Kategoria: suomentaminen

Kirjakaupparauhaa

Piti vain – näin pikkujoulupitoisesta viikosta toivuskellessani – kertoa, että olen ensi tiistaina (16.12.) joskus kello kahdeksantoista jälkeen Ison Roban Rosebud-kirjakaupassa kertoilemassa John Lennon -elämäkerran suomentamisesta.

Paikalla on tämän ”tähtisuomentajan” lisäksi muutakin kulttuurin kermaa, kuten Pentti Jarla suoraan Fingerporista, Otso Kantokorpi joltakin ostarilta, Matti Rönkkö ja Anu Silfverberg.

Niin, ja jos kirjakauppasi tai lehtipisteesi valikoimiin kuuluu Kirjailija-lehti, kannattaa pitää silmällä ensi viikolla ilmestyvää joulukuun numeroa. Se lukemistoliitteestä löytyy kolme pientä esimerkkiä Ursula Kroeber Le Guinin hieman vähemmän tunnetusta kirjallisesta puolesta.

Tietokirjailijasta kaunokirjailijaksi

Kotistudion paluun, eli Kotistudio-kirjan uuden, kolmannen laitoksen tekstit lähtivät lauantai-iltana kuvittaja-Kivelle ja toimittaja-Stellalle. Molemmilta on odotettavissa tiukkoja kommentteja ja tärkeitä korjausehdotuksia, mutta ei vielä. Nyt voin pistää kaljuuntuvaan päähän vaihteeksi toisen hatun. On aika oikeasti ruveta suunnittelemaan Karstaa.

Todennäköisesti joulukuu, muine kiireineen, menee suunnittelussa, rakenteen hiomisessa, henkilögallerian luonnehtimisessa ja lähdekirjallisuuden lukemisessa. Voisinkin oikeastaan päättää näin alustavasti, että ensimmäisen luvun kirjoittaminen alkaa tammikuun 2. päivänä 2009. Ensimmäisen kirjoituspäivän päättäminen hyvissä ajoin on aikaisempien kirjojen kohdalla osoittautunut hyväksi innosteeksi, toivotaan että tällä kertaa jekku toimii yhtä hyvin.

Alkusyksystä kuvittelin vielä optimistisesti, että olisin ehtinyt tehdä suurimman osan suunnittelutyöstä jo marraskuussa, joten pääsisin varsinaisiin kirjoitushommiin vielä tämän vuoden puolella. Katteeton optimismi on ennenkin kuulunut helmasynteihini, myönnetään. Marraskuu meni Kotistudion tekstin toimitustyössä, ja siihen meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Niin, teinhän minä kuun mittaan myös erittäin miellyttävän pikku käännöstyön – sellaiselta kirjailijalta ja sellaiseen julkaisuun, joita voisin muutamien kollegojen tuntevan lievää kateutta. Niin minäkin tunnen aina niitä kääntäjätuttavia kohtaan, jotka pääsevät suomentamaan tämän kirjailijasankarini töitä. Kerron asiasta lisää kun ko. julkaisu alkaa olla saatavilla.

Sitä odotellessa parantelen eilen iskenyttä flunssanpoikasta, juon paljon teetä ja riipustelen muistiinpanoja. Ja suunnittelen samalla myös erästä toista projektia, jonka toistaiseksi konkreettisin osanen riippuu edessäni seinällä.

Entisiltä ajoilta

Järjestellessäni ja skannaillessani kuva-arkistoa eteen tuli myös pari rullaa filmiä, jotka olin kuvannut lukioaikaisista luokkatovereistani – toisena keväänä koulussa ja koulun urheilukentällä, toisena keväänä Suomenlinnan epävirallisella luokkaretkellä.

Muutaman luokkatoverin kanssa olen ollut koulun jälkeen tekemisissä satunnaisesti – Olli-Pekan kanssa kausittain hyvinkin paljon – toisia en ollut taas nähnyt oikeastaan kertaakaan sitten lakkiaisten keväällä 1980.

Ennen eilistä.

Helsingin yhteislyseo vietti lauantaina satavuotisjuhliaan, samassa yhteydessä pidettiin myös meidän lukioluokkamme pienimuotoinen kokous. Kahdestakymmenestäyhdeksästä paikalle oli saapunut pitkälti toistakymmentä henkeä.

Meistä oli tullut lääkäreitä, sairaanhoitajia, insinöörejä, liikkeenjohdon konsultteja, trubaduureja, luokanopettajia, suomentajia, virkamiehiä, fysioterapeutteja, pian isoäitejä,…  Yllättävän nopeasti kuluneet kaksikymmentäkahdeksan vuotta tuntuivat karisevan harteilta, ihmisten tapa puhua, reagoida muiden juttuihin ja heittää väliin huulta olivat pysyneet ällistyttävän entisellään. Ilahduttavaa, sillä minulla on porukasta muutenkin lähinnä erittäin hyviä muistoja.

* * *

EDIT: Tältä me näytimme lauantaina. Mukana monia samoja ihmisiä kuin edellisessä kuvassa. Kuva koulun sivuilta. (Kolmantena vasemmalta on luokanvalvojamme Anja Hölttä, upea ihminen.)

* * *

Kuvagallerian penkominen toi esiin myös mielenkiintoisen teknisen seikan. Minulla on ollut viitisen vuotta aktiivisessa käytössä toimintahäiriöinen järjestelmäkamera 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Tietyillä nopeammilla valotusajoilla peili on ilmeisesti siirtynyt liian hitaasti syrjään filmin tieltä ja kuviin on jäänyt leveä tumma vyöhyke.

Olin viasta kyllä hyvin selvillä – sehän näkyi selvästi jokaisessa kehitetyssä filmirullallisessa – mutta jostakin syystä ei tullut näköjään mieleenkään viedä vehjettä korjattavaksi. Siitäkään huolimatta, että tienasin kameralla jopa jonkin verran rahaa (senttasin muutamia matkajuttuja mm. Apuun.) Ehkä Praktica LTL ei tuntunut tarpeeksi hienolta kameralta, että siihen olisi kannattanut uhrata enempää rahaa? En tiedä. Sain tarpeekseni vasta joskus vuoden 1983 tienoilla, jolloin kannoin kameran kanikonttoriin ja lähdin niillä rahoilla viikonlopuksi Ruisrockiin.

Jos joku teistä muuten tietää näppärän keinon saada tuo tummentunut vyöhyke siististi paikattua Photoshopissa, otan vinkkejä vastaan hyvin kiitollisena.

* * *

Koulun satavuotisjuhlissa tapasin myös sisareni ystävän, joka oli saanut käsiinsä uusimman julkaistun suomennokseni ennen minua. Riitta oli ollut WSOY:n kirjakaupassa juuri kun sinne oli tuotu Philip Normanin John Lennon -elämäkertaa. Hän oli sitten lukenut kaikki kahdeksansataa sivua puolessatoista vuorokaudessa. Olen vaikuttunut. Ja ilahtunut saamistani kehuista käännöstyön suhteen.

Itse kävin hakemassa kirjapaketin postista vasta tänään. WSOY on selvästi satsannut hankkeeseen. Kirja on näyttävän näköinen. Erityisen iladuttava asia on kuvaliite. Siihen on saatu melkoinen määrä juuri niitä kuvia, joihin kirjan tekstissäkin viitataan. Tämä ei ole välttämättä mitenkään itsestään selvää. Usein suomalaisversioissa on eri kuvat kuin alkuteoksessa. Tämä johtuu siitä, että niiden oikeudet joudutaan haalimaan eri lähteistä kuin tekstin käännösoikeudet, joten homma saattaa mennä melkoisen hankalaksi ja kalliiksi. Silloin turvaudutaan usein jonkun sellaisen kuvatoimiston tarjontaan, jolta saadaan edullisesti kohtuullisen hyvä kuvavalikoima.

* * *

Menneisyys oli läsnä monessa mielessä myös eilisillan konsertissa. Nigeriläinen Etran Finatawa soittaa modernisti käsitellen musiikkia, jonka juuret ovat tuaregien ja wodaabe-kansan musiikissa. Sähkökitaran läsnäolosta huolimatta syntyy vahva vaikutelma vuosisatojen, ehkä vuosituhansienkin läsnäolosta. Groovaavaa musiikkia voisi toisaalta verrata vaikkapa James Browniin – biisit rakentuvat toistuville rytmikuvioille, joiden päälle on hyvä laulaa varsin vapaaseen tahtiin – mutta samalla tulee tunne, että tällaista musaa pitäisi oikeastaan kuunnella yhtyeen keskellä, niin että osallistuu grooveen itsekin jollakin kilkuttimella. Minulla on vähän sellainen käsitys että tuaregikulttuuri saattaisi olla jossakin määrin suorahkoa jatkoa niille paimentolaisille, jotka asuttivat Saharaa savannikauden aikana yli kuusituhatta vuotta sitten – ja joista osa lähti sitten itään Niilin soille perustamaan Egyptiä. Ehkä juuri tästä syystä kuvittelen kuulevani musiikissa vuosituhansien äänen.

Malilainen Tinariwen on kuitenkin vedonnut minuun ehkä vahvemmin. Heidän musiikkinsa toimii jossain määrin paremmin ihan vain kuunneltunakin. Tuskin se johtuu siitä, että heillä on kokoonpanossaan myös basisti.

Ugandan Joel Sebunjo viittasi vuosituhansiin hyvin suoraan kertoessaan erään laulunsa aiheen syntyneen Ugandan alueella sijainneessa kuningaskunnassa viitisen tuhatta vuotta sitten kulkusirkkaepidemian aikana. Luulen, että monet eurooppalaiset historioitsijat tuhahtaisivat hieman ajatukselle, että itäisessä Afrikassa olisi ollut kuningaskuntia sanan länsimaisessa mielessä jo ennen Egyptin nousua. Tiedä häntä – alueen historia perustuu pitkälti suullisiin lähteisiin, joten ajoitukset voivat tosiaan heittää tuhatkin vuotta puoleen tai toiseen. Tiedetään kuitenkin, että Afrikan poikki ulottuvien yhteisöjen verkosto kauppareitteineen on hyvin vanha. Tämä ikiaikainen ja ilmeisesti melkoisen hyvin toiminut infrastruktuuri hajosi vasta 1800-luvun mittaan. Uutta ei ole valitettavasti vieläkään syntynyt, ei ainakaan maiden rajojen ylittävänä.

Mik’ on tuo outo ääni taivaalta? No tietenkin Avaruusblues.

Avaruusblues

Kirjamessuilla ehdinkin jo Kariston osastolla hieman hypistellä uusinta lisää suomennostuotantooni: Brian Francis Slatteryn Avaruusblues oli kerinnyt painosta juuri sopivasti perjantaina. Tänään laatikollinen kääntäjänkappaleita saapui kotiin asti.

Kyseessä on melkoisen omalaatuinen romaani: haikea rakkaustarina, kunnianosoitus New Yorkin maahanmuuttajakulttuureille, pulp-henkinen tieteisromaani. Isoja visioita ja – kirjaimellisesti – maanalaista menoa. Kukkotappeluja ja alieneja. Avaruusaluksia ja käytöstä poistettuja metrovaunuja.

Nautin kovasti sen suomentamisesta, enkä vain siksi että Slattery osoittautui avuliaaksi ja innokkaaksi vastaamaan kysymyksiini. Olisin kovin yllättynyt, mikäli Avaruusblues ei ole vahvoilla ensi vuoden Tähtivaeltaja-palkintoveikkauksissa.

Kirjamessuperjantai

Jo perinteiseen tapaan vietän skitsofreenisia kirjamessuja: olen milloin suomentaja, milloin kirjailija. Useinmiten olen onnistunut jakamaan tehtävät eri päiville. Tänään olin kääntäjä.

Takauma-lavalla kuuntelin epäinhimillisen aikaisena aamupäivänä kolmekin perättäistä käännösaiheista paneelia. Viimeisessä (jossa panelistien mikrofoninkäyttövaikeudet aiheuttivat sen että kommentteja oli vaikeaa kuulla edes eturiveihin) tosin lipsuin roolistani ja suunnittelin Karstaa sekä kielelliseltä kannalta että konkreettisemmalla tasolla. Kirjan on määrä tapahtua suurehkossa, alkuaan sotilaskäyttöön suunnitellussa avaruusaluksessa parinsadan vuoden päässä. Aluksen suunnittelussa ja laitteistossa on käytetty osittain tekniikkaa, joka ei ole peräisin Maasta – tosin tekniikka on osin vanhentunutta ja osin purettu pois tai tehty toimintakelvottomaksi (syistä, jotka ovat kirjan tarinan tilanteessa ymmärrettäviä, vaikkakin kirjan henkilöiden kannalta perin turhauttavia). Olen pohdiskellut jo hyvän tovin aluksen rakenteellisia perusratkaisuja, ja nyt arvelen keksineeni sille järkevän yleisrakenteen.

Iltapäivä kuluikin sitten työnteossa, kun istuin Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla tekemässä työtäni julkisesti. Minähän sain Cathyn avaimen käännöksen loppuun viime viikolla ja olen nyt Kotistudion paluun kirjoittamis- ja Karstan suunnitteluvaiheessa, joten etuilin vähän ja aloittelin jo nyt Jonathan Tropperin How to Talk to a Widowerin käännöstä. Kun siihen tosissani rupean keväällä, minulla on jo valmiiksi vähän alkua raakakäännettynä, mikä luultavasti nopeuttaa homman vauhtiinpääsyä.

Olen harjoittanut tätä live-kääntämistä jo noin viisillä kirjamessuilla (ja parissa muussakin paikassa) ja homma menee oikeastaan vanhalla rutiinilla. Olen aina saanut yllättävänkin paljon töitä tehtyä siitä huolimatta, että tietokoneeseen kiinnitetyn toisen näytön ääressä on yleisöä katselemassa rinnan alkutekstiä ja käännökseni syntymistä. Heiltä tulee yleensä vallan hyviä kysymyksiä ja pahimmat kirjoitusvirheeni tulevat nekin toisinaan korjattua jo alkuunsa.

Illankorvalla kiirehdin vielä Tennispalatsin taidemuseoon Samrat-yhtyeen keikalle, jonka samalla videoin – ensimmäisellä digivideokameralla, jota olen koskaan pidellyt kädessäni. Pikavilkaisten jälki oli hämärän valaistuksen ja kaikuisen akustiikan (sekä kokemattoman kuvaajan) huomioon ottaen ihan kelvokasta, ensi viikolla on aikaa katsoa mitä kuvamateriaalista saa aikaiseksi pienellä äänenparantelulla. Tavallaan tämä on myös taustatyötä Kotistudion paluuta varten: halvatkin videokamerat alkavat olla nykyään vallan käyttökelpoisia musiikintallennusvälineitä. Äänen kaupanpäälle tulee vielä se kuvakin.

Huomenna sitten takaisin Pasilaan kello kolmeksi sf-seurojen osastolle kaffeklatschiin. Scifi-, manga- ja animeväki sekä Louhi-lava on erotettu muusta kirjamessukansasta käytävän toisella puolella olevaan halliin. Mutta sehän tietää vain sitä että taustahäly on paljon vähäisempää. Nähdään siellä!

Cathy lähti Hämeenlinnaan

Viime keväänä suomeksi julkaistu Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin nuortenromaani Cathyn kirja saa jatkoa. Olen työstänyt Cathy’s Keyn käännöstä syyskuun alusta lähtien. Nyt se on lähtenyt sähköpostiliitteenä Kariston kustannustoimittajien tutkailtavaksi. Saan sen jonkin ajan kuluttua takaisin monilla korjausmerkinnöillä koristettuna. Niin pitääkin: omalle tekstilleen on aina sokea, toinen huomaa paremmin, missä olisi höyläämisen ja hiomisen varaa.

Sean Stewartin muiden romaanien (Kehä, Matkijalintu) tavoin Cathyn avain (oletan, että tuohon nimeen suomennoksessa päädytään) oli mukavaa käännettävää. Siinä(kin) mielessä oli ilahduttavaa saada vahvistus kirjan lopun antamalle aavistukselle, ettei Cathyn tarinasta ole vielä kerrottu ihan kaikkea. Sähköpostitellessani Seanille muussa käännökseen liittyvässä asiassa tulin kysyneeksi, mahtaako jatkoa olla tiedossa. Kyllä, hän kertoi – itse asiassa hän oli juuri lähettänyt viimeiset vedostarkistukset kustantajalle.

Kustantajalle Cathyn avain on edeltäjänsä tavoin melkoinen satsaus. Kirjan kaikki sivut on painettu kahdella värillä: kaikki sivunlaidat ovat täynnä taiteilija-Cathyn piirustuksia, raapustuksia ja kommentteja omaan tekstiinsä. Lisäksi etukannen sisäpuolella on muovitasku täynnä kaikenlaista kirjan tarinaan liittyvää materiaalia: kirjeitä, esitteitä ja muita ”todisteita”, joista osa antaa vihjeitä kirjaan liittyvillä nettisivuilla liikkumiseen.  Niitä ei käännetä, mutta ne on painettava ja julkaistava kirjan mukana. Kallista. Ilahduttavaa, että kustantaja uskaltaa satsata.

(Vihjeet eivät ole välttämättä helppoja: yhden jouduin tarkistamaan Seanilta, kun pelkäsin että vinkki on annettu kirjan käännettävissä teksteissä, jolloin olisin asiaa tajuamatta saattanut sotkea sen kokonaan. Niin ei kuitenkaan ollut ja ratkaisu oli lähempänä kun kuvittelinkaan – tai ehkä minä en vain ole kovin hyvä sellaisia vinkkejä tajuamaan?)

Nyt on vuorossa lyhyt käännöshomma – novellin ja reseptin yhdistelmä – sitten Kotistudion paluun työstäminen kustannustoimittajalle ja kuvittaja-Kivelle lähettämiskelpoiseksi. Sen jälkeen neljännen oman romaanin, Karstan, lopullinen suunnittelu- ja kirjoitusurakka. Niin, ja vaalikampanjan viimeinen viikko.

(Piti tuon verran leikkiä uudella skannerilla: ilmaiseksi saatu, SCSI-aikakaudella 1990-luvulla valmistettu edeltäjä alkoi olla jo aika oikullinen, joten tilaisuuden, tarpeen ja Kirjailijaliiton apurahan tullen päätin investoida uudempaan, pienikokoisempaan ja helppokäyttöisempään kuvanlukijaan. Mukana tullut ocr-ohjelmakin tuntuu pelaavan niin kuin pitää.)

Mukkula -> Messilä

Nyt se on sitten virallista – tai ainakin julkista. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous järjestetään vuonna 2009 perinteisen Mukkulan sijaan Messilässä, naapurikunnan puolella. Järjestelyissä mukana olevan Eino Leinon seuran johtokunnan jäsenenä olen tiennyt suunnitelmasta jo keväästä lähtien, mutta ratkaisu oli tietenkin mahdollista julkistaa vasta kun asianmukaiset sopimukset on tehty.

Omakohtaista Mukkula-kokemusta minulla ei ole kuin viime vuoden kokouksesta, jossa tapahtuman henkeen oleellisesti kuuluvaa kansainvälistä kaveeraamista häiritsi se, että ulkomaalaiset kirjailijat oli jouduttu tilanpuutteen vuoksi majoittamaan bussikuljetuksen päähän. Messilässä tätä ongelmaa ei pitäisi tulla, vaan homma pystytään hoitamaan niin kuin ennenvanhaan.

Silti – vajavaisenkin tapahtuman perusteella voin täydestä sydämestä suositella kirjailija- ja kääntäjätovereille mukaantuloa. Hieno reissu viime vuonna, taatusti hieno ja kannattava reissu ensikin vuonna.

*

Toinen erittäin suositeltava tapahtuma: Etran Finatawan ja Joel Sebunjon Etnosoi-konsertti Helsingin kulttuuriareena Gloriassa 8. marrakuuta. Etran Finatawa soittaa sellaista vähän monta kertaa kehumaani Tinariweniä perinteisempää, mutta silti sähkökitaralla höystettyä tuaregimusiikkia, joten keikka on ehdottoman pakollista kuultavaa kaikille juurimusiikin ja John Lee Hooker -henkisen bluesin ystäville.

Jos kirjailija näkee muita kauemmas, se johtuu siitä että hän seisoo kustannustoimittajan harteilla.

Vietin lauantaita Tampereella, missä Suomen Kirjailijaliitolla oli syyskokouksensa. Itselläni oli lafkasta melkoisen riitaisa käsitys ennen omaa liittymistäni, mutta ainakaan toistaiseksi kokoukset eivät ole osoittautuneet käsityksen veroiseksi. (Olen kyllä sittemminkin kuullut juttuja…) Uusi puheenjohtaja valittiin yksimielisesti (onnea Tuula-Liina Varikselle!), äänestyksetkin sujuivat asiallisessa hengessä ja suuremmitta kiistoitta.

Suhteellisen rutiininomaisten kevät- ja syyskokousten miellyttävintä antia ovat kuitenkin keskustelut tuttujen ja vasta tutustuttujen kirjailijatovereiden kanssa. Kuunnellessani muutamien ongelmia ja päänseinäänhakkaamista laiskojen ja/tai täysin kyvyttömien kustannustoimittajiensa kanssa täytyy kiittää kyllä kaikkia mahdollisia jumaluuksia siitä, että minulla on koko (lyhyen) kirjailija- ja vähän pidemmän kääntäjäuranikin aikana ollut aivan mielettömän hyvä kustannustoimittajaonni. Etenkin Alshainia työstäneellä Stellalla ja Neduja toimittaneella Petellä oli samaan aikaan sekä hienotunteisuutta että hommassa tarvittavaa suoruutta sanoa tyylikkäästi, mikä heistä ei toimi. Molemmat jaksoivat paneutua tekstiin ja etsiä siitä tasoja ja tunnelmia. Palaute oli asiallista ja silkkaa asiaa.

Ei kai sitten mikään ihme, että minä suhtaudun niin näreästi taiteidenkin piirissä eläteltyyn huippuyksilöiden ihannointiin. Yhden ihmisen nimissä oleva mestariteos on yleensä monen ihmisen ahkeran työpanoksen summa. Ja sama pätee muihinkin kirjoihin. Ja muihin taiteenlajeihin.