Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Viimeaikaisiin kirjahankintoihin kuuluu kolme romaania, joiden aiheet vähintäänkin sivuavat toisiaan: niistä kahden tapauksessa asia on perin luonnollista, koska kirjoittaja on sama ja kirjat sijoittuvat, jossain määrin, samaan kirjasarjaan. Tarkoitus on lukea tässä lähiaikoina koko trio. Aloitin siitä jonka kannen kesällä nähdessäni ilmailun historiasta kiinnostuneen mieleen tuli ensimmäiseksi yksinkertainen tunnistusajatus: ”Polikarpov I-16.”
JP Koskisen Tulisiiven (Like 2019) kohdalla reaktio on ihan paikallaan: lentokoneet ja erityisesti ”Iisakki” ovat kirjassa merkittävässä osassa.
Minnesotassa varttuu tsaarin sortovaltaa pakoon lähteneiden suomalaissiirtolaisten poika Kaarle eli Charles, joka pääsee lentonäytöksen yhteydessä kättelemään itseään Charles Lindberghiä. Ohimenevä kohtaaminen ei totisesti ainakaan heikennä pojan lentohaaveita: hän ei ole oikeastaan kiinnostunut lainkaan muusta kuin lentämisestä. ”Tulisiipi”-lempinimen hän saa perheen tuttavapiiriin kuuluvalta vanhalta apaššilta. Depression tullen perhe päättää muuttaa kurjistuvasta Keskilännestä työläisten paratiisilta (kaukaa) vaikuttavaan Neuvosto-Karjalaan rakentamaan sosialistista onnelaa. Sinne muuttavat perässä myös perheen naapurit, ja Charlesin lapsuudenystävä Linda. Neuvostoliitossa Charles pääsee ensi kertaa lentämään ensin purjekoneella ja sitten I-16:lla. Hän ottaa venäläisen nimen Gennadi edistääkseen ilmailuhaaveitaan, mutta päätyy Stalinin ajan paranoian myötä pakkotyöleirille Siperiaan. Ei hän sinne jää, mutta ei kerta jää ainoaksikaan. Lentäminen ja lentämisestä haaveileminen ovat hänelle keino selvitä hengissä karmaisevissa oloissa – ne, ja melkein zeniläinen elämänasenne sopeutua siihen mitä ei voi muuttaa. Ne, ja Ludmilaksi nimensä muuttaneen Lindan taustatuki valtakoneiston sisältä.
Tulisiipi on jotakuinkin kikkailematon romaani, joka etenee suoraviivaisesti ja sujuvasti alustaan loppuunsa ilman sen kummempia takaumia, aikahyppyjä tai muita kommervenkkejä. Loppuepisodissaan se lähentelee vaihtoehtohistoriaa, joskin hyvin uskottavaa ja täysin mahdollista vaihtoehtohistoriaa. Kaarle–Charles–Gennadin hahmossa on supersankarimaisia piirteitä, hän osoittautuu jo varhaisteininä ilmailulliseksi ja moottoritekniseksi luonnonlahjakkuudeksi, ja hänen fyysinen ja psyykkinen selviytymiskykynsä likipitäen yli-inhimillisistä vastoinkäymisistä koettelee arkikokemusta. Mutta mikäs siinä. JP on meidän reaalifantastikkoryhmämme perustajajäseniä, ja mehän otimme jo alun alkaenkin oikeudeksemme käyttää kirjoissamme tasan niitä kirjallisia ja kerronnallisia keinoja joita tarina vaatii. Kun tuloksena on näin hyvin toimiva tarina, ei minulla ole mitään aihetta valittaa.
Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjaa (SKS) on odotettu, ja viime viikolla se vihdoin löytyi postilaatikosta. Odottaminen on kannattanut.
Juva on rakentanut omista suomennoksistaan – aina esikoisesta eli Tarusta Sormusten herrasta alkaen – korpuksen ja tutkiskelee sieltä poimimiensa esimerkkien valossa, miten hän on ratkaissut käännösongelmia silloin, kun englanninkielisen tekstin lauserakenteita tai sanomisen tapoja ei voi suoraan siirtää suomeen: eli usein. Ratkaisut ovat olleet suurimmalta osalta intuitiivisia, ja nyt hän on halunnut hieman systematisoida työtapaansa. Tukena on verkossakin ilmaiseksi luettavissa oleva Iso suomen kielioppi.
Tuloksena on neljäsataasivuinen retki monenlaisiin asioihin, joita suomen kielellä voi tehdä ja tapoihin, joilla suomeksi voi ilmaista asioita usein huomattavan paljon sävykkäämmin ja rikkaammin kuin englanniksi (jossa toki on omat monituiset keinonsa ilmaista rikkaita sävyjä). Juva on antanut lukuohjeeksi, että kirjaa voi käyttää kuin hänen parinkymmenen vuoden takaista suomennostaan Laurence Sternen romaaniklassikosta Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet: lukea silloin tällöin pätkän sieltä täältä.
Itse kuitenkin lukaisin kirjan, näin ensi kierroksella, alusta loppuun.
Löytöretki suomeen on taitettu väljästi, leveät marginaalit suorastaan pyytävät tekemään merkintöjä. Luvut käsittelevät virkkeen rakentamista, sanajärjestystä (joka on suomessa perin erilainen ja paljon vapaampi kuin englannissa), aikamuotoja, modaalisuutta, toimijan ilmaisemista (tai ilmaisematta jättämistä) sekä viittaussuhteita. Asiaa ja jokaiselle tekstin (käännetyn tai oman) tuottamisesta kiinnostuneelle riittää runsaasti. Vaikka sivuilla laukkaa runsaasti kielioppitermejä, Juvan selitykset ja käännöksistä poimitut esimerkit aukaisevat minun kaltaiselleni kielioppitermit jo keskikouluaikoina unohtaneelle, mistä on kyse. Kiinnostavana detaljina voisi mainita, että kirjassa esitellään kouluaikoina unohtuneiden sijamuotojen lisäksi vielä kahdeksan lisää: latiivi (ylös, alas), delatiivi (ylhäältä, alhaalta), separatiivi (ulkoa, kotoa), superessiivi (ulkosalla, ylhäällä), sublatiivi (etäälle, sinne), prolatiivi (ylitse, meritse), situatiivi (alekkain, vastakkain) ja oppositiivi (aletusten, vastatusten). Juva arvelee, että nämä vähän vanhahtavat – joskin nykysuomalaisille täysin ymmärrettävät – ja varsin rajoitetulla sanastolla käytetyt sijamuodot on jätetty koulukaanonista pois ”arvatenkin armeliaisuussyistä”. Siitä olen koululaitokselle kiitollinen.
(Sen sijaan olen sitä mieltä että sijamuodotkin olisi helpompi muistaa niiden suomenkielisemmillä nimillä, jotka keskikoulun kirjoissa vielä minun kouluaikoinani mainittiin, mutta joita ei käytetty: omanto, sisäolento, ulkotulento, keinonto…)
Kirja on hyvä ja aiheellinen muistutus siitä, miten rikas ja taipuisa työväline suomi on, ja siitä miten kömpelöä kökkökieltä syntyy jos englannin rakenteita ja sanontatapoja tulee epähuomiossa suomentaneeksi sana sanalta. Monessa kohtaa Juva on esittänyt lopullisen suomennoksensa lisäksi raakakäännösversion, joka on usein paljon enemmän sanojen kääntämistä ajatuksen sijaan. Hän ei arastele tunnustaa omia mokiaan edes silloin kun niitä on jäänyt painettuun kirjaan asti. Jotkut hänen toimivat käännösratkaisunsa pysäyttivät minut miettimään, etten olisi itse ratkaissut kohtaa samalla tavalla: toisaalta Juvalla on ollut käytössään kirjan kokonaisuuden muodostama konteksti ja minulla ei. (Kolmekymmentä vuotta pidemmän ja paljon ansiokkaamman ammattikokemuksen lisäksi, toki.) Koska jotkut näistä hämmentäneistä kohdista ovat peräisin kirjoista jotka olen itse lukenut ja joissa en muista huomanneeni mitään töksähtävää tai kummallista, joten ne lienevät olleet tekstikokonaisuuden valossa aivan riittävän hyvin perusteltavissa.
Tämä kirja tulee pysymään käden ulottuvilla työpisteestäni. Yritän muistaa lukaista sitä aina silloin tällöin kääntäessäni ja omaakin tekstiä tuottaessani. Edes sieltä täältä, silloin tällöin. Valitettavasti en oikein usko, että samoin tekevät ne, joiden mielestä I love to walk in the woods on suomeksi Rakastan kävellä metsässä tai jotka kääntävät sanonnan Kiss my ass muodossa Pussatkaa persettäni.
Olen käynyt Finnconeissa toistakymmentä vuotta ja blogannut niistä jotakuinkin yhtä kauan. Tälläkään kertaa ei voi muuta kuin ylistää Jyväskylässä vapaaehtoisvoimin järjestetyn ilmaistapahtuman sujuvuutta, toimivuutta ja sympaattisuutta. Järjestelyt toimivat, ihmiset olivat mukavia, tuttuja oli hauska tavata, paneelikeskusteluiden ja luentojen kuunteleminen herätti ajatuksia.
Ainakin käytävillä tuntui, että väkeä oli tällä kertaa enemmän kuin viimeksi Turussa. En tiedä lukemia, ja koska Jyväskylän liikuntatieteellisen aula- ja käytävätilat ovat aika ahtaita – etenkin kun niihin on sijoitettu myyntipöytiä – vaikutelma voi syntyä siitäkin.
Koska molemmat omat esiintymiseni olivat sunnuntaina, saatoin käyttää koko kirjoittajaperjantain sekä ensimmäisen varsinaisen conipäivän lauantain muun ohjelman seuraamiseen. Kiinnostava oli esimerkiksi otsikolla ”Space Opera – A New Humanity” -nimellä kulkenut paneeli, muutenkin kuin vain siksi että pari panelistia vaihtui juuri ennen aloitusta yleisön joukossa istuneisiin ”hei, sä muuten tiedät näistä asioista enemmän kuin minä” -pohjalta. Lopulta Anders Sandbergin, Hannu Rajaniemen, kunniavieras Charles Strossin ja moderaattori Petri Hiltusen muodostama joukkio toi esiin muun muassa ajatuksen siitä, että ihminen on onnistunut kehittämään toimivan tekoälyn muodon jo muutama sata vuotta sitten: suuria korporaatioita voidaan hyvinkin pitää itsenäisesti toimivina, mahdollisesti jopa tietoisina olioina, joiden toiminta, tarpeet, tavoitteet ja mieliteot eivät välttämättä aina noudata edes korporaation omistajien etua tai tahtoa – muun ihmiskunnan ja ympäristön edusta tietysti puhumattakaan.
Conin kunniavieraista suomentaja Kersti Juva – ”Tolkienin oheistuote”, kuten hän itse itseään kutsui – taisi olla ensimmäistä kertaa missään sf-henkisessä tapahtumassa ja tuntui siltä, että sekä vastaanoton lämpimyys että tapahtuma ylipäänsäkin oli hänelle aikamoinen elämys ja vieläpä hyvin myönteisessä mielessä. Ja kyllä hän totisesti kaiken saamansa kunnioituksen ansaitseekin.
Olin Kerstin, Johanna Vainikaisen ja Sarianna Silvosen kanssa sunnuntaina keskustelemassa spefin suomentamisesta. Aiheesta syntyi hyvää keskustelua, ja katederin takaa syntyi vaikutelma että myös yleisö nautti meidän kuuntelemisestamme.
(Itsekin istun oikein mielelläni kuuntelemassa aina kun Kersti puhuu suomentamisesta: hänellä on näkemystä ja kykyä esittää sitä.)
Toinen paneelikeskustelu spefin genrerajoista jätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä. Kanssakeskustelijat – Helena Waris, Terhi Tarkiainen ja Antti Alanen – esittivät hyviä näkökulmia ja kertoivat kiinnostavasti omista kokemuksistaan siitä millaista on pujotella kustantamojen odotusten lomassa: onko tämä fantasiaa, onko tämä YA-kirjallisuutta, pitäisikö sen olla sitä tai tätä, ja pitääkö kirjan vampyyrien olla samanlaisia kuin telkkarisarjoissa. Tunsin jälleen kerran olevani varsinainen kultalusikkakirjailija, koska yksi ja sama kustantaja on (ainakin tähän asti) nurkumatta julkaissut jokaisen käsikirjoituksen jonka olen taloon kantanut.
Ongelmana oli lähinnä keskustelun moderaattori, joka krapulansa/laskuhumalansa takia kävi to–del–la hitaalla, vaikka kävikin sinnikkäästi läpi etukäteen huolellisesti, perehtyneesti ja ajatuksella laatimiaan kysymyksiä. Tällainen on ainakin minun käymissäni Finnconeissa hyvin poikkeuksellista. Vaikka iltabileissä saattaa mennä pitkään ja juomaakin tulee kulutettua, kaikki seuraavan päivän esiintyjät pitävät yleensä hyvin tarkasti huolta siitä että ovat ajan koittaessa täydessä keskustelu- tai luennointikuosissa. Sitä vaatii jo normaali kohteliaisuus kanssakeskustelijoita ja yleisöä kohtaan.
Yhtä kaikki tämänkin Jyväskylän Finncon oli jälleen mainio, lämmin ja vaivan arvoinen tapahtuma. Ensi vuonna sitten Tampereelle – ja jos hyvin käy, silloin päästään juhlistamaan myös Wolandan ilmestymistä. Kunhan nyt saan kirjoitettua sen loppuun, ja kunhan siitä saadaan kustantajan kanssa toimitettua jotakin julkaisukelpoista…
”Muistan yläasteelta oppilaita, jotka vastustivat pakollisia historiantunteja. Olimme nuoria, emmekä tienneet että historianopetus on etuoikeus, johon vain rauhan aikaa elävillä mailla on varaa. Muualla ihmisillä on täysi työ arjesta selviytymisessä, eikä kukaan ehdi käyttää aikaa yhteisen historian kirjoittamiseen.”
En voi väittää, että olisin tutustunut Kim ThuýynLahden kirjailijakokouksessa. Olimme toki samoissa tilaisuuksissa ja vaihdoimme muutaman sanan, ehkä kättelimmekin, mutta toistemme kanssa tekemisissä oleminen jäi ”olen ohimennen tavannut” -tasolle. Yhtä kaikki Thuýn kokouksen tilaisuuksissa lukemat sitaatit ja kertomat tarinat saivat minut kiinnostumaan hänen osin omaelämäkerrallisesta – tai kai, nykytermein, autofiktiivisestä – esikoiskirjastaan Ru (2009, suom. Marja Luoma 2019). Kahden lukukerran perusteella tämä lähestulkoon sattumanvarainen kohtaaminen johdatti minut perin viehättävän – ja historiaa opettavaisen – 144-sivuisen romaanin äärelle.
Thuý, tai hänen romaaninsa kertojahahmo Nguyễn Anh Tịnh, syntyi vauraaseen etelävietnamilaiseen virkamiesperheeseen. Etelä-Vietnaminn korruptoituneen hallinnon romahtaessa ennen niin yläluokkaisesta perheestä tuli pohjoisesta jyränneen kommunistihallinnon silmissä paarialuokkaa, niin paarialuokkaa, että heidät luokiteltiin etnisesti ”kiinalaisiksi” ja päästettiin suhteellisen helposti liittymään ns. venepakolaisten joukkoon. Näin kertoja päätyi kymmenvuotiaana ensin Malesiaan ja sieltä Quebeciin, missä vanhemmat alkoivat elättää perhettään ensin siivoojina ja pizzakuskeina, kun taas kertoja aloitti koulun kielellä jota hän ei osannut sanaakaan.
Ru on fragmentaarinen, ajassa ja paikassa miltei tajunnanvirtaisesti poukkoilevien katkelmien sarja, joka kuitenkin toimii hienosti. Tarinassa on lämpöä, ymmärrystä, huumoria ja välittämistä – ja se on eheä. Thuý on kertonut yhdistäneensä omaan ja oman sukunsa tarinaan muilta kuulemiaan kertomuksia, joten kokonaisuus sosiaalisesta romahduksesta, pakolaisuudesta, uudesta elämästä ja sosiaalisesta noususta on epäilemättä todellisuutta dramaattisempi, mutta romaanihan tämä onkin.
Lokakuussa ilmestyy suomeksi Thuýn toinen romaani Vi. Esikoisen ansiosta sekin menee lukulistalle.
Haluan tässä vain näin viikon alkajaisiksi muistuttaa, että viikon lopulla kannattaa kääntää kurssi kohti Jyväskylää, jossa on tiedossa maan yksi parhaista – ja isoimmista ei-kaupallisista – kirjallisuustapahtumista, vuoden 2019 Finncon.
Itse notkun paikalla kaikki kolme päivää eli kirjoittajaperjantain ynnä varsinaiset conipäivät lauantain ja sunnuntain. Sunnuntaina osallistun myös kahteen paneelikeskusteluun, eli seuraavasti:
Kersti Juva, J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen (pj), Johanna Vainikainen Ansioitunut kunniavieraamme ja muut suomentajat keskustelevat spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Mitä suomennetaan ja miksi? Miten suomen kieli taipuu spefin erikoispiirteisiin? Avainsanat: paneeli, kunniavieras, kirjallisuus
Su 15–16, sali L304: Genre – rikkaus vai rasite?
J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen, Helena Waris Miten genrerajat vaikuttavat tarinoiden kirjoittamiseen ja kirjailijoiden työskentelyyn? Monipuolisesti erilaisia tekstejä kirjoittavat kirjailijat pohtivat suhdettaan genreihin. Avainsanat: paneeli, kirjallisuus, kirjoittaminen
Maailma kylässä -tapahtumassa kuukausi sitten oli toki paljon muutakin kuin vain musiikkia, muun muassa iso teltta täynnä kirjakauppiaita. Minun käteeni tarttui sieltä jotakin kertakaikkisen eeppistä – kirjaimellisesti.
Kuninkaiden kirja on Iranin kansalliseepos – tai, tarkkaan ottaen, tämä Jaakko Hämeen-Anttiln suomentama ja Heli Hiedan kuvittama Kuninkaiden kirja (Otava 2016) on proosamuotoinen lyhennelmä Abul-Qasim Firdausin (n. 940–1020 j.a.a) kirjoittamasta Shahname-runoelmasta, joka on puolestaan eräänlainen Lönnrot-henkinen ”rekonstruktio” zarathustralaisessa Iranissa noin 500-luvulla j.a.a. kootusta (ja sittemmin kadonneesta) Kuninkaiden kirjasta, johon oli koottu Iranin hallitsijoiden tarina aina maailman synnystä asti. Lyhennelmä jättää pois runoelman loppuosan, joka Hämeen-Anttilan mukaan on ”kuivakkaampaa historiallista kerrontaa”, ja lisäksi muutamia erillisjaksoja on esitetty lyhyinä tiivistelminä [jotka on tekstiin merkitty hakasulkeilla].
”En minä ole maljojen ja levon mies. Näitä harteita ja kouria ei ole luotu ylellisyyteen. Taistelun tuoksinassa Jumala on kanssani, ja kohtaloni on voittaa. Saat nähdä, millainen minä olen sodassa, kun kahlaan veressä raudikkoni kanssa, kädessäni nuija, hohtava kuin pilvi, joka sataa verta. Se välähtelee kirkkaana kuin tulenlieska ja murskaa kallon norsultakin. Kun pukeudn panssaripaitaan, kohtalokin kavahtaa nuoliani.”
Kuninkaiden kirjan suurin sankari on Rostam, jättiläiskokoinen soturi, satojen vuosien ikään elävä (kuten moni muukin) supersankari, joka pystyy painamaan täysikokoisen hevosen maata vasten yhdellä kädellä ja jonka Iranin kuninkaat hakevat apuun aina kun naapurimaiden hallitsijat – tai noitavoimat – käyvät heidän maansa tai omaisuutensa kimppuun. Ei Rostam kuitenkaan ole täydellinen, kuten eivät muutkaan eepoksen keskeiset henkilöt. Kovin usein he sortuvat virheisiin, väärinkäsityksiin, itsekkäisiin pyrintöihinsä tai seuraavat vääriä neuvoja tai suoranaisia valheita, traagisin seurauksin: Rostam itse tappaa kaksintaistelussa nuorukaisen, ja saa vasta liian myöhään selville että tämä oli hänen oma poikansa.
Tämä on nimenomaan miesten kertomus: naiset jäävät usein nimettömiksi, ja nimetytkin naiset vilahtavat enimmäkseen vain ohimennen jonkun puolisona, jalkavaimona tai äitinä. (No, yksi taisteleva ja siinä lajissa varsin pätevä nainen on mukana.) Rostamkin suhtautuu paljon mustasukkaisemmin hevoseensa kuin naisiin.
Eepoksen mittasuhteet ovat eeppiset: sotaan lähtee satojentuhansien miesten armeijoita, joiden marssin nostattama pöly pimentää auringon. Lieneeköhän muuan herra Martin ottanut tästä esimerkkiä, sillä Kuninkaiden kirjassakaan ei koskaan viljellä mitään: mieslukuisten sotureiden pöytään ruoka tulee joko sankarien kaatamana riistana tai ilmestyy tyhjästä.
Suomenkielinen versio Kuninkaiden kirjasta on vaatimatonta kahta ja puoltasataa sivuaan näyttävämpi. Heli Hiedan vaikuttava kuvitus tuo minulle mieleen 1970-luvulla painetut kuvitetut Kalevalat ja muut eepokset, ja laadukkaalle paperille painettu jälki on erinomaista. Näin teos käy mainiosti kahvipöytäkirjasta, mutta on samalla sujuvaa luettavaa – joskin ainaiset verileikit, sankaruudet ja taistelut alkavat pikku hiljaa puuduttaa.
Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.
Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.
Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.
Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.
Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.
Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…
Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.
Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)
Kölö!
Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.
Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.
Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.
Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.
Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula
___ * Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.) † Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.
Luin James Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin(alkuteos 1826) joskus lapsena yhtenä lukuisista ns. poikakirjoista, kuten niitä siihen aikaan kutsuttiin. Viime viikonlopun Maailma kylässä -tapahtuman kirjateltasta sattui kohtuuhintaan käsiin Anu Van Heijstin vuonna 2014 julkaistu lyhentämätön suomennos. Koska jo kymmenkunta vuotta sitten lukemani Robinson Crusoen lyhentämätön laitos avasi kirjaa ja kirjan syntyaikaa aivan eri tavalla kuin nuorna luettu lyhennelmä, arvelin että uusi versio voisi tehdä saman tempun Nahkasukka-sarjalle.
Ja niin se taisi tehdäkin.
Muistin toki, että Cooper kirjoitti kirjasarjansa 1800-luvun alkupuolella ja saatoin jopa muistaa että kirjojen tapahtumat sijoittuivat 1700-luvun puoliväliin, aikaan ennen Yhdysvaltain itsenäistymissotaa. Omassa mielessäni nämä metsäiset seikkailut olivat aina sijoittuneet jonnekin myyttiseen ”Villiin länteen”. Uusi lukukerta – ja Yhdysvaltain tutkimuksen professorin Markku Henrikssonin erinomainen johdantoessee – paljasti että Mohikaanin tapahtumat sijoittuvat itse asiassa noin kolmensadan kilometrin päähän New Yorkista – pohjoiseen suurkaupungista, ei länteen. Cooper kirjoitti kirjaa nykyään Lake Georgena tunnetun järven rannalla kylpylä/täysihoitolassa, ja kuvitteli millaista järven ympäristössä oli ollut yli seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Kirjan intiaanikansat – mohikaanit, irokeesit, huronit, delawaret, mingot, monet muut – olivat nimenomaan Pohjois-Amerikan itärannikon väestöä, joka oli Cooperin aikaan jo kadonnut käytännössä jäljettömiin. Mielikuvitusta siis tarvittiinm ja mielikuvitusta Cooper totisesti käytti.
Oli hilpeää ja välillä ahdistavaakin huomata, että lukemattomat sittemmin ennen kaikkea preeriaintiaaneihin liittyvät kliseet ja latteudet – ne jotka yhä kiertävät esimerkiksi meemikuvien ”viisaiden intiaanipäälliköiden” muka sanomina – ovat peräisin Cooperilta: Suuret henget, Manitout, jopa ”Ugh!”-äännähdys, joka ainakin Henrikssonin mukaan on nimenomaan Cooperin keksintöä. Ilmeisesti jopa West Pointin kadetit ottivat Nahkasukka-kirjat oppimateriaalina kuvitellessaan, että kaikki punanahat ovat samanlaisia kuin Cooperin satuhahmot – ja ratsastivat sitten näillä tiedoillaan ja kuvitelmillaan tuhansien kilometrien päähän lakotoja, navajoja ja apaššeja vastaan, kohtaamaan täysin erilaisia kansakuntia, kulttuureja, tapoja, uskomuksia.
Cooper ei pahemmin kyseenalaista aikansa käsityksiä valkoisten kaikenlaatuisesta ylemmyydestä tai maahantunkeutujien oikeudesta ottaa Amerikkaa haltuunsa. ”Villit”, jopa ”jalot villit”, ovat hänelle pohjimmiltaan raakalaisia, vaikka kirjan kaksi viimeistä mohikaania ovatkin rodultaan vähän sivistyneempiä kuin huronit, samalla tavoin kuin Cooper arvostaa englantilaisia rodullisesti korkeammalle kuin heitä vastaan taistelevia ranskalaisia. Tästä aikakauden itsestäänselvyyksiin kuuluvasta rasismista on tosin yksi kiinnostava poikkeus, kirjan Cora-neidin hahmo. Hän on urhea, älykäs, neuvokas ja sitkeä, vaikka onkin (minunkin vielä kansakouluvuosina koulukirjoista oppimani) vanhentuneen terminologian mukaan mulatti.
Viimeinen mohikaani on kiistämättä klassikko, ja yksi varhaisimpia amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Kovin monien klassikoiden tapaan se on myös aikansa lapsi, ja monessa suhteessa tämä paistaa kirjan riveiltä ja rivien väleistä perin, ehkä kiusallisenkin selvästi. Toisaalta kyseessä on myös ihan sujuvasti etenevä, nykysilmin jossain määrin vanhahtavaan sävyyn kirjoitettu ja suomennettu kertomus 1700-luvun puolivälin erään siirtomaasodan eräistä (kuvitteellisista ja/tai liioitelluista) tapahtumista ja (enimmäkseen kuvitteellisista) henkilöistä. Toki tekstiä lukiessaan voi edelleenkin tunnistaa lapsuusajan romanttisen ”kaikkina muina aikoina ja kaikissa muissa paikoissa olisi kivempaa ja jännittävämpää” -tunnelman, mutta siihenhän historiallisten romaanien – ja tieteiskirjallisuuden! – viehätys vahvasti perustuu.
