Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.
Kirjaideaa varten matkalta tuli otettua runsaasti kuvia kahdella kameralla: paremmalla mustavalkoisia (koska vielä siihen aikaan mv-kuvista sai parempaa painojälkeä), pokkarilla värillisiä. Yhteensä vähän vajaat kuusisataa otosta. Ne on nyt skannattu, lajittelu ja oikeaan aikajärjestykseen saattaminen vievät vielä tovin.
En ole nähnyt suurinta osaa kuvista yli kymmeneen vuoteen, joten niiden myötä palautuneet muistikuvat ja tunnelmat tuntuivat ehkä siksikin voimakkailta. Etenkin Kesäpalatsi.
Kesäpalatsi on mielettömän kaunis paikka – juuri sellaisella tavalla joka vetoaa suomalaiseen. Mökillähän pitää olla järvi, puurakennus ja paljon mäntyjä. Rauhallista ja kaunista. Kesäpalatsissa on järvi, puurakennuksia paljon mäntyjä, rauhallista ja kaunista. Siellä on myös pieni vuori, vuoren päällä pagodi, paljon häkellyttävän kauniita paviljonkeja ja katettuja käytäviä, huolella restauroituna. Restauroijilla tuntuu olleen yhtä verratonta esteettistä silmää kuin palatsialueen alkuperäisillä suunnittelijoilla. ”Rauhan ja harmonian puutarha” on oiva nimi paikalle.
Siinä missä varsinainen keisarillinen palatsi eli Kielletty kaupunki on syntynyt vuosisatojen myötä, nykyiseen muotoonsa Kesäpalatsi rakennettiin kerralla, yhden suunnitelman pohjalta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla oli sijainnut palatsi aikaisemminkin, mutta englantilais-ranskalaiset joukot olivat polttaneet sen maan tasalle toisen oopiumsodan loppuvaiheissa. Uudelleenrakennuksesta päätti leskikeisarinna Cixi. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, mutta Cixillä oli niille parempaa käyttöä: tekojärven rantaan kyllä rakennettiin olemattoman laivaston muistoksi tulenkestävä, laivan muotoinen kivipaviljonki.
Kaiken rauhan ja kauneuden takaa alkaa paljastua toisenlaisia asioita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa, että kyseessä on todellakin tekojärvi – kaivettu kuoppa. Myöskään vuori ei ole aito, sillä Beijingin ympäristö on hyvin tasaista alankoa.
Meillä oli Kiellettyyn kaupunkiin ja Kesäpalatsiin tutustuessa vielä tuoreessa muistissa maaseutu- ja pikkukaupunkiretkemme Hunanissa, joten tämä mielipuolinen kesämökkiprojekti näytti siksikin itsestään aivan toisia puolia.
Ainakin tuolloin Hunan, vanha keisarikunnan vilja-aitta, oli (pohjoismaalaisen silmin) köyhää, mutta vähintäänkin joten kuten toimeen tulevaa. Laajamittaisempia nälänhätiä ei ollut ollut aikoihin. Ihmiset tuntuivat olevan luottavaisia ja terveellä tavalla ylpeitä.
Ennen oli toisin. Retkikuntaamme kuului 40-luvulla useamman vuoden Hunanissa asunut entinen lähetyssaarnaaja, jolla oli omakohtaista kokemusta elämästä Kiinassa ennen Vapautusta – kuten hän itse kutsui kansantasavallan perustamista. Tuolloin tilanne oli tosin jo rauhoittunut melkoisesti siitä mitä se oli ollut 1930-luvulla, Helvi-tädin aikoina. Japanin armeija oli vain yksi monista maassa mellastelleista ja maata putipuhtaaksi ryöstelevistä sotajoukoista, tosin muita paremmin varustettu ja tuhoamisvimmassaan järjestelmällisempi. Helvi joutui useampaankin otteeseen piileskelemään vuorilla sota- ja rosvojoukkoja jotka olisivat kernaasti tehneet selvää yksinäisestä eurooppalaisnaisesta. Pari kertaa piti hyvin vähältä.
Kymmenkunta vuotta maata terrorisoineet japanilaisjoukot antautuivat kurinalaisesti vuonna 1945, mutta kotimaiset sota- ja rosvojoukot jatkoivat yhä toimintaansa. Kunnes Kansan vapautusarmeija pisti touhulle stopin. Vaikka vanhat lähetyssaarnaajat eivät missään nimessä olisi äänestäneet Suomessa mitään Keskustapuoluetta vasemmistolaisempaa tahoa, he osasivat arvostaa sitä miten kansantasavallan aikana maaseutu oli muuttunut niin sanotun Kiinan tasavallan aikaisesta nälkäkuolemien helvetistä ainoastaan vähän ankeaksi ja aika köyhäksi. Kansantasavallan aikoinakin on ollut nälänhätiä, totta, mutta aikaisemmin ne olivat normi, eivät historiankirjoihin merkittävä poikkeustila. Tilanne oli sama jo keisarikunnan aikaan, ainakin keisarikunnan loppuvaiheissa.
En ole lukenut Jung Changin Mao-elämäkertaa, mutta olen saanut kuvan että kirja maalaa päähenkilöstään kuvan tietoisena sadistina, jonkinlaisena pahuudestaan tietoisena pahuuden ruumiillistumana. Olen kuitenkin lukenut Jung Changin omaelämäkerrallisen Villijoutsenet-kirjan, ja hänen suku- ja henkilöhistoriansa voi hyvinkin selittää katkeruutta. Changin suku oli kuulunut jo keisarikunnan aikana valtakunnan vauraimpaan eliittiin, ja perhe onnistui säilyttämään hyvän asemansa virkamiehistössä vielä pitkään kansantasavallan perustamisen jälkeenkin. Chang joutui ensi kertaa tekemisiin ns. tavallisen kansan kanssa vasta kun Mao syrjäytti pahimmat kilpailijansa ”kulttuurivallankumouksen” nimellä tunnetussa merkillisessä vallankaappauksen ja anarkistisen yhteiskuntakokeilun sekasikiössä, ja Changitkin joutuivat maaseudulle ”uudelleenkasvatettavaksi”. Ei ihme että vieläkin vituttaa.
Mao uskoi vahvaan johtajuuteen ja kun kaikenlaiset inisevät komiteat alkoivat hyppiä silmille, hän ryhtyi toimiin ja varmisti asemansa. Siinä suhteessa hän oli osa keisarikunnan perinteen jatkumoa. Kungfutselaisuutta Mao vihasi, ehkä siksi että kunfutselaisessa katsannossa johtajalla on oikeus johtajuuteensa vain niin kauan kuin hän toimi alamaistensa edun mukaisesti. Kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus kukistaa harhateille eksynyt keisari. Tämä filosofia tietenkin poikkeaa länsimaisesta ajattelusta, jonka mukaan Jumalan voideltu on oikeutettu asemaansa ikuisesti, riippumatta siitä millainen aivoton porsas hän on.
Kaiken lukemani perusteella Mao oli jotakuinkin vastenmielinen olio, mutta tuskinpa hän aamulla peiliin katsoessaan näki siellä hirviötä. Tuskin näki Hitlerkään, tuskin näkee Ahmadinežad, tuskin näkee Bush tai tuskin näki leskikeisarinna Cixi. Luultavasti he näkevät ihmisen, joka vain tekee sen mitä on pakko tehdä. Ihmisen, joka on tarttunut toimeen, ottanut johtajuuden käsiinsä ja toimii pohjimmiltaan kansakuntansa parhaaksi. Kansakunnan tai muiden omien ihanteidensa parhaaksi. Toimii niin kuin on oikein.
Kuten on aina ennenkin ollut oikein.
Meidän nuorempien ja omasta mielestämme moraalisesti korkeammalla tasolla olevien on kovin helppoa merkitä historian kulkuun se täsmällinen kohta, jolloin se mikä on aina ennenkin ollut oikein ei enää olekaan lainkaan oikein.
* * *
Olen joka tapauksessa äidin kanssa samaa mieltä siitä, että Helvi-tädin päiväkirjoissa on aivan varmasti aineksia kirjaan. Äiti ei sitä kirjaa saanut kirjoitettua kun sairaudet alkoivat verottaa voimia Kiinan-reissumme jälkeisinä vuosina. Hän kuitenkin keräsi runsaasti materiaalia: sitä on, yhteisen matkamme kuvien lisäksi, kaksi isoa muuttolaatikollista. Ne päätyvät nyt minulle.
Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.
Vielä minulla ei ole aavistustakaan, millainen tästä Kiina-kirjasta voisi tulla. En tiedä, olisiko minulla kykyjä – tai välttämättä edes halua – tehdä asiallista, rehtiä ja laajakatseista elämäkertateosta, dokumenttia. Romaanimuoto antaisi enemmän vapauksia ja esimerkiksi mahdollisuuden täyttää Helvi-tädin päiväkirjoihin jääneitä pitkiä aukkokohtia: tehdä spekulatiivista fiktiota niihin kohtiin mistä faktaa ei ole.
(Minähän jo viittasin tähän suuntaan 391:ssä: Eräs kirjan henkilöistä päätyy viettämään monta vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajien parissa.)
Helvi-täti oli selvästi kirjoittanut päiväkirjaa toisten luettavaksi – esimiestensä ja Lähetysseuran kaltaisten organisaatioiden luettavaksi. Työn virallisten tavoitteiden kanssa ristiriitaiset asiat ja ajatukset on pakko kaivaa rivien välistä. Tai päätellä. Tai keksiä. Siksikin materiaalin käyttäminen kaunokirjallisuuteen olisi niin houkuttelevaa.
Mutta en tee asian suhteen päätöksiä vielä hyvään toviin. Kiina-aiheinen kirja ei ole numero vitonen, numero kutonen eikä luultavasti numero seiskakaan. Minulla on monta vuotta aikaa käydä materiaalia läpi, katsoa mitä kaikkea se sisältää ja mitä siitä saisi irti. Olettaen tietysti, että minun kuntoni kestää paremmin kuin äidin ja saan ylipäänsä aikaiseksi jatkettua tätä parinkymmenen vuoden aikaansaamattoman aikomisen jälkeen äkkiä hyvin vauhtiin päässyttä 2000-luvun kirjojenkirjoitusputkeani. Muuten materiaali saa siirtyä edelleen jonkun toisen ihmeteltäväksi.
(Ja jos joku ihmettelee kirjahyllyni mielenkiintoisia järjestysominaisuuksia: tuolla nimenomaisella hyllyllä niitä ei tällä hetkellä ole, sillä työhuoneen kirjahyllystö odottelee parhaillaan suurta uusimis- ja uudelleenjärjestelyvaihetta. Tuossa kohtaa sattui juuri nyt olemaan vapaata tilaa.)
