Kategoria: elävä musiikki

Viimeistä kertaa

·

Huvilateltassa oli eilen illalla huomattavasti vähemmän väkeä kuin viime tiistaina, mikä tuntui yllättävältä: Gasandji ja Nomfusi eivät ole todellakaan niin isoja nimiä kuin lauantaina lavalle nousseet Ernest Ranglin ja hänen bändissään soittaneet Tony Allen ja Cheikh Lõ.

Tosin rankkasateinen sääkin saattoi vaikuttaa.

Illan aloitti berliiniläistyneen Kalle Kaliman Long Winding Road -trio. Kokoonpanon nimestä huolimatta setissä ei kuultu Beatlesia, vaan perinteiseen jazzhenkiseen improvisaatioon taivutellut teemat oli haettu muilta suunnilta. Saimme kuulla muutamankin lännenaiheisen teeman (mm. ”Ghostriders in the Sky” ja ”High Noon”) sekä potpurin, joka johti David Bowien ”Man Who Sold the Worldista” Hiski Salomaan ”Vapauden kaihoon”. Kalima itse osoitti olevansa mielikuvituksekas ja sävykäs kitaristi, jolla oli korvaa saada melodioista irti kiinnostavia muunnelmia ja ideoita. Muu bändi ei ollut valitettavasti ihan samalla tasolla: basisti Andreas Langin työskentelystä ei ole erityisemmin pahaa sanottavaa, mutta rumpali Max Andrzejewski eksyi turhan usein kolistelemaan turhan äänekkäitä ja turhan moneen kertaan kuultuja post-bebop-rumpusoolokliseitä silloinkin kun muulla kaksikolla olisi ollut jotakin kiinnostavampaa ja muihin suuntiin kurottelevaa soitettavaa.

Illan tähti Ernest Ranglin on tehnyt jäähyväiskiertuettaan jo hyvän tovin, ja ainakin Songlines-lehden arvio Lontoon-keikasta antoi odottaa erinomaista esitystä. Kyse oli kaiken lisäksi kiertueen viimeisestä keikasta, ja näin ollen pienestä historiallisesta hetkestä.

(Ei kahdeksankymmentäneljävuotias Ranglin soittamista aio lopettaa, kunnon päälle käyvän keikkailun vain.)

Heti alkuun kävi selväksi, että kuusihenkisellä kokoonpanolla on ainakin groove tanakasti hallussa. Ihailin keikan mittaan Tony Allenin hienovaraista, suorastaan mimimalistista rumputyöskentelyä: hän näytti vain jurottavan settinsä takana mitään ihmeempää tekemättä, mutta piti yllä tukevan uhmakasta poljentoa aivan kuin olisi ollut valmis jatkamaan samaan tahtiin vaikka koko yön (kuten Allenin entisen työnantajan Fela Kutin konserteissa tietenkin oli toisinaan tapanakin). Ja kun Cheikh Lõ siirtyi timbalesien takaa yhden oman laulunsa ajaksi rumpusetin taakse, rytmiikka muuttui aivan toisenlaiseksi – kepeämmäksi, hilpeämmäksi ja keveämmäksi, ei huonommaksi, mutta täysin toisenlaiseksi.

Tässä vaiheessa tempon ja tyylin muuttuminen tosin piristi aika tavalla, sillä siihenastinen keikka oli kulkenut keskitempoisella reggaekompilla instrumentaalisävelmästä toiseen. Ei siinä mitään pahaa, oli mukavaa keinahdella musiikin mukana ja antaa ajatusten vaellella, mutta hieman sävykirjoa tai edes temponmuutoksia olisi kyllä jo aikaisemminkin kaivannut. Ranglinilla on sentään omien soololevyjensä ohella diskografiassaan aikamoinen kirjo musiikkityylejä 1950-luvun calypsosta 1960-luvun varhaisen skan (hän sovitti ja kitaroi Jamaikan ensimmäisen maailmanhitin, Millie Smallin ”My Boy Lollipopin”), rocksteadyn ja reggaen kautta aina elokuvamusiikkiin asti: Jamaikalle sijoittuvan Bond-elokuvan Dr. No musiikki on pääosin hänen käsialaansa. Mutta ehkä Ranglin koki omimmaksi alueekseen tämän kevyesti afrikkalaisvaikutteisen roots reggaen?

Kitaristina Ranglin oli kiinnostavaa kuultavaa. Hänellä ei ollut kitaran ja transistorivahvistimen välissä muuta kuin langaton lähetin/vastaanotinpari, eikä hän tainnut kertaakaan edes käydä säätämässä vahvistimen asetuksia. Soundi pysyi koko ajan heleän säröttömänä: sekä soundista että hänen nopeista, melodisista juoksutteluistaan tuli moneen kertaan mieleen mahdollinen esikuva, sähkökitaran ja äänitystekniikan pioneeri Les Paul. Myös muu bändi sai paljon soolotilaa – ainakin välillä vaikutti siltä että Ranglin jakeli soolonpaikkoja lennossa, ilman etukäteissuunnitelmaa: tämä tietysti kuuluukin jazzin perinteeseen, jota konsertti reggaerytmeistään huolimatta pitkälti edusti. Useimmat hoitivat soolotonttinsa varsin mallikkaasti – Allen tosin, ainakin näennäisesti, vähän vastentahtoisesti – lukuun ottamatta pianisti/urkuri/kuuluttaja Alex Wilsonia, joka tuntui olevan välillä ihan pihalla siitä millaiset jutut, kuviot ja rytmiset jutut tähän musiikkiin sopivat. Hänen pianonsa oli sitä paitsi miksattu aivan liian kovalle koko konsertin ajan (kun taas uruista ei kuulunut juuri mitään).

Tämänvuotinen Huvilatelttailu jäi siis kahteen iltaan, ja muistettavimmaksi tähdeksi kohosi, ylivoimaisesti, sävykäs, lämmin ja riemukas Gasandji. Tuskin Nomfusin, Kaliman tai Ranglininkaan musiikkia rupean karttelemaan: jälleen kerran oli hyvä mennä paikalle korvat auki, vailla ennakkokäsityksiä.

Vailla ennakkokäsitystä

·

Kuten olen moneen kertaan todennut, on hienoa käydä konserteissa katsomassa artisteja, joista ei tiedä muuta kuin epämääräisen ”tää vois olla kiinnostavaa” -tunteen. Tämä strategia toimi tiistai-iltanakin vallan mainiosti. Huvilateltan ohjelman ennakkotiedotkin olivat tällä kertaa perin epämääräisiä. Tiedossa oli kuulemma afrosoulia, -funkia ja -jazzia, mistä viimeinen kuulosti hieman epäilyttävämmältä kuin muut (mutta se on minun henkilökohtainen ongelmani). Periaatteessa siis vallan kiinnostavaa.

Kongolaisella Gasandjilla oli taustallaan minimalistinen, kolmimiehinen yhtye: kitaristi, rumpali ja huilisti/lyömäsoittaja, joista irtosi sävyjä ja groovea enemmän kuin isommista bändeistä keskimäärin. Kyllä, kuultiin soul- ja vähän jazzvaikutteitakin, mutta ennen kaikkea kyseessä on loistava lauluntekijä ja laulaja, ja sovitukset oli tehty tukemaan tarinaa ja melodiaa. Kyllähän musiikissa myös rytmiä oli, kuten musiikissa kuuluu olla, ja pistettyään oman kitaransa syrjään Gasandji tanssahteli itsekin ympäri lavaa. Työn sankarin arvonimi lankeaa kitaristille, joka huolehti puoliakustisellaan sointujen lisäksi bassolinjoista, ja hyvin huolehtikin.

Voimakkaimmin musiikista ja laulusta kuitenkin välittyi, huokui ja säteili valtavasti lämpöä ja välittämistä – sekä iloa, paljon iloa. Huvilan ”lämmittelyesiintyjät” ovat olleet kovin usein teknisesti taitavia, huolellisia, kuivakkaita ja väliin turhan tyylipuhtaita ammattilaisia. Gasandji oli toista maata – ja ainakin meidän mielestämme nousi illan kohokohdaksi.

Ei sillä etteikö eteläafrikkalainen Nomfusikin olisi pistänyt itseään peliin. Musiikissa oli vain vähän toisenlainen, länsimaisempi, viihteellisempi ja jopa yökerhompi ote. Hetkittäin mieleemme tuli ajatus jonkinlaisesta Anita Hirvosen ja Sharon Jonesin rakkaudenlapsesta… Monet lauluista olisivat voineet olla hyvin jonkun uudehkon r&b-artistin ohjelmistoa: melodiat ja rytmit olivat selkeämmin amerikkalaisia. Eteläafrikkalaisempaa otetta kuultiin lähinnä keikan alku- ja loppuvaiheissa, jolloin Nomfusi coveroi Miriam Makebaa: tällöin hän vaihtoi myös laulukieltä englannista xhosaan (?). Ymmärrän kyllä, että kun nousee lavalle maassa missä tuskin kukaan on kuullut artistin omaa ohjelmistoa (etenkin kun se on enimmäkseen peräisin vielä ilmestymättömältä levyltä) tuntuu hyvältä idealta ottaa settiin jonkun ihaillun esikuvan tunnettu kappale, mutta silti… itse olisin ehkä valinnut ”Mama Africalta” jotakin muuta kuin ainaisen ”Pata Patan”.

Mutta kyllähän esitys kaiken kaikkiaan toimi mainiosti ja veti väkeä tanssimaan lavan eteen. Myös Nomfusilla oli erinomainen rytmiseksio ja taitava kitaristi (joka tosin veteli välillä vähän turhankin länsirockmaisia). Myös Nomfusilla oli sanottavaa solidaarisuudesta, rauhasta, välittämisestä ja naisen asemasta. Mutta meille illan tähti oli kyllä Gasandji.

Viikko liikkeellä

·

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.

post-Flow

·

Olen viime vuosina käynyt hävettävän vähän musiikkifestivaaleilla, ja silloinkin kun sinne on tullut mentyä, käynti on ollut turhan usein täsmäiskutyyppinen: sisään alueelle vähän ennen kuin odotettu artisti aloittaa, pois tämän lopetettua. Ei niin saa festareista irti paljoakaan.

Siinä mielessä eilen päättynyt Flow 2016 oli terveellinen ja virkistävä kokemus. Tulin norkoilleeksi alueella hyvin paljon ilman erityisempää päämäärää ja päädyin muutamankin kerran katsomaan jotakin, jota en ollut etukäteen ajatellut.

Kohdalle sattui useampikin esitys, jotka liikuskelivat hieman samoissa maisemissa kuin minut ”lausuntaa ja äänimaisemia” -juttuni. Elatu Nessa ja Laraaji pelailivat vahvasti improvisoiduilla akustisten soittimien äänillä, jotka muokkautuivat viiveiden ja muiden efektien avulla leijuviksi äänimaisemiksi.

Samuli Kosmisen ja Tatu Rönkön Kosminen Rönkkö! -duo lisäsi touhuun vielä mainion twistin: lyömäsoittajakaksikon instrumentisto koostui yleisöltä etukäteen kerätyistä esineistä – kulhoista, uunipelleistä, saavista, koivuhaloista, kanistereista, sähköhammasharjasta, tehosekoittimesta… – joihin kaksikko sitten kiinnitti kontaktimikrofoneja ja toisti niiden soundia moninkertaisen muokkauksen läpi. Tuloksena jälleen lumoavia äänimaisemia, ja soitinvalikoiman sekä kaksikon mainion asenteen vuoksi myös lämpenevään iltapäivään sopivaa lämmintä huumoria.

Jäin vain pohtimaan, pitäisikö tyrkyttää ensi kesän festareille myös näitä minun omia juttujani.

Flown musiikkiprofiili on modernia, urbaania ja usein elektronista, missä on myös huonot puolensa. Välillä oli vaikeaa päästä minnekään pakoon EDM-henkistä four on the floor -bassorumpukomppia. Monet kahvilat ja baarit sijaitsivat kyllä varsinaisten lavojen kuulumattomissa, mutta etenkin muutamat ”yhteistyökumppani”-ketjupaikat soittivat sitten omista stereoistaan aivan tolkuttoman kovalla volyymillä musiikkia jossa sama tylsämielinen tump–tump–tump–tump-bassari toistui toistumistaan, biisistä toiseen, usein jopa tempon muuttumatta. Volaa oli sen verran, että bassari jytkytti viereisiin, hiljaisempiinkin kuppiloihin. Oli vaikeaa päästä pakoon.

Ehkä juuri siitä syystä päädyinkin katsomaan Descendentsin ihastuttavan vanhakantaista ja konekomppivapaata punkkia. Kvartetti ilmeisesti luokitellaan hooceeksi, mutta minun korvaani musiikki kuulosti sellaiselta jota ns. toisen polven punkit – ne jotka olivat innostuneet Clashista ja kumppaneista heti ekojen levyjen jälkeen ja perustaneet bändin – olisivat voineet soittaa. Toki Descendents oli aikamoisen paljon tiukemmin soittava kokoonpano kuin luultavasti yksikään 70–80-lukujen vaihteen innokkaista yrittäjistä – paitsi The Clash itse, joka oli, ainakin tallenteiden perusteella,* tiukka kuin hansikas.

Descendentsin jälkeen oli helppoa leijua ajassa muutamaa vuotta eteenpäin New Orderiin, joka ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, eikä kyse ole ainoastaan siitä että bändi harrasti ja harrastaa edelleenkin turhan paljon vanhan diskomusan ja uuden EDM:n mieleen tuovaa four on the floor -bassarirytmiikkaa. Itse olin kahdeksankymmentäluvun alkupuolellani enemmän tohkeissani kitarapitoisesta musiikista, jossa oli mielellään myös ”oikea” rumpali, eikä mutisemalla laulettu angstinen brittiläinen synapop jaksanut erityisemmin innostaa. Sitä paitsi olin nähnyt New Orderin Roskildessa joskus 1980-luvun puolivälin tietämissä, silloin kun suhtauduin yhtyeeseen pelkkänä Joy Divisionin kakkosluokan jäänteenä.

Tällä keikalla bändi esitti vallan laadukkaan shown taustavideoineen sun muineen, sen verran laadukkaan että sen jaksoi sujuvasti kuunnella loppuun saakka. Sama pätee Morrisseyhyn, joka ei ole myöskään koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini (vaikka yritinkin aikoinaan opetella diggailemaan The Smithsin Meat is Murder -levyä, huonolla menestyksellä).

Nostalgiaosaston vahvimman pläjäyksen tarjosi joka tapauksessa Iggy Pop. Lähes seitsemänkymppisellä herralla oli takanaan erittäin tiukka bändi, ja Iggyn oma asenne, ote ja swagger tekivät äärimmäisen yksinkertaisista eikä-lauluina-niin-kovin-kummoisista biiseistä äärimmäisen intensiivisen keikkakokemuksen.

Tämän tyyppinen musiikki vaatii juuri nuo ainekset: vähemmän tiukkana, vähemmän intensiivisenä ja vähemmän ylväänä tällainen bluesriffipohjainen jynkytys on yksinkertaisesti tylsää ja rasittavaa, kuten lukemattomat Stoogesia ihailevat, omaa ”rajuuttaan” korostavat apuriorkesterit ovat vuosikymmenien mittaan osoittaneet.

Iggyn jälkeen päälavalla oli vuorossa toinen (minulle) festareiden kahdesta vahvimmasta esityksestä: Massive Attack.

Erityisesti keikan alkupuolen aikana huomasin pohdiskelevani Massiven ja 1970-luvun Pink Floydin yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat käyttäneet paljon ns. koneita, syntesoijia ja efektilaitteita, mutta paljon luovemmin ja mielikuvituksekkaammin kuin useimmat aikalaisensa. Molempien lavaesityksissä visuaalisuudella on suuri merkitys, mutta yhtä kaikki, molemmissa itse soittajat jäävät hyvin pitkälti varjokuviksi taustakankaiden edessä, suhteellisen kasvottomiksi. Pinkkareiden David Gilmourilla oli ainakin pitkään tapana vaellella konserttipaikan katsomoalueella ennen keikan alkua, kenenkään tunnistamatta, enkä minäkään olisi tunnistanut Robert Del Najaa tai Grant Marshallia, vaikka he olisivat popsineet gourmet-pikaruokiaan saman pöydän ääressä.

Molempien musiikissa on myös vahva poliittinen särmä.

Toinen oman Flowni huippuhetki koitti sen sijaan suhteellisen päämäärättömän alueella vaeltelun seurauksena. Ei ollut pariin tuntiin mitään sellaista katsottavaa jota olisin ehdottomasti halunnut nähdä, joten päädyin taideopiskelijoiden taloon tsekkailemaan bändiä, josta en tiennyt etukäteen juuri muuta kuin että siinä soittaa puolituttu lyömäsoittaja.

Puolivälissä Okra Playgroundin ensimmäistä biisiä alkoi melkein hävettää: Miksi ihmeessä en ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut tätä bändiä, vaikka siinä oli niin paljon sellaisia aineksia jotka kilkattelivat samoja kelloja kuin vaikkapa Hedningarnan 1990-luvun huippuaikojen musiikki? Tai Värttinä parhaimmillaan, samalla vuosikymmenellä? Okrat vain veivät tätä kansanmusiikkipohjaista, vahvaan lauluun ja ikiaikaisiin kielisoittimiin perustuvaa touhua vielä pykälän verran modernimpaan suuntaan yhdistelemällä siihen eri maailmanmusiikkien rytmiikoita sekä hillityn tyylikkäästi käytettyä elektroniikkaa.

No, nyt tiedän paremmin, eikä lauantainen kosketus taatusti jää ainoaksi.

Ja juuri tässä onkin syy siihen, miksi festivaalit ovat niin usein niin paljon antoisampia kuin yhden tai kahden artistin omat konsertit: siellä saattaa altistua sellaiselle musiikille, josta ei etukäteen edes tiennyt tykkäävänsä.

Flowssa on tietysti perinteisempiin festareihin verrattuna vielä muutama plussapuoli: hyvä ruoka, ja se, että muutaman sadan metrin päässä portilta on pysäkki, josta bussi vie suoraan kotitalon eteen – ainakin jos bussiin mahtuu. (Lauantai-iltana jouduimme odottamaan seuraavaa helsinkiläisittäin pitkät kaksikymmentäviisi minuuttia.) Niin, ja hyvän ruoan lisäksi järkevä alkoholipolitiikka, joten ihmisiä ei ahdettu mihinkään järjettömiin karja-aitauksiin kiukkuuntumaan ja vetämään päätään täyteen. Kun muki kädessä saattoi vapaasti kävellä kaikkialla festivaalialueella, väki joi vähemmän, oli selvempää ja rennompaa.

___
* Itse pääsin näkemään Clashista ainoastaan sen viimeisen, Cut the Crap -levyn jälkeisen version, jossa ”oikeasta” Clashista olivat mukana vain basisti Paul Simonon ja laulaja/komppikitaristi Joe Strummer. Se ei ollut ihan sitä mitä olisin kaivannut, mutta tulipahan tajuttua vielä kerran, miten mielettömän hienoja taistelulauluja bändi parhaina aikoinaan oli saanut tehtyä.

 

Kaksi miestä yksin

·

Joskusmuinoin 1980-luvun alussa Helsingissä oli niin vähän klubikeikkapaikkoja – ja ylipäänsä klubikeikkoja – että tuntui että juoksin tuon tuostakin Tavastialla. Nykyään erinomaisia saleja on lukuisia ja keikkoja kasapäin, mutta yhä vieläkin tunnen huonoa omaatuntoa siitä että käyn Tavastialla niin harvoin. Kuuluu ikään kuin kunnon kansalaisen velvollisuuksiin tsekkailla tuoretta elävää musiikkia… no, vaikkapa edes parin viikon välein.

Tämänkertaisen Tavastia-tauon päätti kahden kitaraa ja pianoa soittavan laulaja/lauluntekijä-sooloartistin ilta.

Mikko Joensuun musiikkia en muista aikaisemmin kuulleeni. Ensivaikutelmaksi jäi jossain määrin sisäänpäin kääntynyt artisti esittämässä hyvin sisäänpäin kääntyneitä, mietteliäitä lauluja, jotka saattaisivat tietyssä mielentilassa kuulostaa hyvinkin täydellisiltä hetken tavoittajilta, mutta jotka heinäkuun lopun hikisessä klubiympäristössä jäivät soimaan vähän pinnallisena ja särmättömänä taustahyminänä kuulijan harhaileville ajatuksille. Minulla on sitäpaitsi, 1980-luvun alkupuolen jäljiltä, edelleenkin paha tapa antaa miinuspisteitä suomalaisille artisteille, jotka esittävät suomalaiselle yleisölle musiikkiaan englanniksi, koska tällöin hukataan yksi oleellinen kommunikaation taso. Toisaalta Joensuun keikan loppupuolen nähnyt (minua paljon kaksikielisempi) ystävä tykkäsi kuulemastaan hyvinkin paljon.

Illan tähti oli kuitenkin kiistämättä Euroopan laajuisen soolokiertueensa viimeisellä keikalla ollut Rufus Wainwright. Vaikka hänenkään musiikkinsa ei ole erityisen kertosäepitoista, tarttuvaa tai aina edes aivan helppoa omaksuttavaa – ehkäpä jonkinlaisena kapinana Wainwrightien ja McGarriglejen kantri- ja folkpitoisia sukurasitteita kohtaan – hänessä on kuitenkin aikamoinen annos rutinoitunutta showmiestä silloinkin, kun laulut soljuivat toisiinsa ilman välispiikkejä (joita niitäkin kuultiin koko lailla monta). Erityisesti kitaristina Wainwright on sitä paitsi varsin vahvaotteinen komppaaja, joten soitto rullasi leijumisen sijaan.

Wainwright on monipuolinen musiikintekijä, ja hänen diskografiassaan on lauluista koostuvien levytystenen ohella kaksi oopperaa ja, tuoreimpana albumillinen sävellettyjä Shakespearen sonetteja, joista eilen kuultiin kaksi. Pitkän encoren osana kuultiin myös hänen ehkä tunnetuin levytyksensä, coverversio (hänen tyttärensä äidinisän) Leonard Cohenin ”Hallelujahista”: ”Toivottavasti saan laulaa tätä presidentinvaalien tuloksen selvittyä!” Laulu poikkesi melkoisesti Wainwrightin omien sävellysten tunnelmista ja rakenteista, mutta en minä valita. Hieno lauluhan se on.

Taas ohi on con

·

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.

Ei sellaisia judeja kuin Kinky muita oo

·

En voi väittää olevani tai olleeni koskaan kova Kinky Friedman -fani. Olen tiennyt hänen olemassaolostaan hyvinkin kauan ja kuullut monia hänen laulujaan, muitakin kuin Freud Marx Engels & Jungin coverin ”Ei sellaisia judeja kuin Jeesus enää oo” – joskus tietämättä että ne ovat hänen – ja olen kyllä lukenut hänen romaaninsa Elvis, Jeesus ja Coca-Cola (joka oli, muistaakseni, leppoisa ja ”ihan kiva” kevytdekkari). Ilmiönä ja hahmona Friedman – laulaja/lauluntekijä, poliitikko, rääväsuu, eläinoikeusaktivisti, kirjailija, kolumnisti, koomikko jne. – on kuitenkin joka tapauksessa niin kiinnostava, että kun hänet saatiin seitsemänkymppisenä lopulta raahattua Suomeen keikalle, oli aiheellista mennä ihmettelemään.

Illan aloitti ennalta ilmoittamattomana lämmittelyesiintyjänä laulaja/lauluntekijä Brian Molnarin ja kitaristi Joe Cirottin duo. Molemmat olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta musiikissa oli jotakin hyvin tuttua ja nostalgista: paljon tämänkaltaisia esiintyjiä tuli nähtyä nelisen vuotta sitten, kun vaeltelimme Nashvillen Broadway-kadulla ja kurkistimme silloin tällöin eri baarien ovista sisään: hyvin samantapaista musiikkia kuului monessa kapakissa. En ollut tälläkään kertaa mitenkään suunnattoman vaikuttunut.

Lyhyen setin jälkeen Molnar ja Cirotti tekivät tilaa illan päätähdelle.

Kinky näytti ja kuulosti juuri siltä miltä Kinkyn olettikin näyttävän ja kuulostavan. Vain herran tavaramerkiksi muodostunut ”meksikolainen suuvesi” oli vaihtunut suomalaiseen talouskonjakkiin ja sikari pyöri muutaman kerran kädessä, sytyttämättömänä. Mutta muuten… monet pitkien biisienvälisten turinatuokioiden vitseistä on kuultu tallenteilta ja haastatteluissa monet kerrat, mutta kyllä parhaille lohkaisulle jaksoi yhä edelleen nauraa. Kappalevalikoima sisälsi suurimman osan Friedmanin omista klassikoista sekä Warren Zevonia (”My Shit’s Fucked Up”), Tom Waitsia (”Christmas Card from a Hooker in Minneapolis”) sekä useammassakin jutussa mainitun Willie Nelsonin(kin) coveroiman Townes Van Zandt -klassikon ”Pancho and Lefty”.

Kitaristina Friedman pitäytyi hyvinkin peruskompeissa, eikä ilmaisu juurikaan kimuroitunut hänen kutsuessaan lavalle rumpalilegenda Corky Laingin (mm. Mountain ja West, Bruce and Laing), joka rumpujen sijaan napsutteli jonkinlaista käsiperkussiovekotinta. Setin loppuvaiheissa mukaan tulivat myös Molnar ja Cirotti, jolloin Friedman jätti oman kitaransa syrjään ja keskittyi laulamiseen, tarinointiin ja talouskonjakkiin.

Kokonaisuutena Friedmanin keikka tuntui olevan sitä mitä hänen tuotantoonsa paremmin perehtyneet runsaan yleisön innostuneet jäsenet olivat odottaneetkin, ja tällainen puolisivistynyt maalikkokin nautti setistä vallan suuresti. Hetkittäin huulenheittopitoisten tarinoiden, remakoiden rallien ja vakavampienkin laulujen sekä varsin askeettisen (oman) soitannan yhdistelmä toi mieleen, jollakin tasolla, Juice Leskis -vainaan parempina päivinään ja paremmilla keikoillaan. Ehkä hieman asiaton mielleyhtymä, mutta ei ainakaan minun kirjoissani mikään huono tai edes kiusaannuttava mielleyhtymä.

Ja voipahan taas kehaista nuorisolle nähneensä jälleen yhden legendan. Kaksikin, jos Laing lasketaan.

Rajantakaisia lauluja

·

Savoy-teatterin tyhjällä lavalla on vain nojatuoli, pieni pöytä vesilasia ja -pulloja varten, kaksi mikrofonia. Lavalle astelee tyylikkääseen mustaan leninkiin pukeutunut nainen kitara mukanaan, istahtaa nojatuolin reunalle ja alkaa, sanaakaan sanomatta, laulaa huolellisesti artikuloidulla äänellä tarinoita kuolemasta, tuonpuoleisista, asioista joita löytyy lattian alta.

Mirel Wagner on kertonut kuunnelleensa nuorena paljon ns. delta-bluesia, mutta toisin kuin monet tyylilajin nimeen vannovat artistit, häntä on kiinnostanut tässä musiikissa enemmänkin sisältö kuin muoto, joskus morbiditkin tarinat ja harkitun niukka ilmaisu. Wagnerin laulut eivät pitäydy blues-tonaliteetissa tai (tyylilajiin vasta myöhemmin kehittyneessä) kahdentoista tahdin rakenteissa: soinnutus on pikemminkin folkmaista kuin bluesmaista, samoin laulujen rakenteet. Hänen kitarasäestyksensä on harkitun karua, laulutyyli leijuu kiehtovalla tavalla eleettömän ”tuonpuoleisen” iättömyyden ja tyttömäisyyden välillä – kontrasti harvojen ja lyhyiden välispiikkien avoimen eteläsuomalaiseen nuoren naisen äänenväriin vielä korostaa tätä kaikkea.

Eilisiltainen täyhdehkössä Savoy-teatterissa nähty setti kattoi Wagnerin kahden albumin parhaat palat ja kesti noin neljäkymmentäviisi minuuttia – pituus on tälle musiikille jotakuinkin täydellinen. Mikäli konsertti olisi kestänyt kauemmin, olisi siihen kaivannut harkitun minimalismin täydennykseksi hieman lisää sävyjä, joskin on hankalaa kuvitella mikä instrumentti istuisi Wagnerin ilmaisuun yhtä hyvin kuin hänen laulunsa ja kitarasäestyksensä. Ehkä joku hyvin, hyvin tyylitajuinen lyömäsoittaja, jolla ei ole ego-ongelmia olla aivan hiljaa suurinta osaa keikkaa ja silloin kun hän lopulta soittaa, soittaa vain muutama isku sinne missä niitä tarvitaan? En tiedä. Tulee olemaan erittäin kiinnostavaa seurata mihin suuntaan Mirel Wagner musiikkiaan jatkossa vie.