Kategoria: suomentaminen

Ymmärretäänkö viestimäsi?

·

Toissa syksynä piipahdin kirjakauppaan etsimään vasta ilmestynyttä Orientin etymologista sanakirjaa, kun tarjouspöydästä sattui silmään aivan toinen teos ja sanoi minulle: ”Sinä haluat minut. Olet aina halunnut minut. Sinä olet aina tiennyt tarvitsevasi minua.”

Niinpä poistuin myymälästä kahden paksun, kieliä käsittelevän kirjan kanssa. Niistä toinen kertoo (erinäisistä) kielistä mitä me niistä tiedämme, toinen (erinäisistä muista) mitä emme tiedä.

Andrew Robinsonin Lost Languages: The Enigma of the World’s Undeciphered Scripts (Thames & Hudson 2002, 2009) tekee asiansa selväksi jo nimessä. Tässä on kyse arkeologisissa löydöissä paljastuneista muinaisista kirjoitusjärjestelmistä, joiden lukutaito on ehtinyt unohtua jo kauan sitten. Tosin kirja esittelee alkuun kolme komeasti onnistunutta kirjoitusjärjestelmätulkintaa, ne kolme jotka näistä asioista puhuttaessa yleensäkin esitellään esimerkkeinä siitä kuinka tutkiva mieli voittaa historian hämärän synnyttämät vaikeudet: egyptiläiset hieroglyfit, kreetalainen lineaari-B-kirjoitus ja mayakirjoitus. Robinson muistaa kuitenkin korostaa, viisaasti, että etenkään mayakirjoituksen tapauksessa kirjoituksia ymmärretään kohtuullisen hyvin, mutta kaikkea muuta kuin täydellisesti. Näiden selvitettyjen kirjoitusjärjestelmien esittelyn tarkoituksena on myös esitellä lukuisia harhapolkuja, joille nimekkäätkin tutkijat niiden parissa päätyivät: kirjoitusjärjestelmät (ja niiden takana olevat kielet) ovat niin erilaisia, niin erilaisista kulttuuripiireistä ja säilyneet kirjoitukset ovat aiheeltaan, laajuudeltaan ja sisällöltään niin yhteismitattomia, että yhden kirjoitusjärjestelmän selvittämisessä menestynyt tutkija on usein ollut ylimielisyyteensä kompastuva täydellinen tumpelo vaihtaessaan hyvässä hybris-vauhdissa toiseen.

(Puhumattakaan tietysti ihan muilta aloilta tulleista, omilla aloillaan ihan pätevistä tekijöistä: esimerkiksi nobelfyysikko Richard Feynman tutki aikoinaan innokkaasti mayakirjoitusta, mutta onnistui ainoastaan selvittämään mayojen mutkikkaasta luku- ja kalenterijärjestelmästä asioita, jotka olivat mayatutkijoille enimmäkseen jo kohtuullisen tuttuja. Myöskään tietokoneavusteisen kryptografian tutkijat eivät ole olleet muinaiskirjoitusten suhteen kovinkaan onnekkaita.)

Kolmen suhteellisen hyvin selvitetyn kirjoitusjärjestelmän (ja kielen) jälkeen Robinson siirtyy joukkoon yhä edelleen tutkijoiden mieltä kutkuttaviin haasteisiin. Joukossa on kieliä ja kirjoitusjärjestelmiä, joiden (nykyistä parempi) selvittämien aukaisisi aivan liian huonosti tunnettuja vanhoja korkeakulttuuripiirejä paljon paremman tutkimuksen piiriin. Nykyisen Sudanin alueen Nuubian (tai Kushin) ”mustien faaraoiden” meroiittisesta kirjoituksesta tiedetään jotakin mutta ei tarpeeksi tekstien lukemiseksi tai ymmärtämiseksi. Etruskien kielen kreikkalaisperuinen aakkosto on enimmäkseen ymmärrettävää, mutta koska itse kieli on kuollut parituhatta vuotta sitten eikä sille tunneta yhtään sukukieltä ja koska säilynyt tekstimateriaalikin on enimmäkseen aiheiltaan suppeita hautakirjoituksia, niitä(kään) ei pystytä lukemaan. Kreetan vanhempi kirjoitusjärjestelmä, ns. lineaari-A on edelleen mysteeri myös kirjoitukseen käytetyn kielen suhteen (kuten myös kreetalainen hieroglyfikirjoitus, jonka Robinson mainitsee mutta jota hän ei tarkemmin käsittele). Protoelamiittisen kirjoitusjärjestelmän ymmärtäminen avaisi Kaksoisvirtainmaan ympäristön historiaa aivan uusilta suunnilta, ja sama pätee eteläisen Meksikon sapoteekkien kirjoituksiin. Todellinen kadonnut kulttuuri on nykyisen Pakistanin alueella neljä-viisituhatta vuotta sitten kehittynyt lähestulkoon ensimmäiseksi korkeakulttuuriksi laskettavissa oleva ns. Indus-kulttuuri, jonka jäljetkin olivat hiipuneet jo (muutamaa tuhatta myöhemmän) antiikin aikoina ja jonka olemassaolo löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla.

Kaikkein pahimpina hörhömagneetteina Robinson esittelee Pääsiäissaaren rongorongo-kirjoituksen ja Kreetalta löydetyn Faistoksen kiekon. Rongorongoa on joskus väitetty, merkkien samankaltaisuuden vuoksi, Indus-kirjoituksen sukulaiseksi, mikä on epätodennäköistä jo siksikin että näiden kahden kulttuurin välissä on puoli Maapalloa ja kolmetuhatta vuotta. Rongorongolla ja Faistoksen kiekolla on väitetty olevan myös yhteyksiä avaruusolentoihin ja esihistorialliseen avaruusmatkailuun.

Faistoksen kiekko on Robinsonin kirjan kirjoitusjärjestelmistä ainoa, josta teokseen on ollut helppo liittää kaikki tunnetut kyseisellä kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut (tunnetut) tekstit. Niitä on niin vähän: itse kiekko ja pari muuta esinettä, joiden koristekuvioissa on samanlaisia merkkejä.

Muista kirjoitusjärjestelmistä ja niiden teksteistä Robinson antaa runsaasti esimerkkejä ja esittelee eri menetelmiä, joilla ratkaisuja on yritetty löytää. Tässäkin mielessä Lost Languages on kirja, joka ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella. Näin ensi kierroksella sen voi lukea mukavana ja sujuvana yleisesittelynä joukosta kiehtovia kirjallisia arvoituksia ja niiden ratkaisuyrityksiä. Jos aikaa ja viitseliäisyyttä on, lukija voi palata kirjaan vaikkapa luku kerrallaan pohdiskelemaan merkkien arvoituksia ja syventämään tietämystään niistä – ja liittyä, huonolla onnella, niiden hörhöjen joukkoon, jotka kuvittelevat omalla huikealla intuitiollaan päihittäneensä arkeologian, kulttuurintutkimuksen ja kielitieteen parhaat kyvyt ja monisataavuotisen ammattimaisen analyysin.

Mutta tällainen kirja saattaa hyvinkin johtaa monta vaikutteille altista lukijaa valitsemaan arkeologian, kulttuurintutkimuksen tai kielitieteen elämäntehtäväkseen. Se on paljon parempi lopputulos.

Ja kyllähän ne hörhöintuitio-ratkaisuyrityksetkin voisivat olla parempaa ja mielekkäämpää ajankulua vaikkapa eläkevuosiksi kuin esimerkiksi sanaristikoiden ratkaiseminen. Kunhan vain muistaa, että hörhöintuitio-oivallus on eri asia kuin tieto, eikä rupea tarjoamaan kustantajille ja tiedeyhteisölle kotisohvalla koottuja ”todisteita” siitä kuinka nämä eivät ole tajunneet yhtään mitään siitä mitä ovat väittäneet tutkineensa.

(Muutama sellainen tapaus tuli aikanaan nähtyä siihen aikaan, kun olin päivätöissä kustantamossa.)

Ovi

· 2 kommenttia ·

Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon liittyminen oli minulle toistakymmentä vuotta sitten iso ja tärkeä askel. Olin aloittanut kirjallisuuden suomentajan uran ikään kuin kadulta reväistynä amatöörinä, jolla ei ole alan koulutusta. Liittoon pääseminen tarkoitti, että minusta oli vähitellen tullut ammattilainen muidenkin kuin itseni mielestä. Tutustuin sitä kautta moniin alan pitkän linjan ammattilaisiin – joista osa oli ollut aikaisemmin tuttuja niminä kääntäjien avuliailta postituslistoilta – ja aloin ymmärtää, että moni muukin kirjallisuuden suomentaja on opetellut ammattinsa käytännön työssä. Liiton ykkösjaoston – kirjallisuuden kääntäjien jaoston – kuukausittaiset kokoukset ovat olleet mainio tapa tavata kollegoja, oppia uutta esitelmistä ja yrittää (toisinaan varsin epätoivoisest) parantaa kääntäjien asemaa tai edes pitää sitä yhtä vähän huonona kuin ennenkin. Liiton kautta olen saanut myös ammatillista koulutusta.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat kuitenkin vain yksi osa SKTL:n jäsenkuntaa: meitä on nelisensataa liiton paristatuhannesta jäsenestä.* Järjestötovereitamme ovat olleet asiatekstikääntäjät, av-kääntäjät, tulkit sekä opettajat ja tutkijat. Heidänkin joukostaan on löytynyt loistavia tyyppejä, kavereitakin. Monet alan ongelmat ovat yhteisiä: toimeksiantajat ovat yhä kitsaampia maksamaan sellaisia palkkioita joilla kääntäjä tulisi toimeen, oli kyse sitten asiakirjasta tai kirjasta. He palkkaavat mieluummin (hah!) kadulta reväistyjä amatöörejä tai opiskelijoita, jotka osaavat vielä vanhoja kääntäjiäkin vähemmän pitää huolta oikeuksistaan tai vaatia sellaisia palkkioita, joilla Suomessa pystyy elämään. SKTL on sääntöjensä mukaisesti kulttuurialan järjestö, joten sillä ei ole ammattiyhdistyksen (heikkoja) mahdollisuuksia neuvotella kollektiivina. Suuri osa alalla toimivista on yksityisyrittäjiä, joilla ei ole muutenkaan sellaisia oikeuksia neuvotella palkkio- tai muista asioistaan joukolla. Juuri tästä syystähän isot yritykset ovat nykyään niin innokkaita ”ulkoistamaan”, toisin sanoen maksamaan vähemmän samasta työstä.†

Ehkä tämä(nkin) alan tekijöiden tilanteen yleinen kiristyminen on osaltaan johtanut myös välien kiristymiseen liiton sisällä.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat ehkä itsekin suhtautuneet itseensä jonkinlaisena eliittiporukkana: SKTL perustettiin aikanaan nimenomaan kirjallisuuden kääntäjien toimesta, ja pitkään liiton puheenjohtajaksi valittiin aina – hyvässä sovussa – nimenomaan kirjallisuuden kääntäjä. (Tässä oli se käytännön järki, että liiton puheenjohtaja joutuu olemaan alan kasvo myös julkisuudessa, kommentoimaan ja edustamaan, ja iso osa kääntämiseen liittyviä julkisuusasioita liittyi nimenomaan kirjallisuuden kääntämiseen.) Ehkäpä tästä on seurannut muissa jaostoissa huonoja fiiliksiä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että me kirjallisuuden kääntäjät olemme kokeneet saavamme viime vuosina omasta liitostamme perin kylmää kättä. Tämä tuli selväksi viimeistään parin viikon takaisessa syyskokouksessa, jossa kirjallisuuden kääntäjät saivat  kuulla olevansa lähinnä kiukutteleva kuluerä.**

Kiukuttelua ja kulujen aiheuttamista on ollut muun muassa toivomus, että kirjallisuudenkääntäjille tärkeiden Mikael Agricola- ja J.A. Hollo -palkintojen kärkiehdokkaiden julkistamistilaisuuteen voitaisiin saada rahaa muualtakin kuin jaostokokousten järjestämiseen tarkoitetusta jaoston ”kahvikassasta”. (Lopullisten voittajien palkintosummat tulevat toisaalta.) Lyhytlistoista tiedottamista ei myöskään saa missään nimessä sälyttää liiton palkkaaman tiedottajan harteille, vaan sen joutuvat hoitamaan jaoston palkattomat amatöörit.

Rahasta tuli riitaa myös Kirjailija-lehden alkusyksystä valmistunutta, kirjallisuuden kääntämistä monelta kantilta tarkastellutta numeroa tehtäessä. Kyseinen numero oli tarkoitus rahoittaa SKTL:n ja Kirjailijaliiton yhteisvoimin, mutta SKTL:n hallitus yritti pitkään torpata koko hanketta liian kalliina ja siksi, että sehän ei niinku hyödytä koko jäsenkuntaa, ainoastaan kirjallisuuden kääntäjiä. Lehteä oltiin lopulta kuitenkin juuri saamassa painoon, kun vedostiedostot nähnyt SKTL:n puheenjohtaja soitti päätoimittajalle ja ilmoitti, ettei SKTL maksa osuuttaan, mikäli lehdessä julkaistavasta kolmen kääntäjän keskustelusta ei poisteta paria viimeistä kappaletta. Jutun kirjoittaja kielsi poistamasta pätkää: siihen hänellä on jutun tekijänoikeuksien haltijana tietenkin oikeus. Valitettavasti hänen sananvapauttaan lopulta rikottiin, ja viimeiset kappaleet puuttuvat painetusta lehdestä.

(Tekstissä oli ollut jotakin niin kamalanhirveää kuin maininta siitä, että joukko kirjallisuudenkääntäjiä perusti viime keväänä Journalistiliiton alaisuuteen Kääntäjien ammattiosaston eli KAOSin yrittämään auttaa kääntäjien tukaloituvaa asemaa SKTL:n rinnalla.)

Sananvapaus on, niin kuin sen pitää ollakin, kirjallisuuden toimijoille äärimmäisen tärkeä asia. Puheenjohtajan ilmeisesti kenenkään kanssa neuvottelematta tekemän tempauksen vuoksi SKTL on menettänyt ainakin yhden kirjallisuuden alan kansallisen luottamustehtävän ja vahingoittanut välejään mm. Kirjailijaliittoon. Kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokous piti tällaista sananvapauteen puuttumista niin vakavana, että hyväksyi lokakuun kokouksessaan epäluottamuslauseen puheenjohtajaa kohtaan. Samaisen henkilön muuhunkin toimintaan lopullisesti ryytynyt jaoston toimikunta oli jo aikaisemmin ilmoittanut, ettei se jatka tehtävässään eikä SKTL:n jäseninä.

Viime vuoden syyskokous, jossa useampikin kirjallisuuden kääntäjä oli ilmaissut tyytymättömyyttään liiton viimeaikaista toimintaa kohtaan, oli pyytänyt ykkösjaostolta parannusehdotuksia. Jaoston nimeämä kolmihenkinen työryhmä – jossa minäkin olin mukana – laati muistion kehitysehdotuksista, jonka ykkösjaoston kokous hyväksyi. Keskeisiä ehdotuksia oli jaostojen itsenäisyyden vahvistaminen, eräänlainen sateenvarjo-organisaatiomalli, ja toivomus siitä että jäsenkunta tietäisi paremmin, mitä kukin kolmesta toimistohenkilöstä tekee ja kenen puoleen kannattaa milloinkin kääntyä. Muistiota ei otettu syyskokouksen esityslistalle, koska se oli kuulemma sävyltään niin ”negatiivinen”. Sittemmin ykkösjaoston puheenjohtaja lähetti moneen kertaan ykkösjaostossa käsitellyn ja hyväksytyn muistion ykkösjaoston sähköpostitiedotuslistalle, jonka jälkeen häneltä peruutettiin oikeudet käyttää ykkösjaoston tiedotuslistaa. Kun tieto tästä levisi muuta kautta, nousi sen verran haloota että oikeudet palautettiin muutaman päivän päästä.

Nyt kirjallisuuden kääntäjien jaosto on melkoisen hankalassa tilanteessa. Sillä ei ole puheenjohtajaa, sihteeriä eikä edustajaa liiton hallituksessa – koska toimikunnan jäsenet ovat eronneet liitosta – ja ainakin aktiivisemmista jäsenistä moni on ilmeisesti päättänyt äänestää jaloillaan. Tavallaan tämä on, kaikessa ymmärrettävyydessäänkin, typerää: juuri nyt tarvittaisiin aktiivisia toimijoita neuvottelemaan, sovittelemaan, vipuamaan liittoa sellaiseen suuntaan, että se pystyisi jatkossakin toimimaan kääntäjien ja tulkkien yhteisönä, julkisivuna, sananvapauden edistäjänä ja laadukkaan kääntämisen kellokkaana. (Ammattijärjestöhän se ei ole, eikä omien sääntöjensä mukaan voikaan olla.) Samalla kuitenkin tiedän itsestäni, että minulla ei ole henkistä kanttia siihen savottaan, etenkin kun niin monta niin uuraasti vapaaehtoistyötä tehnyttä toveria, kaveria ja ystävää on, enemmän tai vähemmän, ilkeilty, kiusattu ja vittuiltu liitosta ulos.

Niinpä luovun vuodenvaihteesta alkaen itsekin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäsenyydestä.

Toistaiseksi.

___
* Tarkka lasku on vaikeaa, koska yksittäinen liiton jäsen voi kuulua useaan eri jaostoon. Asiatekstinkääntäjien kakkosjaosto on suurin, mutta sen jäsenillä on luullakseni muita enemmän jäsenyyksiä myös muissa jaostoissa. Etenkin ns. harvinaisten kielten kääntäjät – ja ”harvinainen kieli” tarkoittaa melkein kaikkea muuta kuin englantia ja skandinaavisia kieliä – tekevät melkein säännönmukaisesti asiakirja- sun muita käännöstöitä kirjojen lisäksi, etenkin kun ei-englannista ja ei-ruotsista suomennetaan tolkuttoman vähän kirjallisuutta.
† Yrittäjällehän yrityksen ei tarvitse myöskään maksaa ns. sivukuluja, kuten eläkevakuutuksia. Yrittäjä maksaa ne itse, paljon kalliimmalla, siitä pienemmästä palkkiosummastaan, minkä lisäksi yrittäjä joutuu tietysti hankkimaan itse myös työvälineensä.
** Juuri näitä sanoja ei kukaan käyttänyt, mutta mm. liiton uuden varapuheenjohtajan kokouksessa esittämien kommenttien ilmapiiri oli nähdäkseni jotakuinkin tämänhenkistä.

Kaksi piirrettä

·

Anttolan TYK-kuntoutuksessa käytiin läpi kunkin ryhmäläisen työhistoriaa. Itselläni se oli pitkään varsin kirjavaa ja heittelehtivää: opiskelin kaikenlaista työmahdollisuuksien kannalta jossain määrin huonosti harkittua (tähtitiedettä, filosofiaa, Itä-Aasian tutkimusta ja kulttuuriantropologiaa* muiden alojen muassa), ajauduin alalle jota siihen aikaan sanottiin ATK:ksi, sain alalta potkut kesken 1990-luvun alun lamaa, olin pitkään työttömänä, ajauduin toimittajantöihin (joita olin inhonnut jo aikaisemmin ajatuksena, ja joita huomasin inhoavani myös käytännössä), olin taas työttömänä ja päädyin sitten puolivahingossa suomentajantöihin (joita kohtaan oli kyllä ollut aikaisemmin jonkinlaista vähintäänkin lievää kiinnostusta). Vähitellen elämäntilanne alkoi parantua, ahdistuneisuus helpotti ja bipolaariset masennus- ja hypomaniakaudet lievenivät. Aloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntea olevani jotakuinkin oikealla alalla, ja tunne kasvoi entisestään sen jälkeen kun rohkaistuin lopultakin kirjoittamaan pitkään mielessä kyteneitä omia kirjoja.

Yleensä olen suhtautunut 1980–90-lukujen harhailuun ja ajelehtimiseen hyvin synkkänä, mustana ajanjaksona. Sitä se monessa mielessä olikin – heikossa jamassa olleita ihmissuhdeasioita, päättyneiden suhteiden tekemättömiä surutöitä sun muita myöten – mutta asioiden ja aikojen läpikäyminen Anttolan ryhmän kanssa auttoi näkemään ajanjaksossa muitakin puolia.

Toimittajantöitä kohtaan tuntemastani inhosta huolimatta tein epämiellyttävältä tuntuneen lehtityön† ohessa muitakin hankkeita. Luultavasti hienoin kokemus oli toimittaa, ideoida, taustoittaa, haastatella ja koota leppoisatunnelmaista Hauska Helsinki -nimistä kirjahanketta monien vanhojen ja uusien helsinkiläisten tarinoista, muistoista ja vitseistä. Sen lisäksi toimitin kaksikin vitsikirjaa. Vitsien hiominen on oikeastaan aika mielekästä harjoitusta muullekin kirjoittamiselle, sillä tekstin, tarinan ja kielen rytmiikan ja ajoituksen taju on oleellisen tärkeä taito. Niistähän vitseissä on kyse.

Silti aikakausi oli, etenkin sitä eläessä, ahdistavaa ja masentavaa ylivelkaantuneisuuden, rahapulan ja (omasta mielestä) paskatöiden tai niiden(kin) puutteen keskellä. Elämä oli enimmäkseen yrityksiä pitää nenä pinnalla, selvitä päivästä toiseen ja pelkoa sen suhteen, monenko laskun toinen huomautus postilaatikosta tänään löytyisi. (Taipumus jonkinasteiseen hypomaanisuuteen aiheutti senkin, että vähintäänkin toisinaan rahat, silloin kun niitä oli, tuli käytettyä johonkin kivaan sen sijaan että olisi tullut maksettua niitä laskuja joita olisi pitänyt maksaa.) Valvoin paljon öisin, muun muassa siksi että silloin ei puhelin soinut eikä kukaan vaatinut minua ryhdistäytymään, tekemään jotakin tai olemaan jotakin mihin ei ollut voimia.**

Kauan sitten, ollessani vasta kahdeksantoista, muuan tuttava oli selittänyt omalta kaveriltaan kuulemaansa teoriaa siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on perusilme – sellainen, mikä hänen kasvoillaan näkyy kun niillä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Tuttavan mielestä minun perusilmeeni oli optimistinen, sellainen ”kohta varmaan tapahtuu jotain kivaa” -katse.

Tajusin Anttolassa (jälleen kerran), että tässä on perää. Jossakin syvällä minä onnistuin edelleen uskomaan, että kohta voi tapahtua jotain kivaa, vaikka mikään ympärilläni tai omissa tekemisissäni ei sellaiseen viitannut. Se auttoi sinnittelemään. Kaikeksi onneksi kivoja asioita alkoi lopulta, pikku hiljaa, tapahtuakin. Luulo siitä että jotain voi tapahtua ja hyvä onni tapahtumisten suhteen nostivat minua vähitellen kuopanpohja-apaattisuudesta siihen tilaan että aloin pystyä itsekin vaikuttamaan tilanteeseeni – ja, ajan kanssa, myös lyhentelemään velkojani.‡

Toinen oleellinen ominaisuus pääsi ilmoille toiselta ryhmäläiseltä kun esittelin työhistoria-flappitaulupaperiani ja siihen merkittyjä lukuisia harrastuksia, touhuja ja kiinnostuksenkohtia: Minä olen utelias.

Se ei ole aina hyvä asia – olen joskus tainnut sotkea sekä omia että valitettavasti myös muiden ihmissuhdeasioita harkitsemattomalla uteliaisuudella ja uteliaisuuden aiheuttamalla, harkitsemattomalla löyhäpuheisuudella ja juoruilulla – mutta sekä kirjailijalle että suomentajalle on kullan arvoista olla ollut todella kiinnostunut kummallisista asioista ja erikoisaloista – purjelaivoista,*** lentokoneista, tähtitieteestä, musiikin äänittämisestä,‡‡ sotahistoriasta****… monista asioista. On kestänyt kauan ennen kuin olen oppinut jättämään kodin mekaanisten ja sähkölaitteiden kannet avaamatta ihan vain nähdäkseni, mitä niiden sisällä on. Tämä uteliaisuus on saanut minut kiinnostumaan soitinrakennuksesta ja säästänyt työssä ja harrastuksissa tarpeellisten tietokoneiden hankintakustannuksissa, kun olen tullut perehtyneeksi laitteiden sielunelämään sen verran ettei ole tullut tarvetta ostaa uutta konetta ihan vain siksi että edellinen on ”vanhentunut” tai ”hidastunut” – olen selvinnyt sillä että olen vaihtanut vain ne komponentit tai ohjelmistot, jotka eivät enää pärjää siinä mihin minä konetta tarvitsen.

Tavallaan minun romaanieni aiheet ja lähtökohdat ovat peräisin tällaisesta uteliaisuudesta. En tarkoita ainoastaan uteliaisuutta monenlaisiin eri tieteisiin, vaan myös ajatusleikki-uteliaisuudesta: ”Jos minä venytän tätä todellisuuden osaa vähän todellista kireämmälle tai kauemmaksi, mitä sitten voisi tapahtua? Mitkä muut asiat muuttuisivat ja miten?”

Monessakin mielessä nämä kaksi piirrettä ovat saaneet minut myös jaksamaan ja jatkamaan sellaisinakin aikoina, jolloin elämässä ei ole tuntunut olevan juurikaan iloa tai mieltä. Aina on silti tuntunut mahdolliselta, että kohta tapahtuu jotakin kivaa, joten olen halunnut nähdä mitä se voisi olla.

___
* Kuulemma nykyään mobiililaitteiden ja ohjelmistojen käyttöliittymäsuunnittelupuolella on töissä myös kulttuuriantropologeja. Kuten Nokia joutui katkerasti huomaamaan, tuollaisiin asioihin tarvitaan vähän monenlaisempaa ja toisenlaisempaa ajattelua kuin putkitutkintoinsinööreillä oletusarvoisesti (ehkä, ennakkoluulojen mukaan) on.
† Olin toimittajana ja toimitussihteerinä perin lyhytaikaiseksi jääneessä Oma ystävä -nimisessä lemmikkieläinlehdessä.
** Yöaikaan silloisen Helsingin puhelinyhdistyksen paikallispuheluissa oli vain kertamaksu, ei aikaveloitusta, joten modeemin käyttö internetissä ja varhaisessa sosiaalisessa mediassa pyörimiseen oli paljon halvempaa kuin päiväsaikaan. Sosiaalinen yhteisöni koostuikin paljolti netin kautta tapaamistani ihmisistä. Osa heistä on läheisiä ystäviä ja kavereita vieläkin.
‡ Maksamista riitti tosin vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Yhä vieläkin riemastuttaa käydä verkkopankin ”Luotot”-välilehdellä katsomassa ilmoitusta ”Sinulla ei ole luottoja”.
*** Huoneeni seinällä oli varhaisteinivuosinani vanhasta kivipiirroksesta tehty juliste, joka esitti 1800-luvun alkupuolen kolmimastoista, apuhöyrykoneella varustettua korvettia. Piirroksessa oli pyöröpuiden, purjeiden ja köysien kohdalla numeroita ja kirjaimia. Tulin sitten parin lähdeteoksen avulla selvittäneeksi, mitä mikäkin merkintä tarkoitti, ja sen ansiosta osaan yhä edelleenkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan takilan termistön ja kunkin köyden ja piirun käyttötarkoituksen. Vaikka itselleni ei ole sattunut kohdalle (vielä) yhtään meriaiheista suomennettavaa, on tästä tietämyksestä ollut apua merisanaston kummallisuuksien kanssa painiville kollegoille. Ja luulen, että minä tulen vielä joskus kirjoittamaan romaanin, jossa on paljon purjelaivoja. Itse asiassa minulla on kyllä mielessäni sellaiselle sopiva alkukohtaus…
‡‡ Vaikka omat musiikin äänitykseni ovat olleet pitkään hyvin… eh, kotitekoisen oloisia, teoreettista tietoa tuli kasattua vuosien mittaan niin paljon, että Kotistudio– ja Oma studio -kirjat ovat saaneet hyvää palautetta myös äänitysammattilaisilta. Älkää tehkö niin kuin minä olen tehnyt, vaan niin kuin minä sanon.
**** Sodankäynnin historiaan tutustuminen teki minusta jo teinivuosina pinttyneen pasifistin.

Lainauskorvausta vain

·

Tänään on moni kirjailija- ja kääntäjäkaveri ollut sosiaalisessa mediassa iloisella mielellä. Sanasto ry. nimittäin tilitti tänään viime vuoden lainauskorvaukset.

Lainauskorvaus on siitä harvinainen raha, että sitä jaettaessa kääntäjät ovat tasaveroisia kirjailijoiden kanssa. Jos suomennetulla kirjalla on yksi kirjoittaja ja yksi kääntäjä, lainauskorvaukset jakautuvat puoliksi.* Suomentajien julkaisuluetteloilla on usein paljon enemmän pituutta kuin kirjailijoilla, joten heidän korvaussummansa saattaa olla hyvinkin paljon muhkeampi – ja apurahojen, arvostuksen ja muun suhteen heikommassa asemassa olevat ”viihteen” suomentajat (ynnä kirjailijat) saattavat kerätä isoimman potin, sillä trillereitä, jännäreitä ja dekkareita lainataan hyvin paljon.

Tämä tietysti pännii pahemman kerran niitä kirjallisuuden ystäviä, tutkijoita ja kriitikkoja, joiden mielestä raha menee aina väärille ihmisille, oli kyse sitten apurahoista, kirjanmyyntirojalteista tai lainauskorvauksista. Niinhän ne menevätkin, mutta koska ei ole olemassa mitään absoluuttista kirjallisuuden laatuasteikkoa,† raha menisi väärille ihmisille silloinkin jos nämä kirjallisuustulonjakokriittiset pääsisivät asiasta päättämään. Joka tapauksessa lainauskorvausten jakauma on toisenlainen kuin apurahojen jakauma, joten niillä voi katsoa olevan edes jonkinlaista eriarvoisuutta tasaavaa vaikutusta. Pieniä ovat apurahat eivätkä isoja ole lainauskorvauksetkaan – Suomen viranomaiset suostuivat ylipäänsä koko lainauskorvausjärjestelmään vain siksi että oli pakko EU-lainsäädännön myötä, ja siltikin asian kanssa vitkuteltiin tolkuttoman kauan. Lainauskorvausten taso on edelleenkin hävettävän pieni esimerkiksi muihin Pohjoismaihin** verrattuna.

Oma pottini oli tällä kertaa reilut kaksi ja puoli tuhatta,‡ vallan mukava summa. En ole tullut pyytäneeksi Sanastolta erittelyjä korvausten jakautumisesta käännösten ja omien kirjojen suhteen – eikä posti vielä tänään tuonut muutenkaan tilityspapereita – mutta olettaisin että valtaosa tulee käännöksistä. Jos koko summa olisi omista kirjoista, se olisi viitisen kertaa enemmän kuin kustantajan viime vuodelta tilittämät kirjanmyyntirojaltit kirjoittamieni kirjojen myynnistä. Siinä tapauksessa kirjojen kirjoittamisesta saamani vuositulot nousisivat jo suomalaisten ammattimaisten kirjailijoiden keskimääräiselle tasolle. Reilulla kolmella tuhannella eurolla vuodessa ei osteta kovinkaan paljoa tonnikalaa ja vessapaperia sen jälkeen kun sähkölaskut, vuokrat ja vastikkeet sun muut kulut on maksettu pois päältä, joten ei ole mikään ihme että useimmat suomalaiset ammattikirjailijat tekevät yleensä vähintään yhtä muutakin työtä ja/tai odottelevat sydän syrjällään apurahapäätöksiä. Pienelle kielialueelle ei mahdu kovinkaan montaa painosten kuningatarta tai kuningasta.

Kirjailijoiden ja suomentajien lisäksi näitä nykyään hienosti ”itsensä työllistäjiksi” kutsuttuja työlainsäädännön väliinputoajia on toki muitakin, etenkin kulttuuri- ja media-alalla. Linkitänkin tähän perään pari pitkää äänitettä viimekeväisestä ”Itsensä valjastajat” -tilaisuudesta, jossa puhuttiin näistä asioista ja ongelmista monen eri alan ihmisen ja järjestön voimin.

Itsensä valjastajien manifesti näkyy videokonversiossa vähän epäselvänä, joten siihen kannattaa käydä perehtymässä Journalistiliiton sivuilla.
___
* Sanasto varaa rahat myös niitä ulkomaalaisia kirjailijoita varten, jotka ovat oikeutettuja lainauskorvauksiin ja jotka kenties haluavat sellaisia saada. Tietääkseni tähän mennessä kukaan ulkomaalainen ei ole Suomen lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautunut. Sekä ulkkarien että suomalaisten saatavat vanhenevat kolmessa vuodessa, jonka jälkeen varattu summa palaa yhteiseen pottiin, ja kasvattaa tasaisesti kaikkien lainauskorvausjärjestelmässä olevien saatavia.
† Paitsi tietysti aika. Viidenkymmenen–sadan vuoden päästä voidaan ehkä arvioida, mitkä 2000-luvun alun kirjat olisivat olleet tukemisen arvoisia: joukossa tulee varmasti olemaan sekä  vakavamielisten kirjallisuudenystävien arvostamaa ”laatukirjallisuutta” että jokunen menestynyt ”viihdekirja”, jonka kaikki olisivat kuvitelleet kadonneen mielistä ja hyllyistä viimeistään parissa kvartaalissa. Taiteen historia ei ole useinkaan oikeudenmukainen, ja vielä vähemmän se on ennustettavissa.
** Muissa Pohjoismaissa lainauskorvausta on sitä paitsi maksettu jo vuosikymmeniä ilman EU:ta tai muutakaan ulkopuolista painostusta.
‡ Summasta viitisensataa oli itse asiassa minun osuuteni edesmenneen isäni lainauskorvauksista. Tekijänoikeushan tunnetusti on periytyvää omaisuutta, tosin vain määräajaksi periytyvää omaisuutta.

Sanoista eläviksi kuviksi

·

Muistaakseni yhtään suomentamaani kirjaa ei ole aikaisemmin tehty elokuvaksi. Olin missata sen ensimmäisenkin, koska seuraan niin huonosti elokuva-arvosteluja.*

Jonathan Tropperin romaanin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (This Is Where I Leave You) elokuvittamisesta muistaakseni puhuttiin alustavasti jo silloin, kun  suomensin tätä sympaattista, traagisesta koomiseen ja takaisin heilahtelevaa tarinaa Yhdysvaltain itärannikon juutalaisperheestä, joka kokoontuu monen vuoden jälkeen vanhaan kotitaloon perheen isän hautajaisten jälkeen viettämään šivaa eli suruviikkoa. Jossakin mielessä voi ehkä sanoa että Tropperilla oli ollut elokuva mielessään jo kirjaa kirjoittaessaan, sillä mukana oli selkeästi hyvin elokuvallisia kohtauksia – mutta toisaalta: jotakuinkin kaikilla amerikkalaiskirjailijoilla tuntuu nykyään olevan, oli kirjassa aineksia (tai minkäänlaisia mahdollisuuksia edes) elokuvaksi tai ei. Filmi- ja videokerronta vaikuttaa niin valtavasti turhankin monen kirjailijan ilmaisuun siinä määrin, että lukija näkee tekstin seasta kohdat, joihin kirjailija on kuvitellut leikkauksen.

(Eräässä toimintaromaanissa, jota onneksi en joutunut itse suomentamaan, oli jopa alkukohtaus joka oli selvästi rakennettu tapahtumaan elokuvan alkutekstien vieriessä kankaan poikki.)

En välttämättä odottanut mitenkään suunnattoman paljon Seitsemän sietämättömän pitkää päivää -elokuvasta (sitten kun sen olemassaolo minulle valkeni sunnuntai-iltana), eikä toimivien kirjojen elokuvaversioista yleensä kannatakaan odottaa. Siinä mielessä oikeastaan yllätyin iloisesti. Shawn Levy on ohjannut Tropperin itsensä käsikirjoittamasta tarinasta ihan viihdyttävän ja toimivan ihmissuhde-draamakomedian. Hyvä ja kokenut näyttelijäkaarti (Tina Fey, Jane Fonda, Jason Bateman, Rose Byrne jne.) toki auttaa asiaa.

Kokonaisen romaanin sullominen vajaaseen kahteen tuntiin on silti mahdoton urakka. Jäin kaipaamaan romaanin hiljaisia, mietteliäitä hetkiä: moneen kertaan toistuvat katollaistumiskohtauksetkin olivat typistyneet pariin lyhyeen sanailutuokioon, jossa tempo hidastui vain vähän elokuvan muusta kohkaamisesta. Vielä harmillisempi puute oli kirjan kertojan Juddin ja hänen isoveljensä Paulin kireiden välien taustalla olevan tarinan unohtaminen kokonaan. Homma olisi vaatinut pitkän takaumajakson, tiedän sen, mutta ilman sitä etenkin juuri Paulin hahmo ja hänen katkeruutensa syyt jäävät kovin pinnalliseksi. Samoin jokseenkin taustoittamatta jää Juddin suhde nuoruudenihastukseensa Pennyyn ja sopimus, jonka he nuorena olivat tehneet – mutta heidän yhteisessä historiassaan on, ehm, asioita jotka olisivat nostaneet elokuvan ikärajaa erinäisillä vuosilla. Sama pätee alun täytekakkukohtaukseen, joka oli kirjassa niin herkullinen mutta valitettavasti vesittyi jotakuinkin täysin, koska ison kankaan elokuvassa ei nyt vain voi näyttää… kaikkea.

(Elokuvassa on muuten muutettu henkilöiden nimiä. Foxmanin perheestä on tullut Altmanin perhe, Jen Altmanista Quinn Altman. Asiaa on puitu tässä IMDB:n keskustelusäikeessä. )

Mutta vallan viihdyttävä elokuva, kaiken kaikkiaan. Ei uraauurtava tai maailmojakaatava, mutta viihdyttävä, joten en tuntenut tuhlanneeni lipun hintaa siitäkään huolimatta, että tällainen kerronta toimii ihan yhtä hyvin dvd:llä tai televisiossa.

___
* Tässä tapauksessa elokuvan maahantuojalla ei ollut mitään erityistä syytäkään ottaa kirjan suomentajaan yhteyttä. Kirjan suomenkielistä nimeä ei tekijänoikeus voi suojata, eikä tässä elokuvassa ollut mitään sellaista erikoissanastoa jota olisi voinut pitää minun luomuksenani.

Postmessum

·

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Tämänsyksyinen kirjamessumessu

·

Helsingin kirjamessuihin on vajaa viikko. Onkin siis aika muistuttaa, että minuakin voi siellä katsella ja kuunnella, useaankin otteeseen:

Louhi-lava perjantaina 24. 10. kello 17–18:
Mitä on wywern suomeksi?
Spekulatiivisen fiktion suomentajat kertovat työnsä riemuista ja haasteista. Sarianna Silvonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Satu Hlinovsky

Takauma-lava lauantaina 25.10. kello 12–13:
Mitä on suomikumma?
Spekulatiivisen fiktion uranuurtaja Anne Leinonen ja suomalaisen maagisen realismin taitaja J. Pekka Mäkelä keskustelevat suomikumman ilmiöstä ja merkityksestä.

Lisäksi olen sunnuntaina 26.10. kello 14–18 päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla 6e73. Sinnekin sopii tulla juttelemaan.

Siirtymävaihe

·

Viime yönä lähetin sähköpostia kustantajalle. Yöllä siksi, että tulin vähän ennen nukkumaanmenoa käynnistäneeksi koneoikolukuohjelman muistamatta siinä vaiheessa, että hommaan menee aina erinäisiä tunteja. Etenkin kun kyse on kirjasta, jossa on runsaasti vieraskielisiä nimiä, jokunen keksitty sana ja pitkiä espanjan- ja ranskankielisiä sitaatteja (niiden suomennosten ohella).

Koneoikoluku on viimeinen korjauskierros. Joten sen jälkeen teksti lähtee kustannustoimittajalle, joka huomaa (onneksi) paljon virheitä ja kökköyksiä, jotka minä ja kone olemme missanneet.

Koneoikoluku on viimeinen kierros sikälikin, että käänsin tämän kirjan (ensi kertaa) Scrivener-kirjoitusohjelmaa käyttäen, eikä siinä (ainakaan vielä) ole suomenkielistä oikolukua. Niinpä koko käännös pitää tehdä, editoida ja ihmisoikolukea Scrivenerissä mahdollisimman valmiiksi, kääntää sitten rtf-muotoon ja koneoikolukea tästä syntynyt iso tiedosto toisessa ohjelmassa, minun tapauksessani Wordissa. Tavallaan hieman hankalaa, mutta Scrivener on muuten tuntunut suhteellisen mukavalta työkalulta, joten pienen viimeisen vaiheen lisäoperaation antaa anteeksi.

Käännösprojektiin meni enemmän aikaa kuin olin kuvitellutkaan. Kirja sinänsä (Peter Culshaw’n kirjoittama elämäkerta Clandestino – In Search of Manu Chao) on vallan mainio,* mutta reilussa kolmessasadassa sivussa oli sitten lopulta ehkä enemmän tekstiä kuin etukäteen arvioin, ja kesällä työnteko tapaa olla rikkonaisempaa kuin muina vuodenaikoina. Tulee matkailtua, tulee istuttua pihalla lueskelemassa tai grillaamassa, tulee tapailtua ystäviä, tuttavia ja vieraampiakin. Onneksi käännöshankkeella ei ollut suunnatonta kiirettä: Into julkaisee kirjan vasta ensi keväänä.

Syksyn mittaan käännös tulee minulle takaisin toivon mukaan perusteellisesti luettuna ja punakynättynä. Viimeinen korjauskierros tapahtuu vasta siinä vaiheessa kun kirja on lähdössä painoon, taittajan oikovedoksista. (Siinä vaiheessa olisi kyllä hyvä ettei tekstissä ole enää juurikaan huomautettavaa.)

On aika palata työstämään sitä omaa romaania, jonka tekemiseen minulle täksi vuodeksi apuraha on myönnetty. Kevät meni aika pitkälti pohjatöissä ja lähdemateriaalin parissa, eikä se sarka ole vieläkään loppuun kynnetty, kaikkea muuta. Luettavaa ja mietittävää on paljon. Pikku hiljaa pitäisi kuitenkin ryhtyä siihen varsinaiseen kirjoitustyöhönkin. Hunan on sovittu ilmestymään vasta vuoden 2016 alussa, eli aikaa ei ole enää edes puoltatoista vuotta. Ja mikäli apurahojen jumalattaret eivät ole loppuvuodesta yhtä lempeitä kuin viime vuoden lopulla, joudun käyttämään ison osan ensi vuotta käännöstöihin. Niistä maksetaan huomattavan paljon parempia palkkioita kuin omista romaaneista, vaikka eivät niidenkään palkkiot työmäärään nähden kaksisia ole.

Itse asiassa äsken kävi niin, että jo hyvän tovin (käännöstöiden lomassa) mielessä pyörittelemäni alkukohtauksen idea pyöri mielessä niin selkeänä, että kirjoitin sen muistiin. Tulin siis puolivahingossa aloittaneeksi romaanin kirjoitustyön jo ennen kuin olin aikonutkaan. Tämä on hyvä merkki, vaikka on toki selvää, ettei teksti tuosta parista sivusta etene lähiviikkoina kovinkaan vauhdikkaasti. Mutta edennee kuitenkin.

Matkan ensimmäinen askel on nyt otettu.

___
* Siksihän minä sitä alun alkaenkin kustantajalle ehdotin. Tämä Manu Chaon mainio elämäkerta on tosiaan niitä vähän harvinaisempia hankkeita, jonka kohdalla suomentajan ehdotus otettiin innostuneena vastaan kustantamon päässä. Kirjan suomalaisen laitoksen nimi on vielä auki, minun ehdotukseni on ollut Clandestino – Manu Chaon jäljillä.