosta pääsee asemiin ja sanomaan yhtään mitään yhtään mistään, olisi häviävän pieni.
Kulttuuriantropologian opintojen jäljiltä olen jo pitkään epäillyt, että kuvitteellisten kulta-aikojen ihannointi ja kaipuu on peräisin inhimillisen elämän tähän asti pahimmasta katastrofista: siitä, että jouduimme luopumaan lajityypillisestä elämästämme keräilijä-metsästäjinä, meidät karkoitettiin paratiiseistamme ja tuomittiin työhön maanviljelijöinä, karjankasvattajina ja jähmeiden, hierarkkisten organisaatioiden rattaina. Muurahaisten ja kaljurottien kaltaisista aitososiaalisista lähisukulaisistamme ja ihmislajin aitososiaalisista piirteistä vakavasti kiinnostuneena (ja kaikesta siitä paljon kirjoittaneena) minua tietysti kiehtovat nämä organisaatiotkin – ja niiden kiistämättömät edut – tavattoman paljon.
Kuutisentuhatta vuotta maanviljelyskulttuurien organisaatiot olivat enimmäkseen perin jähmeitä. Vasta joskus 1800-luvun tietämissä säätykierto alkoi nitisten ja natisten toimia monissa maailman paikoissa. Tätä kehitystä tietysti vastustettiin ankarasti kadonnutta kulta-aikaa haikailtaessa. Säätykierto, ja sääty-yhteiskunnan hapertuminen ja katoaminen ovat kuitenkin selvästi kehittäneet ihmisten – oikeastaan koko ihmiskunnan – luovuutta sekä taiteissa että tieteissä. Ongelmiakin on tullut, toki, pahoja ongelmia, mutta voi hyvin sanoa että iso osa ongelmista johtuu siitä että osa nykypäättäjistä elää edelleenkin sääty-yhteiskunnan vastuuntunnottomilla asenteilla: ”Edut meille, ongelmat muille!”
Pienemmässä mitassa tämä näkyy myös Suomalaisessa koulujärjestelmässä. Maan nousu raaka-ainetuottajasta haitekin ihmemaaksi tapahtui siinä vaiheessa, kun työelämän leipiin astuivat tasa-arvoisen peruskoulun ja jatko-opiskelumahdollisuuksien kasvatit. Korkeampaan koulutukseen pääsi varakkaiden ja vaikutusvaltaisten vanhempien lapsien sijaan (myös) muunlaisista kodeista ponnistavia lahjakkuuksia. Se on näkynyt. Vähitellen opintotuki on kuitenkin heikentynyt, ja puhe lukukausimaksuista pitää sisällään ajatuksen, ettei köyhien kakaroilla pitäisi olla asiaa korkeakouluihin. Ei ole mitenkään yllättävää, että samaan aikaan Suomen maine huipputeknologian ja -tutkimuksen maana rapistuu, ja elinkeinoelämän päättäjät intoilevat kaivostoiminnasta uutta suomalaista… kultakaivosta.
Niinpä niin. Eniten kaivannaisteollisuuden tuotoista riippuvainen manner on Afrikka, ja se näkyy kansan elintasossa, tasa-arvossa ja koulutusmahdollisuuksissa. Onneksi Suomen ei ole pakko edetä siihen suuntaan.
Kuten sielläkin, täälläkin jotkut tahot ihannoivat ajatusta vanhempien työn jatkamisesta. Onneksi minulla ei ole ollut sellaisia paineita. Olisin tuskin kovinkaan hyvä tekstiilitehtaan työntekijä, pankkivirkailija, meijerin isännöitsijä tai veturinkuljettaja, kuten isovanhempani. Toimittajantöitä olen tehnyt, kuten vanhempani, mutta inhosin alaa enkä ollut siinä kovin hyvä.
Kuusituhatta vuotta erilaisia sääty-yhteiskunnan muunnelmia on osoittanut aivan riittävän selvästi, että jonkin tietyn alan lahjakkuus ei yleensä periydy, yrityksistä huolimatta. Erityisen selvää tämä on tietenkin hallinnollisen, sosiaalisen ja sotilaallisen lahjakkuuden alalla: aateliston historia todistaa karmaisevan selvästi näiden lahjojen periytymättömyyden. Ihmisten on parempi oppia olemaan luottamatta vanhempien aloihin ja harhailtava omalle, omalta tuntuvalle alalleen.
Mannerheim-parka. Ei ihme että hän lähti eläkevuoksikseen maahanmuuttajaksi Sveitsiin. Siitä ei ollut apua: miesparalla ratsastetaan häikäilemättä, irvokkaasti ja perverssisti koko ajan.
