Kategoria: elävä musiikki

Kitarasankarittaret

·

Lavalle, kahden kuin katusoittajan kolikoita varten avoimeksi jätetyn kitarakotelon väliin, astuu sänkitukkainen nainen, laskee kantamansa kitaran tyhjään kitarakoteloon ja alkaa laulaa samalla kun hän säätelee looper-pedaalinsa säätimiä. Muutaman hetken kuluessa toistensa päälle pinotuista laululoopeista muodostuu lauluyhtyesäestys melodialle. Mutta tämä tyyni, miltei eteerinen aloitus on vain… aloitus.

Kitaraan tartuttuaan Wallis Bird lyö sitä paljain sormin, mutta punkin voimalla, funkin tiukalla rytmiikalla, jota korostavat PA:n kautta vahvistetut jalanlyönnit bassorumpuina. Laulu on synkassa soiton kanssa, kiihkeää, intohimoista ja alkuvoimaista. Laulut ryöpsähtelevät ja syöksähtelevät toistensa perään. Hiljaisemmatkin hetket, rauhallisemmatkin laulut tuntuvat kuplivan pinnan alla tulevaa purkausta.

Irlantilainen Wallis Bird oli minulle ennestään täysin tuntematon artisti, mutta kolmen vartin setin jälkeen melkein hävetti tämä sivistymättömyys: tämähän on ihan minun mieleistäni musiikkia, ammentaa juuri sellaisista musiikillisen perinteen astioista joista olen aina pitänyt. Hiljaisempina hetkinä mieleen tulevat Ani DiFrancon laululliset keskustelutuokiot, vauhdikkaammilla hetkillä mennään suoraan kohti punkin ryöpsähteleviä energiapurkauksia – tai teknoa. Akustista teknoa! Bird kertoi muuttaneensa taannoin Berliiniin ja innostuneensa paikallisesta EDM-skenestä, joten pääsimme kuulemaan hänen… ADM-musiikkiaan.

Eilinen Huvilateltan ilta alkoi siis yllättävästi, mallikkaasti ja riemukkaasti.

En voi väittää että olisin ollut erityisen hyvin perehtynyt myöskään haitilaissukuisen ranskankanadalaisen Mélissa Laveaux’n musiikkiin muuta kuin muutaman kerran satunnaiskuunteluiden verran. Laveaux’n triolla oli yhtä kaikki aika urakka voittaa yleisö puolelleen Wallis Birdin huikean vetäisyn jälkeen – ja kyllähän he siinä onnistuivat.

Jossakin vaiheessa keikkaa tuli mieleen vähän nolo ajatus: ”Hän soittaa kitaraa kuin Marc Ribot ja laulaa kuin Pikku Myy.” Tulin ensiksi kiinnittäneeksi huomiota nimenomaan Laveaux’n kitaratyöskentelyyn. Puoliakustisessa oli mukavan rosoinen soundi ja Laveaux komppasi enimmäkseen paljain sormin hyvin tehokkaita karibialaiskuvioita ja heitti lomaan jokusen tiiviin, toimivan soolon. Poukahteleva laulutyyli tuki soittoa ja rytmiikkaa oikein hyvin. Kreolikielellä lauletut tekstit jäivät ymmärtämättä, mutta jotenkin äärimmäisen sympaattiselta hahmolta vaikuttanut Laveaux avitti asiaa taustoittamalla niiden tarinoita: erityisesti tuore Radyo sivèl -albumi kertoo tarinoita Haitin vuosisataisesta laillistetusta ryöstelystä, voodoosta ja vastoinkäymisistä, mutta muuttaa synkeätkin tarinat herkullisesti rullaavaksi musiikiksi.

En valitettavasti onnistunut pikaisella nettihaulla tarkistamaan Laveaux’n hienosti taustoja laulaneen basistin ja loistavan rumpalin nimiä, mutta heidät on syytä mainita oleellisena osana tätä kerrassaan herkullisesti keinahdellutta musiikkia.

Tämän vuoden Huvilatelttaputki koostui siis neljästä hienosta illasta, johon mahtui kaksi loistavaa odotettua konserttia (Calexico ja Fatoumata Diawara), kolme riemukasta yllättäjää (Meklit, Wallis Bird ja Mélissa Laveaux) sekä hieno lauluyhtyeilta (Higher Ground Vocals ja Ladysmith Black Mambazo). Ei huono putki todellakaan. Ensi elokuussa lisää.

Etiopiasta Kaliforniaan, Malista Pariisiin

·

Olen ennenkin kehunut festivaaleja tapahtumina, joilla voi törmätä musiikkiin jota ei ole koskaan kuullut, artistilta josta ei ole mitään tiennyt, ja löytää jotakin kertakaikkisen hienoa. Eilisiltana en ollut liikkeellä sillä mielellä, sillä Huvilateltan pääesiintyjä oli tuttu pariltakin aikaisemmalta keikalta ja loistavilta levyiltä. Illan aloittajaan en ollut oikeastaan kiinnittänyt mitään huomiota: Huvilateltan lämppärit ovat usein olleet suomalaisten ammattimuusikoiden projekteja, suhteellisen hyvällä maulla pääesiintyjän henkeen valittuja, mutta keskimäärin vähän tylsähköjä.

No, loistavia poikkeuksiakin on ollut, ja Meklit oli eilen kertakaikkisen loistava poikkeus.

Etiopiassa syntynyt ja nykyään Pohjois-Kaliforniassa asuva Meklit Hadero on ilmeisen vahva lauluntekijä ja varma, innostava ja ilmeisen innostuneen oloinen esiintyjä. Musiikissa on vahvat etiopialaisjuuret – Huvilan levykiskan nimmarijonossa hän sanoi edelläni olleelle, että Mulatu Astatke on ollut hänen mentorinsa – mutta mukaan on tullut matkan varrella vahvoja vaikutteita jazzista ja muista maailman musiikeista. Keikalta ostetuista parista levystä päätellen Meklitin musiikki on ollut aikaisemmin huomattavasti jazzahtavampaa, mutta viime vuonna ilmestynyt When the People Move the Music Moves Too satsaa väkevämpään, mutta sävykkääseen poljentoon. Keikka painottui jälkimmäiseen, mutta myös jazzillisempia sävyjä – ynnä kontrabassosoolo – kuultiin. Meklit itse soitti muutamissa kappaleissa kitaraa ja yhden laulun verran etiopialaista harppua, mutta keskittyi pääosan keikkaa laulamiseen ja spontaanin näköiseen tanssahteluun. Rikkaasta rytmiikasta ja sävyistä huolehti saksofonistin, basistin, rumpalin ja lyömäsoittajan hienosti yhteen soittanut kvartetti.

Nörttiminua viehätti Meklitin yleisölleen esittämä kysymys: ”Mistä olemme tulleet?” Standardivastaus tuohon kysymykseen saattaa joskus saada ikävän nationalistisia sävyjä, mutta Meklit veikin vastauksensa tavallista pidemmälle, Etiopian ja muiden (muinaisten) kotimaiden kautta aina muinaisten jättiläistähtien syvyyksiin, joissa vety muuttuu heliumiksi ja helium raskaammiksi alkuaineiksi, ja josta nämä elämälle välttämättömät alkuaineet sitten pääsevät supernovaräjähdysten myötä avaruuteen uusia aurinkokuntia muodostamaan. (Juu, Meklitillä on laulu nimeltä ”Supernova”.)

Joten niin kävi jälleen: näilläkin festareilla tuli kohdattua jotakin ennenkuulematonta huikean hienoa.

Fatoumata Diawara nousi Huvilateltan lavalle sooloartistina* jo toistamiseen. Edellisellä kerralla 2011 esikoisalbumi Fatou oli vasta ilmestymässä ja monen malilaisartistin yhtyeessä laulanutta ja elokuvarooleja näytellyttä Diawaraa povailtiin tulevaksi supertähdeksi ynnä Huvilatelttakeikkaa siinä suhteessa Tapaukseksi.

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, ”Fatou” on vähintäänkin kiintotähti. Takana on kolme albumia, joista yksi kuubalaispianisti Roberto Fonsecan kanssa; Fonsecan kanssa Diawara tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Pori Jazzissakin, hieman laimealla ja turhan jazzhenkisellä keikalla loputtomine, päämäärättömine instrumenttisooloineen. Diawaran oman bändin soolokeikat Huvilassa ja Savoy-teatterissa pitivät onneksi uskoa siihen, että Fatou ei ole pelkkä jatsisoolojen etnokoriste, vaan vahva, kuulemisen arvoinen laulaja, lauluntekijä ja esiintyjä.

Ja voi pojat, kyllä luottamus kannattikin.

Siinä missä Diawaran aikaisemmat soolokeikat ovat lähteneet liikkeelle suhteellisen hillitysti ja tyylikkäästi kerätäkseen sitten vauhtia ja tanssipoljentoa pikkuhiljaa, tällä kertaa tiukan funky taustakvartetti solisteineen lähti liikkeelle liikunnallisemman musiikin vaihteella alusta alkaen. Sävyjä mahtui kyllä matkaan kiitettävässä määrin, ja välillä rauhoituttiin kuuntelemaan Diawaraa lavalla yksin, pelkän kitaransa säestämänä.

Diawara oli aikaisempaa vahvemmin mukana kitaristina myös bändikappaleiden aikana, ja soitti jokusen fuzz- ja wahwah-pedaaleilla höystetyn soolonkin – lyhyen, tyylikkään ja laulun kontekstiin sopivan, se on todettava. Nyt ei oltu jazzin asialla. Ihmisyyden asialla oltiin isosti ja vahvasti, ja erinäisinä hetkinä konsertti alkoi vaikuttaa suoranaiselta välittämisen ja humaaniuden herätyskokoukselta – mutta herätyskokoukselta tukevan biitin ja vahvojen melodioiden keralla. Ja tanssin keralla.

Hieman minua, vanhana nyrppypuristina, häiritsivät joidenkin kappaleiden taustalaulu- ja perkussio-osuudet, jotka tulivat kovin selvästi ns. nauhalta (käytännössä luultavasti samplerilta), mutta kahden–kolmen lisälaulajan ja lyömäsoittajien kierrättäminen maailmalla tekisi tästä yhtyeestä paljon kalliimman hankkeen, joten sitä olisi vaikeampaa päästä näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Joten en oikeasti valita.

Sorry nyt vaan, Calexico: parhaasi teit ja loistava olit, mutta jäit kyllä kakkoseksi Meklitin ja Fatoumata Diawaran kaksoispakkaukselle.

____
* Hän oli ollut samassa paikassa jokunen vuosi aikaisemmin Oumou Sangaren taustalaulajana – keikka, jonka valitettavasti missasin.

Maisemia, tilaa ja bileet

·

Vastoin viime vuosien tapojani vietin Helsingin Taiteiden yön viidensadan metrin päässä Villa Kivestä, Huvilateltassa. Siellä illan aloitti Jussi Jaakonahon kvartetti. Jaakonaho tunnetaan luultavasti parhaiten yhtenä maan huipputuottajista, mutta pätevyttä löytyy paljon myös kitaristina ja säveltäjänä. Kolmevarttinen setti koostui viime vuonna ilmestyneen soololevyn materiaalista: kuulimme setin verran huolella mietittyä instrumentaalimusiikkia, kiinnostavia soundeja, musiikkia jossa on tilaa.

Jäin kyllä pohtimaan, että muutama laulettu kappale väliin olisi saattanut hieman piristää settiä. Nyt oltiin ikään kuin elokuvassa ilman elokuvaa. Tällainen musiikki toimisi ehkä isoa lavaa paremmin levyltä kuunneltuna, silmät kiinni… minähän tein itsekin jossain vaiheessa oikein mielelläni kaikenlaista leijuvaa instrumentaalimusiikkia, mutta avaruusromu-tyyppinen musisointi ei ole oikein viime vuosina jaksanut innostaa. Ehkä taas joskus.

Minulla oli etukäteen muutamien levyjen synnyttämä mielikuva Calexicosta suhteellisen eteerisenä, rauhallistempoisena ja mietiskelevänä musiikkina. Odotin hyvää, loogista jatkumoa Jaakonahon settiin.

Olin väärässä. Tucsonilaisseitsikko pisti saman tien bileet pystyyn.

Calexico on ottanut nimensä Kalifornian etelärajalla olevasta pikkukaupungista (California + Mexico, geddit?) ja nimi kuvaa bändin musiikkia erinomaisesti. Lavalla Meksiko-osuus korostui levyjä enemmän, ja yleisöä tanssitettiin tejano-haitareiden, -trumpettien ja cumbia-rytmien myötä. Paikka paikoin tuli mieleen vanha lempparini Los Lobos – eikä vain siksi että yhden setin biisin intro on kovin lähellä ”Kiko and the Lavender Moonin” alkua – mutta seitsemän huikean multi-instrumentalistin voimin Calexico saa aineksistaan irti valtavan sävykirjon. Bändillä tuntui vielä itselläänkin olevan hauskaa lavalla ja laulaja/kitaristi/lauluntekijä Joey Burns jaksoi toistuvasti kehua bändin Helsingissä saamaa vastaanottoa ja Huvilateltan tekniikan väen tuottamaa loistavaa lavasoundia.

Fatoumata Diawara saa kyllä ensi maanantaina tehdä aika komean keikan kaapatakseen Calexicolta paikan minun Huvilateltta-kesäni huippukohtana. (Ei sillä etteikö hänellä olisi aikaisemmin nähtyjen keikkojen perusteella siihen kaikki edellytykset.)

 

Soittimetonna

·

Tämänvuotinen Huvilateltta-putki alkoi soittimettomalla musiikilla – tai, jos tarkkoja ollaan, melkein soittimettomalla musiikilla, sillä illan aloittaneella Higher Ground Vocals -kuorolla oli joissakin kappaleissaan pianosäestys.

Hanna-Maria Heleniuksen energisesti ja mainion showmaisella kehonkielellä johtama Higher Ground Vocals veti mainion kolmevarttisen gospel-setin muutamalla soulklassikolla höystettynä. Musiikin amerikanafrikkalaisuudesta ja nuotittomuudella ylpeilemisestä huolimatta laulutyyli ja -tekniikka ovat pitkälti hillityn, tarkkaan sovitetun ja huolellisesti lauletun eurooppalaisen kuorolauluperinteen lapsia, hyvässä ja pahassa: solistisissa osuuksissaan eri laulajat tosin pääsivät hetkittäin irrottelemaan ja käyttämään vähän rosoisempaa lauluvoimaa. Kuoro kannattaisi mennä katsomaan selkeästi pienempään (ja seinäkkäämpään) tilaan, sillä ainakin Huvilateltan äänentoistolla musiikista jäi puuttumaan sellainen, eh, immersiivisyys jota kuorokokemuksessa voi parhaimmillaan olla. Vaikutelma vielä voimistui siitä että iso kuoro oli mikitetty perinteiseen kuoromikitystapaan ns. tilamikeillä lähes metrin päässä laulajista. Tällöin soundi jää (tarkoituksellisesti) jossain määrin etäiseksi. Tämä tietysti korostaa eroa käsimikkejä käyttäneeseen solisteihin.

En ole taatusti laikaan ainoa, joka kuulu Ladysmith Black Mambazoa ensi kertaa Paul Simonin vuoden 1985 Graceland-levyllä. Kuorolla – tai lauluyhtyeellä? – oli kuitenkin jo silloin jokunen maili mittarissaan, sillä kokoonpano on perustettu 1964. Yhdeksänhenkisessä kokoonpanossa on mukana vielä kaksi alkuperäistä jäsentä kuoron perustajan Joseph Shabalalan neljän pojan ja heidän ystäviensä ohella.

Vaikka eteläiseen Afrikkaan tuotu kristillinen kirkkolauluperinne on sekin vaikuttanut vahvasti Ladysmith Black Mambazon ilmaisuun, ollaan tässä musiikissa selkeästi etäämmällä eurooppalaisesta kuorotraditiosta. Monissa kappaleissa bassoäänet laulavat pohjalle eräänlaista jatkuvasti toistuvaa riffiä solistien melodian tueksi. Ilmaisussa on rytmiä ja biittiä ilman lyömäsoittimiakin. Tätä vielä korostaa lähimikkien ja niiden ns. lähiäänivaikutuksen (engl. proximity effect) tehokäyttö, joka nostaa laulajien matalat taajuudet voimakkaasti esiin: jykevä, tumma soundi onkin täysin oleellinen osa tätä musiikkia. Mikityksen merkityksen huomasi helposti silloin, kun laulajien tanssiaskeleet veivät heidät kauemmaksi mikrofoneista, laulusoundista katosi alarekisteri miltei kokonaan. Parhaimmillaan jykevän ja ohuen laulusoundin vuorottelu teki oikein mainiota vaihtelua äänimaisemaan.

Lähimikitys ja jossain määrin kovempi äänenvoimakkuus toivat laulajien äänet myös lähemmäksi kuulijoita, ja soundissa oli juuri sellaista immersiivisyyttä jota olin Higher Ground Vocalsilta kaivannut. Esityksessä oli, tanssahtelukoreografioineen, hyvää showhenkeä, ja kokonaispaketti toimi vallan mukavasti. Ja kyllä, settiin kuuluivat Gracelandin molemmat LBM-kappaleet, ”Diamonds in the Soles of Her Shoes” ja hieno ”Homeless”

Kitarasoolopitoinen iltapäivä

·

Järvenpää on lapsuudesta tuttu paikka. Äitini lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa tuli käytyä useinkin mummin luona ja sittemmin mummin Terhola-nimisen talon (josta kaupunginosa sai nimensä) ostaneen äidin pikkuveljen luona kyläilemässä. Nykyään sukulaisia ei enää kaupungissa asu, ja visiitit ovat harventuneet. Bluespohjaisen musiikin ystävänä käyn kovin harvoin myöskin Puistobluesissa, mikä on perin valitettavaa, sillä tapahtumahan on kerrassaan mainio: sopivan kokoinen, sopivan lähellä (että pääsee julkuneuvoilla sopivasti yöksi kotiin) ja hyvin organisoitu: melkoisen keski-ikäinen tapaus festivaaliksensa, mutta enpähän minäkään ole enää ihan teini (mistä maailmankaikkeudelle iso kiiitos).

Tällä kertaa pääsimme paikalle vasta kun juontaja kuulutti lavalle päivän kolmannen esiintyjän, joten missasimme sekä Dr. Helander & Third Wardin että King Kingin.

 

Erja Lyytinen on artisti, josta haluaisin pitää enemmän kuin olen tähän asti onnistunut pitämään. Hän on kansainvälisestikin korkealle rankattu kitaristina eikä laula todellakaan huonosti, taitava esiintyjä ja bändinjohtaja. Näkemäni keikat ja hankkimani levyt ovat kuitenkin lopulta solahtaneet No jaa… ihan kiva -lokeroon. Tämänkertainen iltapäiväkeikka auttoi vähän jäsentämään syitä reaktion laimeuteen, etenkin siinä suhteessa että keikan huipentuma ja parhaiten mieleen jäävät biisit olivat kaikki coverversioita – oikein hyviä, kulkevia ja sävykkäitä tulkintoja mm. Jimi Hendrixin ”Crosstown Trafficista” ja Curtis Mayfieldin (Jeff Beckin version kautta kierrätetystä) ”People Get Readysta”, mutta covereita yhtä kaikki. Lyytisen omat kappaleet menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä pelkästään siksi että ne olivat kuulijalle oudompia. Ne oli myös sovitettu (tai jätetty sovittamatat) sen verran tasapauksusti että sävellysten ja sanoitusten mahdolliset ansiot jäivät kuulematta. S. luonnehti Lyytistä ”bluesin Saara Aalloksi”, ja on ajatuksessa vinha perä. Ammattitaito, osaaminen, palo ja into eivät riitä yksin.

Vaikka Walter Troutia mainostettiin kitarismin lisäksi myös ”lauluntekijänä”, hänen ansionsa alalla ovat ainakin eilisen setin perusteella vieläkin köykäisempää blueskaavan mielikuvituksetonta kierrättelyä kuin Lyytisellä. Silti keikassa oli vähän enemmän särmää, osittain siksi että Troutin laulujen tekstit a) erottuivat äänimassasta ja b) tuntuivat omakohtaisemmilta: hänen taannoinen Battle Scars -levynsä nojaa omaan muutaman vuoden takaiseen sairastumiseen maksakirroosiin ja kuoleman porteilla piipahtamiseen ennen kuin löytyi sopiva luovutusmaksa. Troutin bändin soitossa oli myös enemmän dynamiikkaa ja sävyjä, siitä huolimatta että Trout itse tuuttasi kitarasoolojaan perinteisen kulahtaneen säröisellä Strato–Tube Screamer–Twin-vahvistin-soundisella yhdistelmällä eivätkä ne soolokuviotkaan niin järinperin omintakeisia olleet.

Bluesissa jotenkin oletetaan (oikein, väärin tai falskisti) että laulut liittyvät laulajansa elämään, konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Trout tajusi  tämän kulman ja kertoili välispiikeissä kohtaamistaan ihmisistä, eikä vain mainostanut että tästä meidän uudesta biisistä on video YouTubessa.

Syy lähteä tällä kertaa Järvenpäähän oli (tietenkin!) yksi suuria lauluntekijäsuosikkejani: John Hiatt. Tutustuin Hiattin musiikkin varsinaisesti vasta 1980-luvun loppupuolella, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että varhaisina teinivuosinani paljon kuuntelemani Seppo Närhen ”Takki pois” on alkuaan Hiattin ”Overcoats”.

Hiattissa laulunntekijänä viehättää hänen tapansa käyttää hyvinkin juurevia (ja joskus jopa kuluneita) blues- ja kantriaineksia parhaimmillaan hyvinkin omintakeisten laulujen pohjana. Hänen portfoliossaan on lukuisia lauluja, joista voisi melkein sanoa ”olisin mäkin voinut tollasen tehdä” ja tarkoittaa sillä ”voi kun mä olisin osannut tehdä tollasen”. (Minulle yksi sellainen on ”Feels Like Rain”.)

Hiattissa laulujensa esittäjänä viehättää tavattomasti hänen epälaulajamaisuutensa: hänellä ei ole erityisen loistelias ääni eikä kovinkaan laaja ääniala, mutta hän on onnistunut kehittämään niistä hyvin toimivan, persoonallisen ja välittömästi tunnistettavan laulutyylin. Tämä on ollut rohkaisevaa wannabe-lauluntekijälle, joka ei ole itse koskaan oikein arvostanut omaa lauluääntään. Ja tästä syystä kuuntelen yleensä mieluummin Hiattin omia tulkintoja kuin periaatteessa ”parempien” vokalistien coverversioita, joita olisi runsaasti tarjolla.

Lisäsyynä tämän kerran Puistobluesreissuun oli toki myös Hiattin bändi, ja ennen kaikkea sen kitaristi Sonny Landreth. Hiatt on parhaillaan Slow Turning -levynsä kolmekymmentävuotisjuhlakiertueella. Levy tehtiin aikoinaan kovalla kiireellä, ja siinä missä edeltäjälle Bring the Familylle oli kasattu aikamoinen juurimusiikin superbändi (Ry Cooder, Nick Lowe ja Jim Keltner), tällä kertaa jouduttiin turvautumaan Hiattin keikkabändiin The Gonersiin, jossa aikaisemmin lähinnä Clifton Chenierin zydeco-bändistä tunnetun Landrethin ohella soittivat basisti David Ranson ja rumpali Kenny Blewins. Tämä levy, omalta osaltaan, teki Landrethista sittemmin slide-kitaransoiton supertähden ja uudistajan. Juhlakiertueella mukana oli alkuperäinen Goners-kokoonpano.

Landreth oli omalla bändillään Puistobluesissa muuutama vuosi sitten, mutta silloin keikka jäi minulta valitettavasti väliin, koska samana viikonloppuna oli Åcon. Niinpä tämänkertainen tilaisuus oli syytä käyttää, etenkin kun kyseessä oli juuri se yhtye, levy ja konteksti jossa alkuaan Landrethin huikeaan soittoon alkuaan tutustuin.

Ei tästä ihan pissat housussa -tason keikkaa tullut. Hiattilla itsellään oli alussa ilmeisiä ongelmia monitoroinnin kanssa ja hän tuntui muutenkin laulavan jossain määrin heikommin kuin aikaisemmin näkemilläni keikoilla. (Kovin hyvin ei laulanut tällä kertaa Landrethkaan omassa soolonumerossaan ”Congo Squaressa”.) Lisäksi miksaus tuntui olevan koko ajan jotenkin pielessä ja Ransonin ja Blewinsin rytmisektio tuntui jäävän pahan kerran jalkoihin. Setin loppua kohti bändi tuntui kuitenkin löytävän hyvämeininkisen vaihteen ja homma toimi ja kulki mainiosti ääniteknisistä puitteista huolimatta – ja Landrethin lyyrinen kitarointi oli koko ajan jotakin aivan muuta kuin kahden aikaisemman artistin säröinen runttaus. Kiertueen teeman mukaisesti Slow Turning soitettiin kokonaan ja sitä täydennettiin Hiattin vanhempaan tuotantoon kuuluneella ”Riding with the Kingillä” (josta Eric Clapton ja B. B. King tekivät sittemmin ison hitiin) ja ”Thing Called Lovella”, joka kiitoksin omistettiin siitä hitin vuoden 1990 tienoilla tehneelle ”pienelle punatukkaiselle tytölle” eli Bonnie Raittille. Joka muuten oli se artisti, jota katsomaan menin kun viimeksi olin Puistobluesissa; huikea slide-kitaristi hänkin.

 

Kesä ja kylä

·

Perinteinen tapa aloittaa kesäkausi on tietenkin ulkoiluttaa teleobjektiivia Helsingin Kaisaniemessä järjestettävä kaksipäiväisellä, ilmaisella Maailma kylässä -festivaalilla. Monenlaista ruokaa, mukavia ihmisiä, paljon tuttuja ja, ennen kaikkea, loistavaa musiikkia jota usein ei ole koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Livekeikalle pöllähtäminen ilman ennakkokäsityksiä on usein paras tapa tutustua musiikkiin josta voi tulla hyvinkin rakasta.

Lauantain kattaus jäi minun osaltani valitettavasti yhteen ainoaan bändiin, mutta kyllä sekin oli jo riiitävästi syytä raahautua syvään etelään. Eteläafrikkalainen Freshlyground tunnetaan parhaiten Shakiran kanssa tekemästään jalkapallokisojen tunnussävelmästä ”Waka Waka (This Time for Africa)”, muttei bändi vierailijoita kaipaa: vokalisti Zolani Mahola huolehtii kyllä festariyleisön huomion kiinnittämisestä ihan ominkin voimin – etenkin kun koko bändi soitti niin tiukasti kuin puolitoista vuosikymmentä kasassa ollut bändi voi vain vetää.

En ole mitenkään suunnattoman paljon kuunnellut uutta eteläisen Afrikan rytmimusiikkia – siltä mantereelta kiinnostus on yleensä suuntautunut länsiosiin – mutta on aina hyvä saada muistutus siitä että muualtakin tulee hyvää musiikkia kuin Malista.

Niin, mitä Maliin tulee, ”n’gonin Jimi Hendrix” Abou Diarra oli minulle ennestään tuntematon artisti: olen jotenkin jämähtänyt kitaraa soittaviin malilaisiin singer/songwritereihin, joten koransukuisen n’gonin kaltaisten perinteisempien soittajien musiikki on jäänyt oudommaksi. Mutta Diarra kyllä otti paikkansa korvassa ja levyhyllyssä. Enimmäkseen mietteliään rauhallinen setti sopi hyvin varhaiseen sunnuntai-iltapäivään. Erityisen vaikutuksen teki Diarran bändissä soittava huikea huuliharpisti Vincent Boucher.

Hendrix-viittaukset tulevat varmaankin siitä, että Diarra soitti n’goniaan näyttävästi niin selän takana kuin ylösalaisinkin. Mitään varsinaisia pyroteknisiä tai feedback-temppuja ei nähty eikä kuultu, eivätkä ne tällaisessa musiikissa olisi olleet paikallaankaan.

Pariisilaiskollektiivi Les Frères Smith ilmoitti heti alkuun soittavansa kunnianosoitusta Felalle ja niin se totisesti tekikin. Tällainen perinteinen Afrobeat on musiikkia jota kannattaa mennä kuuntelemaan nimenomaan livenä: pitkäksi venähtävät biisit monine instrumenttisooloineen saattavat käydä vähän puuduttavaksi paikallaan istuen, mutta oikeissa olosuhteissa jalka kyllä nytkyy ja laulujen poliittinen(kin) sanoma välittyy kielimuurien yli.

Yhdessä suhteessa Smithin veljekset ja sisar olivat tehneet myönnytyksiä esikuvansa musiikin armottomuudelle: biisit olivat paljon lyhyempiä verrattuna Felan yhden levypuoliskon mittaisiin julistusjameihin. Niinpä bändi kerkesi soittaa niitä enemmänkin kuin vain kaksi–kolme.

Dobet Gnahoré oli minulle sunnuntain artisteista ainoa ennalta tuttu, ja osasinkin odottaa näyttävän voimanaisen näyttävää settiä. Se saatiin.

Joissakin suhteissa Gnahorén sävykäs ja moniulotteinen musiikki olisi toiminut kenties paremmin sisätiloissa, kunnon valojen ja muun aurinkoiselle festarikeikalle vieraamman visuaalisen sälän täydentämänä. Tähti osaa poseerata ja liikehtiä näyttävästi kuhunkin lauluun sopivasti– sen lisäksi että hän on, tietysti, loistava laulaja ja lauluntekijä. Vaikuttava, miltei puolitoistatuntinen setti silti ihan vain auringonvalossakin.

Sellaista tällä kertaa. Kesä on täten julistettu alkaneeksi.

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

·

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 

 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 

 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Oum.

·

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa onkaan mennä konserttiin katsomaan esiintyjää, jonka musiikkia ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tänään ei käynyt niin, sillä Oumin kolmea albumia on tullut pyöriteltyä viimeisen viikon mittaan muutaman kerran.

Levyt eivät sinänsä kertoneet kovinkaan tarkkaan, mitä oli odotettavissa, sillä niiden tyylikirjo ulottuu modernista elektronisesta arabipopista jazziin ja perinteisempiin marokkolaisiin ja muihin pohjois- ja länsiafrikkalaisiin musiikkityyleihin. Tänään lavalle astui laulajaa säestämään nelimiehinen akustinen yhtye: basisti Damian Nueva, lyömäsoittaja Inor Sotolongo, trumpetisti Camille Passeri ja oudisti Acir Rami. Keikka alkoi aavikkoblueshenkisellä tunnelmoinnilla, mutta vähitellen kuubalainen rytmisektio toi mukaan omaa, hiljaista rytmiikka-ajatteluaan afrikkalaisten, arabialaisten ja andalusialaisten ainesten jatkoksi. Hetkittäin huomasin kuulevani soitossa suorastaan kreikkalaisia aineksia, sillä Acir Ramin oud-soittotyyli toi välillä mieleen buzukin. Mutta saman meren ympärillähän Kreikka, Maghreb Marokkoineen ja Andalusiakin ovat, joten mikäs ihme tuo…

Oum El Ghaït Benessahraouin laulutyylissä on jotakin hyvin huolitellun jazzmaista, ja aina välillä muukin bändi päätyi jazzhenkiseen instrumenttisooloiluun, mutta onneksi soolot pysyivät armollisen lyhyinä, napakoina ja asiallisina. Enimmäkseen lavaa hallitsi Oum itse ja hänen notkea äänensä, ja bändi tyytyi tukemaan häntä ihailtavan sävykkäästi ja minimalistisesti. Etenkin Inor Sotolongon perkussioista irtosi hienoja, hienonvaraisia sävyjä, enkä voinut olla ihailematta setin eteen kiinnitettyä ”chimes”-settiä, jonka kellot oli tehty tavanomaisten metalliputkenpätkien sijaan erikokoisista avaimista.

Savoyn lavan edessä on usein nähty innostunutta porukkaa tanssimassa, mutta Oumin setti oli hyvinkin selkeästi kuuntelumusiikkia. Yleisö pysyi sopuisasti istuimillaan, mutta aplodeerasti innokkaasti laulut ja soolot sekä taputti tahtia siellä missä niin sopi tehdä. Ainakin bändi ja heidän solistinsa tuntuivat olevan ilahtuneita saamastaan vastaanotosta – ja siitä, että yleisön joukosta kuului välillä myös lasten ääniä. Salista sateiseen kaupunkiin purkautui tyytyväisen oloista yleisöä.