Kategoria: ”Alas”

Me tulemme radioon, me tulemme Korjaamoon

Vielä muistutus siitä, että Korjaamon kirjamarkkinoille kannattaa saapua, jos olette lauantaina ja/tai sunnuntaina pääkaupunkiseudulla. Jos haluatte pällistellä nimen omaan minua, se onnistuu parhaiten sunnuntaina ja erityisen hyvin kello 15:30 alkaen, jolloin olen lavalla keskustelemassa Tiina Raevaaran, Jari Koposen ja puheenjohtaja Saara Henrikssonin kanssa scifin salonkikelpoisuudesta.

Sitä ennen minusta voi kuulla avaamalla huomenna perjantaina radion ja vääntämällä sen Radio Suomen taajuudelle kello 14:30, jolloin olen Ajantasa-ohjelman uutispuntarissa pohdiskelemassa maailman menoa viimeksi kuluneen viikon mittaan.

Muihin asioihin palataan vähän myöhemmin. Sori, en ehdi jutella pidempään, minulla on just hyvä kohtaus kesken tässä kirjassa.

(naputinaputinaputi)

Kysymyksiä

Tällä viikolla ei ole tullut pahemmin bloggailtua. Osasyynä on minun mittakaavallani sitkeä flunssa (ts. se on kestänyt yli kaksi päivää) joka on vienyt jossain määrin voimia. Olen tosin kirjoittanut ihan kohtuullisen paljon Paluuta. Romaanin kirjoittaminen on enemmän ajattelemista kuin näppäimistön hakkaamista, joten työtä voi sujuvasti tehdä puolikuntoisena sohvalla maaten. Palasten on loksahdeltava paikalleen. Kun kyseessä on (itsenäinen) jatko Alshainiin, tuottaa edellisestä kirjasta apinoitu rakenne omia ongelmiaan ja kummallisuuksiaan: välillä joutuu pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin mistä käsillä olevan osan kertojalle keksitään mielekästä tekemistä seuraavan puolentoista luvun ajaksi. Omia kimuranttiuksiaan aiheuttaa myös idea tehdä tarina, jossa kerronta ei mene edes niin lineaarisesti, vanhemmasta uudempaan, kuin Alshainissa. Tarkoituksena onkin saada aikaan tarina, jossa lukijan mielessä velloo kysymyksen mitä seuraavaksi tapahtuu? sijaan vaikkapa kysymys mitä hittoa juuri äsken tapahtui? tai tulkitsiko tämä tyyppi nyt ihan oikein, mitä tapahtui? – ja, pohjimmiltaan, miksi tuossa tapahtui noin?

Aika – ynnä kustannustoimittaja, ateljeekriitikot ja muut lukijat – näyttää, onko tämä mielekäs tapa rakentaa kiinnostavaa romaania. Ainakin toistaiseksi olen perusajatukseen tyytyväinen, ja ainakin toistaiseksi kertojille on löytynyt mielekästä tekemistä, joka on samalla aukaissut tarinaan (tai tarinoiden kokonaisuuteen) uusia tasoja, tai ainakin uusia polkuja ryteikköön.

Kirjuri viskasi minua 11 kysymyksen meemillä. Näitä ei ole toviin ollutkaan, ja ajatus tuntui hauskalta. Kysymyspatteri ei kuitenkaan ole kovinkaan helppo. Vaatii miettimistä. Mietin vielä, pystynkö edes vastaamaan niihin kaikkiin millään mielekkäällä tavalla.

Sen sijaan pistän tähän toisen kysymyssarjan, jota olen jonnin verran pohdiskellut siltä kannalta, miten hyvin määreet pätevät (ja ovat päteneet) minuun:

1. Vaikutatko pikkuvanhalta?
2. Pitävätkö muut sinua ”professorina”?
3. Elätkö jossain määrin omassa maailmassasi rajoittuneiden, omalaatuisten kiinnostuksen kohteiden parissa?
4. Opitko hyvin helposti ulkoa valtavia tietomääriä, mutta sinulla on vaikeuksia selostaa asioiden merkityksiä tai yhteyksiä (löytää niiden ”punaista lankaa”)?5. Tulkitsetko kirjaimellisesti moniselitteisiä, vertauskuvallisia ilmaisuja?
6. Puhutko muodollisesti, turhankin perusteellisesti, pikkuvanhasti, ”robottimaisesti”?
7. Keksitkö omalaatuisia sanoja ja ilmaisuja?
8. Ovatko äänesi, äänenkäyttösi tai puhetapasi epätavanomaisia?
9. Äänteletkö tahattomasti (ryitkö, murahteletko, maiskutteletko, huudahteletko)?
10. Oletko hämmästyttävän hyvä joissakin asioissa ja hämmästyttävän huono toisissa?
11. Puhutko ja ilmaisetko itseäsi vaikeuksitta, mutta sinulla on vaikeuksia sopeutua tilanteeseen tai eri kuulijoiden tarpeisiin?
12. Onko sinulla empatiakyvyn (eläytymiskyvyn) puutetta?
13. Teetkö naiiveja ja kiusallisia huomautuksia?
14. Vältteletkö katsekontaktia?
15. Haluaisitko olla enemmän tekemisissä tovereittesi tai muiden kaltaistesi kanssa, mutta et tiedä miten?
16. Haluatko olla muiden kanssa vain omilla ehdoillasi?
17. Puuttuuko sinulta henkiystävä?
18. Puuttuuko sinulta tervettä (maalais)järkeä?
19. Oletko huono joukkuepeleissä: etkö ymmärrä yhteistyön periaatteita tai laaditko omia sääntöjä?
20. Liikutko ja/tai elehditkö kömpelösti, erikoisesti tai huonosti koordinoiden?
21. Onko sinulla tahattomia kasvojen tai vartalon liikkeitä?
22. Onko sinulla vaikeuksia suorittaa loppuun yksinkertaisia, jokapäiväisiä askareita, koska toistat pakonomaisesti tiettyjä toimintoja?
23. Onko sinulla erityisiä rutiineita, joita ei saa muuttaa?
24. Kiinnytkö esineisiin tai asioihin poikkeuksellisella tavalla?
25. Kiusataanko sinua tai onko sinua kiusattu?
26. Onko sinulla erikoisia ilmeitä?
27. Onko sinulla erikoisia kehon asentoja?

Epäilisin, että aika monet kirjailijat (tai muutkin taiteilijat) saavat tästä kysymyssarjasta keskimäärin enemmän ”pisteitä” kuin ns. tavalliset ihmiset. Minä ainakin. Kyseessä on tietenkin mukaelma ns. ASSQ-lomakkeesta, josta on ollut puhetta mm. viime sunnuntain Hesarin jutussa, joka leikitteli autismin ja kouluampumisten mahdollisilla yhteyksillä.

Välityö

Iso tekstitiedosto lähti pitkästä aikaa kustantajalle. Ei, kyse ei ole Paluusta, vielä. Kirjan ensimmäisen osan kirjoitettuani tunsin tarvitsevani pientä tuumaustaukoa ja tein loppuun jo hyvän aikaa sitten aloittamani pienen kirjakäännösprojektin. Kyseessä on Paul Stenningin historiikki Rage Against The Machine -yhtyeestä. Suomennoksen julkaisee Into joskus alkusyksystä.

En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjoja, joten tämä oli mukava hanke siinäkin suhteessa. Ja tämä poliittisesti radikaali yhtyehän on totisesti dokumentoimisen arvoinen, jotakuinkin ainoa ”pomppumetallia” soittava bändi joka on minua jaksanut koskaan innostaa. Näin heidät livenäkin Roskildessa vuonna… ööö… 1995, se taisi olla. Ja arvioin viitisen vuotta myöhemmin Rumbaan heidän (toistaiseksi?) viimeisen studiolevynsä Renegades, tähän tapaan:

 

Rage Against the Machine
Renegates
Sony
8
RATM päättää (ainakin nykymuotoisen) olemassaolonsa tyylikkäästi tekemällä kunniaa esikuvilleen. Coveroinnin kohteena on hyvä ja tyylikäs valikoima poliittisemman hiphopin klassikoita – Eric B. and Rakim, Africa Bambaataa, Cypress Hill, EPMD (levyn huippuhetkiin kuuluva massiivinen I’m Housin’) -, hoocee-punkkia (Minor Threatin In My Eyes) ja ehkä satunnaiskuulijalle yllättävästi koko joukko vanhapieruisen rockin särmikkäämpää laitaa. MC5:n Kick Out the Jams on miltei arvattava valinta. Se kulkee studioversiona vähän kankeammin kuin piiloraita-livenä, mutta Tom Morellon päheä soolo vie jutun ihan omalle radalleen kunnioittamalla Detroitin viisikon soonista radikalismia paljon oivaltavammin kuin ne miljoona taantumuksellista rokkiorkesteria jotka tuota klassikkoa ovat veivanneet. Eivät Bod Dylanin Maggie’s Farm tai Stoogesien Down on the Street ole nekään kaikkein yllättävimpiä vetäisyjä. Silti niitä kuuntelee näinä terhakkaina uusrunttauksina erinomaisen mielellään.
Devon Beautiful World tarjoaa hiljaisen hengähdystauon massiivisen mätön lomassa. Tom Morello pääsee tässä näyttämään kykyään sävyttää biisiä yllättävillä häiriöäänillä erinomaisen istuvasti. Alkuaan akustisesti soitettu Bruce Springsteenin Steinbeck-kunnianosoitus The Ghost of Tom Joad sen sijaan saa hihoihinsa näiden kalifornialaisten kourissa muutaman olkiluodollisen verran sähköistä energiaa. Yksi levyn helmiä on silti Rolling Stonesien Street Fightning Man – hyvä esimerkki siitä miten cover voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä vasta sitten kun coveroijat luopuvat turhasta kunnioituksesta alkuperäistä esitystä kohtaan.
Kokonaisuutena Renegates on erinomaisen toimiva ja rikas kokonaisuus. Mieltä jää vain kaivelemaan mihin RATM olisi vielä kyennytkään jos homma olisi pysynyt koossa.
J. Pekka Mäkelä

No niin. Se on siinä. Nyt on aika palata miettimään ja kirjoittamaan Paluuta. Pistetään vielä loppuun mainio pikku musiikkivideo, joka osoittaa että kyllä poliittinen musiikki sentään jotakin konkreettista saa aikaiseksi. Esimerkiksi pystyy sulkemaan New Yorkin Pörssin tunnin ajaksi keskellä vilkasta kaupankäyntipäivää. Rage Against The Machine ja ohjaaja Michael Moore, olkaapa hyvät.

.

Muurahaispuuvuosi

Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.

Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975

Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.

Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.

En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.

Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.

Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.

Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.

Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.

Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.

Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.

Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.

Kalastajalaituri Atlantin rannalla.

Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.

Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.

Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.

Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!

Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.

Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.

Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.

Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.

Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.

(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)

Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.

5/25

Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä,  keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.

Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.

Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.

Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.

Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.

Alfredin mallin mukaan

Tulin jostakin syystä vilkaisseeksi vanhan blogin ensimmäisiä kirjoituksia ja huomasin paljastaneeni tulevan kirjailijan pikaisen piipahduksen omassa esikoisromaanissaan. En muistanutkaan asiasta maininneeni, mutta olen epäilemättä kirjoittanut molempiin blogeihin uusina asioina kaikenlaista, mitä olen ennenkin kirjoittanut jompaankumpaan blogiin. Joutunette kestämään sellaista hatarapäisyyttä jatkossakin.

Olin itsenäni mukana myös Nedujen ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa, siinä jossa kirja alkoi Jolle Peltolan muusikkoelämäkertana, jonka Jolle ikään kuin kaappaa jostakin elämäkerran sitaattikatkelmassa, ja jatkaa sitten oman tarinansa kertomista omilla ehdoillaan.*  Tämän kuvitteellisen muusikkoelämäkerran yksi haastateltava oli muuan kirjailija/suomentaja/amatöörimuusikko-Mäkelä, joka kertoi näkemistään Näädän ja Dystokion keikoista.

Taannoin istuessamme kollegoiden kanssa kirjallisuuden suomentajien jaoston kokouksen jatkoilla eräs tovereista kertoi vastikään lukeneensa Muurahaispuun ja arveli tunnistaneensa kirjasta minut. Myönsin. Olisikin ollut aika vaikeaa olla sortumatta itsensä sijoittamiseen romaaniin, joka tapahtuu muutaman sadan metrin päässä sieltä missä itse asuin lapsuudesta melkein parikymppiseksi, ja joka sivuaa muutenkin muutamaa omaa elämänvaihettani. Kyse ei ole silti missään mielessä minkäänlaisesta ”avainromaanista”: Kari Lännenheimon dysfunktionaalinen perhe ei ole oma tai kenenkään tuttavanikaan kotoa. Eihän meillä ollut punaista cockerspanieliakaan, enkä muista että kenelläkään tuttavallakaan olisi ollut (mustavalkoisia kyllä parin kaverin perheellä). En ole ainakaan vielä kokenut minkäänlaista tarvetta tai halua avainromaanien kirjoittamiseen, ja ajatus tuntuu kaiken kaikkiaan vähän moraalittomalta.**

Ei, en aio järjestää minkäänlaista ”tunnista jPekka” -kilpailua. Minusta ei tarvitse tietää kovinkaan paljoa tietääkseen, kenestä ohimennen piipahtavasta tyypistä on kyse.

Saatan piipahdella kirjoissani toistekin. Jos tulee tilaisuus. Ja kiusaus.

Samaisessa varhaisessa blogahduksessani pohdin Alshainin Vera Poitakin hahmoa ja kerroin, että minulla oli aikeita kertoa hänestä lisää myöhemmissä Alshainin maailmaan sijoittuvissa kirjoissa. Niin onkin, edelleen. Varhaisissa Paluun kaavailuissa Vera olisi ollut hyvinkin merkittävässä osassa, mutta sitten tuli tarpeelliseksi pistää kirjan rakenne ja tapahtumat remonttiin, ja kävi niin, että Veran runsas mukanaolo tässä kirjassa – sellaisessa roolossa kuin hänelle olen ajatellut – ei oikein olisi ajallisesti mahdollista, tai muutenkaan. Mutta kyllä hänestä vielä kuullaan, jos saan kirjoitettua lisää tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja.***

Muuan toinen Alshainin henkilö kyllä on käväisemässä tässäkin kirjassa. Ehkäpä joku toinenkin. Vielä riittää kirjoittamattomia sivuja.

*

Siitäpä tulikin mieleeni: Käydessäni 1990-luvulla teoreettisen filosofian laudaturseminaarissa ryhmässä istui hyvin nuoren ja ujon oloinen poika, joka tuntui olevan seminaarin vetäjälle varsin tuttu. Toisin kuin minä hän ilmeisesti sittemmin sai tehtyä tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa hänen oppiarvonsa oli jo siihen aikaan fil. yo (väit.), sillä tohtorinarvosta puuttuivat, laudaturseminaarin lisäksi, enää filosofian maisterin ja lisensiaatin sivuaineopinnot. Sittemmin nuoren miehen ura on edennyt vauhdikkaasti. Suomen Kuvalehden nettisivut tietävät kertoa, että hänelle maksettiin 700 000 euroa vastikään ilmestyneestä 157-sivuisesta Sinisestä kirjasta, joka on ilmaiseksi ladattavissa Valtioneuvoston nettisivuilta. Minun romaanini ovat keskimäärin kolmesataasivuisia, huomattavan paljon tiiviimpää tekstiä, enkä ole yhdestäkään saanut edes tuhatta euroa ennakkopalkkiona. Aikaa myötä myynneistä tulee muutama satanen lisää vuodessa – kaikista kirjoista yhteensä. Ja suunnilleen saman verran lainauskorvauksina.

Ai että minäkö kateellinen? No, ehkä vähän.**** Mutta onhan se mukava huomata, että edes joku tienaa hyvät massit humanistisellakin koulutustaustalla.

___

* Hauska idea, joka ei vain tuossa kokonaisuudessa sittenkään toiminut. Hmmm, taisin juuri muuten keksiä sopivan kirjaprojektin, jossa tuota voisi käyttää…
** Ai niin, olen tainnut todeta tämänkin joskus aikaisemmin.
*** Minulla on jotenkin pieni päähänpinttymä siitä, että jokaisesta kolmesta kirjoittamastani romaanista yhden pitäisi sijoittua Alshainiin. Kolmesta ensimmäisestä keskimmäinen on Alshain. Kolmesta seuraavasta viimeinen on Alshain. Tietysti, kun Alshain-kirja jakautui viiteen osaan, joista (melkein) jokaisessa on viisi lukua, voisi olla tieten sopivampaa, että jokaisesta viidestä kirjoittamastani romaanista yksi tapahtuu Alshainissa, mutta se venyttäisi suuruudenhullun viiden Alshain-romaanin suunnitelman valmistumista melkoisen pitkälle.
**** Voin tosin olla ylpeä siitä, että minulla on selvästikin huomattavasti parempi kustannustoimittaja ja oikolukijoita.

Etuajassa

Oli tarkoitus märehtiä vielä ainakin tämän viikon Paluun rakennetta, lueskella lähdekirjallisuutta ja miettiä tarinan käänteitä. Tekemistä on vielä – homma alkaa kyllä hahmottua, ja kokonaisuudessa tuntuu olevan ideaa ja etenemisen edellytyksiä. Silti suunnitteluhommaa on edelleen. Karsta osoittautui aikanaan niin hankalaksi saada kirjoitettua luullakseni siksi, että jätin (tarkoituksella) rakennesuunnitelman aikaisempaa väljemmäksi ja luonnosmaisemmaksi.

Mutta kävi niin, että maanantaiaamuna minulla oli niin vahva mielikuva kirjan alkuluvun tilanteesta, että oli tehtävissä vain yksi asia: aloittaa kirjoittaminen. Ja sitä on tässä sitten tehty. Kasassa on tällä hetkellä vähän toista lukua. Ensimmäinen luku on vähän erilainen kuin aikaisemmissa kirjoissani, sekä tunnelmiltaan että tapahtumiltaan. Kirjan ensimmäisen osan päähenkilö/kertoja tekee siinä jotakin, mitä luullakseni kukaan kirjojeni aikaisempi päähenkilö ei ole eläessään tehnyt.

Koska tämä kirja sijoittuu Alshainin maailmaan (vaikka onkin suhteellisen itsenäinen romaani), tarkoituksena on noudattaa Alshainin rakennetta: viisi osaa, viisi kertojaa (ja muutama muukin yhtäläisyys). Luultavasti joudun pitämään viimeistään ykkösosan kasaan saatuani kunnon mietintätauon ja rakentelemaan lopun valmiimpaan kuosiin, mikäli sitä ei tapahdu jo ennen. Mutta niin kauan kun vauhtia piisaa…

Kirjan työnimi Paluu on kysymysmerkki sekin. Se viittasi alunperin varhaiseen juoni-ideaan, josta sittemmin luovuin, kun hommasta ei tuntunut tulevan erityisen toimivaa – ainakaan tämän romaanin puitteissa: saatan käyttää ideaa mahdollisissa myöhemmissä Alshain-maailman kirjoissa, jos siltä tuntuu. Tämän hetkisessä suunnitelmassa kirjassa tapahtuva palaaminen on ehkä jossain määrin abstraktimpaa ja vähemmän ilmeistä kuin työnimeä kehitellessäni, mutta toisaalta… katsotaan nyt, miten homma etenee. Kirjoittaminen on vasta alussa.

Kirjoituskuukausi

Huomenna alkaa NaNoWriMo eli National Novel Writing Month. Oikeastaan pitäisi puhua InNoWriMosta, koska ajatus ja innostus on jo kauan sitten levinnyt muihin maihin, myös Suomeen. Kansainvälisen romaaninkirjoituskuukauden ajatuksenahan on tuottaa kokonainen 50 000 sanan romaani marraskuun aikana: kirjoittamisen saa aloittaa huomenna kello 00:00 ja se pitää lopettaa 30. marraskuuta kello 23:59:59.

Erinomainen ajatus hyötykäyttää pimeää marraskuuta.

Ei, en ole osallistumassa hankkeeseen. Tarkoitus on kuitenkin pullauttaa ilmoille romaanin käsikirjoitus vuoden loppuun mennessä. Aikaa ei siis ole hirveästi kuukautta enempää, varsinkin kun aion vielä käyttää viikon–pari suunnitteluun, lähdemateriaalin lukemiseen ja rakenteen laatimiseen. Etukäteen laadittu, luvuittain etenevä rakennesuunnitelma on minun kirjoittamiselleni yhtä iso välttämättömyys kuin deadlinekin. Ilman niitä ei mitään synny.

Reissun aikana muistikirja oli jotakuinkin koko ajan käden ulottuvilla, ja kyllä siihen kaikenlaista tuli kirjattua. Näissä hommissa ei täydellistä lomaa ole edes teoriassa mahdollista viettää, alitajunta kyllä paiskii töitä silloinkin. Siinä mielessä bussissa ja lentokoneessa torkutut tunnit ovat oikeastaan aika tehokasta työaikaa. Puolihorroksessa syntyy kaikenlaisia ideoita ja siitä herää sen verran helposti että niitä pystyy kirjoittamaan muistiinkin ennen kuin ne unohtuvat. Onneksi ei tarvitse haaskata elämäänsä auton ratissa: sekä luova puolihorros että asioiden merkitseminen muistiin jäisivät paljon vähemmälle. Tai sitten se elämä.