Niin, perjantai-ilta kului torvisoiton parissa. Sekä romanialainen Fanfare Ciocărlia että serbialainen Boban i Marko Markovic Orkestar ovat tuttuja ennestään, ensimmäinen on nähty joskus Ilosaarirockissa ja jälkimmäinen Savoyssa. Silti Balkan Brass Battle -illan asetelma oli vinkeä: bändien välistä ”taistelua” käytiin esiintymällä vuoronperään. Ensin toinen soitti biisin ja vetäytyi sitten lavan sivustalle siksi aikaa, kun toinen tuli lavalle oman biisinsä ajaksi.

Vaikka homma ei taatusti ollut helppo miksaajalle – kummassakin yhtyeessä on toistakymmentä jäsentä, joten lavalla on hoidettavana hillitön liuta mikrofoneja – vaihdot sujuivat melkoisen näppärästi lennossa, hyvässä hengessä. Molempien orkesterien musiikissa on riittävän paljon yhteisiä aineksia, joten kokoon saatiin vallan toimiva musiikillinen kaari. Ciocărlia soitti ehkä vähän jatsimmalla otteella – vaikka settiin kuului ”Caravanin” ohella myös mainiolla Kings & Queens -levyllä kuultu posketon ryminä- ja laukkaversio ”Born to Be Wildista” – kun taas Markovicien yhtye otti homman vähän enemmän funkylla show-otteella (ja oli S:n suosikki). The Circusin sali oli täysi, yleisö innoissaan ja suuri osa tuntui tunnistavan molempien bändien biisit ensi tahdeista. Kunnon bailumeininki onkin oleellinen osa tällaista torvisoittoa, vaikka rytmit ovatkin kokemattomalle monesti vähän kimurantinpuoleisia, ja tempot melkoista laukkaa.

Lopuksi molemmat orkesterit tulivat lauteille kimpassa soittamaan pari biisiä yhdessä. Illan voittajaksi todettiin musiikki, ja yleisö. Oikeudenmukainen tuomio.

(Alkuillasta esiintynyt Bad Ass Brass Band jäi valitettavasti kokematta myöhäisen paikalle saapumisemme vuoksi. Toivottavasti uusia tilaisuuksia tulee.)

En voi väittää seuranneeni Saden uraa kovinkaan tarkkaa: vahvimmat mielikuvat ovat 1980-luvun puolivälistä Diamond Lifen ja tyylikkään LiveAid-esityksen ajoilta. Toisaalta yhtyeen* musiikki oli jo tuoreeltaan hillityn tyylikästä, soulahtavaa aikuispoppia, joten se on kestänyt aikaa paremmin kuin moni muu. Myös levyjen aikanaan vanhahtavalta tuntunut soundimaailma toimii edelleen paremmin kuin siihen aikaan muiden suosimat räikeät diskantit ja ylikorostuneet ja ylikaiutetut rummut. Tyylikkään hienostuneen svengailun osasi arvata toimivan hyvin vielä nykyäänkin, vaikka Hjalli ei olekaan erityisen ihanteellinen paikka musiikille koon tai akustiikan suhteen. Ja niin se totta vie toimikin, tosin ei ihan samalla tavalla kuin oletin.

Alkuun ihailin äärimmäisen hillittyä lavastusta, joka onnistui luomaan musiikkiin istuvan vaikutelman vähän intiimimmästä yökerhomiljööstä. Kappale kappaleelta alkoi kuitenkin osoittautua, ettei kaikki ole siltä miltä se ensin näyttää. Perkussio-, kosketinsoitin-, taustalaulaja- ja rumpukorokkeet lepäsivät hydraulisilla nostureilla, joiden ansiosta ne voitiin nostaa korkeammalle tai laskea lavan alle näkymättömiin, aina kunkin kappaleen tunnelman ja soitinnuksen mukaan. Valoja, videoita ja, ennen kaikkea, verhoja käytettiin tehokkaasti. Välillä vaikutelma oli melkein turhan musiikkivideomainen, mutta vain melkein. Muutenkin lavastus – tai välillä melkein lavan sisustus – pysytteli taitavasti tyylikkään puolella, vaikka ylettömyyteen olisi ollut vain vähäinen askel.

Soljuva musiikki pysyi kuitenkin pääasiana, vaikka takanamme istunut ja tuon tuostakin innokkaasti ääneen meininkiä kommentoinut seurue oli ehkä eri mieltä. Hjallin akustiikka puuroutti permannon takaosaan ääntä sen verran että Sade Adun hymisevä altto hukkui välillä säestykseen, mutta enimmäkseen soundipolitiikkakin toimi hyvin, erinomaisen tyylitajuisen kahdeksanhenkisen yhtyeen ansiosta. Toisinaan olisi voinut toivoa hieman rohkeampia irtiottoja levytetyistä sovituksista, mutta tämäntyylisessä musiikissa se tarkoittaa kovin helposti ainoastaan pidempiä ja turhempia sooloja, joten ehkä oli parempi pitää kiinni hyväksi havaituista arreista… Muutaman kappaleen loppuvenytys tai välisoitto tai taustalaulajien hiphopahtava ”kamaanevribadi”-yleisönlaulatus meni vähän turhan pitkäksi, koska laulajattaren piti ehtiä vaihtamaan sen aikana asuaan. Muuten ei valittamista. Settiin oli mahdutettu oleellinen materiaali yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta, vain ”Hang On To Your Lovea” jäin kaipaamaan. Mutta lempparibiisini ”Smooth Operator” toki soitettiin, joten en valita. Hieno konsertti-ilta.

Ja tänään sitten jotakin aivan muuta.

___

* Kyse on tosiaankin kvartetista, vaikka nigerialaissyntyinen laulaja Helen Folasade Adu hallitseekin promokuvia ja levynkansia. Minullekin selvisi vasta taannoin, että kitaristi/saksofonisti Stuart Matthewman, basisti Paul Denman ja kosketinsoittaja Andrew Hale ovat olleet mukana alusta alkaen täysivaltaisina jäseninä.

Tämäniltainen Huvilateltan konsertti luotasi pohjoisamerikkalaisesta musiikista hieman vähemmän tunnettuja puolia melkoisen viehättävällä tavalla. J. Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään Paratiisin pojat -duo luotasi sekä aitoa että keksittyä amerikansuomalaisten musiikkia rujon kulmikkaasti, rosoisten tarinoiden vetämänä. En ole näitä levyltä tuttuja Lännen-Jukka-juttuja päässyt aikaisemmin livenä näkemäänkään, joten keikka oli siinäkin suhteessa mainio kokemus.

Quebecilainen La Bottine Souriante pisti saman tien tanssiksi: paitsi että kymmenmiehistä soittaja- ja laulajaryhmää täydensi huikea tanssijatar, bändi pyysi heti keikan alkuun yleisöä tanssimaan lavan eteen. Ja mikäpä ettei. Orkesterin rikas, kanadanranskalaisista ja kelttiläisistä aineksista punottu musiikki on oivaa tanssikamaa ainakin sukkelampijalkaisille. Itse jäin seuraamaan soittajien huikeaa jalkatyötä: ryhmällä ei ole varsinaista rumpalia, vaan joka laulussa yksi tai kaksi soittajaa rummuttaa kaksin jaloin mikitettyä lautaa. (Yksinkertainen idea, mutta ajatuskin hoitaa kokonaisen keikan komppaus tuolla tavoin saa sääret ja reidet särkyisiksi, eivätkä kahden jalan kompit olleet mitään ihan simppeleitä rytmejä.) Muutamilla käsiperkussioilla ja mainiolla basistilla François Marionilla täydennettynä tästä syntyi tukeva biitti, jonka päälle muun yhtyeen oli hyvä riffitellä viuluilla, kielisoittimilla ja torvilla.

Alkupuolensa ajan keikka tuntui olevan yhtä riemua ja reipasta menoa, mutta yhtyeen tuotantoa tuntemattoman korvissa juttu alkoi vähitellen toistaa itseään melkoisesti. Suurin osa yleisöstä jaksoi kuitenkin olla innoissaan loppuun asti, ja mikäs siinä. Kyllä tuota kuunteli, hytkyi tahdissa ja hakkasi käsiään polviin ihan sujuvasti. Erinomaista bilemusiikkia.

Olenko muuten maininnut tykkääväni malilaisista laulaja-lauluntekijöistä? Ai, olen? No, sitten ei ole yllätys että minut nähtiin eilen Huvilateltassa diggailemassa Fatoumata Diawaraa. Vaikka en ole ennen hänen musiikkiaan kuullutkaan – esikoisalbumi ilmestyy vasta ensi kuussa – Malista on viime vuosina tullut niin paljon minun korviani ilahduttavaa musiikkia, että oli ilmeisen aiheellista tutustua tähänkin tekijään.

Juhlaviikot on järjestänyt ulkomaisten tähtien lämppäreiksi kotimaisia, eri musiikkityylejä edustavia artisteja, ja tällä kertaa valinta osui nappiin. Mad Ice ei ollut  pikkunäppärää ja tyylipuhtaudestaan tarkkaa opistomusiikkia, vaan verevää, melodista ja komeasoundista, puoliakustista itäafrikkalaistyylistä poppia. Mad Ice itse on osaava, karismaattinen ja näyttävä esiintyjä, eikä lauluissakaan ole valittamista. Nelihenkinen bändi säesti komeasti, lauluja kunnioittaen, oivallusta osoittaen. Mad Icellä tuntuu olevan jo vakiintunut fanikunta, enkä lainkaan ihmettele.

Fatoumata Diawara aloitti oman settinsä hyvin rauhallisella musiikilla. Hänen tanssija-ja näyttelijätaustansa huomioon ottaen tuntui hieman yllättävältä että hän itse keskittyi täydellisesti lauluun ja (erinomaiseen) komppikitarointiin, mutta tunnelmallinen, seesteinen musiikki ei välttämättä kaivannut sen kummempaa koreografiaa. Ja vähitellen meininki reipastui, Diawara pisti kitaran syrjään ja jätti soittamisen loistavalle triolleen. Sitten sitä tanssiakin kyllä nähtiin.

Karismaattinen, kiehtova lauluntekijä hänkin. Levy menee ostoslistalle, sitten kun se ilmestyy ja on rahaa ostaa levyjä. Mali osoittautui taas luottamuksen arvoiseksi.

Juhlaviikkojen Huvilateltta avasi konserttiputken kahdella etelävaltioiden pianistilegendalla. Illan aloittanut Mose Allisonin trio oli jossain määrin hämmentävä kokemus, ja joistakin olan yli kuulemistani tuntemattomien kommenteista päätellen muutamille yleisön jäsenille jopa ahdistavaa. 82-vuotias maestro soitti pianoa hyvin kepeällä, jopa välinpitämättömällä otteella ja lähestulkoon hymisi mikrofoniinsa pieniä, humoristisia tarinalaulujaan, joiden seuraaminen vaati melkoista korvan jännittämistä. Allison otti sooloesiintyjän vapauksia ja säesti itseään huolettomasti laulutekstien ehdoilla, jolloin basistin ja rumpalin oli vain yritettävä pysyä kärryillä. Rumpalin ilmeet olivat hauskaa seurattavaa, ne vaihtelivat leveästä hymystä miltei epätoivoon: Minne se ykkönen nyt hyppäsi…?

Tauon jälkeen lavalle yksinään astellut 73-vuotias Allen Toussaint punaisine, kultakoristeltuine silkkipukuineen oli totisesti toista maata, karismaattinen showmies, huikea pianisti ja hurmaavan lämminääninen laulaja, joka alkuun väitti jättävänsä välispiikit vähemmälle (”New Orleansin ulkopuolella minä tarvitsen tulkin”) mutta jutteli sitten kuitenkin monia leppoisia tarinoita lauluistaan, niitä levyttäneistä tähdistä ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja klassikoitahan Toussaintilla piisaa, aina Lee Dorseyn ”Working in a Coalminesta” Robert Palmerin ”Sneaking Sally through the Alleyyn” ja hänen itsensäkin levyttämään ”Southern Nightsiin” ynnä lukemattomiin muihin sävellyksiin, sanoituksiin ja tuotantoihin sekä näiden klassikkojen coverversioihin. Toussaint itse sanoi laulavansa vain näyttääkseen laulajille miten kappaleen pitäisi mennä, mutta kyllä minä tykkään melkoisesti hänen lämpimän pehmeästä ja melodisesta laulustaan. Kertakaikkisen hieno keikka.