Kategoria: elävä musiikki

Ruississa, pitkästä aikaa

Festivaalien alla tulin pohtineeksi, koska olen mahtanut viimeksi käydä Ruisrockissa, ja vaikuttaa siltä että näin on päässyt käymään viimeksi joskus vuoden 1983 tienoilla. Maailma on (onneksi) muuttunut hivenen niistä ajoista. Rockfestaritkin ovat (onneksi) muuttuneet, ruoka on parempaa ja juomaksi alueelta saa muutakin kuin lämmintä limpparia ja yleistä halveksuntaa asiakaskuntaa kohtaan.

Tällä kertaa Ruissalossa tuli käytyä ihan vain päiväpiipahduksena, minkä voi tietysti ajatella olevan nostalgiapaluuta ensimmäiseen Ruisrockiini vuonna 1980 ja seuraavaan Ruisrockiini vuonna 1981, silloin kun festari oli vielä yksipäiväinen.

Tuomari Nurmion sopivasti rosoisen soolokeikan jälkeen kävimme katsomassa monen kehumaa Fleet Foxesia, joka ei kuitenkaan tehnyt oikein minkäänlaista vaikutusta. Stemmat ja melodiat soivat kyllä ylimaallisesti ja toivat mieleen 1970-luvun alun ynnä Crosby, Stills & Nashin: se taisikin olla ongelma, CS&N (tai myöhempi CSN&Y) ei yrityksistä huolimatta ole oikein koskaan kuulostanut minun korvissani muulta kuin tylsältä.

Onneksi Mark Lanegan ja Isobel Campbell osoittivat seuraavaksi, miten hienoa, koskettavaa, lyyristä ja tummissa uomissa virtaavaa musiikkia on mahdollista synnyttää oikeastaan hyvinkin samankaltaiselta, vanhahtavalta countryrock-pohjalta.

Tutuista nimistä huolimatta (Laneganiin olen törmännyt väkisinkin jo pelkästään Nirvana-aiheista kirjallisuutta suomentamalla) duon musiikki on jäänyt minulta kokonaan väliin, joten tätä voin pitää tämän festivaalin löytönä ja syynä tehdä vähintään yksi piipahdus myös levykauppaan. Hesarin kriitikkoa ärsyttivät muutaman kappaleen taustanauhalisäkkeet, ja turhia ne minustakin olivat: ei tällaista musiikkia ole oikeastaan mitään mieltä yrittää saada livenä kuulostamaan samalta kuin levyllä, se ei tarvitse sitä. Muuten ei totisesti valittamista, paitsi että viimeisten laulujen aikana viereiseltä lavalta kuuluva rytmi-ilotulitus häiritsi keskittymistä.

Manu Chaon takiahan Turkuun tuli lähdettyä, eikä herra tosiaankaan tuottanut pettymystä. Tällä kiertueella taustayhtyeenä toimi aikaisempien isojen kokoonpanojen sijaan La Ventura -niminen kitaristin, basistin ja rumpalin trio. Soitannollinen ote nojasi ehkä vähän näkyvämmin punkkiin kuin levyillä, mutta kohdalle sattuneiden livetallenteiden perusteella näin on ollut aikaisemminkin. Chaon musiikki on jatkuvaa ryöpsähtelyä tyylistä toiseen, näennäistä remellystä, joka (vaikkapa Gogol Bordellon tapaan) kuitenkin on äkkinäisten rytmivaihdosten (ja muunkin soitannan) tarkkuuden perusteella hyvinkin tarkkaan treenattua ja mietittyä. Mutta mitäs väliä sillä on? Jos homma toimii ja yleisö on ns. kybällä messissä, homma toimii.

Musiikki- ja festivaaliaiheisia kirjoituksia on lähiaikoina tulossa muutama muukin, koettakaa kestää.

Tumma

Lasipalatsin sisäpihan terassiravintolan esiintymislavan eteen asettuu kolmen parikymppisen naisen seurue. Vilkaisen heitä syrjäsilmällä, huomaan yhden heistä vetäytyvän taaksepäin, poispäin ystävistään, ja palelevan: hänen huulensa värisevät. Ei, ehkä se olikin jännittämistä. Seuraavassa hetkessä hän nousee, astelee lavalle ja tarttuu akustiseen kitaraan.

Joskus kouluaikoina muistan suomenopettajamme soittaneen kirjalliselta äänilevyltä Ella Erosta lausumassa Eino Leinon runoa ”Tumma”. En muista runoa kovinkaan hyvin (vilkaisin sitä äsken), mutta Erosen äänensävy joissakin runon kohdissa jäi mieleen: painoton, tuonpuoleinen, tumma. Kuten runon tarinaan sopiikin. Mirel Wagner laulaa usein samankaltaisella äänellä millä muistan Ella Erosen lausuneen. Hänkin laulaa kuolemasta ja näyistä, hänenkin ilmaisunsa on äärimmäisen minimalistista ja tavattoman tehokasta. Toisinaan sävy muuttuu tyttömäiseksi, hetkittäin jopa uhmakkaaksi. Hän istuu liikkumatta jakkarallaan, miltei silmät kiinni, näppäilee kitarasta koruttoman tehokkaita kuvioita ja laulaa tavalla joka tuntuu olevan kotoisin pikemminkin jostakin Mississippin Deltan tietämistä kuin Espoosta.

Mirel Wagner -esikoisalbumi on tehokasta musiikkia, mutta ainakin tämän yhden keikkakokemuksen perusteella sen laulut syttyvät kunnolla eloon vasta livenä.

Maailmakylässässä

Muutamia muisti- ja valokuvia viikonlopun Maailma kylässä -festivaaleilta Helsingin Kaisaniemessä. Mukavaa oli, erinomaista musiikkia ja loistavaa ruokaa: vietnamilaiset kevätkääryleet olivat isoja, meheviä, maukkaita ja täyttäviä, varsinkin reilun viiden kappaleen täytenä lautasellisena.

Mutta siihen musiikkiin.

Oli hauskaa nähdä Tuomari Nurmio pitkästä aikaa bändin kanssa. Dumari & Spuget teki Handen vanhoista(kin) biiseistä eräänlaista Captain Beefheart -filtterin läpi kierrätettyä rujohkoa rockabillyä, joka toimi pääosin vallan mainiosti. ”Lasten mehuhetki” tosin kärsi noin suoraviivaisesta ja keveällä treenillä vedetystä tulkinnasta. Muuten ei valittamista.

Pentti Kurikan nimipäivät tuo mieleen noin vuoden 1979 punkbändit sekä hyvässä että pahassa: soitto pysyy koossa juuri ja juuri, biisit ovat (lievästi sanoen) yksinkertaisia, mutta asennetta on vähintään kahdellatoista. Tällä kertaa vieraana oli myös Pelle Miljoona, ja tällä yhdistelmällä ”Mua valvotaan” kyllä hajosi käsiin vähän turhankin tehokkaasti. Mutta ajatushan on tärkein.

Festivaalin kenties hämmentävin esiintyjä oli vietnamilaiskvartetti Mat Troi Moi. Lava oli täynnä vaikuttavannäköisiä kaakkoisaasialaisia perinneinstrumentteja, joita yhtyeen nuoret neidit soittivat ilmeisen osaavasti taitavan yhteislaulunsa ohessa. Hämmentävä osuus olivat läppäriltä soitetut syntsateknopoppisdance-taustat – ja ehkä myös laulujen tekstit, jotka ainakin yhden laulajattaren puolikielisten välispiikkien perusteella kertoivat lähinnä rakkaudesta isänmaa Vietnamiin.

Mutta ainakin hieman juopunut vierustoveri, tuntematon minua muutaman vuoden nuorempi mies, oli erittäin otettu: ”Mä en pese mun silmiä ainakaan viikkoon.”

Ukrainalais-eestiläinen Svjata Vatra pisti tomerasti tanssiksi sunnunta-iltapäivällä. Bändin laulaja Ruslan Trochynskyi soitti vetopasuunan ohella myös viikatteenterää. Katselin suuren osan keikkaa lavan sivusta, ja etsiydyin sitten keskemmälle nähdäkseni bändistä myös heidän mainiosti komppaavan basistinsa. Mutta ei lavalla ketään basistia ollut. Hanuristi Kulno Malva soitti bassokuviot (kirjaimellisesti) vasemmalla kädellään.

Newyorkilainen Hazmat Modine oli mainio tuttavuus. Ensinnäkin tietysti bändi, jonka basisti soittaa sousafonia, ei voi mitenkään olla huono. Toisekseen oli hauska nähdä bändi, jonka tyypit näyttävät itärannikon keski-ikäisiltä juutalaisperheenisiltä eivätkä miltään tähtimuusikoilta. Paitsi trumpetisti, joka näytti hyväntekeväisyysiltamiin tulleelta kotirouvalta (ja soitti vallan loistavasti).

Hazmat Modine oli myös musiikillisesti minun korvaani miellyttävää kamaa. Vahvaa, vanhanaikaista rhythm and blues -henkistä juurimusiikkia, joka heittäytyi aina välillä vaikkapa tanakaksi tangoksi tai… joksikin aivan muuksi.

Ja ei, eteläafrikkalainen Vusi Mahlasela ei soittanut sitä soitinta, joka hänen nimestään ehkä voisi tulla mieleen. Sen sijaan tämä apartheidinvastaisen rauhanomaisen taistelun veteraani lauloi mielettömän hienolla äänellä ja soitti vielä riivatun rikasta kitarakomppaustakin. Bändi säesti tyylikkään hillityllä svengillä. Olisin ostanut festarien infotiskiltä Mahlaselan levyjä, elleivät kaikki käteiset rahat olisi ehtineet jo aikaisemmin mennä Svajta Vatran ja Hazmat Modinen albumeihin.

Rytmejä & vähän bluesiakin

Takanamme istuneiden perinteisemmän sähkökitarabluesmusiikin ystävien mielestä bluesia ei tullut tarpeeksi, mutta en minä valita. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nähnyt Honey B & T-Bonesin livenä, ja tykkäsin meiningistä vallan paljon.

Tämäniltaisella Malmitalon keikalla Aija Puurtisen, Esa Kuloniemen ja Jaska Lukkarisen trioa täydensi uudella Walking Witness -levylläkin soittanut Mamba Assefa. Tämä korosti entisestään rytmien osuutta. Kuloniemen kitarat tukivat kokonaisuutta ja pysyttelivät hyvinkin suurelta osin säestyksellisissä ja koloristisissa tehtävissä. Basson ja kahden lyömäsoitinpatterin mukavasti lonksottelevan kompin päällä solistisena instrumenttina toimi miltei koko ajan Puurtisen laulu. Pelkän sanoitusten laulamisen lisäksi hän lauloi myös koloratuurimaisia osuuksia, välillä viivettä vasten.

Malmitalon sali on mainio paikka tällaiseen ilmaisuun: katsomo on riittävän intiimi pitääkseen kosketuksen yllä, epäkapakkatila saa ihmiset kuuntelemaan keskittyneesti, akustiikka toimii. Klubeissa on oma vissi hohtonsa, mutta tällainen HBTB toimii myös ”oikealla” konserttilavalla.

Seiniä päin

Deadline-kiireiden vuoksi bloggaaminen on jäänyt vähän vähemmälle tällä viikkoa. Muutama sana kuitenkin eilisestä konsertista, jossa Roger Waters yhtyeineen esitti The Wallin alusta loppuun, eikä muuta.

Ensimmäinen kokemukseni Pink Floydin The Wallista taisi olla Levyraadin arvostelema ”Another Brick in the Wall Pt. 2”. Vähän myöhemmin äänitin radiosta kasetille ”Hey Youn”, joka on edelleenkin mielilauluni kokonaisuudesta. Kokonaisuus alkoi hahmottua sitten kun lainasin kaverilta koko tupla-albumin ja äänitin sen, ajan tavan mukaan, kasetille. En voi väittää että olisin innostunut siitä mitenkään suunnattomasti, vaikka kuuntelinkin nauhaa enemmän kuin progekasettejani keskimäärin: aloin siinä vaiheessa oppia, ettei minun tarvinnut mitenkään välttämättä tykätä sellaisesta musiikissa mitä kaveripiirissä tai musiikkilehdissä kehuttiin. Tietysti asiaan vaikutti myös uudesta aallosta innostuneen intoilijan syvä (ja monessa suhteessa, edelleenkin, aiheellinen) epäluulo progedinosauruksia kohtaan. Jokin kuitenkin pisti kuuntelemaan nauhaa: kokonaisuuden laulut eivät tuntuneet kovinkaan kaksisilta – eivät edes verrattuna minuun melkoisen vaikutuksen tehneeseen Dark Side of the Mooniin – mutta osa niistä jäi mieleen.

Alan Parkerin elokuvaversion näin tuoreeltaan ja se aukaisi tarinaa paremmin kuin Roger Watersin jankkaavat tekstit. (Uuden aallon näkövinkkelistä huvitti myös Boomtown Rats -laulaja Bob Geldofin valinta pääosaan.) Gerald Scarfen piirroksista tehdyt animaatiojaksot olivat vaikuttavia lihallisuudessaan. ”Kaikki on dominoimaan pyrkivien naisten syytä” -tarina ei tosin pohjimmiltaan muuttunut yhtään vähemmän kököksi, mutta ei tuntunut niin ärsyttävältä.

Albumia tulin viimeksi kuunnelleeksi suomentaessani Pink Floydin odysseiaa muutama vuosi sitten. Muistin tarinan kuitenkin riittävän hyvin pysyäkseni kärryillä eilisen spektaakkelin menossa: ilman sitä homma olisi saattanut tuntua vähän sekavalta. Hjallishjallin akustiikassa ei pahemmin seurata sanoituksia.

Melkoisen vaikuttava pläjäys kyseessä olikin. Keskeinen lavaste oli tietenkin itse Seinä (tai Muuri), jota käytettiin videoprojektoreiden kankaana jo konsertin ensimmäisellä puoliskolla, kun muuria vasta rakennettiin. Visuaalinen puoli oli rakennettu taitavasti ja tyylikkäästi: alkuperäiset Scarfe-animaatiot näyttivät edelleenkin vaikuttavilta ja osittain jopa paljon vahvemmalta kamalta kuin modernimpi tietokoneanimaatio. Sinänsä heijastettavaa materiaalia oli päivitetty nykyaikaan tyylikkäästi Banksy-tyylisellä grafiikalla ja graffitiaineksilla. Valtavat opettaja-, äiti- ja vaimo-nuket olivat kornin rajamailla, mutta onneksi Pink Floyd -perinteeseen kuuluva lentävä sika sentään toimi.

Musiikillisesti bändi noudatteli hyvin pitkälti alkuperäisiä sovituksia: oikeastaan ainoa, mainio poikkeama olivat ”In the Fleshin” alun doowop-stemmoihin ujutetut katkelmat Queenin ”Bohemian Rhapsodya”. Yleensä jotakuinkin toistaitoisena laulajana pitämäni Waters ylitti itsensä, kuten monet muutkin ovat todenneet: vokaalit toimivat itse asiassa erinomaisesti näinkin, ilman entisen bändikaverin David Gilmourin paljon vahvempaa ja bluesihtavampaa ääntä. Laulamisen ohella Waters soitti jonkin verran bassoakin, etenkin konsertin alkupuolella.

Äänentoistoa oli – jälleen PF-perinteiden mukaisesti – levitetty lavan yllä roikkuvien line array -kaiutinjärjestelmien lisäksi myös muualle saliin, joten välillä ääntä tuuttasi eri puolilta salia, enimmäkseen varsin tyylikkäästi. Konsertin alussa äänenvoimakkuus kuulosti meidän puoli-piippuhyllyllemme turhan hiljaiselta, mutta ehkä siihen tottui tai vola nousi sen verran sopivasti, että oleellinen välittyi mutta möykkä ei paisunut liiallisuuksiin.

Tässä vuoden 2011 tulkinnassa sodanvastaisuus korostui (erityisesti visuaalisen puolen osalta) paljon alkuperäistä enemmän: silloin sota oli vain jotakin mennyttä joka oli vienyt päähenkilö-Pinkiltä isän turvan äidin dominointia vastaan. Nyt sota – nykyiset sodat – olivat läsnä oikeastaan koko ajan, oikeastaan vielä enemmän kuin (sinänsä yhtä lailla ajankohtaisuutensa, valitettavasti, säilyttänyt) fasismin pelko. Oikeastaan jopa enemmän kuin dominoivat naiset.

Kaiken kaikkiaan varsin vaikuttava spektaakkeli. Harvoin tulee noin viimeisen päälle lavastettuja ja käsikirjoitettuja konsertteja nähtyäkään. Ei sillä, että tällaiset jättiläiskonsertit olisivat mitenkään ihanteellinen tapa kuunnella (edes Pink Floydin) musiikkia, mutta käy vähintäänkin mainiosta vaihtelusta.

Festivaaliavaruusapina

Tämä klippi alkaa kesken biisiä eikä äänenlaatukaan ole ihan hifiä, mutta minä olin paikalla (näkymättömissä kamerasta etuvasemmalle) ja keikka oli kaiken kaikkiaan loistava.

”Space Monkey” on alunperin vuoden 1978 Easter-albumilta, itse asiassa edellinen raita levyn tunnetuimmasta laulusta (josta täällä tuoreehko versio vähän eri kokoonpanolla).

Festivaalikausi on pian sylissä, ja kiirettä pitää: Daniel Lanoisin Black Dub, esimerkiksi, soittaa Porissa vain pari päivää ennen kuin Sielun Veljet nousee lauteille Joensuussa… edellyttäen tietysti, että Dan tajuaa tällä kertaa pitää varansa sen moottoripyöränsä kanssa.

Ngoni-tähti ja hänen laulajattarensa

Bassekou Koyate & Ngoni Ba tuli nähtyä viime kesänä Roskildessa (sieltä oheinen kuva), ja sen verran mainiosta yhtyeestä oli kyse että mielellään sen meni katsomaan uudelleen Savoy-teatteriin. Sitä paitsi minä tunnetusti tykkään muutenkin malilaisesta musiikista, joten jokseenkin kaikki Malista Suomeen tulijat tulee yleensä nähtyä. Pettymyksiä ei tapahdu kovin usein, maan musiikin taso on aivan käsittämättömän kova.

Banjon kaukaisiin esi-isiin kuuluva ngoni olisi ilmeisesti jäänyt pelkäksi perinnesoittimeksi, ellei Koyate olisi kytkenyt siihen sähköjä ja ottanut sitä välineekseen tehdä modernia puoliakustista musiikkia. Bändissä on kahden lyömäsoittajan ohella peräti neljä erikokoisten ngonien soittajaa – ja Laulaja isolla ällällä.

Vaikka Koyate on selvästi bändinsä johtaja ja huikea instrumentalisti siinä missä muutkin bändin jäsenet – kaikilta kuultiin sooloja vähän turhankin paljon – hänen rouvansa Amy Sacko on ryhmän sielu, monipuolinen, huikeaääninen ja laaja-alainen vokalisti. Erityisesti hän pääsi loistamaan siinä nimeltään minulle tuntemattomaksi tälläkin kertaa jääneessä (ja ilmeisesti levyttämättömässä) kappaleessa, joka kuulosti miltei silkalta flamencolta mutta on kuulemma malilaista hovimusiikkia 1200-luvulta.

Komeasti ja ilmeisen hyväntuulisesti groovaillut yhtye soitti ja lauloi jämäkän puolitoistatuntisen setin ja sai yleisön lopulta tanssimaan salin käytävillä. Tyytyväiseltä vaikuttivat muutkin kuin vain me kaksi. Mukaan tarttui myös parhaillaan stereoissa soiva Sackon, tuon ”Malin Tina Turnerin”, omakustannesoololevy Integration – joka on ilmeisesti julkaistu hieman eri kappalejärjestyksellä ja -valikoimalla nimellä Dakan (Destiny).