Olen aina ollut jossakin muualla kuin musiikin uusien trendien aallonharjalla. Jouluna 1977, jolloin punk teki tuloaan ja rockabilly oli Suomessa suosittua, minä diggailin doo-wopia ja halusin joululahjaksi Electric Light Orchestran levyn.

Massiivinen tupla Out of the Blue oli juuri ilmestynyt, ja sitä taisin kuunnella jotakuinkin päivittäin aina seuraavaan kesään asti. Jossakin mielenpohjalla kuitenkin kutkutteli, että bändin edellinen levy A New World Record (1976), jolta olin kuullut jokusen kappaleen, olisi vieläkin parempi ja se pitäisi hommata kun saa jostakin rahaa. Lopulta sain, hommasin ja parempi se oli. Sitäkin tuli kuunneltua julmetun paljon seuraavina aikoina – niin paljon, että vinyyliä hyllystä ottamattakin pystyn palauttamaan mieleeni, miltä levyn kansi tuntuu sormissa. (Painetun pahvipinnan päälle on liimattu kiiltävä muovikalvo, ja bändin logossa on kohopainatus.)

.

.

Sittemmin ELO:n aikaisempaa diskografiaa tuli kerättyä enemmänkin, ja opittua että kaiken alkuna olivat kaksi birminghamilaista 1960-luvun poppisbändiä, The Move ja Idle Race, sekä niiden johtohahmot Roy Wood ja Jeff Lynne, jotka alkoivat pohdiskella ajatusta yhdistää Beatlesien kokeilevaa melodisuutta klassisen musiikin vaikutteisiin – ikään kuin jatkaa siitä, mihin ”I Am the Walrus” jäi. Tämän hankkeen valmisteluna Lynne hajotti Idle Racen ja liittyi The Moveen, jonka kokoonpanoon tässä vaiheessa kuului Woodin lisäksi enää rumpali Bev Bevan. Trio levytteli jonkin verran (muun muassa alkuperäisversion ”Do Yasta”) mutta muutti sitten nimensä Electric Light Orchestraksi, kasvatti kokoonpanoaan ja julkaisi debyyttialbuminsa. Kaksi vahvatahtoista laulaja-lauluntekijää oli liikaa yhteen bändiin, joten Wood lähti perustamaan Wizzardia ja jätti ELO:n Lynnelle.

Pikku hiljaa Lynne johdatteli bändiään eksentrisestä taiderockista kohti sinfonista popmusiikkia. Matkan varrella tehtiin muun muassa loistava mashup-cover Beethovenin ”Kohtalonsinfoniasta” ja Chuck Berryn ”Roll Over Beethovenista”, sekä huikea teema-albumi Eldorado (1974). A New World Record on kuitenkin tämän kehityksen huipentuma. Ja näin se alkaa:

.

.

Jos nyt haluaa niuhottaa, ei ”Tightrope” pohjimmiltaan ole kovinkaan kaksinen rokkikappale, mutta tuo intro ja jousisovitukset kappaleen mittaan tekevät siitä jotakin aivan muuta. Minä olin myyty jo tässä kohtaa kuunnellessani levyä silloisessa Musiikki-Fazerin liikkeessä Aleksanterinkadulla (suunnilleen siinä kohtaa missä nykyään on Dressman – soittimet olivat yläkerrassa, levyt alakerrassa ja neljän–viiden levysoittimen ja kuulokkeiden kuuntelupiste sekä kassa oven lähellä).

Tuoreeltaan levyn tunnetuin kappale taisi olla ”Roll Over Beethovenin” idealla leikittelevä ”Rockaria!” – minulla on hämärä mielikuva että tästä olisi tehty suomalainen käännöshittiversiokin (josta ilmeisestikään ei tullut hittiä), mutta olenko väärässä? Olin muistavinani että levyttäjä olisi ollut Tapani Kansa, mutta hänen diskografiastaan tällaista pläjäystä ei löydy.

.

.

Näinpähän muuten tässä ekaa kertaa biisin videoversion. Se on aika… seiskötlukua. Tuo kappale on luultavasti myös ensimmäisiä kertoja, kun olen kuullut slide-kitaransoittoa, josta tuli muutamaa vuotta myöhemmin merkittävä osa musiikillista ruokavaliotani.

Moni 1970-luvun klassikkoalbumi kuulostaa nykyään soundiensa puolesta (vaikkakaan ei musiikiltaan) vähän tumpulta: ajan tyyliin kuului keinotekoisen äärikuivakka äänikuva vailla luonnollisia tilakaikuja. Orkesterin käyttö A New World Recordilla teki tällaisen sointi-ihanteen jo alun alkaenkin mahdottomaksi, ja tuotanto- ja soundiarvoiltaan albumi kuulostaa edelleenkin kaiken siihen upotetun rahan ja ajan arvoiselta. Bev Bevanin rumpusoundi on edelleenkin hyvin lähellä omaa ihannettani siitä, miltä hyvin äänitettyjen rumpujen pitää kuulostaa. Sitä paitsi Jeff Lynnellä oli taipumus kirjoittaa lauluihinsa stemmoja, jotka jollakin kierolla tavalla kilauttelivat mielessäni tuttuja doo-wop-kelloja.

.

.

Tätä levyä tuli kuunneltua hyvin paljon (ympäristöystävällisesti) kuulokkeilla, sisäpussiin painettuja sanoituksia lukien. Se toimi samalla eräänä englannin kielen oppikirjanani. Kun pari vuotta myöhemmin kirjoitin englannin preliminäärikokeeseen runon,* lainasin siihen suoraan ”fading out of view” -säkeen ”Telephone Linestä”.

.

.

Seuraavan ELO-levyn Discoveryn (1979) ostin tuoreeltaan ja se oli… ihan kiva. Tuli sitä kuunneltua, ja muistan edelleenkin pari biisiä. Kiinnostus kuitenkin alkoi lopahtaa, kun korvien ääreen tuli niin paljon muuta kiinnostavaa, toisenlaista, rosoisempaa musiikkia, ja ELO:n myöhempää uraa ei juurikaan ole tullut seurattua. Toki Jeff Lynne on kunnostautunut tuottajana, mutta ainoa sittemmin hommaamani levy, jossa hän on mukana laulaja/kitaristi/lauluntekijänä lienee Traveling Wilburysin esikoinen. Ilmeisesti ensi kuussa on ilmestymässä uusi albumi ”Jeff Lynne’s ELO” -nimiseltä yhtyeeltä, mutta enpä taida pidättää hengitystäni. Ehkäpä minä mieluummin haluan säilyttää 1970-luvun albumien magian tahrattomana.

___
* Se olikin kouluaikojeni ainoa koe, jossa opettaja – loistava luokanvalvojamme Anja Hölttä – oli kirjoittanut jokaisen korjausmerkintänsä viereen anteeksipyynnön (koska korjaus sotki rytmiikkaa).

• Tweet
• Pin It