Yleensä minulla on taipumus ajatella 80-luvun loppua aikana jolloin en pahemmin tehnyt enkä kuunnellut musiikkia. Siihen oli syitä – enimmäkseen huonoja – mutta toisaalta tajuan että niihin aikoihin tutustuin moneen minulle sittemmin tärkeäksi muodostuneeseen artistiin. Heihin kuuluivat myös kaksi minulle erittäin merkittävää – ja usein täällä blogissakin hehkuttamaani laulaja/lauluntekijää: John Hiatt ja Richard Thompson.

Thompsonin Amnesia-albumi (1988) kuuluu muistaakseni niihin levyihin, jonka ostin ennakkoon kuulematta, pelkästään arvostelukehujen perusteella: muistan että Soundin arvion ohessa oli myös levyn sisäpussiinkin painettu kuva Thompsonista ”soittamassa” moottorisahaa, ja tämä merkillinen yhdistelmä keski-ikäistä nörttiyttä ja ilmeistä, aggressiivista kiukkua ilmeisesti jäi kiinnostamaan. Thompson ei nimenä ollut muutenkaan täysin outo, muistan kyllä lukeneeni jostakin amerikkalaislehdestä jutun Richard & Linda Thompson -aviopariduon viimeisestä keikasta, jonka encoreta R. tuli soittamaan yksin, kasvot verta valuen.* Tiesin myös hänen historiastaan brittiläisen folkrockin klassikkoyhtyeessä Fairport Conventionissa.

Ensi kuuntelulla albumi oli hämmentävä kokemus, ennen kaikkea Thompsonin lauluäänen vuoksi. Hän ei totisesti ole mikään suuri vokalisti, mutta hänen äänensä jää kyllä mieleen. Miltei vieraannuttavan kolhoa soundia ja ilmeistä kapea-alaisuutta täydentää vielä vahva skotlantilainen aksentti. Mutta laulut ovat vahvoja, ja vaikka moottorisahakuva lieneekin parodiaa ajan sukkahousuhardrockin kuvastoa kohtaan, Thompsonin ilmaisussa on hyvin paljon peiteltyä ja avointa aggressiivisuutta, sekä hänen lauluissaan, laulamisessaan että kitaransoitossaan – eikä kitaroinnin aggressiivisuus tarkoita mitään naurettavaa mättösäröä, vaan soitannollista vimmaa. Musiikissa kuuluu kelttiläisperinteen vaikutus, mutta tämä tavara ei ole mitään mukavaa ja rentoa hoilottelukamaa pub-iltojen piristykseksi. Thompson ei sääli laulujensa, tarinoidensa päähenkilöitä, ei myöskään itseään silloin kun hän (tai joku hänen alter egonsa) lauluissa esiintyy. Kiukku on välillä henkilökohtaista (”Gypsy Love Songs”), mustasukkaistakin (”Don’t Tempt Me”), välillä se kohdistuu hänen (toisen) kotimaansa politiikkaan (”Yankee, Go Home”) tai uskonno(i)lla rahastajiin (”Jerusalem On the Jukebox”). Levyn aloittavan ”Turning Of The Tiden” kiertopalkinto-naiseen kohdistuva avoin paheksunta tuntuu jo suorastaan kiusaannuttavalta, mutta myöhemmin Thompson heittää peliin kaksikin niin tolkuttoman kaunista laulua – ”I Still Dream” ja ”Waltzing’s For Dreamers” – että hänelle antaa paljon anteeksi. Hyvin paljon.

Amnesia oli minulle myös ensimmäinen tutustuminen tuottaja/äänittäjäkaksikko Mitchell Froomin ja Tchad Blaken työhön. Heitä on tullut sittemmin diggailtua mm. Los Lobosin ja Suzanne Vegan levyillä, samoin Thompsonin seuraavalla albumilla Rumor and Sigh (1991), joka on minun mielestäni edelleenkin hänen väkevin albumikokonaisuutensa ja se levy, jota olen aina suositellut sopivaksi paikaksi aloittaa RT:n musiikkiin tutustuminen. Mutta minä aloitin Amnesiasta, joten sillä on yhä erityinen paikka minun levyhyllyssäni.
.

___
* Välit olivat ilmeisesti hapertuneet korjaamattomaan kuntoon jo hyvän aikaa sitten ja sekä avioliiton että musiikillisen yhteistyön päättämisestä oli sovittu jo aikaisemmin. Takahuoneessa oli kuitenkin syntynyt riitaa ja Linda oli iskenyt tulevaa ex-miestään pullolla.

Musiikin tekemisen harrastajilla on taipumusta diggailla musiikkia joka on – ainakin heidän oman instrumenttinsa näkökulmasta – hyvin ja/tai taitavasti soitettua. Musiikin äänityksen harrastajilla on taipumusta kuunnella hyvin äänitettyä ja/tai tuotettua musiikkia.* Siinä suhteessa olen onnellinen, että minun korvilleni ”hyvin äänitetty ja tuotettu” on ruvennut jo kauan sitten tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä se yleensä tarkoitti 1980-luvun loppupuolella, räikeiden syntsien, silmille hyppivän terävien särökitaroiden, korvia riipivän kovalle nostettujen rumpujen ja hillittömien hallikaikujen aikaan. Löysin musiikintekijän, jonka tuottamat albumit kuulostivat tuon ajan normisoundeihin verrattuina villaisen intiimeiltä – jopa siltä, kuten joku pikkunokkela kriitikko sanoi, että ”tuottaja on unohtanut levyltä diskantit pois”.**

Olin törmännyt nimipariin ”Eno/Lanois” jo muutamien vuosien ajan muun muassa U2:n, Peter Gabrielin ja Robbie Robertsonin albumien tuottajakrediiteissä. Siihen aikaan tietoa oli vaikeampi saada, joten jonkin aikaa kuvittelin jopa että ”Daniel Lanois” oli eksentrikkomuusikko/käsitetaiteilija Brian Enon oikea nimi.*** Vähitellen tämä ujonoloinen kanadanranskalainen äänittäjä/tuottaja/lauluntekijä alkoi kuitenkin näkyä musiikkilehdistössäkin (tai ainakin ns. muusikkolehdissä) ja häntä haastateltiin jopa silloiseen Radio Cityyn.**** Lopullisesti jouduin höristämään korviani Neville Brothersin huikean Yellow Moonin myötä, ja pian sen jälkeen ilmestyikin suoraan Neville-sessioiden perään rakennettu Daniel Lanoisin ensimmäinen soololevy Acadie.

Acadie on kaukana tuon ajan räikeistä ryminäsoundeista. Äänikuvassa on massoittain kaikua – tai erilaisia kaikuja ja viiveitä – mutta silti musiikki kuulostaa abstrakteimmillaankin hyvin intiimiltä ja pienimuotoiselta. Useimmiten voi aistia, miten hyvä fiilis muusikoilla on ollut kokoontuessaan studioon, jonkun laskiessa ”yy–kaa–koo–nee” ja homman mennessä purkkiin kertaotolla…

… paitsi ettei levyä tehty niin. Vaikkapa kansantarinamainen kantriralli ”Jolie Louise”: ensin Lanois ja Malcolm Burn soittivat nauhalle kitaran, laulun ja pianon, sitten nauhat lennätettiin ensin kanadaan, missä hanuristi Ed Roth lisäsi oman osuutensa, sitten Irlantiin jossa äänitettiin Adam Claytonin ja Larry Mullen Juniorin rytmisektio tallentui, kunnes homma miksattiin Lanoisin omassa (silloisessa) studiossa New Orleansissa. Tai ”The Maker”, jonka komean rumpuosuuden Neville Brothersin patteristi Willie Green soitti alkuaan heidän ”VooDoo” -kappaleelleen, jonka levytyksessä sitä ei kuitenkaan käytetty. Muutama vuosi sitten ilmestyneellä Acadie: Goldtop Edition -cd:llä on täydennyksenä parikin varhaista ”The Maker” -versiota, jotka valaisevat hienosti kuinka tämä upea laulu kehkeytyi tavallisehkosta, vähän lattarihtavasta puoliballadista levyllä kuultavaksi helmeksi. Lopulliseen loistoon laulun nosti Tony Hallin upea, tuplattu basso-osuus, ja Aaron Nevillen lyhyt, mutta paikkansa löytävä vastauslauluosuus kappaleen loppupuolella.

Äänitetyssä musiikissa on aina kyse illuusioista.

Acadiella on muutama tunnelmallinen instrumentaali (”White Mustang II”, ”St. Ann’s Gold”, ”Ice”) ja eräänlainen lausuntaesitys (”Fisherman’s Daughter”), mutta minuun ovat aina vedonneet nimenomaan albumin lauletut palat – edellisten lisäksi etenkin aloituslaulu ”Still Water”, laulelmanomainen ”O Marie” ja miltei rautalangahtava ”Under A Stormy Sky”.***** Tekstien maailma on pitkälti peräisin Kanadan ranskankielisiltä rannikkoseuduilta, kalastajien, maanviljelijöiden ja merenkulkijoiden katoavasta maailmasta. Tässä mielessä Acadie on samalla tavoin anakronistinen levy kuin vaikkapa The Bandin ensimmäiset albumit, joiden tarinoiden maailma oli sekin peräisin rockia vanhemmilta aikakausilta, ja ehkä juuri tämä tuo musiikkiin eräänlaista ajasta(kin) irrallaan olemisen lumoa.******

.

.

Daniel Lanois avaa musiikin tekemiseen, äänittämiseen ja tuottamiseen liittyviä ajatuksiaan hienossa Here Is What Is -elokuvassa, jonka musiikki (ja muutama Brian Enon kanssa käyty keskustelu) on julkaistu myös samannimisenä albumina. Molempia suosittelen hyvin lämpimästi. Kuten muitakin Lanoisin levytyksiä.

___

* Löysin tähän tosin vastalääkkeen jo nuorena: aina kun huomasin kuuntelevani levyiltä vaikkapa bassorummun soundia musiikin ja sen sanoman sijaan, laitoin soimaan albumiklassikon nimeltä Five Live Yardbirds. Tämä vuonna 1964 likipitäen sanelukonetasoisella mononauhurilla Lontoon Marquee-klubilla äänitetty albumi on soundillisesti kertakaikkisen hirveä. Mutta Yardbirds-yhtye (huuliharpisti/laulaja Keith Relf, kitaristit Eric Clapton ja Chris Dreja, basisti Paul Samwell-Smith ja rumpali Jim McCarthy) on huikeassa vedossa ja paahtaa rujoa ja ylitempoista britti-rhytm’n’bluesiaan mielettömällä draivilla. Bassorumpua ei äänikuvassa juurikaan kuule, eikä muitakaan soittimia pahemmin erota. Ne tuntee.
** Näin todettiin Bob Dylanin albumista Oh Mercy, jonka Daniel Lanois tuotti. Siitä kerrottiin myös: ”Daniel Lanois on tuottanut jälleen loistavan levyn. Vierailevana tähtenä Bob Dylan.”
*** Ei suinkaan. Hänen oikea nimensä on Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Eno.
**** Nuorisolle toistettakoon jälleen, että 80-luvun lopun Radio City oli lähinnä samaa mitä Radio Helsinki on nykyään eikä suinkaan 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun ”Suomen ainoa rockasema, jolla on vain kymmenen äänilevyä”.
***** Joka, muusta levystä poiketen, on tosiaan äänitetty jotakuinkin yhdellä otolla.
****** Mielenkiintoista kyllä, The Band oli myös – arkansasilaista rumpalia Levon Helmiä lukuun ottamatta – kanadalainen bändi, vaikka sijoittikin laulunsa enimmäkseen Yhdysvaltain etelävaltioihin, missä he olivat kierrelleet teinivuosistaan lähtien Ronnie Hawkinsin, Bo Diddleyn ja Sonny Boy Williamsonin kaltaisten artistien kanssa. The Bandin lauluntekijään Robbie Robertsoniin palataan tässä bloggaussarjassa myöhemmin.
.

Tremen eilisessä jaksossa vierailtiin klubilla ja kuunneltiin laulaja/lauluntekijää, jonka nimeä ei taidettu mainita ennen lopputekstejä, vaikka kahdesta kuullusta biisistä jälkimmäistä (”Feels Like Rain”) analysoitiinkin hyvä tovi. Mutta ehkä nimen mainitseminen ei ollut edes tarpeen – kaikkiahan tietenkin tietävät John Hiattin, eikö niin? Eikö?

Itse tutustuin Hiattin musiikkiin vuonna 1987 hänen eräänlaiseksi paluukseen muodostuneen LP:n Bring the Family myötä. Nashvillessa lauluntekijänä (ja pienimuotoisesti levylaulajanakin) elättäneellä Hiattilla oli mennyt vähän turhan lujaa ja hän oli pääsemässä jaloilleen rankan vieroituskuurin jälkeen. Tilannetta oli vielä pahentanut, että hänen entinen vaimonsa oli tehnyt kuurin aikana itsemurhan. Toisaalta Hiatt oli tavannut hoitolassa tulevan (eli nykyisen) vaimonsa. Uusi liitto on kestänyt, ilmeisesti elämäntavatkin ovat pysyneet tolkullisina.

Bring the Family on monessakin suhteessa uuden alun levy: mustempia aikoja hän käsitteli enemmän vasta seuraavilla levyillään. Tekotapa oli tuohon aikaan poikkeuksellinen: Hiattia säestämään koottiin kokenut juurimusiikkikolmikko ja koko homma heitettiin purkkiin muutamilla otoilla neljässä päivässä. Mutta kyllä tekijäkaartikin oli osaavaa: Hiattin itsensä (laulu, kitara ja piano) mukana ovat slide-kitaralegenda Ry Cooder, rumpalimestari Jim Keltner ja porukan brittivahvistus, mm. Brinsley Schwartzissa* ja Rockpilessä soolouransa ohella vaikuttanut laulaja/lauluntekijä/basisti Nick Lowe.

Levyn avaa (ensimmäinen Tremessä kuultu laulu) kieliposkinen ”Memphis in the Meantime”, jonka rytmiikka ja melodia viittaavat vahvasti Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseehen”** ja teksti kertoo nasvillelaismuusikosta, joka kovasti yrittää taivutella toiveikasta kantrilaulajatarta vaihtamaan vähäksi aikaa tyyliä countrysta rhythm’n’bluesiin, siirtymään Nashvillesta saman osavaltion toiseen laitaan Memphisiin:

You say you’re gonna get your act together
Gonna take it out on the road
But if I don’t get out of here pretty soon
my head’s gonna explode

Sure I like country music
I like mandolins
But right now I need a Telecaster
Through a Vibro-lux turned up to ten
Let’s go to Memphis in the meantime
Memphis in the meantime, girl

Mutta eivät herkut tähän jää. ”Lipstick Sunset” on silmittömän kaunis, Cooderin melodista sooloa myöten. Levyn luultavasti tunnetuin (ja coveroiduin) laulu on Hiattin pianon kanssa kahden kesken esittämä ”Have A Little Faith in Me”, täynnä toivoa ja iloa. Sitten on bassoriffin varassa etenevä tummasävyinen ”Alone In the Dark”, riehakas ”Thing Called Love” (jota sitäkin on moni levytellyt), nätti ”Tip of My Tongue” ja remuisampi ”Your Dad Did”, esimerkiksi.

.

.
Tässä tuoreemmassa ”Memphis in the Meantime” -versiossa slideä soittaa Bring the Familyn jälkeisen Hiattin keikkabändin The Gonersin huikea slidevirtuoosi Sonny Landreth, jonka kansainvälinen maine lähti pitkälti liikkeelle Hiattin seuraavasta albumista Slow Turning (1988). Kuulemma levyä yritettiin ensin tehdä samalla Cooder/Lowe/Keltner-ryhmällä kuin Bring the Familya, mutta heikoin tuloksin.*** Sitten koottiin toinen taustabändi, jossa slide-legendan tehtävää hoiti huikea David Lindley, mutta taaskaan homma ei toiminut (vaikka ilmeisesti tallenne on olemassa). Lopulta tuli kiire, ja hätiin hälyytettiin tuottajalegenda Glyn Johns ja The Goners. Parissa viikossa syntyi huikea Slow Turning, juuri se levy jolla kuultiin ensi kertaa Tremessa analysoitu, silmittömän kaunis ”Feels Like Rain”. Sillä kuultiin myös monen coveroima vähän kertakäyttövitsimäinen ”Tennessee Plates” sekä sellaisia vahvoja paloja kuten ”Drive South”, nimibiisi ja Hiattin elämän tummempia aikoja luotaavat ”Is Anybody There?” ja ”Paper Thin” – ja uutta elämää juhlistava, uuden perheen vauvalle omistettu ”Georgia Rae”.

Minua John Hiattissa on aina viehättänyt hänen vahvasti bluesin, soulin ja kantrin vahvimpiin aineksiin nojaavan lauluntekotyylinsä lisäksi hänen äänensä – siksi että se ei ole, oikeastaan, kovinkaan hyvä. Hän kuitenkin onnistuu käyttämään kapea-alaista käninäänsä hyvin ilmaisuvoimaisesti ja rohkaisee meitä muita heikommilla laulunlahjoilla varustettuja ottamaan kaiken irti siitä mitä meillä on. Niinpä ostan edelleenkin Hiattin uudet levyt aina kun niitä ilmestyy (jos silloin sattuu olemaan rahaa). Jossain mielessä hän polkee hieman paikoillaan lauluntekijänä kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta toisaalta häneen suhtautuu kuten vaikkapa J. J. Caleen – vanhaan ystävään, jonka tapaa pitkän tauon jälkeen ja jonka kuuluukin olla juuri sellainen kuin hän on aina ollut.

.

___

* Tämän brittiläisen pub-rockin legendan tunnetuin laulu on Lowen säveltämä ja sanoittama sekä lukemattomien artistien coveroima ”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”.
** jonka Jussi & the Boys levytti nimellä ”Saanko Turkuun, naapuriin”.
*** Ehkä tämä ennakoi muutamaa vuotta myöhempää yritystä muodostaa Hiattista, Cooderista, Lowesta ja Keltneristä pysyvä juurimusiikin superbändi. Little Villageksi ristitty yhtye teki komean levyn nimeltä Little Village (1992), kävi heittämässä hienon keikan Järvenpään Puistobluesissa ja hajosi jo samana syksynä.

Minulla tuntuu olevan melkoinen viehtymys triokokoonpanolla tehtyyn musiikkiin. Cream, Unknown Gender, Morphine, The Policen Reggatta de Blanc… ja, ehkä kaikkein eniten ennen kaikkea, Bluesounds.

Ensimmäinen kokemukseni Bluesoundsista ei ollut välttämättä kauhean positiivinen, mutta ainakin se jäi mieleen. Kyseessä oli jonkinlainen hyväntekeväisyystapahtuma Helsingin Jäähallissa vuonna 1980, missä esiintyi kaikenlaisia vaihtoehtoisempia ryhmiä. Paikalle oli saapunut myös englantilainen kulttibändi The Pop Group, joka oli mielestäni jotakuinkin karmeaa kuraa. (Se vähä mitä olen bändiä sittemmin kuullut, vahvistaa mielipidettä – vaikka yhtye onkin ollut Gang of Fourin lailla merkittävä vaikuttaja mm. Red Hot Chili Peppersille ja Rage Against The Machinelle.) En kauhean hyvin onnistunut sisäistämään Bluesoundsiakaan, trion jännitteinen minimalismi ei oikein ollut kotonaan tuollaisessa hallissa. En tuntenut siinä vaiheessa yhtyeen kappaleitakaan, mutta siitä ei sinänsä olisi ollut apua: Bluesounds oli kuuluisa siitä, ettei se soittanut keikoilla biisejä, jotka se oli jo ehtinyt levyttää.

Sikäli kuin olen yhtyeen historiaan tutustunut, laulaja/kitaristi/lauluntekijä Dave ”Liian nopee” Lindholmilla oli ollut tarkoitus perustaa vanhan bändikaverinsa, rumpali/laulaja  Zape ”Limousine” Leppäsen kanssa jälleen yksi uusi bluesihtava, jammailuhenkinen ränttäkokoonpano, jonka hän olisi sitten taas hajottanut vuoden–parin päästä. Kolmanneksi mukaan värvätty basisti Ari Vaahtera kuitenkin oli eri mieltä: hän löi Lindholmin kouraan kasan levyjä malliksi. Pinossa oli ainakin Talking Headsia ja ilmeisesti muutakin 70–80-lukujen vaihteen ”uudeksi aalloksi” kutsuttua, suhteellisen minimalistista ilmaisua. Hämmästyttävää kyllä, varsin oma- ja jääräpäisen maineessa aina ollut Lindholm kuunteli, ja omaksui. Bluesoundista tulikin hänen uransa vahvin bändi, oikeastaan ainoa bändi, joka ei ollut pelkästään taustabändi.

Bluesounds on myös oikeastaan ainoa englanninkielellä laulanut suomalainen bändi, josta minä suostuin diggailemaan 1980-luvulla, eikä sellaisia ole senkään jälkeen ilmaantunut kovin montaa.

Bluesoundsin esikoisalbumi Black (1980) on se joka bändiltä muistetaan, ja josta otetaan säännöllisin väliajoin remasteroituja uusintapainoksia. Ja mikäpä ettei, kyseessä on julmetun upea kokonaisuus. Levyn aloittava ”C. C. Less” tekee pelin heti selväksi: yksinkertainen, dempattu kitaranakutus tuntuu jatkuvan loputtomiin, ennen kuin laulu ja muu bändi tulee lopulta mukaan. Suhteellisen yksinkertainen bluesmelodia katkeilee kappaleen mittaan useampaan kertaan, kunnes lopulta… loppuu. Ei, vaan jatkuu vielä. Ei, loppuu se. Kuka väittää, ettei jännitteinen minimalismi ole oiva keino heittää musiikillisia vitsejä? Seuraavaksi, miltei ilman taukoa, läjähtääkin käyntiin bändin suurin ja tunnetuin laulu, kymmenminuuttinen ”T. H. E. World”. Se on melodian, soiton, rytmiikan ja jopa pitkän soolonsa osalta niitä maailman täydellisiä biisejä, joilla on taipumusta jättää muu albumi varjoonsa, ja niin käy nytkin, vaikka Blackilta löytyy vielä ”Burningin”, ”I’m in Needin” ja ”Waiting for the Heartin” kaltaisia helmiä.

Mutta en minä oikeastaan Blackista aikonut puhua. Seuraavaksi, vielä samana vuonna, bändi julkaisi äänityksellisesti varsin karun livealbumin nimeltä On, ja tämän levyn ääriminimalistinen, Zape Leppäsen laulama tulkinta Al Greenin klassikosta ”Take Me to the River” oli ensimmäinen biisi, jota koskaan soitin basistina bändin kanssa. Kyseinen coveri oli aivan avoin Talking Heads -viittaus, sillä David Byrnen yhtye oli tehnyt samasta laulusta hienon tulkintansa vain vähän aikaisemmin. Itse pidin kuitenkin Bluesoundsin versiota parhaana tulkintana laulusta aina siihen asti, kunnes näin Al Greenin itsensä keikalla Roskildessa vuonna 2000. Tyypillisesti livelevyllä ei ollut bändin aikaisemmin levyttämää materiaalia, vaan aivan uusia lauluja.

Mutta en minä aikonut puhua myöskään Onista. Minulle se kaikkein tärkein ja hienoin Bluesounds-levy on vuonna 1981 ilmestynyt sinikantinen Native Sons of a Far-away Country. Tämä levy vei bändin ainutlaatuisen triosoundin minun mielestäni liki täydellisyyksiin. Lindholm oli tällä albumilla myös lauluntekijänä täydessä iskussa: ”That Talk”, ”Somebodỵ’s Lying”, kauniin dobrovetoinen ”Let Me Forget You Slowly” ja hieno päätöspala ”Love the Night”. No, onhan tälläkin levyllä yksi kappale, joka jättää muita hieman turhan paljon varjoonsa, ja se on ”Waves”. Huikea laulu, huikea bändi, huikea esitys. Ei mitään turhaa.

Laulusta ei löytynyt ainakaan luvallisesti jaettavaa nettiversiota, joten saatte hankkia sen itse käsiinne. Muutenkin Bluesoundsin tuotannon käsiin saaminen on valitettavan vaikeaa. Blackista on kyllä otettu uusintapainoksia, mutta muista levyistä on julkaistu cd-versiot ainoastaan kertaalleen joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Yhtään kunnon kokoelmaakaan ei ole julkaistu – tai siis onhan Greta’s Hits (1981) kokoelma, mutta se on kokoelma niistä singleistä, joita ei julkaistu albumeilla. Hieno levy sekin, sinänsä, etenkin ”Lost Country Music” kuuluu bändin ehdottomiin helmiin.

Tässä vaiheessa yhtye kasvoi kvartetiksi kosketinsoittaja Tapio Niemelän astuttua remmiin, ja musiikki muuttui (minun mielestäni) paljon tylsemmäksi ja tavanomaisemmaksi, vaikka on Here Come the Golden Hearts -levyllä (1982) sentään ”Are We the Angels?”, jossa kuuluu vahvana vanha jännitteinen ilmaisu ja voima. Sen jälkeen…

Näin Bluesoundsin viimeisen kerran Vanhalla joskus syksyllä 1982, jolloin kvartetti oli palkattu parin kuukauden komennukselle ”talobändiksi”. Hauska idea sinänsä, mutta ilmeisesti söi aika pahasti bändin loppuun. Vaahteran ja Lindholmin välillä oli ilmeisesti vielä aika pahoja jännitteitä, kun molemmat olisivat halunneet saada enemmän sanansijaa sen suhteen, miltä bändi kuulostaa ja mitä se soittaa. Pian sen jälkeen kokoonpano sitten hajosikin, vain kolmen toimintavuoden jälkeen. Mutta bändin musiikki toimii edelleenkin.
.

On levyjä – ja lauluja – joihin liittyy paikka, paikka joka tulee aina mieleen kuunnellessa. Paikalla ei välttämättä ole mitään suoranaista tekemistä itse musiikin kanssa, todennäköisemmin musiikin kuuntelukokemuksen kanssa. Tänään päätin muistella levyä – tai pikemminkin kasettia – joka tuo aina mieleen Kaapparin etukajuutan Stor-Svartön rannassa vietettyinä kesäöinä, jolloin torkuimme pimeässä pikkusiskon kanssa unta odotellen ja kuuntelimme kasetteja vanhempien haastattelunauhurilla.

Kyseessä oli kesä 1973. Olin saanut kasetin syntymäpäivälahjaksi tädiltäni. Tähän aikaan minulla oli merkillinen vimma numeroida kasettini, ja tämän nimenomaisen selässä oli (ja on vieläkin – kasetti on luullakseni tallessa ullakolla) tussilla piirretty numero ”5”. Epäilen, että Anja oli mennyt levykauppaan ja kysynyt myyjältä suositusta jostakin lahjaksi sopivasta nuorisomusiikkikasetista. Kyllähän täti oli musiikin suhteen paljon trendikkäämpi kuin isoveljensä, mutta siinä missä isäni oli juuttunut Earl Bosticiin Anja diggaili Little Gerhardia ja Paul Ankaa, joiden parhaista päivistä oli jo kymmenkunta vuotta. Itse olin nauhoittanut radiosta kasetille ”The Man Who Sold The Worldin” joten tiesin kuka David Bowie oli, tosin en välttämättä tiennyt miltä hän siihen aikaan näytti.

The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella ja on – ilman tunnelmallisia venemielikuviakin – niitä harvoja sen ajan lemppariäänitteitäni joka kuulostaa edelleenkin mielettömän upealta.* Bowien hienojen laulujen ohella kunniaa on syytä suitsuttaa myös loistavalle bändille, jota sitäkin kutsuttiin sittemmin Spiders from Marsiksi: rumpali Mick ”Woody” Woodmansey, basisti Trevor Bolder ja, ennen kaikkea, kitaristi/pianisti/sovittaja Mick ”Ronno” Ronson. (Keikoilla yhtyettä täydensi vielä pianisti Mike Garson.)

Ziggy Stardust oli ajan hengen mukaisesti ”teema-albumi”, joka pyöri Bowien kehittelemän Ziggy-avaruusmies/rocktähti-sivupersoonan ympärillä. Yksitoistavuotiaana en juuri tällaisista ymmärtänyt enkä osannut kovin montaa sanaa englantiakaan, joten albumin viehätys omalla kohdallani oli muualla, itse asiassa ennen kaikkea lauluissa. Laulu on hieno musiikin muoto, melkein yhtä pakkopaitamaisen kaavamainen rakenne kuin sinfonia, mutta yhtä kaikki loistava alusta tehdä mielettömän hienoa, rikasta, monipuolista musiikkia. Tältä albumilta ensimmäisinä kolahtivat sen tunnetuin raita ”Starman” (jonka Fredi levytti suomeksi nimellä ”Muukalainen”) ja jykevällä kitarariffillä etenevä jytäpala ”Suffragette City”. (Minä joko tiesin tai otin selvää mitä suffragetit olivat, mutta en voi väittää että vieläkään oikein tajuaisin, mistä laulussa loppujen lopuksi kerrotaan…)

Kaapparin etukajuutan uneliaaseen tunnelmaan upposivat kuitenkin hitaammat tunnelmapalat, ”Soul Love”, ”It Ain’t Easy” ja ”Lady Stardust”. Sekä huikea finaali ”Rock & Roll Suicide”. Niin, ja tietenkin aloitusraita ”Five Years”, jonka teksti oli riittävän selkeää parin vuoden kouluenglannillakin ymmärrettäväksi. Ainakin osittain. Kun Bowie esiintyi kymmenen vuotta sitten Helsingissä, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä myöten kun encoren lopuksi rämähti käyntiin ”Ziggy Stardustin” kitarariffi.**

Ziggy Stardust aukaisi minun korviani vähän radiopoppista monipuolisemmalle musiikille. Sittemmin olen seurannut Bowien uraa ja musiikkia vähän kausittain, palannut välillä tutustumaan levyihin jotka ovat jääneet väliin, välillä hommannut uusia albumeja suunnilleen ilmestymispäivänä. Moni ilmestymisaikoinaan omituiselta ja mielenkiinnottomalta tuntunut albumi on avautunut myöhemmin vallan vaikuttavalla tavalla – Low ja Young Americans, esimerkiksi – ja oikeastaan ainoa Bowien uran kausi joka ei vieläkään ole uponnut on 1980-luvun tanssipoppiskausi (vaikka vuoden 2003 Helsingin-keikalla kuultiinkin todella huikea versio ”Let’s Dancesta”). Olen jollakin tavalla oppinut ymmärtämään tätäkin musiikkia oltuani tekemisissä kahdenkin Bowie-elämäkerran kanssa (David Buckleyn kirjan suomennosta minä olin toimittamassa ja Marc Spitzin kirjan minä suomensin).

Olin monen muun lailla sopeutunut ajatukseen, että kymmenen vuoden takaisen Reality-albumin jälkeen sydänongelmainen ja uusperheellinen Bowie oli jättäytynyt eläkkeelle eikä uutta musiikkia luultavasti enää tulisi. Niinpä tammikuussa yllättäen nettijulkaistu ”Where Are We Now?” tuli täydellisenä, miellyttävänä yllätyksenä. Hieno laulu, ja hieno video jossa Bowie ei yritä lainkaan näyttää ikäistään nuoremmalta. Vähän toista viikkoa sitten julkaistu The Next Day -albumi joutuikin kantamaan melkoisia ennakko-odotuksia. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella se tuntuu enimmäkseen lunastavan odotuksensa. Levylle on kantta myöten siroteltu lukemattomia viittauksia Bowien pitkän uran eri vaiheisiin: minun korvaani osui tietenkin ”You Feel So Lonely You Could Dien” loppufeidauksen yksinäinen rumpukomppi, sama rytmi jonka kuulin ensi kertaa neljäkymmentä vuotta sitten ”Five Yearsin” alkufeidauksessa.

___
* No, kun satuin kuuntelemaan niinä vuosina mm. Sweetiä, Gary Glitteriä ja sen sellaisia, vaikutelma on ymmärrettävä… Jussi and the Boysin Mä tahdon rokata on musiikillisesti hieno, mutta soundeiltaan melkoisen tumppu.
** Väreitä tosin vähensi, että Bowie pisti laulun melkein saman tien poikki – joku tekninen ongelma, ilmeisesti – ja se aloitettiin uudelleen. Mutta silti.

Ykköseltä on alkanut keskiviikkoisin iltakymmeneltä tulla Treme-niminen draamasarja, joka kertoo elämästä New Orleansissa Katrina-hirmumyrskyn jälkimainingeissa (jos kielikuva sallitaan). Avausjakson perusteella on paha sanoa miten sarjan draamaosuudet mahtavat kantaa, mutta musiikin suhteen sarja näytti alusta alkaen olevansa oikealla asialla. Siinä nähdään ja kuullaan neworleansilaista musiikkia paljon enemmän ja paljon pidempinä jaksoina kuin monissa ns. musiikkidokumenteissa.

Sarjan ja kaupungin kunniaksi kaivoinkin vinyylihyllystä albumin, joka oli aikoinaan minun porttini neworleansilaiseen musiikkiin, ja joka on edelleenkin huikeimpia paikkakunnan muusikoiden koskaan tekemiä levytyksiä.

En oikein muista, miksi tulin levyn ylipäänsä hommanneeksi. Epäilen, etten ollut kuullut siitä raitaakaan. Luultavasti joku kehui, joku jonka mielipiteeseen luotin. Joka tapauksessa Neville Brothersin Yellow Moon (1989) oli hankinnan aikoihin suhteellisen tuore, korkeintaan vuoden vanha levy. En muista myöskään, miltä se kuulosti ensimmäisiltä kuuntelukerroilla. Luultavasti ”ihan kivalta”. Veikkaisin, että ainakin nimikappale vinkeine sopraanosaksofonikuvioineen vaikutti varmaankin vallan mukavalta rallatukselta. Muistan kuitenkin, että levy alkoi ns. kolista kun kuuntelin sitä työmatkoilla niin ikään reilun vuoden kuluessa hommaamastani pipodiskosta. Levyn tumma, symbaaliton ja särökitaraton, lyömäsoitin- ja bassovoittoinen äänikuva alkoi vietellä mystisiin syvyyksiinsä.

Tästä tuli samalla minun porttini lauluntekijä/laulaja/kitaristi/tuottaja Daniel Lanois’n äänimaailmaan. Olin kyllä kuullut niitä U2-levyjä joita Lanois oli tuottanut Brian Enon kanssa, ja tykännyt niistä, mutta tällä kertaa Lanoisilla oli ilmeisesti vieläkin enemmän sananvaltaa. Jossakin mielessä tämä on yhtä lailla Lanois’n kuin Nevillen veljesten levy, vaikka monet lauluista ovat joko yhtyeen tekemiä tai heidän keikkaohjelmistoaan. Lanois painoi koskettimia ja rumpusettiä vähän vaimeammalle miksauksessa, korosti perkussioita ja Tony Hallin funk-bassottelua, antoi tilaa Nevillen veljesten laululle – etenkin Aaronin ainutlaatuiselle tenorille. Niinpä levy kuulostaa pikemminkin afrikkalaiselta kuin amerikkalaiselta levyltä – etenkin kun tuon ajan amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla levyillä oli tapana korostaa diskanttitaajuuksia repivän räikeiksi. Tämä oli jotakin muuta, ja on minun kirjoissani edelleenkin yksi soundimaailmoiltaan hienoimpia levyjä koskaan.

Mutta mikään levy ei kanna pelkästään soundien voimin, ja Yellow Moonilla olisi riittävän vahvoja lauluja tekemään huonompisoundisistakin albumeista elinikäisiä suosikkeja. Nimikappale ”Yellow Moon” on se joka tarttuu korvaan ensimmäisenä, samoin yhtyeen hiphop-puolta esiin tuova ”Sister Rosa”, jonka sankarittaren syntymästä tuli toissapäivänä kuluneeksi sata vuotta. Link Wrayn ”Fire And Brimstone” on levyn raisuinta, funkyinta puolta, mutta omiksi suosikeikseni ovat oikeastaan nousseet hitaasti kytevät, hitaasti kasvavat ”Wake Up” ja ”Voo Doo”. Niin, ja hieno, laulumelodialle kaiken sen ansaitseman tilan antava Sam Cooke -cover ”A Change Is Gonna Come”.

Olkoon tässä maistiaisena vaikkapa ”Sister Rosasta” tehty video.

Joskus 1970-luvun viimeisenä vuonna tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerho -nimisestä postimyyntipuulaakista halvan neljän älpeen boksin nimeltä The First Years of The Beatles, Cream, Who, Procol Harum. Beatles-levy koostuu lähinnä Tony Sheridanin kanssa Hampurissa tehdyistä äänityksistä ja muusta varhaissälästä. The Who -osuus – joka levyn etiketissä oli muodossa The First Ten Years – olikin sitten erinomaisen pätevää kamaa. Procol Harum ei minulle (silloinkaan) niin suuresti kolahtanut. Mutta se, mikä kolisi, ja lujaa, oli jostakin syystä Cream.

Sittemmin minulle selvisi, että kansion Cream-levyn sisältö oli itse asiassa bändin esikoisalbumi Fresh Cream (1966) – tosin sellaisena kahdentoista raidan versiona, joka Wikipedian mukaan julkaistiin ainoastaan Ruotsissa ja josta, näin ollen, puuttuu jenkkiversion avausraita ”I Feel Free”. Niinpä aloitusraitana oli ”N.S.U.” ja kyseinen laulu teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Meidän kotistereomme kaiuttimet oli nimittäin sijoitettu kirjahyllyyn sellaisiin asentoihin, että kappaleen jännitteisen välikkeen bassokahdeksasosat kuulostivat aivan hillittömän makeilta.

Sitä kuunnellessa minä päätin haluta basistiksi.

Nykyään Fresh Cream kuulostaa soundeiltaan aika tumpulta, paikoin perin rosoiselta ja demomaiselta, minkä lisäksi sitä vaivaa 60-luvun kummallinen stereokuvaihanne: kitara soi vasemmassa kaapissa, basso ja rumut oikeassa, laulu on keskellä.  70–80-luvun taitteessa tuli kuunneltua kuitenkin paljon perin rosoisia ja demomaisia punkäänitteitä, eikä Creamin klassikko poikennut ajan normista niin paljon kuin nykyään. Esikoislevyllään Cream ei vielä sortunut myöhempien (osittain livenä äänitettyjen) albumiensa päämäärättömään (mutta kiinnostavan kuuloiseen) jammailuun, vaan biisit pysyivät koossa erinomaisesti ja soolot lyhkäisinä. Samoihin aikoihin kiinnostuin bändin kitaristin Eric Claptonin myöhemmästäkin tuotannosta, mutta siitä huolimatta minuun vetosi Creamissa nimenomaan ns. rytmisektio. Ginger Baker on jotakuinkin ainutlaatuinen rumpali, ensimmäisiä rockrumpaleita joka käytti kahta bassorumpua: hänellä ne olivat nykyisestä metallinormista poiketen erikokoisia ja eri vireessä. Hän ei soittanut niillä tasaista tykytykytykytyky-komppia vaan, kuten hän eräällä videolla on kertonut, käytti vasemman jalan isompaa (ja matalampaa) bassaria komppiin ja oikean jalan bassaria solistisempana instrumenttina. Fresh Creamin ”Toad” on jotakuinkin ainoa levytetty rumpusoolo, jota viitsii kuunnella muutenkin kuin vain tekniikkamielessä.

Mutta kaikesta huolimatta minun sankarini tässä bändissä oli alusta alkaen Jack Bruce. Hienoääninen laulaja, hyvä huuliharpisti, erinomainen lauluntekijä ja, ennen kaikkea, basisti, joka ei jäänyt bändikaveriensa varjoon. Olen sittemmin yrittänyt opetella soittamaan joitakin hänen riffejään, ja vaikka oikeat sävelet saakin haltuun kohtuullisella treenaamisella (ja jos ei muuta niin lunttaamalla jonkun parempikorvaisen transskribtiosta), oikea taimi ja soundi onkin sitten mutkikkaampi juttu. Cream ei tarvinnut toista kitaristia, ei koskettimia eikä muutakaan sälää. Ei niille olisi ollut äänikuvassa tilaakaan.

Viime aikoina, kun olen äänitellyt uusiksi joitakin parhaita biisejäni ja pyrkinyt basso-osuuksissa irtautumaan pelkästä (itse säveltämästäni) sointukulusta, huomaan turvautumani melkein vaistomaisesti jonkinlaiseen Jack Bruce -henkiseen työkalupakkiin. Olen jopa lisännyt bassosoundiin hieman säröä. Niin, ja muutama ensimmäinen säveltämäni ja silloiselle bändilleni Kumpula-projektille tuomani biisi olivat oikeastaan silkkoja bassoriffisarjoja. Yhden niistä osaan edelleenkin ulkoa.

Creamin tunnetuimmat ja ehkä parhaat biisit ovat myöhemmillä levyillä: ”Sunshine of Your Love” Disraeli Gearsilla (sillä jonka kannen katsomiseen tarvitaan aurinkolasit), ”White Room” Wheels of Firellä, ”Badge”* Goodbyellä.  Fresh Cream oli minulle kuitenkin ensikosketus ja siksi erityisen rakas.

Yritin löytää hyvälaatuista videopätkää bändin 1960-luvun esityksistä, mutta hieman huonolla menestyksellä. Joten laitetaan ”N. S. U.” sellaisena versiona, jona se kuultiin vuoden 2006 reunion-keikoilla Royal Albert Hallissa. Äijät ovat vanhempia, soitto seesteisempää, mutta olennainen välittyy edelleen.

.

Kesällä 1980 käväisin Tampereella tapaamassa kummitätiäni. Olin päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja yli kymmenvuotiseksi venähtäneen lähetyssaarnaajauransa jälkeen fysiikan- ja matematiikanopettajana työskennellyt Helvi-täti tarjosi minulle vanhoja yliopisto-oppikirjojaan. (Niistä ei ollut opintojen kannalta juurikaan hyötyä, lienevät jossain ullakolla kyllä edelleenkään. Mutta ele oli kaunis, ja Helvi-täti muutenkin loistava tyyppi.)

Ennen junan lähtöä piipahdin vielä Epeksessä kuluttamassa rahani äänilevyihin. Jostakin syystä rahaa vielä jäi, ja Sokokselta hihaan tarttui vielä yksi levy.

Olin luultavasti kuullut Peter Gabrielin kolmannelta Peter Gabriel -nimiseltä albumilta biisin tai pari radiossa: ainakin sen, jossa Kate Bush (kuten juontaja paljasti) lauloi toistuvaa säettä, jossa minun korvani mukaan sanottiin ”She’s so confident”. Sitä paitsi levyä kehuttiin Soundissa siihen tyyliin, että päätin ottaa riskin.

Olin kuitenkin luultavasti jotakuinkin valmistautumaton siihen, mitä sain levyltä kuulla. Peter Gabriel on itsekin todennut, etteivät laulujen henkilöt ole aivan… terveitä. Ja jos tekstimaailman pystyikin vielä sivuuttamaan, levyn äänikuva oli vuonna 1980 vähintäänkin omituinen.

Rumpusoundien kovaa rymisevä päällekäypyys hämäsi hieman sitä, ettei levyllä kilise, helise tai suhise ainoakaan symbaali. Soundimaailma oli aggressiivinen ja särmikäs, ei hevihengessä vaan jollakin aivan uudella tavalla. Toinen levyllä soittavista rumpaleista, Gabrielin vanha bändikaveri Phil Collins teki tällä levyllä kehitetystä rumpusoundista (symbaalien keralla, tosin) eräänlaisen tavaramerkkinsä muutamaa vuotta myöhemmin, ja ns. geitatulla kaiulla muokattuja rumpu- ja rumpukonesoundeja kuultiin vuosikymmenen kuluessa riesaksi asti. Silti PG III kuulostaa edelleenkin hämmentävältä. Gabriel oli kuulemma saanut vaimoltaan lahjaksi silloin upouuden (ja kalliin) Linn LM-1 -rumpukoneen, ja ruvennut säveltämään tämän laitteen avulla hyvin erilaista musiikkia kuin mitä hän oli tehnyt aikaisemmin Genesisissä tai kahdella ensimmäisellä soololevyllään. Rumpukonetta levyllä ei kuultu, vaan oikeat rumpalit soittivat samat rytmit uusiksi. Levylle koottiin muutenkin perin eksentristä porukkaa: progefanit saattoivat järkyttyä yhtä paljon kuin punkin ystävät siitä, että biiseillä soittivat kaikessa sovussa sekä King Crimsonin Robert Fripp että The Jamin Paul Weller.

Levyllä oli mukana Gabrielin hommissa vieläkin viihtyvä mestaribasisti Tony Levin, joka osaltaan sai minut innostumaan bassonsoitosta ja aukaisi korvia monille tyylilajeille ja soittotekniikoille.

Uusi aalto oli jo avannut korviani sille, että musiikissa voi laulaa… aika monenlaisista aiheista. PG III aukaisi lisää. Joskus yli viisitoista vuotta myöhemmin tulin tehneeksi jokseenkin suoran suomennoksen albumin kirskuvasta avausraidasta ”Intruder”:

Tiedän, miten tiirikoilla ikkunoita aukaistaan
Tiedän, miten hiljaisesti huoneen halki astellaan
Tiedän, miten laatikoistas tavaroita poimitaan

Puhelinlangat
Puhelinlangat leikkurilla katkeaa
Hiljaisuus mua
Mua kiihottaa

Nautin, kun vaistoan sun tuloni aavistavan
Nautin tuntea sun hengitystäs salpaavan
Nautin koskettaa, sun vaatteidesi tuoksua

Kuin varas yötä rakastaa
Kuin varas yöllä
Kuin varas yöllä uhrinsa rengastaa

Tämän laulun kertoja ei ole ainoa, jolla on ongelmia. ”Family Snapshot” kertoo pakkomielteestä saada kuuluisuutta poliitikon salamurhaajana. ”Not One of Us” jättää toisenlaiset ulkopuolelle, ”Games without Frontiers” laventaa samaa teemaa valtioihin, rajoihin ja sotiin. ”No Self Control” ja ”I Don’t Remember” kertovat nekin henkisistä ongelmista ja ”Lead a Normal Life” mielisairaalaan päätymisestä. ”And Through the Wire” puhuu kommunikaation vaikeudesta ja ennakoi, tavallaan, netti-ihmissuhteita. Levyn päätösraita ja luultavasti tunnetuin kappale ”Biko” antaa tavallaan esimakua Gabrielin seuraavasta soololevystä (jonka senkin nimi on Peter Gabriel, paitsi Yhdysvalloissa Security): se on rytmeihinsä afrikkalaisia aiheita hakeva kunnianosoitus poliisien murhaamalle eteläafrikkalaiselle kansalaisoikeustaistelijalle ja samalla (rauhanomainen) taistelulaulu:

Voit puhaltaa kynttilän
muttet voi puhaltaa tulta
kun tuli alkaa tarttua
tuuli kohottaa sitä korkeammalle

1980-luvulla Peter Gabrielista tuli myös musiikkivideotaiteen edelläkävijä. ”Games without Frontiers” näyttää nykysilmin ehkä primitiiviseltä, mutta monia sen kuvia ja aihelmia on kyllä käytetty myöhemminkin, monta kertaa… ja mukana olevia ”duck and cover!” -atomisota-valistusfilmipätkiä nähtiin pari vuotta myöhemmin hillittömässä absurdiudessaan pelottavassa Atomic Café -elokuvassa.

(Kate Bush muuten itse asiassa laulaa kappaleen nimeä ranskaksi: Jeux sans frontières.)