Kategoria: elävä musiikki

Maisemia, tilaa ja bileet

Vastoin viime vuosien tapojani vietin Helsingin Taiteiden yön viidensadan metrin päässä Villa Kivestä, Huvilateltassa. Siellä illan aloitti Jussi Jaakonahon kvartetti. Jaakonaho tunnetaan luultavasti parhaiten yhtenä maan huipputuottajista, mutta pätevyttä löytyy paljon myös kitaristina ja säveltäjänä. Kolmevarttinen setti koostui viime vuonna ilmestyneen soololevyn materiaalista: kuulimme setin verran huolella mietittyä instrumentaalimusiikkia, kiinnostavia soundeja, musiikkia jossa on tilaa.

Jäin kyllä pohtimaan, että muutama laulettu kappale väliin olisi saattanut hieman piristää settiä. Nyt oltiin ikään kuin elokuvassa ilman elokuvaa. Tällainen musiikki toimisi ehkä isoa lavaa paremmin levyltä kuunneltuna, silmät kiinni… minähän tein itsekin jossain vaiheessa oikein mielelläni kaikenlaista leijuvaa instrumentaalimusiikkia, mutta avaruusromu-tyyppinen musisointi ei ole oikein viime vuosina jaksanut innostaa. Ehkä taas joskus.

Minulla oli etukäteen muutamien levyjen synnyttämä mielikuva Calexicosta suhteellisen eteerisenä, rauhallistempoisena ja mietiskelevänä musiikkina. Odotin hyvää, loogista jatkumoa Jaakonahon settiin.

Olin väärässä. Tucsonilaisseitsikko pisti saman tien bileet pystyyn.

Calexico on ottanut nimensä Kalifornian etelärajalla olevasta pikkukaupungista (California + Mexico, geddit?) ja nimi kuvaa bändin musiikkia erinomaisesti. Lavalla Meksiko-osuus korostui levyjä enemmän, ja yleisöä tanssitettiin tejano-haitareiden, -trumpettien ja cumbia-rytmien myötä. Paikka paikoin tuli mieleen vanha lempparini Los Lobos – eikä vain siksi että yhden setin biisin intro on kovin lähellä ”Kiko and the Lavender Moonin” alkua – mutta seitsemän huikean multi-instrumentalistin voimin Calexico saa aineksistaan irti valtavan sävykirjon. Bändillä tuntui vielä itselläänkin olevan hauskaa lavalla ja laulaja/kitaristi/lauluntekijä Joey Burns jaksoi toistuvasti kehua bändin Helsingissä saamaa vastaanottoa ja Huvilateltan tekniikan väen tuottamaa loistavaa lavasoundia.

Fatoumata Diawara saa kyllä ensi maanantaina tehdä aika komean keikan kaapatakseen Calexicolta paikan minun Huvilateltta-kesäni huippukohtana. (Ei sillä etteikö hänellä olisi aikaisemmin nähtyjen keikkojen perusteella siihen kaikki edellytykset.)

 

Soittimetonna

Tämänvuotinen Huvilateltta-putki alkoi soittimettomalla musiikilla – tai, jos tarkkoja ollaan, melkein soittimettomalla musiikilla, sillä illan aloittaneella Higher Ground Vocals -kuorolla oli joissakin kappaleissaan pianosäestys.

Hanna-Maria Heleniuksen energisesti ja mainion showmaisella kehonkielellä johtama Higher Ground Vocals veti mainion kolmevarttisen gospel-setin muutamalla soulklassikolla höystettynä. Musiikin amerikanafrikkalaisuudesta ja nuotittomuudella ylpeilemisestä huolimatta laulutyyli ja -tekniikka ovat pitkälti hillityn, tarkkaan sovitetun ja huolellisesti lauletun eurooppalaisen kuorolauluperinteen lapsia, hyvässä ja pahassa: solistisissa osuuksissaan eri laulajat tosin pääsivät hetkittäin irrottelemaan ja käyttämään vähän rosoisempaa lauluvoimaa. Kuoro kannattaisi mennä katsomaan selkeästi pienempään (ja seinäkkäämpään) tilaan, sillä ainakin Huvilateltan äänentoistolla musiikista jäi puuttumaan sellainen, eh, immersiivisyys jota kuorokokemuksessa voi parhaimmillaan olla. Vaikutelma vielä voimistui siitä että iso kuoro oli mikitetty perinteiseen kuoromikitystapaan ns. tilamikeillä lähes metrin päässä laulajista. Tällöin soundi jää (tarkoituksellisesti) jossain määrin etäiseksi. Tämä tietysti korostaa eroa käsimikkejä käyttäneeseen solisteihin.

En ole taatusti laikaan ainoa, joka kuulu Ladysmith Black Mambazoa ensi kertaa Paul Simonin vuoden 1985 Graceland-levyllä. Kuorolla – tai lauluyhtyeellä? – oli kuitenkin jo silloin jokunen maili mittarissaan, sillä kokoonpano on perustettu 1964. Yhdeksänhenkisessä kokoonpanossa on mukana vielä kaksi alkuperäistä jäsentä kuoron perustajan Joseph Shabalalan neljän pojan ja heidän ystäviensä ohella.

Vaikka eteläiseen Afrikkaan tuotu kristillinen kirkkolauluperinne on sekin vaikuttanut vahvasti Ladysmith Black Mambazon ilmaisuun, ollaan tässä musiikissa selkeästi etäämmällä eurooppalaisesta kuorotraditiosta. Monissa kappaleissa bassoäänet laulavat pohjalle eräänlaista jatkuvasti toistuvaa riffiä solistien melodian tueksi. Ilmaisussa on rytmiä ja biittiä ilman lyömäsoittimiakin. Tätä vielä korostaa lähimikkien ja niiden ns. lähiäänivaikutuksen (engl. proximity effect) tehokäyttö, joka nostaa laulajien matalat taajuudet voimakkaasti esiin: jykevä, tumma soundi onkin täysin oleellinen osa tätä musiikkia. Mikityksen merkityksen huomasi helposti silloin, kun laulajien tanssiaskeleet veivät heidät kauemmaksi mikrofoneista, laulusoundista katosi alarekisteri miltei kokonaan. Parhaimmillaan jykevän ja ohuen laulusoundin vuorottelu teki oikein mainiota vaihtelua äänimaisemaan.

Lähimikitys ja jossain määrin kovempi äänenvoimakkuus toivat laulajien äänet myös lähemmäksi kuulijoita, ja soundissa oli juuri sellaista immersiivisyyttä jota olin Higher Ground Vocalsilta kaivannut. Esityksessä oli, tanssahtelukoreografioineen, hyvää showhenkeä, ja kokonaispaketti toimi vallan mukavasti. Ja kyllä, settiin kuuluivat Gracelandin molemmat LBM-kappaleet, ”Diamonds in the Soles of Her Shoes” ja hieno ”Homeless”

Kitarasoolopitoinen iltapäivä

Järvenpää on lapsuudesta tuttu paikka. Äitini lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa tuli käytyä useinkin mummin luona ja sittemmin mummin Terhola-nimisen talon (josta kaupunginosa sai nimensä) ostaneen äidin pikkuveljen luona kyläilemässä. Nykyään sukulaisia ei enää kaupungissa asu, ja visiitit ovat harventuneet. Bluespohjaisen musiikin ystävänä käyn kovin harvoin myöskin Puistobluesissa, mikä on perin valitettavaa, sillä tapahtumahan on kerrassaan mainio: sopivan kokoinen, sopivan lähellä (että pääsee julkuneuvoilla sopivasti yöksi kotiin) ja hyvin organisoitu: melkoisen keski-ikäinen tapaus festivaaliksensa, mutta enpähän minäkään ole enää ihan teini (mistä maailmankaikkeudelle iso kiiitos).

Tällä kertaa pääsimme paikalle vasta kun juontaja kuulutti lavalle päivän kolmannen esiintyjän, joten missasimme sekä Dr. Helander & Third Wardin että King Kingin.

 

Erja Lyytinen on artisti, josta haluaisin pitää enemmän kuin olen tähän asti onnistunut pitämään. Hän on kansainvälisestikin korkealle rankattu kitaristina eikä laula todellakaan huonosti, taitava esiintyjä ja bändinjohtaja. Näkemäni keikat ja hankkimani levyt ovat kuitenkin lopulta solahtaneet No jaa… ihan kiva -lokeroon. Tämänkertainen iltapäiväkeikka auttoi vähän jäsentämään syitä reaktion laimeuteen, etenkin siinä suhteessa että keikan huipentuma ja parhaiten mieleen jäävät biisit olivat kaikki coverversioita – oikein hyviä, kulkevia ja sävykkäitä tulkintoja mm. Jimi Hendrixin ”Crosstown Trafficista” ja Curtis Mayfieldin (Jeff Beckin version kautta kierrätetystä) ”People Get Readysta”, mutta covereita yhtä kaikki. Lyytisen omat kappaleet menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä pelkästään siksi että ne olivat kuulijalle oudompia. Ne oli myös sovitettu (tai jätetty sovittamatat) sen verran tasapauksusti että sävellysten ja sanoitusten mahdolliset ansiot jäivät kuulematta. S. luonnehti Lyytistä ”bluesin Saara Aalloksi”, ja on ajatuksessa vinha perä. Ammattitaito, osaaminen, palo ja into eivät riitä yksin.

Vaikka Walter Troutia mainostettiin kitarismin lisäksi myös ”lauluntekijänä”, hänen ansionsa alalla ovat ainakin eilisen setin perusteella vieläkin köykäisempää blueskaavan mielikuvituksetonta kierrättelyä kuin Lyytisellä. Silti keikassa oli vähän enemmän särmää, osittain siksi että Troutin laulujen tekstit a) erottuivat äänimassasta ja b) tuntuivat omakohtaisemmilta: hänen taannoinen Battle Scars -levynsä nojaa omaan muutaman vuoden takaiseen sairastumiseen maksakirroosiin ja kuoleman porteilla piipahtamiseen ennen kuin löytyi sopiva luovutusmaksa. Troutin bändin soitossa oli myös enemmän dynamiikkaa ja sävyjä, siitä huolimatta että Trout itse tuuttasi kitarasoolojaan perinteisen kulahtaneen säröisellä Strato–Tube Screamer–Twin-vahvistin-soundisella yhdistelmällä eivätkä ne soolokuviotkaan niin järinperin omintakeisia olleet.

Bluesissa jotenkin oletetaan (oikein, väärin tai falskisti) että laulut liittyvät laulajansa elämään, konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Trout tajusi  tämän kulman ja kertoili välispiikeissä kohtaamistaan ihmisistä, eikä vain mainostanut että tästä meidän uudesta biisistä on video YouTubessa.

Syy lähteä tällä kertaa Järvenpäähän oli (tietenkin!) yksi suuria lauluntekijäsuosikkejani: John Hiatt. Tutustuin Hiattin musiikkin varsinaisesti vasta 1980-luvun loppupuolella, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että varhaisina teinivuosinani paljon kuuntelemani Seppo Närhen ”Takki pois” on alkuaan Hiattin ”Overcoats”.

Hiattissa laulunntekijänä viehättää hänen tapansa käyttää hyvinkin juurevia (ja joskus jopa kuluneita) blues- ja kantriaineksia parhaimmillaan hyvinkin omintakeisten laulujen pohjana. Hänen portfoliossaan on lukuisia lauluja, joista voisi melkein sanoa ”olisin mäkin voinut tollasen tehdä” ja tarkoittaa sillä ”voi kun mä olisin osannut tehdä tollasen”. (Minulle yksi sellainen on ”Feels Like Rain”.)

Hiattissa laulujensa esittäjänä viehättää tavattomasti hänen epälaulajamaisuutensa: hänellä ei ole erityisen loistelias ääni eikä kovinkaan laaja ääniala, mutta hän on onnistunut kehittämään niistä hyvin toimivan, persoonallisen ja välittömästi tunnistettavan laulutyylin. Tämä on ollut rohkaisevaa wannabe-lauluntekijälle, joka ei ole itse koskaan oikein arvostanut omaa lauluääntään. Ja tästä syystä kuuntelen yleensä mieluummin Hiattin omia tulkintoja kuin periaatteessa ”parempien” vokalistien coverversioita, joita olisi runsaasti tarjolla.

Lisäsyynä tämän kerran Puistobluesreissuun oli toki myös Hiattin bändi, ja ennen kaikkea sen kitaristi Sonny Landreth. Hiatt on parhaillaan Slow Turning -levynsä kolmekymmentävuotisjuhlakiertueella. Levy tehtiin aikoinaan kovalla kiireellä, ja siinä missä edeltäjälle Bring the Familylle oli kasattu aikamoinen juurimusiikin superbändi (Ry Cooder, Nick Lowe ja Jim Keltner), tällä kertaa jouduttiin turvautumaan Hiattin keikkabändiin The Gonersiin, jossa aikaisemmin lähinnä Clifton Chenierin zydeco-bändistä tunnetun Landrethin ohella soittivat basisti David Ranson ja rumpali Kenny Blewins. Tämä levy, omalta osaltaan, teki Landrethista sittemmin slide-kitaransoiton supertähden ja uudistajan. Juhlakiertueella mukana oli alkuperäinen Goners-kokoonpano.

Landreth oli omalla bändillään Puistobluesissa muuutama vuosi sitten, mutta silloin keikka jäi minulta valitettavasti väliin, koska samana viikonloppuna oli Åcon. Niinpä tämänkertainen tilaisuus oli syytä käyttää, etenkin kun kyseessä oli juuri se yhtye, levy ja konteksti jossa alkuaan Landrethin huikeaan soittoon alkuaan tutustuin.

Ei tästä ihan pissat housussa -tason keikkaa tullut. Hiattilla itsellään oli alussa ilmeisiä ongelmia monitoroinnin kanssa ja hän tuntui muutenkin laulavan jossain määrin heikommin kuin aikaisemmin näkemilläni keikoilla. (Kovin hyvin ei laulanut tällä kertaa Landrethkaan omassa soolonumerossaan ”Congo Squaressa”.) Lisäksi miksaus tuntui olevan koko ajan jotenkin pielessä ja Ransonin ja Blewinsin rytmisektio tuntui jäävän pahan kerran jalkoihin. Setin loppua kohti bändi tuntui kuitenkin löytävän hyvämeininkisen vaihteen ja homma toimi ja kulki mainiosti ääniteknisistä puitteista huolimatta – ja Landrethin lyyrinen kitarointi oli koko ajan jotakin aivan muuta kuin kahden aikaisemman artistin säröinen runttaus. Kiertueen teeman mukaisesti Slow Turning soitettiin kokonaan ja sitä täydennettiin Hiattin vanhempaan tuotantoon kuuluneella ”Riding with the Kingillä” (josta Eric Clapton ja B. B. King tekivät sittemmin ison hitiin) ja ”Thing Called Lovella”, joka kiitoksin omistettiin siitä hitin vuoden 1990 tienoilla tehneelle ”pienelle punatukkaiselle tytölle” eli Bonnie Raittille. Joka muuten oli se artisti, jota katsomaan menin kun viimeksi olin Puistobluesissa; huikea slide-kitaristi hänkin.

 

Kesä ja kylä

Perinteinen tapa aloittaa kesäkausi on tietenkin ulkoiluttaa teleobjektiivia Helsingin Kaisaniemessä järjestettävä kaksipäiväisellä, ilmaisella Maailma kylässä -festivaalilla. Monenlaista ruokaa, mukavia ihmisiä, paljon tuttuja ja, ennen kaikkea, loistavaa musiikkia jota usein ei ole koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Livekeikalle pöllähtäminen ilman ennakkokäsityksiä on usein paras tapa tutustua musiikkiin josta voi tulla hyvinkin rakasta.

Lauantain kattaus jäi minun osaltani valitettavasti yhteen ainoaan bändiin, mutta kyllä sekin oli jo riiitävästi syytä raahautua syvään etelään. Eteläafrikkalainen Freshlyground tunnetaan parhaiten Shakiran kanssa tekemästään jalkapallokisojen tunnussävelmästä ”Waka Waka (This Time for Africa)”, muttei bändi vierailijoita kaipaa: vokalisti Zolani Mahola huolehtii kyllä festariyleisön huomion kiinnittämisestä ihan ominkin voimin – etenkin kun koko bändi soitti niin tiukasti kuin puolitoista vuosikymmentä kasassa ollut bändi voi vain vetää.

En ole mitenkään suunnattoman paljon kuunnellut uutta eteläisen Afrikan rytmimusiikkia – siltä mantereelta kiinnostus on yleensä suuntautunut länsiosiin – mutta on aina hyvä saada muistutus siitä että muualtakin tulee hyvää musiikkia kuin Malista.

Niin, mitä Maliin tulee, ”n’gonin Jimi Hendrix” Abou Diarra oli minulle ennestään tuntematon artisti: olen jotenkin jämähtänyt kitaraa soittaviin malilaisiin singer/songwritereihin, joten koransukuisen n’gonin kaltaisten perinteisempien soittajien musiikki on jäänyt oudommaksi. Mutta Diarra kyllä otti paikkansa korvassa ja levyhyllyssä. Enimmäkseen mietteliään rauhallinen setti sopi hyvin varhaiseen sunnuntai-iltapäivään. Erityisen vaikutuksen teki Diarran bändissä soittava huikea huuliharpisti Vincent Boucher.

Hendrix-viittaukset tulevat varmaankin siitä, että Diarra soitti n’goniaan näyttävästi niin selän takana kuin ylösalaisinkin. Mitään varsinaisia pyroteknisiä tai feedback-temppuja ei nähty eikä kuultu, eivätkä ne tällaisessa musiikissa olisi olleet paikallaankaan.

Pariisilaiskollektiivi Les Frères Smith ilmoitti heti alkuun soittavansa kunnianosoitusta Felalle ja niin se totisesti tekikin. Tällainen perinteinen Afrobeat on musiikkia jota kannattaa mennä kuuntelemaan nimenomaan livenä: pitkäksi venähtävät biisit monine instrumenttisooloineen saattavat käydä vähän puuduttavaksi paikallaan istuen, mutta oikeissa olosuhteissa jalka kyllä nytkyy ja laulujen poliittinen(kin) sanoma välittyy kielimuurien yli.

Yhdessä suhteessa Smithin veljekset ja sisar olivat tehneet myönnytyksiä esikuvansa musiikin armottomuudelle: biisit olivat paljon lyhyempiä verrattuna Felan yhden levypuoliskon mittaisiin julistusjameihin. Niinpä bändi kerkesi soittaa niitä enemmänkin kuin vain kaksi–kolme.

Dobet Gnahoré oli minulle sunnuntain artisteista ainoa ennalta tuttu, ja osasinkin odottaa näyttävän voimanaisen näyttävää settiä. Se saatiin.

Joissakin suhteissa Gnahorén sävykäs ja moniulotteinen musiikki olisi toiminut kenties paremmin sisätiloissa, kunnon valojen ja muun aurinkoiselle festarikeikalle vieraamman visuaalisen sälän täydentämänä. Tähti osaa poseerata ja liikehtiä näyttävästi kuhunkin lauluun sopivasti– sen lisäksi että hän on, tietysti, loistava laulaja ja lauluntekijä. Vaikuttava, miltei puolitoistatuntinen setti silti ihan vain auringonvalossakin.

Sellaista tällä kertaa. Kesä on täten julistettu alkaneeksi.

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 


 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 


 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Oum.

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa onkaan mennä konserttiin katsomaan esiintyjää, jonka musiikkia ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tänään ei käynyt niin, sillä Oumin kolmea albumia on tullut pyöriteltyä viimeisen viikon mittaan muutaman kerran.

Levyt eivät sinänsä kertoneet kovinkaan tarkkaan, mitä oli odotettavissa, sillä niiden tyylikirjo ulottuu modernista elektronisesta arabipopista jazziin ja perinteisempiin marokkolaisiin ja muihin pohjois- ja länsiafrikkalaisiin musiikkityyleihin. Tänään lavalle astui laulajaa säestämään nelimiehinen akustinen yhtye: basisti Damian Nueva, lyömäsoittaja Inor Sotolongo, trumpetisti Camille Passeri ja oudisti Acir Rami. Keikka alkoi aavikkoblueshenkisellä tunnelmoinnilla, mutta vähitellen kuubalainen rytmisektio toi mukaan omaa, hiljaista rytmiikka-ajatteluaan afrikkalaisten, arabialaisten ja andalusialaisten ainesten jatkoksi. Hetkittäin huomasin kuulevani soitossa suorastaan kreikkalaisia aineksia, sillä Acir Ramin oud-soittotyyli toi välillä mieleen buzukin. Mutta saman meren ympärillähän Kreikka, Maghreb Marokkoineen ja Andalusiakin ovat, joten mikäs ihme tuo…

Oum El Ghaït Benessahraouin laulutyylissä on jotakin hyvin huolitellun jazzmaista, ja aina välillä muukin bändi päätyi jazzhenkiseen instrumenttisooloiluun, mutta onneksi soolot pysyivät armollisen lyhyinä, napakoina ja asiallisina. Enimmäkseen lavaa hallitsi Oum itse ja hänen notkea äänensä, ja bändi tyytyi tukemaan häntä ihailtavan sävykkäästi ja minimalistisesti. Etenkin Inor Sotolongon perkussioista irtosi hienoja, hienonvaraisia sävyjä, enkä voinut olla ihailematta setin eteen kiinnitettyä ”chimes”-settiä, jonka kellot oli tehty tavanomaisten metalliputkenpätkien sijaan erikokoisista avaimista.

Savoyn lavan edessä on usein nähty innostunutta porukkaa tanssimassa, mutta Oumin setti oli hyvinkin selkeästi kuuntelumusiikkia. Yleisö pysyi sopuisasti istuimillaan, mutta aplodeerasti innokkaasti laulut ja soolot sekä taputti tahtia siellä missä niin sopi tehdä. Ainakin bändi ja heidän solistinsa tuntuivat olevan ilahtuneita saamastaan vastaanotosta – ja siitä, että yleisön joukosta kuului välillä myös lasten ääniä. Salista sateiseen kaupunkiin purkautui tyytyväisen oloista yleisöä.

Juhlat on alkaneet

Savoy-teatterin lavalle astuessaan ja flyygelin ääreen istahtaessaan Yari kertoo, että koska kyse on hänen juhlakonsertistaan, hän soittaa niitä kappaleitaan joita haluaa soittaa. Niin hän sitten tekeekin. Biisilistan osalta 60-vuotisjuhlakonsertti ei mene ihan sinne mihin perinteisesti on ollut tapana, mutta sehän on puolestaan hyvinkin yarimaista.

Se-yhtyeen muistelukonsertit Yari teki keväällä Litku Klemetin ja Se Tuntematon Numero -yhtyeen kiertueella, ja oikein hyvin tekikin, joten juhlakonsertin painopiste oli Yarin soolotuotannossa ja ilahduttavasti myös (ainakin toistaiseksi) levyttämättömässä tuotannossa. Myös Yarin ”tuore” soololevy, kahdeksantoista vuotta sitten ilmestynyt 12 askelta oli etukäteen odottamattoman hyvin esillä – ja miksei olisi, hienoja laulujahan se sisältää.

Vanhaa Se-materiaalia esittivät lähinnä juhlakonsertin henkeen kuuluvat vierailevat tähdet, eivätkä lainkaan huonosti. En itse ehkä olisi antanut ”Varjoja” Samuli Putrolle, mutta eipä tuo huono tulkinta ollut, hieman odottamaton vain. Jarkko Martikainen sai ”Ei asfaltti liiku” -raitaan riittämiin energiaa, eikä sitä toki puuttunut Litku Klemetiltäkään. Vaikuttavimmat vierailuosuudet keskittyivät kuitenkin muuhun kuin Sen klassikoihin. Valitettavasti missasin niiden kolmen muusikon nimet, jotka soittivat ja lauloivat Yarin karjalaisrunoihin säveltämiä lauluja – etenkin kanteleensoittaja teki huikeaa työtä looper-pedaaleineen kaikkineen.

EDIT. Yari täydensi Facebookin Yari-sivulla: ”Aino Ruotanen kantele, Minttu Helsten laulu ja Ella Isotalo viulu. Tätä konserttia varten kasattu kokoonpano mutta tekevät musiikkia sekä soolona että kokoonpanoissa.”

Illan ensimmäinen vieras, P.K. Keränen oli sittenkin järisyttävin. Tulkinnat Yarin ensimmäisen soolosinglen molemmista puolista (”Maria Maria” ja ”Voin odottaa”) olivat illan luullakseni vahvimpia irtiottoja alkuperäisistä sovituksista, ja Keräsen hauras ääni toimi niissä hienosti. Jälkimmäiseen toi lisänsä kosketinsoittaja-Risto, joka sävytti koko muutakin settiä väliin hyvinkin odottamattomilla soundi-ideoilla. Muukin bändi – rumpali Tero Kling, kitaristi Puka Oinonen ja basisti Dile Kolanen – soitti kerrassaan mainiosti.

Uuden materiaalin, ainakin ensi kuulemalta oikein mainioilta kuulostaneiden uusien laulujen runsas määrä antaa sitä paitsi toivoa, että 12 askeltasaa lopultakin seuraajan, eikä Yari vetäydy takaisin mökkiinsä väkertämään pelkkää elokuvamusiikkia (vaikka hyvin ymmärrän ajatuksen viehätyksen). Toivottavasti hän jaksaa heittää jonnin verran keikkojakin. Yari on niin hieno laulaja ja esiintyjä ettei häneen kyllästyisi vähän taajemmallakaan keikkatahdilla, etenkään kun keikoissa ei ollut etenkään tällä kertaa kysymys pelkästään pölyisestä uusi aalto -nostalgiasta, vaan tuoreesta ja/tai tuoreesti esitetystä, ajattomasta musiikista.

Psykedeliaa ja brittipoppia

Olen erinäisiä kertoja kehunut, millaisia löytöjä voi parhaimmillaan tehdä kun menee katsomaan konserttia, jossa esiintyy itselle täysin ennenkuulematon artisti. No, ei aina: joskus kokemus on enemmänkin ”ihan kiva” -tasoa.

Jos digitaaliviivepedaalit (ja muutamat muut digitaalitekniset soittolaitteet) olisivat yleistyneet jo 1960-luvun lopulla, Englannissa ja Yhdysvalloissa – miksei Suomessakin – olisi epäilemättä ollut lukemattomia Death Hawksin kuuloisia yhtyeitä, yhdellä erolla: aika harva olisi soittanut yhtä tiukasti yhteen kuin tämä kuusimiehisellä kokoonpanolla esiintynyt riihimäkeläisryhmä. (Vaikutelmaa vielä korosti, että rumpali Miikka Heikkinen onnistui näyttämään ihan Nick Masonin ja Bill Kreutzmannin yhteiseltä lehtolapselta.) Huvilateltan akustiikka ei ollut omiaan bändin äänimaalailulle ja pitkille, leijaileville kappaleille. Ensikertalaisen vaikutelmaksi jäikin vähän hahmoton jatkumo, josta yksittäisiä lauluja ei juuri pompannut korville.

Juontaja Mikko von Hertzen hehkutti myös illan pääesiintyjää Sundara Karmaa seiskytlukuhenkiseksi psykedeliaksi, mutta minun oli vaikeaa hahmottaa bändistä juuri muuta 70-lukuista kuin kauniit pitkät hiukset. Minä kuulin bändin nopeatempoisessa popissa pikemminkin seuraavan vuosikymmenen postpunk-brittikitararockin kaikuja, tosin goottisynkistelyn ja yhteiskunnallisuuden sijaan kepeän bileasenteen kautta kierrätettynä: Siouxie and the Bansheesia, Curea, Classix Nouveauxia, vähän jopa Japania (muutamissa itämaisehkoissa kitaramelodioissa), Big Countrya, Nik Kershawia, ehkä vähän Mike Oldfieldiäkin. Vaikutelmaa vielä korosti laulajakitaristi Oscar ”Lulu” Pollockin meikki ja post-Bowie-henkinen fraseeraus.

Tiukasti yhteen soittanut Sundara Karma heitti topakan setin, jossa tempot pysyivät nopeina ja lyhyet, tiukkarakenteiset laulut muistuttivat melodioiltaan kovasti toisiaan (ainakin näin ensikuulemalta). von Hertzen arveli alkujuonnossaan, että tätä keikkaa saatettaisiin parinkymmenen vuoden päästä muistella samassa hengessä kuin 1990-luvun ”next big thingien”, Massive Attackin ja Radioheadin Huvila-konsertteja. Epäilen vähän – mutta toisaalta: hittivainuni on aina ollut surkea.