Kategoria: elävä musiikki

Lyhyesti, muttei huonosti

·

Viime kesänä Roskildessa näkemäni Prince pääsi sitten lopulta Helsinkiinkin asti, ja edellisen keikan perusteella odotukset olivat korkealla. Pitkälti Prince niihin vastasikin. Hjallin akustiikka veti tosin soundeja aikamoiseksi kaikumössöksi ja vaikeutti pitkiin jammailusikermiin upotettujen laulunkatkelmien tunnistamista, mutta sekä bändi että sen johtaja tuntuivat olevan melkoisen mainiossa soitto-, laulu- ja biletysvireessä. Siihen nähden keikka jäi yllättävän lyhyeksi: hyvää yötä toivotettiin vain reilun tunnin setin jälkeen. Tokihan bändi taputettiin takaisin lauteille vielä neljä kertaa, joten keikan kokonaiskesto oli kahden tunnin paremmalla puolella. Hesarin keikka-arvion kommenttien perusteella lisääkin olisi voinut olla tulossa, jos yleisö olisi tajunnut vaatia uusia encoreita.

Itse en välttämättä ihan kympillä tykkää tuollaisesta tavasta suunnitella keikan pääosa encoreiden sarjaksi, mutta enhän minä siellä soittajana ollutkaan… Joka tapauksessa yleisö sai aimo annoksen loistavasti groovailevaa bilemusiikkia ynnä kaupan päälle melkoisen sarjan virtuoottisia sooloja sekä Princeltä itseltään että hänen bändinsä jäseniltä: Prince on aina jakanut auliisti huomiota yhtyeidensä erinomaisille (nais)muusikoille. Kyllä kannatti mennä kuuntelemaan, ja toivottavasti seuraavaa Prince-keikkaa Helsingissä ei tarvitse odottaa ihan yhtä kauaa.

Nostalgiapitoinen tuplafestivaalibloggaus

·

Kotona taas, reilun puolen viikon mittaisen eteläisen Suomen lenkin jälkeen. Joten tässä mieleenjääneitä muisti- ja valokuvia torstaiselta Pori Jazzilta ja viikonloppuisesta Ilosaarirockista.

Vaikka en erityisemmin perusta jatsista enkä välttämättä muustakaan Porin kovin AOR-henkisestä tarjonnasta, pisteet silti sen tajuamisesta, että festivaalin voi järjestää ns. sivistyneestikin: penkkejä on riittämiin ja olosuhteet on muutenkin selvästi suunnattu ihmisille. Nykyinen Pori Jazz on nykyisiin rockfestivaaleihin verrattuna samaa mitä nykyiset rockfestivaalit ovat verrattuina 1980-luvun alun rockfestivaaleihin. Niin, ja Jyrki Sukulan suunnittelema picnic-kori oli ihan oikeasti maukas ja riittoisa lounaspaketti kahdelle ns. perinteisen ruumiinrakenteen omaavalle ihmiselle. Jos olisin ystävämme Kulinaarimuru, tässä epäilemättä olisi laaja esittely korin sisällöstä runsaine valokuvineen.

Sen sijaan tuli kuvailtua kaikenlaisia musikantteja.

Hoedown soitti taannoista Mavis Staples -lämmittelyä sähköisempää ja bluesihtavampaa materiaalia. Asiaan vaikutti varmasti myös Jukka Gustavssonin vierailu kosketinsoittajana. Toinen vierailija Jonna Tervomaa lauloi nätisti muutaman rallin verran. Ohjelmisto oli tälläkin kertaa lähinnä covereita, mutta hyvin ja paikka paikoin jopa oivaltavasti sovitettuna. Yhden kappaleen verran tuli vanhaa lemppariani Little Featiakin.

Randy Breckerin ja Bill Evansin kokoonpano, joka näiden kahden puhaltajan lisäksi sisälsi maineikkaan trion nimeltä Medeski, Martin & Wood, soitti seuraavaksi mukavasti rullaavaa modernihkoa (luullakseni) jazzia jossa oli tuon tuostakin musiikillista ideaa jopa tällaisen ei-jatsinharrastajan korvaan. Musiikki oli muutakin kuin tylsämielistä teema/soolo/toinen soolo/teeman kertaus/loppusoolo -jollotusta. Ja kun komppi toimii, musiikki toimii yleensä ainakin vähän paremmin.

Valitettavasti tämä viisaus ei pelastanut Martha Reeves & the Vandellasia. Vuonna 1964 levytetty ”Dancing in the Street” on yksi kaikkien aikojen klassikoita ja minun ykkösesimerkkini todella huikeasti yhteen soittavasta komppiryhmästä. Laulu kuultiin kyllä tälläkin keikalla, asianmukaisesti setin viimeisenä, mutta täydellinen popkappale tuhrittiin turhilla sooloilla ja selittelyillä. Martha Reeves ei itse ollut missään erityisen hyvässä iskussa, ääni toimi hetkittäin ja muistikin silloin tällöin. Hyvä perustelu sille, että jotkut ihmiset on syytä päästä eläkkeelle muita aikaisemmin.

 

Tom Jones sen sijaan… yhtäkkiä tyhjällä lavalla ulvahti ilkeän säröinen slide-kitara ja Jones astui lavalle vain rumpalin ja kitaristin tukemana laulamaan kyrväkästä gospelbluesia. Kokoonpano täydentyi vähitellen, mutta ote pysyi edelleenkin väkevän bluesvoittoisena. (Tälläkin kertaa kuultiin Little Featia, hieno luenta ”Dixie Chickenistä”.) Pari hittiklassikkoa soitettiin vähän sillai ”no onhan nää pakko soittaa” -asenteella jämäkämmän materiaalin lomassa, mutta ”Delilahista” oli tehty mielettömän hieno teos, joka lähti silkkana flamencona ja päätyi jonnekin Meksikon maisemiin.

Jos Tomppa sattuu kohdalle, suosittelen.

Mutta enhän minä olisi luultavasti lähtenyt koko festivaaleille, jos siellä ei olisi soittanut Black Dub. Hienon esikoisalbumin – ja kitaristi/lauluntekijä/tuottaja Daniel Lanoisin upeiden sooloalbumien – ansiosta odotukset olivat ns. korkealla, eikä kvartetti pettänyt. Darryl Johnsonin tilalle tullut basisti James Wilson ei ollut ihan edeltäjänsä tasoa, mutta muuten ei valittamista. Setti sisälsi enimmäkseen Black Dub -levyn materiaalia muutamalla Lanoisin soololevyraidalla täydennettynä. Jos olisi vielä saanut kuulla ”The Makerin” Lanoisin ja Trixie Whitleyn duettoversiona, niin olisi kyllä ollut melkein pissat housussa. Lumoavaa musiikkia.

Seasick Steve lunasti hänkin lupauksensa. Pelkästään (melkoisen villin) rumpalin ja omien, toisinaan omatekoisten ja  toisinaan kolmekielisten ”piece of shit” -kitaroidensa säestämänä herra Wold sai aikaan melkoisen jämäkkää modernia, juurevaa bluesia, joka kunnioittaa juuria mutta ei jää menneisyyden vangiksi. Oikea asenne, siis.

Pori-vierailu jäi yksipäiväiseksi, sillä perjantain vietimme ajelemalla eteläisen Suomen halki kohti Kiihtelysvaaraa ja anoppilaa, joka on erinomainen tukikohta Ilosaarirock-vierailulle.

Koska itse olen elänyt 1970-lukuni 1970-luvulla, Von Hertzen Brothers ja Buzzcocks eivät jaksaneet kovinkaan suuresti innostaa.

Jäähyväiskiertuettaan tekevä barcelonalainen Ojos de Brujo oli sitten toinen juttu. Alkuun bändin yhdistelmä espanjalaista ja latinalaista perinnettä sekä hiphop-aineksia kuulosti aurinkoisessa iltapäivässä vähän yökerhomaiselta, mutta pikku hiljaa setti alkoi jämäköityä ja väkevöityä. Huippuhetkiin kuuluivat taustalaulajattaren näyttävät flamenco-tanssituokiot, sähkörytmeillä tai ilman.

Kate Nashin kuva on tässä ihan visuaalisista syistä ja hänen bändinsä naisenergia-asenteen vuoksi. Musiikki oli minun korvaani tyypillisehköä modernia brittipopia, joka ei ole koskaan kuullut mistään muusta kuin brittipopista, ja Nashin tiuskiva, AbFabin Bubbles-sihteerikön mieleen tuova laulutyyli riipi tätä korvaparia.

Kuten varmaan arvaatte, olisin viettänyt viikonlopun tiiviisti Turun Finnconissa, ellei Joensuun lauantai-illan pääesiintyjä olisi ollut nimeltään Sielun Veljet.

Etukäteen reunion-keikkaan tuli suhtauduttua varsin ristiriitaisesti. Tavallaan tuntui, että bändi olisi pitänyt jättää hienojen muistojen varaan, ettei niillä mitenkään voi olla samaa mieletöntä draivia kuin silloin joskus… vaikkapa Lepakon Mustassa salissa. Eikä festarin päälava muutenkaan vaikuttanut sellaiselta paikalta, jossa tällainen maaninen šamaanikohkaus voisi toimia. (Huonoimmat näkemäni siekkarikeikat ovat tainneet olla juuri festarilavoilla.) Mutta…

”Lapset” avasi keikan oikeastaan juuri niin kuin pitikin: se teki selväksi, ettei kyse ole pelkästään vanhojen, öh, ”hittien” läpisoittamisesta. Settiin oli muutenkin napattu miellyttävän paljon alkuaikojen levyjen särmikkäitä, kulmikkaita ja rupisia kummallisuuksia. Mitään oleellisesti uutta kappaleisiin ei oltu tehty – ”Nukkuvaa hirviötä” tietysti lukuun ottamatta – mutta ne itse asiassa toimivat melkoisen hyvin. Soundimaailma oli ehkä siistimpi kuin silloin joskus, eikä ulkoilma voinut tuottaa sellaista seinistä heijastuvaa äänivallia kuin muinoin; voi tietysti kysyä, olisivatko keski-ikäiset korvat sellaista kestäneetkään… kuten muutkin ovat todenneet, Affe Forsman ja Jouko Hohko keskittyivät soittamiseen ja jättivät kohkaamisen Alangolle ja Ormalle. Näin homma pysyi musiikillisesti hyvin kasassa niissäkin kappaleissa joiden rytmiikka ei ollut ihan standardikamaa.

”Ossin jälkeiset” ja ”Tango skitsofrenian” olisin halunnut kuulla, mutta muuten paketti sisälsi suurimman osan nyrjähtäneemmistä siekkarisuosikeistani. Tähtimeininkiä tuli peliin oikeastaan vasta encoreissa, kun ”Rakkaudesta” sai säestyksekseen jousisektion. Ja kun viimeinen kappale ”Huda huda” räjäytettiin ilotulitukseksi.

Nyt se sitten on nähty. Mikä 80-luvun klassikko seuraavaksi? Mieleen tulee Se, eikä ainoastaan siksi että Yari tuli bongattua festarien VIP-alueella.

 

Sunnuntai oli jossakin määrin jälkilämmittelyä, mutta kyllähän Pertti Kurikan nimipäivät on aina kunnon meininkiä. Bändillä on sekä soitannollisessa että sanoituksellisessa otteessaan samaa intoa ja pioneerihenkeä kuin niillä 1970-luvun lopun punkbändeillä ennen kuin niistä tuli ”legendoja”. Mieluummin PKN kuin Buzzcocks, siis.

Näin aikoinaan The Selecterin Ruisrockissa ja Bad Mannersin vähän myöhemmin Tavastialla, mutta Two-Tone-liikkeen kaksi tunnetuinta bändiä jäi väliin. The Specialsin osalta vahinkoa ei pystyne enää korvaamaan, mutta Madness osoittautui yllättävänkin vereväksi ja tanssittavaksi ryhmäksi. Setti alkoi oikeaoppisesti ”One Step Beyondilla” ja pysytteli muutenkin enimmäkseen ska-kauden klassikoissa. Jos homma tehdään näin hyvin, elävästi ja tanssittavasti, minulla ei ole mitään nostalgiaa vastaan.

 

Ruississa, pitkästä aikaa

·

Festivaalien alla tulin pohtineeksi, koska olen mahtanut viimeksi käydä Ruisrockissa, ja vaikuttaa siltä että näin on päässyt käymään viimeksi joskus vuoden 1983 tienoilla. Maailma on (onneksi) muuttunut hivenen niistä ajoista. Rockfestaritkin ovat (onneksi) muuttuneet, ruoka on parempaa ja juomaksi alueelta saa muutakin kuin lämmintä limpparia ja yleistä halveksuntaa asiakaskuntaa kohtaan.

Tällä kertaa Ruissalossa tuli käytyä ihan vain päiväpiipahduksena, minkä voi tietysti ajatella olevan nostalgiapaluuta ensimmäiseen Ruisrockiini vuonna 1980 ja seuraavaan Ruisrockiini vuonna 1981, silloin kun festari oli vielä yksipäiväinen.

Tuomari Nurmion sopivasti rosoisen soolokeikan jälkeen kävimme katsomassa monen kehumaa Fleet Foxesia, joka ei kuitenkaan tehnyt oikein minkäänlaista vaikutusta. Stemmat ja melodiat soivat kyllä ylimaallisesti ja toivat mieleen 1970-luvun alun ynnä Crosby, Stills & Nashin: se taisikin olla ongelma, CS&N (tai myöhempi CSN&Y) ei yrityksistä huolimatta ole oikein koskaan kuulostanut minun korvissani muulta kuin tylsältä.

Onneksi Mark Lanegan ja Isobel Campbell osoittivat seuraavaksi, miten hienoa, koskettavaa, lyyristä ja tummissa uomissa virtaavaa musiikkia on mahdollista synnyttää oikeastaan hyvinkin samankaltaiselta, vanhahtavalta countryrock-pohjalta.

Tutuista nimistä huolimatta (Laneganiin olen törmännyt väkisinkin jo pelkästään Nirvana-aiheista kirjallisuutta suomentamalla) duon musiikki on jäänyt minulta kokonaan väliin, joten tätä voin pitää tämän festivaalin löytönä ja syynä tehdä vähintään yksi piipahdus myös levykauppaan. Hesarin kriitikkoa ärsyttivät muutaman kappaleen taustanauhalisäkkeet, ja turhia ne minustakin olivat: ei tällaista musiikkia ole oikeastaan mitään mieltä yrittää saada livenä kuulostamaan samalta kuin levyllä, se ei tarvitse sitä. Muuten ei totisesti valittamista, paitsi että viimeisten laulujen aikana viereiseltä lavalta kuuluva rytmi-ilotulitus häiritsi keskittymistä.

Manu Chaon takiahan Turkuun tuli lähdettyä, eikä herra tosiaankaan tuottanut pettymystä. Tällä kiertueella taustayhtyeenä toimi aikaisempien isojen kokoonpanojen sijaan La Ventura -niminen kitaristin, basistin ja rumpalin trio. Soitannollinen ote nojasi ehkä vähän näkyvämmin punkkiin kuin levyillä, mutta kohdalle sattuneiden livetallenteiden perusteella näin on ollut aikaisemminkin. Chaon musiikki on jatkuvaa ryöpsähtelyä tyylistä toiseen, näennäistä remellystä, joka (vaikkapa Gogol Bordellon tapaan) kuitenkin on äkkinäisten rytmivaihdosten (ja muunkin soitannan) tarkkuuden perusteella hyvinkin tarkkaan treenattua ja mietittyä. Mutta mitäs väliä sillä on? Jos homma toimii ja yleisö on ns. kybällä messissä, homma toimii.

Musiikki- ja festivaaliaiheisia kirjoituksia on lähiaikoina tulossa muutama muukin, koettakaa kestää.

Tumma

·

Lasipalatsin sisäpihan terassiravintolan esiintymislavan eteen asettuu kolmen parikymppisen naisen seurue. Vilkaisen heitä syrjäsilmällä, huomaan yhden heistä vetäytyvän taaksepäin, poispäin ystävistään, ja palelevan: hänen huulensa värisevät. Ei, ehkä se olikin jännittämistä. Seuraavassa hetkessä hän nousee, astelee lavalle ja tarttuu akustiseen kitaraan.

Joskus kouluaikoina muistan suomenopettajamme soittaneen kirjalliselta äänilevyltä Ella Erosta lausumassa Eino Leinon runoa ”Tumma”. En muista runoa kovinkaan hyvin (vilkaisin sitä äsken), mutta Erosen äänensävy joissakin runon kohdissa jäi mieleen: painoton, tuonpuoleinen, tumma. Kuten runon tarinaan sopiikin. Mirel Wagner laulaa usein samankaltaisella äänellä millä muistan Ella Erosen lausuneen. Hänkin laulaa kuolemasta ja näyistä, hänenkin ilmaisunsa on äärimmäisen minimalistista ja tavattoman tehokasta. Toisinaan sävy muuttuu tyttömäiseksi, hetkittäin jopa uhmakkaaksi. Hän istuu liikkumatta jakkarallaan, miltei silmät kiinni, näppäilee kitarasta koruttoman tehokkaita kuvioita ja laulaa tavalla joka tuntuu olevan kotoisin pikemminkin jostakin Mississippin Deltan tietämistä kuin Espoosta.

Mirel Wagner -esikoisalbumi on tehokasta musiikkia, mutta ainakin tämän yhden keikkakokemuksen perusteella sen laulut syttyvät kunnolla eloon vasta livenä.

Maailmakylässässä

· 3 kommenttia ·

Muutamia muisti- ja valokuvia viikonlopun Maailma kylässä -festivaaleilta Helsingin Kaisaniemessä. Mukavaa oli, erinomaista musiikkia ja loistavaa ruokaa: vietnamilaiset kevätkääryleet olivat isoja, meheviä, maukkaita ja täyttäviä, varsinkin reilun viiden kappaleen täytenä lautasellisena.

Mutta siihen musiikkiin.

Oli hauskaa nähdä Tuomari Nurmio pitkästä aikaa bändin kanssa. Dumari & Spuget teki Handen vanhoista(kin) biiseistä eräänlaista Captain Beefheart -filtterin läpi kierrätettyä rujohkoa rockabillyä, joka toimi pääosin vallan mainiosti. ”Lasten mehuhetki” tosin kärsi noin suoraviivaisesta ja keveällä treenillä vedetystä tulkinnasta. Muuten ei valittamista.

Pentti Kurikan nimipäivät tuo mieleen noin vuoden 1979 punkbändit sekä hyvässä että pahassa: soitto pysyy koossa juuri ja juuri, biisit ovat (lievästi sanoen) yksinkertaisia, mutta asennetta on vähintään kahdellatoista. Tällä kertaa vieraana oli myös Pelle Miljoona, ja tällä yhdistelmällä ”Mua valvotaan” kyllä hajosi käsiin vähän turhankin tehokkaasti. Mutta ajatushan on tärkein.

Festivaalin kenties hämmentävin esiintyjä oli vietnamilaiskvartetti Mat Troi Moi. Lava oli täynnä vaikuttavannäköisiä kaakkoisaasialaisia perinneinstrumentteja, joita yhtyeen nuoret neidit soittivat ilmeisen osaavasti taitavan yhteislaulunsa ohessa. Hämmentävä osuus olivat läppäriltä soitetut syntsateknopoppisdance-taustat – ja ehkä myös laulujen tekstit, jotka ainakin yhden laulajattaren puolikielisten välispiikkien perusteella kertoivat lähinnä rakkaudesta isänmaa Vietnamiin.

Mutta ainakin hieman juopunut vierustoveri, tuntematon minua muutaman vuoden nuorempi mies, oli erittäin otettu: ”Mä en pese mun silmiä ainakaan viikkoon.”

Ukrainalais-eestiläinen Svjata Vatra pisti tomerasti tanssiksi sunnunta-iltapäivällä. Bändin laulaja Ruslan Trochynskyi soitti vetopasuunan ohella myös viikatteenterää. Katselin suuren osan keikkaa lavan sivusta, ja etsiydyin sitten keskemmälle nähdäkseni bändistä myös heidän mainiosti komppaavan basistinsa. Mutta ei lavalla ketään basistia ollut. Hanuristi Kulno Malva soitti bassokuviot (kirjaimellisesti) vasemmalla kädellään.

Newyorkilainen Hazmat Modine oli mainio tuttavuus. Ensinnäkin tietysti bändi, jonka basisti soittaa sousafonia, ei voi mitenkään olla huono. Toisekseen oli hauska nähdä bändi, jonka tyypit näyttävät itärannikon keski-ikäisiltä juutalaisperheenisiltä eivätkä miltään tähtimuusikoilta. Paitsi trumpetisti, joka näytti hyväntekeväisyysiltamiin tulleelta kotirouvalta (ja soitti vallan loistavasti).

Hazmat Modine oli myös musiikillisesti minun korvaani miellyttävää kamaa. Vahvaa, vanhanaikaista rhythm and blues -henkistä juurimusiikkia, joka heittäytyi aina välillä vaikkapa tanakaksi tangoksi tai… joksikin aivan muuksi.

Ja ei, eteläafrikkalainen Vusi Mahlasela ei soittanut sitä soitinta, joka hänen nimestään ehkä voisi tulla mieleen. Sen sijaan tämä apartheidinvastaisen rauhanomaisen taistelun veteraani lauloi mielettömän hienolla äänellä ja soitti vielä riivatun rikasta kitarakomppaustakin. Bändi säesti tyylikkään hillityllä svengillä. Olisin ostanut festarien infotiskiltä Mahlaselan levyjä, elleivät kaikki käteiset rahat olisi ehtineet jo aikaisemmin mennä Svajta Vatran ja Hazmat Modinen albumeihin.

Rytmejä & vähän bluesiakin

· 6 kommenttia ·

Takanamme istuneiden perinteisemmän sähkökitarabluesmusiikin ystävien mielestä bluesia ei tullut tarpeeksi, mutta en minä valita. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nähnyt Honey B & T-Bonesin livenä, ja tykkäsin meiningistä vallan paljon.

Tämäniltaisella Malmitalon keikalla Aija Puurtisen, Esa Kuloniemen ja Jaska Lukkarisen trioa täydensi uudella Walking Witness -levylläkin soittanut Mamba Assefa. Tämä korosti entisestään rytmien osuutta. Kuloniemen kitarat tukivat kokonaisuutta ja pysyttelivät hyvinkin suurelta osin säestyksellisissä ja koloristisissa tehtävissä. Basson ja kahden lyömäsoitinpatterin mukavasti lonksottelevan kompin päällä solistisena instrumenttina toimi miltei koko ajan Puurtisen laulu. Pelkän sanoitusten laulamisen lisäksi hän lauloi myös koloratuurimaisia osuuksia, välillä viivettä vasten.

Malmitalon sali on mainio paikka tällaiseen ilmaisuun: katsomo on riittävän intiimi pitääkseen kosketuksen yllä, epäkapakkatila saa ihmiset kuuntelemaan keskittyneesti, akustiikka toimii. Klubeissa on oma vissi hohtonsa, mutta tällainen HBTB toimii myös ”oikealla” konserttilavalla.

Seiniä päin

· 2 kommenttia ·

Deadline-kiireiden vuoksi bloggaaminen on jäänyt vähän vähemmälle tällä viikkoa. Muutama sana kuitenkin eilisestä konsertista, jossa Roger Waters yhtyeineen esitti The Wallin alusta loppuun, eikä muuta.

Ensimmäinen kokemukseni Pink Floydin The Wallista taisi olla Levyraadin arvostelema ”Another Brick in the Wall Pt. 2”. Vähän myöhemmin äänitin radiosta kasetille ”Hey Youn”, joka on edelleenkin mielilauluni kokonaisuudesta. Kokonaisuus alkoi hahmottua sitten kun lainasin kaverilta koko tupla-albumin ja äänitin sen, ajan tavan mukaan, kasetille. En voi väittää että olisin innostunut siitä mitenkään suunnattomasti, vaikka kuuntelinkin nauhaa enemmän kuin progekasettejani keskimäärin: aloin siinä vaiheessa oppia, ettei minun tarvinnut mitenkään välttämättä tykätä sellaisesta musiikissa mitä kaveripiirissä tai musiikkilehdissä kehuttiin. Tietysti asiaan vaikutti myös uudesta aallosta innostuneen intoilijan syvä (ja monessa suhteessa, edelleenkin, aiheellinen) epäluulo progedinosauruksia kohtaan. Jokin kuitenkin pisti kuuntelemaan nauhaa: kokonaisuuden laulut eivät tuntuneet kovinkaan kaksisilta – eivät edes verrattuna minuun melkoisen vaikutuksen tehneeseen Dark Side of the Mooniin – mutta osa niistä jäi mieleen.

Alan Parkerin elokuvaversion näin tuoreeltaan ja se aukaisi tarinaa paremmin kuin Roger Watersin jankkaavat tekstit. (Uuden aallon näkövinkkelistä huvitti myös Boomtown Rats -laulaja Bob Geldofin valinta pääosaan.) Gerald Scarfen piirroksista tehdyt animaatiojaksot olivat vaikuttavia lihallisuudessaan. ”Kaikki on dominoimaan pyrkivien naisten syytä” -tarina ei tosin pohjimmiltaan muuttunut yhtään vähemmän kököksi, mutta ei tuntunut niin ärsyttävältä.

Albumia tulin viimeksi kuunnelleeksi suomentaessani Pink Floydin odysseiaa muutama vuosi sitten. Muistin tarinan kuitenkin riittävän hyvin pysyäkseni kärryillä eilisen spektaakkelin menossa: ilman sitä homma olisi saattanut tuntua vähän sekavalta. Hjallishjallin akustiikassa ei pahemmin seurata sanoituksia.

Melkoisen vaikuttava pläjäys kyseessä olikin. Keskeinen lavaste oli tietenkin itse Seinä (tai Muuri), jota käytettiin videoprojektoreiden kankaana jo konsertin ensimmäisellä puoliskolla, kun muuria vasta rakennettiin. Visuaalinen puoli oli rakennettu taitavasti ja tyylikkäästi: alkuperäiset Scarfe-animaatiot näyttivät edelleenkin vaikuttavilta ja osittain jopa paljon vahvemmalta kamalta kuin modernimpi tietokoneanimaatio. Sinänsä heijastettavaa materiaalia oli päivitetty nykyaikaan tyylikkäästi Banksy-tyylisellä grafiikalla ja graffitiaineksilla. Valtavat opettaja-, äiti- ja vaimo-nuket olivat kornin rajamailla, mutta onneksi Pink Floyd -perinteeseen kuuluva lentävä sika sentään toimi.

Musiikillisesti bändi noudatteli hyvin pitkälti alkuperäisiä sovituksia: oikeastaan ainoa, mainio poikkeama olivat ”In the Fleshin” alun doowop-stemmoihin ujutetut katkelmat Queenin ”Bohemian Rhapsodya”. Yleensä jotakuinkin toistaitoisena laulajana pitämäni Waters ylitti itsensä, kuten monet muutkin ovat todenneet: vokaalit toimivat itse asiassa erinomaisesti näinkin, ilman entisen bändikaverin David Gilmourin paljon vahvempaa ja bluesihtavampaa ääntä. Laulamisen ohella Waters soitti jonkin verran bassoakin, etenkin konsertin alkupuolella.

Äänentoistoa oli – jälleen PF-perinteiden mukaisesti – levitetty lavan yllä roikkuvien line array -kaiutinjärjestelmien lisäksi myös muualle saliin, joten välillä ääntä tuuttasi eri puolilta salia, enimmäkseen varsin tyylikkäästi. Konsertin alussa äänenvoimakkuus kuulosti meidän puoli-piippuhyllyllemme turhan hiljaiselta, mutta ehkä siihen tottui tai vola nousi sen verran sopivasti, että oleellinen välittyi mutta möykkä ei paisunut liiallisuuksiin.

Tässä vuoden 2011 tulkinnassa sodanvastaisuus korostui (erityisesti visuaalisen puolen osalta) paljon alkuperäistä enemmän: silloin sota oli vain jotakin mennyttä joka oli vienyt päähenkilö-Pinkiltä isän turvan äidin dominointia vastaan. Nyt sota – nykyiset sodat – olivat läsnä oikeastaan koko ajan, oikeastaan vielä enemmän kuin (sinänsä yhtä lailla ajankohtaisuutensa, valitettavasti, säilyttänyt) fasismin pelko. Oikeastaan jopa enemmän kuin dominoivat naiset.

Kaiken kaikkiaan varsin vaikuttava spektaakkeli. Harvoin tulee noin viimeisen päälle lavastettuja ja käsikirjoitettuja konsertteja nähtyäkään. Ei sillä, että tällaiset jättiläiskonsertit olisivat mitenkään ihanteellinen tapa kuunnella (edes Pink Floydin) musiikkia, mutta käy vähintäänkin mainiosta vaihtelusta.

Festivaaliavaruusapina

·

Tämä klippi alkaa kesken biisiä eikä äänenlaatukaan ole ihan hifiä, mutta minä olin paikalla (näkymättömissä kamerasta etuvasemmalle) ja keikka oli kaiken kaikkiaan loistava.

”Space Monkey” on alunperin vuoden 1978 Easter-albumilta, itse asiassa edellinen raita levyn tunnetuimmasta laulusta (josta täällä tuoreehko versio vähän eri kokoonpanolla).

Festivaalikausi on pian sylissä, ja kiirettä pitää: Daniel Lanoisin Black Dub, esimerkiksi, soittaa Porissa vain pari päivää ennen kuin Sielun Veljet nousee lauteille Joensuussa… edellyttäen tietysti, että Dan tajuaa tällä kertaa pitää varansa sen moottoripyöränsä kanssa.