Olen aina ollut jossakin muualla kuin musiikin uusien trendien aallonharjalla. Jouluna 1977, jolloin punk teki tuloaan ja rockabilly oli Suomessa suosittua, minä diggailin doo-wopia ja halusin joululahjaksi Electric Light Orchestran levyn.

Massiivinen tupla Out of the Blue oli juuri ilmestynyt, ja sitä taisin kuunnella jotakuinkin päivittäin aina seuraavaan kesään asti. Jossakin mielenpohjalla kuitenkin kutkutteli, että bändin edellinen levy A New World Record (1976), jolta olin kuullut jokusen kappaleen, olisi vieläkin parempi ja se pitäisi hommata kun saa jostakin rahaa. Lopulta sain, hommasin ja parempi se oli. Sitäkin tuli kuunneltua julmetun paljon seuraavina aikoina – niin paljon, että vinyyliä hyllystä ottamattakin pystyn palauttamaan mieleeni, miltä levyn kansi tuntuu sormissa. (Painetun pahvipinnan päälle on liimattu kiiltävä muovikalvo, ja bändin logossa on kohopainatus.)

.

.

Sittemmin ELO:n aikaisempaa diskografiaa tuli kerättyä enemmänkin, ja opittua että kaiken alkuna olivat kaksi birminghamilaista 1960-luvun poppisbändiä, The Move ja Idle Race, sekä niiden johtohahmot Roy Wood ja Jeff Lynne, jotka alkoivat pohdiskella ajatusta yhdistää Beatlesien kokeilevaa melodisuutta klassisen musiikin vaikutteisiin – ikään kuin jatkaa siitä, mihin ”I Am the Walrus” jäi. Tämän hankkeen valmisteluna Lynne hajotti Idle Racen ja liittyi The Moveen, jonka kokoonpanoon tässä vaiheessa kuului Woodin lisäksi enää rumpali Bev Bevan. Trio levytteli jonkin verran (muun muassa alkuperäisversion ”Do Yasta”) mutta muutti sitten nimensä Electric Light Orchestraksi, kasvatti kokoonpanoaan ja julkaisi debyyttialbuminsa. Kaksi vahvatahtoista laulaja-lauluntekijää oli liikaa yhteen bändiin, joten Wood lähti perustamaan Wizzardia ja jätti ELO:n Lynnelle.

Pikku hiljaa Lynne johdatteli bändiään eksentrisestä taiderockista kohti sinfonista popmusiikkia. Matkan varrella tehtiin muun muassa loistava mashup-cover Beethovenin ”Kohtalonsinfoniasta” ja Chuck Berryn ”Roll Over Beethovenista”, sekä huikea teema-albumi Eldorado (1974). A New World Record on kuitenkin tämän kehityksen huipentuma. Ja näin se alkaa:

.

.

Jos nyt haluaa niuhottaa, ei ”Tightrope” pohjimmiltaan ole kovinkaan kaksinen rokkikappale, mutta tuo intro ja jousisovitukset kappaleen mittaan tekevät siitä jotakin aivan muuta. Minä olin myyty jo tässä kohtaa kuunnellessani levyä silloisessa Musiikki-Fazerin liikkeessä Aleksanterinkadulla (suunnilleen siinä kohtaa missä nykyään on Dressman – soittimet olivat yläkerrassa, levyt alakerrassa ja neljän–viiden levysoittimen ja kuulokkeiden kuuntelupiste sekä kassa oven lähellä).

Tuoreeltaan levyn tunnetuin kappale taisi olla ”Roll Over Beethovenin” idealla leikittelevä ”Rockaria!” – minulla on hämärä mielikuva että tästä olisi tehty suomalainen käännöshittiversiokin (josta ilmeisestikään ei tullut hittiä), mutta olenko väärässä? Olin muistavinani että levyttäjä olisi ollut Tapani Kansa, mutta hänen diskografiastaan tällaista pläjäystä ei löydy.

.

.

Näinpähän muuten tässä ekaa kertaa biisin videoversion. Se on aika… seiskötlukua. Tuo kappale on luultavasti myös ensimmäisiä kertoja, kun olen kuullut slide-kitaransoittoa, josta tuli muutamaa vuotta myöhemmin merkittävä osa musiikillista ruokavaliotani.

Moni 1970-luvun klassikkoalbumi kuulostaa nykyään soundiensa puolesta (vaikkakaan ei musiikiltaan) vähän tumpulta: ajan tyyliin kuului keinotekoisen äärikuivakka äänikuva vailla luonnollisia tilakaikuja. Orkesterin käyttö A New World Recordilla teki tällaisen sointi-ihanteen jo alun alkaenkin mahdottomaksi, ja tuotanto- ja soundiarvoiltaan albumi kuulostaa edelleenkin kaiken siihen upotetun rahan ja ajan arvoiselta. Bev Bevanin rumpusoundi on edelleenkin hyvin lähellä omaa ihannettani siitä, miltä hyvin äänitettyjen rumpujen pitää kuulostaa. Sitä paitsi Jeff Lynnellä oli taipumus kirjoittaa lauluihinsa stemmoja, jotka jollakin kierolla tavalla kilauttelivat mielessäni tuttuja doo-wop-kelloja.

.

.

Tätä levyä tuli kuunneltua hyvin paljon (ympäristöystävällisesti) kuulokkeilla, sisäpussiin painettuja sanoituksia lukien. Se toimi samalla eräänä englannin kielen oppikirjanani. Kun pari vuotta myöhemmin kirjoitin englannin preliminäärikokeeseen runon,* lainasin siihen suoraan ”fading out of view” -säkeen ”Telephone Linestä”.

.

.

Seuraavan ELO-levyn Discoveryn (1979) ostin tuoreeltaan ja se oli… ihan kiva. Tuli sitä kuunneltua, ja muistan edelleenkin pari biisiä. Kiinnostus kuitenkin alkoi lopahtaa, kun korvien ääreen tuli niin paljon muuta kiinnostavaa, toisenlaista, rosoisempaa musiikkia, ja ELO:n myöhempää uraa ei juurikaan ole tullut seurattua. Toki Jeff Lynne on kunnostautunut tuottajana, mutta ainoa sittemmin hommaamani levy, jossa hän on mukana laulaja/kitaristi/lauluntekijänä lienee Traveling Wilburysin esikoinen. Ilmeisesti ensi kuussa on ilmestymässä uusi albumi ”Jeff Lynne’s ELO” -nimiseltä yhtyeeltä, mutta enpä taida pidättää hengitystäni. Ehkäpä minä mieluummin haluan säilyttää 1970-luvun albumien magian tahrattomana.

___
* Se olikin kouluaikojeni ainoa koe, jossa opettaja – loistava luokanvalvojamme Anja Hölttä – oli kirjoittanut jokaisen korjausmerkintänsä viereen anteeksipyynnön (koska korjaus sotki rytmiikkaa).

Jos suorittaa levyostoksia lehtien tai kavereiden suositusten perusteella – tai sillä perusteella, että artistin joku toinen levy on ollut mainio – tulee väkisinkin joskus huteja. Musiikki ei kolahda yhtään tai on ihan kivaa. Toisinaan kolahdus kuitenkin tapahtuu, pitkällä viiveellä. Little Featin tapauksessa minulla kävi niin kahdesti.

1980-luvun alussa ollut edes tietoinen Little Featin punk-piirimaineesta tylsänä ja viihteellisenä länsirannikon muniinpuhalteluna, vieläkin tylsempänä keskitien bändinä kuin… no, vaikkapa Eagles. En lukenut oikeita lehtiä, mutta käsitys bändin kiinnostavuudesta olikin peräisin perin konservatiivisen Back Beat -lehden historiikkijutusta. Olin myös kuullut radiosta vimmatun nopean liveversion ”Teenage Nervous Breakdownista”. Jo aikaisemmin syntynyt kiinnostus slide-kitaratekniikkaan aiheutti lopulta ostopäätöksen jonkun tarjouslaarin äärellä, ja Sailing Shoes (1972) saapui kotiin.

Levy kuulosti, niin, ihan kivalta. Ei sen enempää. Siihen aikaan minulla oli kuitenkin sen verran vähän levyjä että uutta hankintaa tuli pyöriteltyä tuon tuostakin, lueskeltua sisäkannen sanoituksia ja ihmeteltyä Neon Parkin surrealistista kansikuvaa. Ja kuinka ollakaan, vähitellen niukka, juureva ja romanttinen musiikki alkoi tehdä pesää jonnekin mielihyväkeskuksen tietämiin.
.

.

Epätasaiselta albumi kuulostaa edelleenkin, ja siltä löytyy useampikin raita, joka jää jopa ihan kivan alapuolelle (etenkin tietysti kertakäyttövitsimäinen ”A Apolitical Blues”). Mutta ne parhaat hetket ovat sitäkin hehkeämpiä ja niihin kuuluu myös albumin luultavasti tunnetuin ja coveroiduin laulu ”Willin’”, johon sittemmin tein itsekin suomenkielisen tekstin. (Siinä alkuperäiskappaleen epämääräinen salakuljettaja oli vaihtunut tyyppiin, joka ryyppää opiskelijabileissä ja sotkee ihmissuhteitaan – mukana oli monta viittausta nyttemmin kadonneisiin helsinkiläisiin opiskelijapaikkoihin, kuten Ankkaan, Olliin ja Tavastian T-iltoihin.)

.

.
(Itse asiassa tämä Sailing Shoes -versio on sekin coveri: Little Feat oli levyttänyt laulun karumpana versiona jo esikoisalbumilleen. Siinä slide-kitaraa soitti kätensä lennokkipotkurilla teloneen Lowell Georgen sijaan bändin tuttavapiiriin kuulunut maestro Ryland P. Cooder.)

Ja kyllähän ”Teenage Nervous Breakdownista” löytyy minun korvaani varsin mainio yhdistelmä punk-energiaa ja slide-kitarointia. Ehkä Lowell George muisteli tässä lyhytaikaiseksi jäänyttä visiittiään esipunkbändi Standellsin laulajana?

.

.
Vähän myöhemmin jossakin tarjouslaarissa sattui silmiin samaisen bändin myöhempi livetupla-LP Waiting for Columbus (1978), ja Sailin’ Shoesin antaman hyvän vaikutelman ansiosta syntyi ostopäätös. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla innostus jäi kuitenkin kovin laimeaksi. Levy kuulosti ihan kivalta.

Mutta sekin levy alkoi aueta uusien kuuntelukertojen myötä. Tässä vaiheessa Feat oli kasvanut kuusimiehiseksi: alkuperäisbasisti Roy Estrada oli lähtenyt (jälleen tuttavapiiriin kuuluneen) Captain Beefheartin bändiin, tilalle oli tullut funkympi Kenny Gradney sekä lisäksi kakkoskitaristiksi Paul Barrere ja lyömäsoittajaksi Sam Clayton. Musiikki otti vahvemmin vaikutteita New Orleansin perinteestä ja, valitettavasti, myös jazzista: ”valitettavasti” siksi, että tämä tarkoitti pitkiä ja päämäärättömiä sooloja rikkomaan hienosti sävellettyjen laulujen rakenteita. Erityisesti turhien soolojen päämäärättömyydessä kunnostautuu livetuplalla kosketinsoittaja Bill Payne.

Silti tälläkin levyllä on monta kertakaikkisen hienoa laulua ja kertakaikkisen hienoja versioita niistä. ”Mercenary Territoryssa” loistaa myös funkorkesteri Tower of Powerin puhallinsektio, ja George pääsee käyttämään vakiokikkaansa päättäessään (ihailtavan lyhyen) slide-soolonsa pitkään ”otelauta loppuu kesken” -säveleen.

.

.

Yksi suosikkejani tältä levyltä on ollut aina ”Spanish Moon”. Käsiini päätyi myöhemmin irtolehtipainos Waiting for Columbusin nuottikirjasta, ja tajusin siitä että koko biisi kulkee yhden ainoan soinnun varassa. (Tarinan mukaan orkkisversio syntyi bändin jammaillessa studiossa, kun Lowell George saapui myöhässä paikalle, käski muiden jatkaa soittamista ja lauloi kompin päälle aivan uuden tekstin ja melodian.)

.

.

Vuonna 2002 Columbusista julkaistiin kahden cd-levyn versio, jossa mukana oli reilu pläjäys ennenjulkaisematonta materiaalia samoilta live-keikoilta, ja jossa alunperin perin kummallinen levypuoliskojen järjestys oli korjattu mielekkäämmäksi (LP-versiolla bändi poistuu nimittäin ”Spanish Moonin” jälkeen yksitellen lavalta jo B-puoliskon päättyessä, joten C- ja D-puoliskot, koko kakkoslevy, olisivat siten muka encoreita.) Siltä löytyy myös alkuperäisen kiinnostukseni herättänyt ”Teenage Nervous Breakdown” -liveversio, joka tosin oli julkaistu jo kaikenlaisesta julkaisemattomasta ja vähän julkaistustakin materiaalista koostetulla Hoy-Hoy!-kokoelmalla.

Little Featin muu tuotanto tuli sittemmin hankittua sekin hyllyyn, ja sama epätasaisuus vaivaa muitakin albumeja. Silti niidenkin helmet tekevät albumit vaivan arvoisiksi.

.

.

Oikeaa Little Featia en koskaan kerennyt näkemään lavalla – bändin johtaja Lowell Georgehan kuoli jo vuonna 1979 – mutta olen onnistunut näkemään livenä parikin kertaa 1980-luvulla uudelleen kootun ja ilmeisesti edelleenkin jatkavan version Little Featista. Parhaimmillaan ryhmä on ollut melkoisen mainiota juurevaa meininkiä, mutta rosot on korvattu rautaisella ammattitaidolla, mikä on tarkoittanut myös niitä tolkuttoman pitkiä sooloja. Yhtyeessä ei myöskään ole enää tiukkaa johtajaa seulomassa omista ja muiden ehdotelmista parhaita lauluja levytettäväksi, joten albumien taso on ollut kovin kirjava.

Mutta hetkiä on niilläkin. Vuoden 2002 Join the Band olisi muuten pelkkä kevyesti ohitettava paketti ”ystävien” kanssa levytettyjä uusversioita klassikoista, ellei sillä olisi Inara Georgen tulkintaa isänsä Sailin’ Shoesille tekemästä laulusta ”Trouble”. Se koskettaa ainakin minua, ja syvältä.

.

Pertti Kurikan nimipäivien riemastuttavan UMK-voiton kunniaksi esittelen teille tällä kertaa jotakin vähän toisenlaista musiikkia aivan toisen paperiarkin marginaalista. Yhtäläisyyksiä on silti: juurevuus, omaehtoisuus, huumorintaju.

Toisinaan levyt tai laulut saavat matkaansa vahvoja muistikuvia paikoista, joissa ne on tullut kuulleeksi ensi kertaa, tai jonkun hyvin merkittävän kerran. Tämänkertainen albumi yhdistyy mielessäni puolivuotiseen asuinkauteeni Katajanokan Vyökatu 10:ssä syksyllä 1982. Luullakseni ostin levyn silloin, mutta olihan se ehtinyt istua toivelistan kärkisijoilla siitä lähtien kun Rockradio oli jonakuna iltapäivänä soittanut pahaa-aavistamattomille, mutta sitäkin alttiimmille korville ”Mercury Bluesin”.

.

.

Väijyin sittemmin (ajan tyyliin) montakin Rockradiota sormi nauhurin rec-näppäimellä, mutta onnistuin tallentamaan ainoastaan laulun alkuperäisversion, K.C. Douglasin ”Mercury Boogien”. Hieno laulu sekin, ei siinä mitään, mutta ei yhtä hillitöntä paahtoa ja slide-kitararevittelyä kuin David Lindleyn remakka coveri. Onni ei ollut kuitenkaan myötäinen, joten lopulta oli pakko purra hammasta ja kantaa vähiä rahoja levykauppaan, jälleen kerran. Reissu osoittautui onneksi hyvinkin vaivan arvoiseksi. Lindleyn esikois-sooloalbumi El Rayo-X soi edelleenkin mielellään ja usein.

Slide-kitaratekniikkainnostukseni oli saanut alkunsa jo pari vuotta aikaisemmin The Blues Bandin ansiosta, joka innoitti kuuntelemaan bluesperuista musiikkia muutenkin – ja aloittamaan soittamisen opettelun ihan tosissaan. Myös ”Mercury Bluesia” tuli tapailtua valitulla soittimellani bassolla, jopa siinä mitassa että tein siihen suomenkielisen tekstin ensimmäistä bändiäni Kumpula-projektia varten. Samasta laulusta innostui minua jossain määrin nimekkäämpi artisti Pave Maijanen, joka Mistakes-yhtyeineen levytti raidan nimellä ”Pakko saada BMW”. Omahyväisenä tyyppinä pidän toki enemmän omasta, vähän abstraktimmalla tasolla kulkevasta sanoitusversiostani.

Kertokaa mistä sitä saa, mitä maksaa,
kaikki haluaa
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

Joku sen sai, kehui tottakai
lauantaista maanantai
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa…

Itse albumi osoittautui sitten musiikillisesti melkoisen monipuoliseksi tapaukseksi. Lindley on jossakin haastattelussa kertonut asuneensa Lontoossa 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisen aallon skinheadit kuuntelivat alkuperäistä jamaikalaista ska-musiikkia.* Tästä syystä Lindley kertoi kuulevansa kaiken edelleenkin ska-versioina.† Toisaalta Lindley on tienannut ammattimuusikon leipäänsä muun muassa kantribändien steel-kitaristina ja viulistina sekä toiminut pitkän linjan laulaja/lauluntekijä Jackson Brownen luottomuusikkona.** Nämäkin vaikutteet kuuluvat, ja vahvasti kuuluvatkin. Kun pakettiin lisätään vielä kelttiläinen musiikki saadaan tulokseksi ”Pay the Man”, perin kepeältä kuulostava rallatus jonka teksti osoittautuu tarkemmalla kuuntelulla paljon pintaa tummasävyisemmäksi.

.

.

Aikaa myöten levyn rakkaimmaksi palaksi on noussut avoimemmin mietteliäs ”Quarter of a Man”, joka istuu sitkeästi myös ”tuollaisen laulun haluaisin säveltää” -listallani.

.

.

El Rayo-X -albumin jälkeen Lindleyn kiertuebändi alkoi käyttää samaa nimeä, ja seuraava albumi, hyvin samanhenkinen Win this Record! julkaistiinkin tällä nimellä. Vähän myöhemmin ryhmä teki remuisan konserttilevyn El Rayo Live sekä tuotetumman albumin nimeltä Very Greasy (1988), joka kannattaa sekin hankkia muun muassa hillittömän ”Werewolves of London” -coverin ansiosta. Koko ajan Lindley on jatkanut uraansa sessiomuusikkona ja tutustuttanut kuulijakuntaansa myös maailman musiikkien vähemmän tunnettuihin lajeihin: tältä saralta pitää ehdottomasti mainita kaksi hienoa World Out of Time -levyä, joilla Lindley soitaa madagasgarilaisten perinnemuusikoiden kanssa. Omat levyjulkaisunsa Lindley on nyttemmin hoitanut oman putiikkinsa kautta.

El Rayo-X:ää en koskaan ehtinyt valitettavasti nähdä livenä. Lindley-livekokemukset ovat jääneet kahteen akustiseen duokeikkaan, joista toinen oli Roskilden festivaaleilla toisen slide-virtuoosin Ry Cooderin kanssa ja toinen Savoy-teatterissa vanhan yhteistyökumppanin Jackson Brownen seurassa.

Laitetaan loppuun kuitenkin akustinen pala kolmannen artistin kanssa, jolla on, heh, suomalainen maahanmuuttajatausta.

.

___
* Rasistit kaappasivat skinhead-liikkeen vasta puolta vuosikymmentä myöhemmin. Alkuperäiset skinit arvostivat ns. mustien kulttuuria ja musiikkia hyvinkin paljon.
† Hänen myöhemmiltä levyiltään löytyy mm. riemukas ska-versio Temptationsin ”Papa Was a Rolling Stonesta”.
** Brownen esoteerinen ja eklektinen ”puoli-live” Running On Empty on hankkimisen arvoinen albumi, eikä ainoastaan Lindleyn komean soitannan vuoksi.

Luulen, että 1980-luvun alun Tom Waits -fanitukseni sai välillä vähän epäterveitäkin piirteitä, ainakin siinä mielessä että kyllästytin monet kaverini perusteellisesti intoilemalla hänen musiikistaan ja persoonastaan (josta tiesin jotakuinkin muutaman lehtijutun verran, en enempää). Tietääkseni sain kyllä muutamia tuttavia kiinnostumaan mielenkiintoisesta musiikintekijästä, ja ainakin yhdeltä on tullut vuosikymmeniä myöhemminkin kiitoksia asian johdosta.

Heartattack & Vinen jälkeen kului joka tapauksessa muutama vuosi ennen kuin sen seuraaja ilmestyi. Muistelen ostaneeni levyn samaisesta Kaivopihan levykaupasta kuin edeltäjänsäkin, ja olin aika tohkeissani kantaessani uudet ostokseni* kotiin Itäkeskuksen opiskelijasoluun. Olin jo hyvän aikaa ollut sitä mieltä ettei Waitsin musiikkia voi kuunnella muuta kuin pimeällä – mielellään sadesäällä – mutta Swordfishtrombones sai ensipyörähdyksensä ihan kirkkaalla päivänvalolla. Se ei heikentänyt kokemuksen voimaa. Voi olla että kehittelin kuitenkin vasta myöhemmin levystä kertoessani muiston, että olisin puristanut koko levyn kuuntelun ajan tuolin käsinojia ja ajatellut: ”Jestas!”

Levy-yhtiön ja kannen visuaalisen tyylin muuttuminen viittasi jo siihen, ettei tämä ole ihan suoraa jatkoa Waitsin aikaisemmalle levytetylle tuotannolle, ja jo ensimmäinen kappale tekee asian oikeastaan ihan selväksi. ”Underground” sopisi johonkin Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musiikkinäytelmään avausnumeroksi, vaikka käheänä ärjyvä lauluääni tekee samalla selväksi, kuka tällä levyllä komentaa. Sen jälkeen käyntiin lipuva ”Shore Leave” on edelleenkin ehdoton suosikkikappaleeni levyllä, ehkä yksi suosikkejani Waitsin koko tuotannossa.

.

.

Tähän asti Waits oli pitkälti pysytellyt amerikkalaisen juurimusiikin laajassa kirjossa, mutta Swordfishtrombones lähti uusille laduille. Monet kappaleet ovat – Brechtin hengessä – enemmänkin pieniä, näytelmällisiä äänikuvaelmia kuin lauluja aivan perinteisessä mielessä, ja ”Shore Leaven” tavoin niillä on taipumusta leikitellä ääniefekteillä ja kaikenlaisella kummallisella, mitä soittimista, lauluäänestä ja studiotekniikasta saa irti. Aikaisemmin Waits oli äänityttänyt levynsä pitkälti yhdellä otolla, orkestereineen päivineen. Nyt linja oli muuttunut siinäkin suhteessa.

”16 Shells from a Thirty-Ought-Six” muodostui vielä vahvemmin Waitsin tulevan tuotannon edelläkävijäksi, hyvässä ja pahassa.

.

.

Itsekin pääsin juurevan ja blues-vaikutteisen musiikin perinnettä ja uudistajia tutkiskellessani näihin aikoihin tärkeään kohtaan nimeltä ”Captain Beefheart”, ja tämä Waitsin kappale soitti (kirjaimellisestikin!) montaa kelloa. Samoja kelloja Waits tosin soitteli seuraavilla albumeillaan moneen kertaan, melkein kyllästymiseen asti. Swordfishtrombones oli sävykäs, monenkirjava mutta silti kokonaisuutena upeasti toimiva levy, samoin sitä pari vuotta myöhemmin seurannut hieno Rain Dogs, mutta sittemmin Waits-musiikki alkoi käydä minun korvissani turhankin toistavaksi, megafonin läpi äänitetyksi karjumiseksi ja rymistelyksi. Uudestaan löysin tämän musiikin oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa, kun Waits julkaisi jälleen hienon ja sävykkään albumin nimeltä Mule Variations.

Swordfishtrombones ei ole kuitenkaan menettänyt tehoaan. Se on, pienine väli-instrumentaaleineen ja puhuttuine tarinanpätkineen, ennen kaikkea kokonaisuus pimeässä kuunneltavaksi (mielellään aika kovaa, koska levyllä käytetään dynamiikkaa perin tehokkaasti), mutta vahvoja laulujakin löytyy: ihanan löperön rakastunut ”Johnsburg, Illinois”, nimikappale, koskettava ”Soldier’s Things” ja, tietenkin, hieno ”In the Neighbourhood”, josta teki hienon suomalaisen version – ”Kaduilla kallion” – samoja musiikillisia aineksia kotoiseen iskelmäperinteeseen yhdistellyt ja yhdistelevä Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.

.

___
* Samalla reissulla ostin Stevie Ray Vaughan & Double Troublen esikoisalbumin Texas Flood. Se ei ole huono, ei lainkaan, mutta luullakseni en tule puhumaan siitä tässä blogisarjassa.

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelmassa kesällä 1980 – ja tarjosi huikeat puolitoista tuntia rock- tai muutakin ei-iskelmä-, ei-klassis- ja ei-jatsimusiikkia kolmesti viikossa, paitsi jos jossakin päin Suomea sattui olemaan kunnanmestaruuskilpailut kiekonheitossa, jolloin ne tietenkin menivät nuorisomusiikin edelle ja kasvattivat, kuten kilpaurheilun on tarkoituskin kasvattaa, ihmisiä viihtymään sohvalla alkoholia juoden ja roskaruokaa syöden.* Tämä huikeanrunsas lähetysaika ja myöhemmän, aivojen kutistumista aiheuttavan brežhneviläisen soittolistamuodin† puuttuminen altistivat meitä vaikutteille alttiissa iässä olevia kaikenlaiselle kummalliselle musiikille, odottamatta, pyytämättä ja yllätyksenä.

Kerran eräänä iltapäivänä kaiuttimista alkoi kaikua kehtolaulu. Kehtolaulu se oli, sen saattoi hyvin tunnistaa, mutta ei todellakaan aivan tavallinen kehtolaulu. Sitä lauloi äijä jonka lauluääni sai Louis Armstrongin – ilmeisen esikuvan – kuulostamaan neitseelliseltä sopraanolta. Taustalla soitti kontrastina hienostunut ja tyylipuhdas jousiorkesteri, mutta kuusiminuuttista kehtolaulua kuunnellessa alkoi vähitellen tuntua, että tässä esityksessä hirviö on orkesteri ja kaunotar on, sittenkin, se rosoinen ja miltei ällöromanttisen tunteellinen lauluääni.
.

.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin luullakseni menossa lounaalle yliopistokuppilaan, kun tulin poikenneeksi Kaivopihalla siihen aikaan toimineeseen Musiikki-Fazerin sivumyymälään. Tarjouslaarista minua tuijotti kapakanpöydälle unohtuneen sanomalehden näköinen levykansi. Kesti hetken tajuta, että juuri tällä levyllä oli se kehtolaulu jonka olin vähän aikaisemmin radiosta kuullut. Sen tajuttuani korvissa alkoi surista ja päässä humista – ihan totta! – ja ojensin kaupan myyjälle kaikki rahani, kolmekymmentäviisi markkaa, noin viikon opiskelijalounasrahat. Kotona sain asiasta paheksuntaa äidiltäni, mutta kyllä hänkin kuunteli levyä sittemmin vallan mielellään, lukuisilla ”Wow!”-äännähdyksillä säestäen.

Nykyään hyllystä löytyy jotakuinkin täydellinen kokoelma Tom Waitsin julkaisuja, mutta Heartattack and Vine on edelleenkin niistä se kaikkein rakkain albumi.** Levyn kappaleet jakautuvat kiinnostavasti kahteen ryhmään. On ”On the Nickel” -kehtolaulun veroisia, sydäntäsärkevän kauniita, kaipauksista, menetyksistä ja toivon murtumisesta kertovia jousiorkesteriballadeja, ja on toisaalta nimikappaleen ja (kannessa tahallisesti väärin kirjoitetun) ”Mr. Siegalin” kaltaisia rujon rosoisen bluesbändin säestämiä renkutuksia.

”Don’t you know there ain’t no devil
there’s just God when he’s drunk.”

Nimikappale keksittyine osoitteineen (muunnelma todellisesta Los Angelesin Hollywood Boulevardin ja Vine Streetin kuuluisasta kapakasta ja kadunkulmasta) esittelee levyn teeman. Laulu (ja albumi) on kokoelma pieniä kuvaelmia kapakkaan ja sen liepeille unohtuneita hahmoja, oman elämänsä unelmien surullisen hahmon ritareita. Tämä on tietenkin se maailma johon Tom Waits ja hänen musiikkinsa on perinteisesti yhdistetty – suosittu otsikko suomalaisten musiikkilehtien tuon ajan otsikoissa oli Tuomari Nurmio -sitaatti ”Tuhannen kapakan kautta”. Waitsin tarinoissa on aina kerrottu aika paljon muustakin kuin maksavaivoista ja särkyneistä sydämistä, mutta tällä levyllä tämä nimenomainen tematiikka kieltämättä kiteytyy, ja komeasti kiteytyykin.

.

.

Rujo romantiikka on minuun vedonnut sittemminkin, ja taisin viettää muutaman vuoden julistamalla Tom Waitsin ilosanomaa riesaksi asti. Muutaman kaverini sain peräti käännytettyäkin Waits-faneiksi. Eräälle heistä muodostui äärimmäisen tärkeäksi lauluksi se Heartattack and Vinen laulu jossa kertojahahmo jättää kapakat ja lyhyet suhteet taakseen lähteäkseen pois suurkaupungista rakkaansa luokse. Tämän kaverini ansiosta ”Jersey Girl” on minullekin, yhä edelleen, kaikkien aikojen laulu onnellisesta rakastumisesta.

Sittemmin on selvinnyt, että Waitsin itsensä kohdalla kyse oli todellisesta Jerseyn tytöstä ja isosta elämänmuutoksesta: laulaja, joka haastatteluissakin aina on myöntänyt auliisti valehtelevansa (”I never told the truth so I can never tell a lie”) oli kerrankin rehellinen ja avoin.

.

.

Itse keräsin pikku hiljaa suurimman osan Waitsin siihenastisesta tuotannosta, joka tarkemmin kuunnellen kattoi melkoisen kirjon amerikkalaista perinnemusiikkia. Ensialbumit Closing Time ja The Heart of Saturday Night yhdistävät kantria ja 70-luvun alun hillittyä laulaja/lauluntekijämeininkiä. Nighthawks at the Diner (1975) äänitettiin livenä studioon bilettämään kutsutun yleisön edessä, ja meininki tarttui nauhalle varsin mainiosti. Small Change (1976) ja Foreign Affairs (1977) tarjoavat kevyiden jazzpalojen ohessa suoranaisia huolella dramatisoituja äänikuvaelmia, ja huikea Blue Valentine (1978) tuo mukaan vahvoja bluesaineksia. Heartattack & Vinen jälkeen ilmestynyt kokoelma Bounced Checks (1981) sisältää pari ennenjulkaisematonta palaa, joiden takia se kannattaa hankkia: ”The Piano Has Been Drinking” on mukana hillittömänä liveversiona, ”Jersey Girl” puolestaan pelkän kontrabasson ja hillityn jazzkitaran säestämänä, alkuperäistäkin pakahduttavampana tulkintana. Hieno on myös Francis Ford Coppolan One From the Heart -elokuvaan samana vuonna tehty soundtrack Chrystal Gayle(!) -duettoineen.

Seuraavaa varsinaista studiolevyä jouduttiinkin sitten, kärsimättöminä, odottamaan pari pitkää vuotta. Mutta siihen palataan tämän bloggaussarjan seuraavassa osassa. Don’t touch that dial.

___
* Olen pahoillani, mutta en voi vieläkään lopettaa missiotani julistaa kilpaurheiluviihteen kansanterveydellistä turmiollisuutta.
† jonka tuhoisuutta kansamme ajattelukyvylle on sitäkin syytä pitää jatkuvasti esillä.
** No, okei, jaetulla ykkössijalla.

Kun revin ensimmäisestä hyvästä bassostani* nauhat pois, muutamakin soittajakaveri kysäisi miltei itsestäänselvyytenä: ”Taidat digata Mick Karnia.” En diggaillut, olin kuullut hänen Japan-yhtyettään joskus radiosta ja lukenut siitä muutaman jutun. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota Karnin ekaan soolosingleen (”Buoy”), joka kuulosti radiossa lähinnä… kummalliselta. Taisi kulua vielä vuosi–pari, ennen kuin sain kaverilta lainaan Japanin viimeiseksi julkaisuksi jääneen livetuplan Oil on Canvas (1983). Sen ensikuuntelu kyllä jäi mieleen: puolitoistaminuuttisen, tunnelmallisen nimikappaleen jälkeen levyllä pärähtää käyntiin ”Sons of Pioneersin” bassoriffi, ja silloin minua ns. vietiin.

.

.

Englantilainen Japan oli kuulunut niihin 1970–80-lukujen taitteen uuden aallon hörhöbändeihin, joihin olin siihen asti suhtautunut erittäin epäluuloisesti, koska tietyt rokkitoimittajat olivat niistä niin innoissaan.† Epäluuloa kasvatti vielä näiden meikkaavien töyhtöhyyppien ”tyyli on köyhän perusoikeus” -ulkonäkö. En ole muutenkaan kovin ketterä innostumaan uudenlaisista asioista tai musiikkityyleistä. Mutta kun Japanista kiinnostuminen sitten tapahtui, sen musiikki taisi sitten helpottaa kiinnostumista ei-euroamerikkalaisista kevyen musiikin tyyleistä: bändin rytmiikassa on hyvin vahvoja vaikutteita niistä tyyleistä, joita on sittemmin ruvettu lokeroimaan ”maailmanmusiikiksi”.

Kuulemma vuoden 1980 tienoilla Japan-kvartetille (Mick Karn – basso ja klarinetit, Steve Jansen – lyömäsoittimet, Richard Barbieri – koskettimet, David Sylvian – laulu ja kitarat) selvisi, että heidän pitkäaikainen levy-yhtiönsä Virgin suostui julkaisemaan heiltä vielä yhden LP:n, minkä jälkeen tulisi kylmästi kenkää. Nelikko käytti tilaisuutta hyväkseen, ja teki juuri sellaisen levyn kuin halusi, piittaamatta siitä kiinnostaisiko se ostavaa yleisöä. Kävi kuitenkin niin, että Tin Drumista (1981) tuli kohtuullisen iso hitti, ja Virgin alkoi kärttää bändiä jatkamaan. Yhtyeen sisällä oli kuitenkin melkoisen pahoja jännitteitä** eivätkä he suostuneet muuhun kuin viimeiseen kiertueeseen ja siltä julkaistavaan livetuplaan (joilla molemmilla mukana on täydennyksenä kitaristi Masami Tsuchiya).

Ajan tavan mukaisesti Japan käytti keikoillakin jonkin verran taustanauhoja‡ mutta silti minun korvaani kuuluu oikeastaan ensimmäiseksi Karnin, Jansenin ja Barbierin huikea ja omintakeinen rytminen yhteispeli. Tälläistä komppiryhmää ei ole ollut toista, eikä tulekaan. Ja kun komppi toimii, kaikki toimii: silloin on helppoa jättää sivummalle Sylvianin teennäinen ja epävireinen ”väsynyt David Bowie” -laulutyyli tai se, etteivät bändin kaikki sävellykset ole suinkaan huippuhetkien tasoa. (Sen bändi taisi tajuta itsekin, sillä levyllä on monta melkoisen melodiatonta, ”ambienttia” instrumentaalitunnelmapalaa, joten setistä on voitu tipauttaa heikompaa lauluaineistoa pois.) Huippuhetket jaksavat kantaa kokonaisuuden. ”Sons of Pioneers” vetoaa ehkä lähinnä meihin basisteihin, mutta on tuplalla myös muita helmiä: tunnelmalliset ”Nightporter” ja ”Ghosts”, funkyt ”Cantonese Boy” ja ”Still Life in Mobile Homes”, voimallisesti rullaavat ”Gentlemen Take Polaroids”, ”Quiet Life”, ”Methods of Dance” ja ”The Art of Parties”, hieno instrumentaali ”Canton” sekä minun ikilempparini ”Visions of China”.

.

(Albumille tallennettu Hammersmith Odeonin keikka on julkaistu myös dvd:nä nimellä The Very Best of Japan. Suositellaan erityisesti David Sylvianin lähikuvista pitäville: näistäkin näytteistä huomataan, ettei muuta bändiä hirveästi viitsitä näyttää.)

1980-luvun alussa Japan-nelikko palasi vielä yhteen, mutta kieltäytyi (levy-yhtiön painostuksesta huolimatta) käyttämästä vanhaa nimeään, vaan julkaisi uuden levyn nimellä Rain Tree Crow (1991). Ratkaisu oli luultavasti järkevä sikälikin, että musiikki on jossain määrin toisenlaista – seesteisempää, askeettisempaa, hitaampaa ja maalailevampaa. Sylvian ajautui pian riitoihin muun yhtyeen kanssa ja RTC hajosi, mutta Karnin, Jansenin ja Barbierin ainutlaatuista yhteistyötä kuullaan vielä Karnin mainiolla Bestial Cluster -levyllä (1993).
___
* Kiinnostaisi sinänsä tietää, mitä kyseiselle bassolle on sittemmin tapahtunut.  Annoin sen vaihdossa silloiseen Aron Soittimeen, ja siellä se pyöri vielä vuotta myöhemminkin, mutta katosi jossakin vaiheessa. Ehkä ostaja löytyi? Kyseessä oli Yamaha SuperBass 500S, punaruskea soitin, jossa oli kaksi yksikelaista mikrofonia, ruuvikiinnitteinen kaula ja vaahteraotelauta. Nauhojen poistamisen lisäksi minä hioin kaulan mattapintaiseksi ja kolvasin alkuperäisten säätimien tilalle yhdistelmän, jossa oli yksi äänenvoimakkuussäädin ja kaksi mikrokytkintä mikrofoneille – toisessa vielä vaiheenkääntömahdollisuus, jonka totesin pian täydellisen turhaksi kapineeksi bassossa. Jos tuollainen sattuu kohdalle, kerro.
† Sittemmin olen onnistunut jälkijättöisesti kiinnostamaan muutamasta muustakin tämän kategorian yhtyeestä, esimerkiksi Talking Headsista, Dead Can Dancesta ja U2:sta. A Certain Ratio Duran/Duran tai The Pop Group eivät oikein putoa vieläkään, Depeche Mode ja Gang of Four ovat vähän niillä rajoilla.
** Mick Karn on kertonut, että erityisesti häntä pänni Sylvianin tapa merkitä omiin nimiinsä yhdessä tehtyjä lauluja – mikä tietysti tarkoitti sitä, että laulujen teostokorvauksetkin kilisivät ainoastaan Sylvianin tilille.
‡ Samplerit tulivat laajempaan käyttöön vasta muutamaa vuotta myöhemmin.