Huvilateltan tämän kesän aloitti suomalais-ranskalainen duo Eva  & Manu ilmeisen tohkeissaan siitä, että oli päässyt esiintymään Huvilateltan lavalle esikoisalbuminsa ilmestymispäivänä. Sympaattisuus toi kaksikolle paljon pisteitä, samoin kaunis stemmalaulu. Kaksikon sävellykset jäivät ehkä vähän niukantyylikkään ja kauniin toteutuksen jalkoihin – tai ehkä sellainen Fleet Foxes -henkinen musiikki ei vain ole ihan minun juttunut – mutta sujuvaa kuunneltavaahan tuo oli.

Ensikosketukseni Madeleine Peyrouxiin tapahtui vuonna 1996, kun Dreamland-esikoisen Rumba-arvostelukappale tipahti minulle. Kylmiltään kuunneltuna levy oli häkellyttävä kokemus, ja päädyin luultavasti summaamaan Peyrouxin äänen kliseisesti ”Billie Hollidayn ja Patsy Clinen lemmenlapsena”. Ääni ja musiikki ovat säilyttäneet sittemminkin ajasta irrallaan olemisen tunteensa, vaikka Peyroux kyllä yhdistää musiikkiin tuoreempiakin aineksia, ja uudempien tekijöiden covereita.

Livekokemus vahvisti levykokemusta. Peyroux ilmoitti soittavansa ”rakkauslauluja, bluesia ja juomalauluja, jotka ovat oikseastaan sama asia”. Setin lopuksi kuultiin kaikki kaksi ”iloista laulua, jotka osaan”. Osaava, tyylikäs jazzkvartetti säesti sävykkäästi, Peyrouxin omintakeinen, toisaalta leikillisen tyttömäinen ja toisaalta… jotenkin sillai jotenkiniinku kokeneen naisen tyyliin ”kiehnäävä” fraseeraus* sai muutaman tutunkin coverin kohdalla hetken miettimään, mikäs tämä nyt olikaan: setin aloitti Leonard Cohenin ”Dance Me to the End of Love” ja myöhemmin Peyroux-käsittelyn sai mm. Robert Johnsonin ”Love in Vain”. Mutta homma toimi sekä covereissa että omissa lauluissa. En ole mikään suunnaton jazzin ystävä, mutta jos jazzia esitettäisiin yleisemminkin tällaisella otteella ja asenteella…

___
* Kummallinen ilmaus, ehkä. Mutta ”kiehnääminen” on sana, joka minulle tulee aina mieleen esimerkiksi Billie Holidayn laulusta.

Eivät pettäneet malilaiset tälläkään kertaa. Vieux Farka Tourén ura alkoi lievänä räpistelynä irti edesmenneen isä-Alin pitkästä varjosta, mutta levy levyltä homma on alkanut kuulostaa omaperäisemmältä ja omemmalta. Keskiviikkoillan keikka Savoy-teatterissa vahvisti asian.

Trio aloitti (jo) perinteisessä malilaisessa laulaja/lauluntekijä-hengessä, mutta pian Touré vaihtoi elektroakustisen kitaran sähkikseen ja Tim Keiper siirtyi kalebassin äärestä rumpusetin taakse. Lauluista tuli jamihenkisiä grooveja, joissa Tourélla oli tilaa näyttää melkoista sorminäppäryyttään ja aluksi perin ujolta ja aralta vaikuttanut Keiper päästeli rummuillaan melkein kuin Ginger Baker ja Keith Moon parhaina päivinään. Tällainen suhteellisen yksinkertaisiin riffeihin ja sointukulkuihin pohjaava voimatriomeininki voi helposti karata käsistä tylsäksi, junnaavaksi muniinpuhaltelujatsiksi, mutta tällä kertaa homma kuitenkin toimi vallan mainiosti, ainakin minun korvissani. Kolmikolla on teknisen osaamisen lisäksi riittävästi tyylitajua.

Parilla spotilla valaistu lava, pimeä äänetön sali. Mirel Wagner kävelee vahvistimien ja rumpujen välistä mikrofonin ääreen, ottaa akustisen kitaransa ja istahtaa baarijakkaralle. Tuttu minimalistinen komppaus, äänessä aikaisempaa enemmän itsevarmuutta, sävyjä. Yksinkertaiset yhden riffin laulut toimivat yhtä tehokkaasti kuin ennenkin. Ei juurikaan välispiikkejä. Yleisö kuuntelee hiirenhiljaisena jokaisen laulun. Kappaleiden välissä kyllä aplodeerataan senkin edestä.

Malmitalon akustisesti erinomainen, hyvillä lavavaloilla varustettu sali toimii erinomaisesti Wagnerin musiikille. Yleisö on ehkä vähän keski-ikäisempää kuin keskivertoklubikeikoilla, mutta musiikki on kyllä heille tuttua.

Reilun puolen tunnin setin jälkeen kiitokset, kumarrus, encore ja lavalta poistuminen. Yleisö jää vähän hämmentyneeksi: tässäkö se oli? Miksauspöydän luota kuulutetaan, että nyt on väliaika, jonka jälkeen esiintyy Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo.

Yleisö on selvästi tullut katsomaan Mirel Wagneria, mutta suurin osa kuuntelee toisenkin esiintyjän. Olen itse onnistunut missaamaan Keskitalon kokonaan, vaikka hänen musiikissaan on selvästi sellaisia aineksia jotka uppoavat minuun. Tulee mieleen, muutamankymmenen vuoden takaa, esimerkiksi Kumma Heppu ja Lopunajan Voidellut. Kristillisyyttä ja hämäräperäisempiä, mustempia aineksia yhdistelevissä teksteissä on jotakin samaa kuin Tuomari Nurmiossa mystisimmillään. Vaikuttavaa. Joillakin yleisön jäsenistä on ilmeisiä vaikeuksia suhtautua Keskitalon tarinoihin, välillä kuuluu hermostunutta, epävarmaa hihittelyä. Muuten sali on edelleen laulujen aikana hiljainen, mikä sopii tällekin musiikille.

Hieno yhdistelmä omintakeista, tummaa musiikkia, hieno ilta.

Kun äiti muutti palvelutaloon Hermanniin, ilahduimme että kadun toiselle puolelle, Alfamerin entiseen autokirjakauppaan* oli tulossa ravintola ja teatteri. Sinne olisi helppo mennä rollaattorinkin kanssa. Äiti kuoli ennen kuin ehdimme käydä tutustumassa Allotria-ravintolaan tai Kapsäkki-teatteriin, ja meidänkin on tullut käytyä siellä perin harvoin, vaikka se olisi julkuneuvojen kannalta paljon paremmalla paikalla kuin syrjemmässä etelässä olevat paikat. Eilen Kapsäkki tuli lopulta korkattua, kun kolmen laulaja/lauluntekijän Ilta olohuoneessa -kiertue aloitti salista viikon taipaleensa.

Ensimmäiseksi takkatuli- ja akvaariovideoiden, flyygelin ja jalkalampun** ääreen saapui 22-pistepirkon kitaristi PK Keränen, juuri puhumatta tai välispiikkaamatta. Ohjelmisto oli pitkälti pistepirkkoja, ja toimi hienosti ilman rumpuja ja koskettimiakin. PK:n kitara efektipedaaleineen teki taustalle hienoja äänimaisemia. Sulkeutunut esiintymistyyli, englanninkielisyys ja välispiikittömyys tekivät setistä kuitenkin jollakin tavalla omissa sfääreissään leijuvan, kommunikoimattomamman kuin illan muut esiintyjät.

Illan toinen esiintyjä oli selvästi hän, jota odotettiin. Pienen tauon jälkeen flyygelin ääreen pompahti siistiin, punaruskeaan miestenpukuun sonnustautunut, tyylikkäästi harmaantunut silmälasipäinen herra, joka alkajaisiksi ilmoitti, ettei ollut esiintynyt kolmeentoista vuoteen*** ja että hän ei oikein osaa soittaa omia laulujaan. Se ei tuntunut haittaavan, ei Yaria itseään eikä hänen yleisöään, ei sen jälkeen kun setti alkoi Yarin laulutekstikirjallekin aikanaan nimensä alkaneella ”Mä haluan elää” -coverilla**** jota seurasi laulu ”mun uudelta soololevyltä, joka ilmestyi vuonna 1999”. Muu setti oli poimittu tasapuolisesti Se-yhtyeen klassikoista ja Yarin soolotuotannon vähän vähemmälle huomiolle jääneistä helmistä, yhdellä Kotiteollisuus-coverilla höystettynä.

Yari on aina ollut minulle yksi suurimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Uuden aallon vuosina hän jäi ehkä vähän samaan aikaan aloittaneiden virkaveljiensä paitsioon kompromissittomuudellaan sekä sillä ettei Se, tietystä hippimäisyydestään huolimatta, suostunut olemaan positiivinen, rock  ja rakentava, vaan piti musiikkinsa määrätietoisesti tummana, ahdistuneena ja mutkikkaana (ehkä viimeistä levyä lukuun ottamatta). Laulut toimivat edelleenkin, ja huikeasti toimivatkin. Itse en ole koskaan tainnut pitää Yaria minään suunnattoman hyvänä laulajana (no, hetkittäin kyllä), mutta siinä suhteessa jäin eilen vähemmistöön. Salissa oli paljon niitä, etenkin naisia, jotka kuuntelivat settiä silmät kiinni, kyyneleet silmissä, kuuntelivat Ääntä joka oli koskettanut heitä todella syvältä tärkeässä elämänvaiheessa ja kosketti edelleenkin.

Täytyy vain toivoa, ettei Yari palaa tämän kiertueen jälkeen mukavampaan päivätyöhönsä elokuva- ja televisiomusiikin säveltäjäksi. Hän on loistava esiintyjä. Ja kyllä, viimeisenä lauluna tuli tietenkin ”Varjot”.

Tämän jälkeen Sir Elwood -duolla oli vaikea paikka: iso osa yleisöstä oli selvästi tullut Yarin takia, ja jotkut poistuvat salista ennen viimeistä esiintyjää. ”Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa” oli kuitenkin erinomainen silta Juha Lehden ja Junnu Saaresahon musiikilliseen maailmaan, ja homma toimi siitä eteenkinpäin hienosti enimmäkseen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien alkupään tuotannolla.

SEHV oli 1990-luvun alussa minulle tärkeä yhtye minun elämäni erittäin vaikeana aikana: eräänlainen musiikin odottamaton kädenojennus hetkellä, jolloin tosiaan sellaista tarvitsin, tutuista aineksista koottu, mutta silti uusi ja raikas. Siksi niihin lauluihin suhtautuu edelleenkin kuin vanhoihin, rakkaisiin ystäviin.

Ei silti voi kiistää, etteikö ilta olisi ollut Yarin. Kaikki kunnia Ultra Bralle ja huikealle kampanjatempulle, mutta minä taisin nähdä tämän vuoden comebackin jo eilen.

___
* Oli siellä toki muutakin tekniikkakirjallisuutta. 391:n kirjoittamisen kannalta hyvin tarpeellinen teos De Havilland Mosquito -lentokonetyypistä on ostettu sieltä. Olin alunperin suunnitellut pistäväni kirjan päähenkilön Bristol Blenheimiin, mutta koska Blennuista ei löytynyt kirjaa ja Mosquitoista löytyi, niin vaihdoin lentokonemallin vuoden 1945 alkupäiviin paljon sopivampaan.
** Tässä tapauksessa poikkeuksellisen osuva sisustuselementti: Silloin vielä suomenkielellä laulanut 22-pistepirkko käytti ensimmäisillä keikoillaan ”valoshow’na” jalkalamppua.
*** Naamattukaveri tosin kertoi nähneensä hänet keikalla Loosessa vuonna 2010.
**** Alkuaan tietysti Barry McGuiren levyttämä ja P.F. Sloanin säveltämä ”Eve of Destruction” vuodelta 1965.

Malmille on meiltä kävelymatka, mutta sateinen ja jäisen liukas tammikuinen ilta ei erityisemmin houkutellut kävelemään. Kannatti kuitenkin mennä: ensinnäkin nepalilaisravintola Makalun ruoka oli jälleen kerran erinomaista, ja ruotsalaistuneen newyorkilaisen blueskitaristin Brian Kramerin keikka oli mainio.

(kuva Brian Kramerin sivuilta)

Ilta oli saanut otsikon A Tribute to Muddy Waters, mutta Kramer ja suomalainen bändinsä – jotka olivat tavanneet toisensa ensi kertaa samana päivänä – ottivat hommaa pikemminkin Muddyn parhaiden päivien hengen mukaan kuin pitäytymällä tiukasti legendan ohjelmistossa. Kuulimme Muddyn suurta esikuvaa Robert Johnsonia (joka olisi viime vuonna täyttänyt sata vuotta jos olisi elänyt), Muddyn huuliharpistia Junior Wellsiä ja yhden Kramerin omankin bluesin.

Ilahduttavasti Kramer ja yhtye (Tomi Leino – huuliharppu, Eero Paalanen – kontrabasso ja Mikko Peltola – rummut) pysyttelivät myös sopivan viiskötlukuisessa soundimaailmassa. Kramer oli jättänyt säröpedaalit kotiin ja soitteli sekä (magneettimikrofonilla varustettua) dobroa että sähkökitaraa mukavan vanhanaikaisen säröttömänä – sellaisella soundilla joka putkivahvistimesta lähtee silloin kun sitä ajaa vähän rahkeiden rajamaille, muttei niiden yli. Myös hänen soolojensa soittotyyli oli muddymäisen kiireetön ja tiluton. Leino toimi oivana solistiparina ja osasi hänkin olla vetämättä asioita yli tyylin ja epookin. Paalasen ja Peltolan komppi kulki juuri niin kuin pitääkin.

Yleisön Kramer voitti kyllä puolelleen ennen kaikkea leppoisalla jutustelullaan. Vaikka Malmitalo on ”oikea” konserttisali, se on sen verran intiimi tila että esiintyjät ovat väistämättä hyvin lähellä yleisöä, ja Kramer osasi olla juuri sopivan rento ja intiimi. Hyvän mielen ilta, vaikka kaikkien aikojen Muddy-lemppariani (”I Just Want To Make Love To You”) ei kuultukaan.