Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Nils Mustelinin mainio Elämää maailmankaikkeudessa?(Liv bland miljarder stjärnor, suom. Olli Siltanen, WSOY 1980) tuli aikoinaan luettua erinäisiä kertoja ja säilytettyä kirjahyllyssä. Mainiosta Professorsrundan-ohjelmastakin tuttu suomenruotsalainen fyysikko ja astronomi Mustelin (1931–2004) selosti kirjassa erinomaisen yleistajuisella, mutta syvällä otteella sen, mitä tiedettiin elämän mahdollisuuksista Maan ulkopuolella.
Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika, ja astrofysiikassa viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat olleet todella pitkä aika. Molekyyli- ja astrobiologi Kirsi Lehdon viime syksynä ilmestynyt Astrobiologia: Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2019) onkin aiheellinen päivitys.
Mustelinin aikaan Voyager-luotaimet olivat ehtineet jo tehdä huikeat havaintonsa Jupiterista, mutta olivat vasta matkalla kohti Saturnusta, Uranusta ja Neptunusta. Näistä planeetoista – ja niiden kuista – tiedettiin vain Maasta tehtyjen havaintojen perusteella. Hubble-avaruuskaukoputki oli vasta pilke budjetinlaatijoiden silmässä (ja astrofyysikoiden märkä uni). Ja maailmankaikkeudessa tiedettiin varmuudella olevan vain yhdeksän planeettaa: toki niitä arveltiin olevan muitakin tähtiä kiertämässä, mutta ensimmäiset varmat havainnot tehtiin vasta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin.
(Kuten Mustelin kertoo, aivan lähimpään naapurustoomme kuuluvalla Barnardin tähdellä arveltiin sen rataliikkeen häiriöiden perusteella olevan yksi tai useampia planeettoja, mutta spekulaatiota parempaa varmuutta asiasta alkoi tulla vasta toissa vuonna.)
Kaikesta kasvaneesta tietomäärästä, edistyneemmistä havaintolaitteista ja aivan uudenlaisista tutkimusmenetelmistä huolimatta tunnemme täsmälleen yhtä monta elollisia olentoja synnyttänyttä maailmaa kuin vuonna 1980: yhden. Omasta aurinkokunnastamme on löytynyt useampikin ehkä-kandidaatti ainakin jonkinlaiselle (luultavasti korkeintaan yksisoluiselle) elämälle, mutta ehkä on sitkeästi pysynyt ehkänä.
Sekä Lehto että Mustelin käyttävätkin suurimman osan kirjojaan kuvaillakseen kaikkea sitä, mitä tiedämme (tai voimme perustellusti olettaa) Maan elämän synnystä, kehityksestä sekä sen vaatimista olosuhteista astro- ja planeettafysiikan ja kemian osalta. Koska ainoat tuntemamme elämänmuodot perustuvat veden ja hiilen (sekä muutaman muun Maassa yleisen alkuaineen) kemiaan, kirjailijat keskittyvät ymmärrettävästi siihen: teoreettisista spekuloinneista muunkinlaisista elämänmuodoista mainitaan, mutta lähinnä ohimennen. Tämä on järkevä rajaus. Evoluutiotutkimuskin on kehittynyt neljänkymmenen vuoden aikana, ja biologina Lehdolla on enemmän annettavaa (Maan) evoluution biokemian ja itse evoluution osalta. Toki hänkin myöntää (kuten kuuluukin), ettemme edelleenkään tiedä miten Maan elämä on oikein saanut alkunsa. Perusteltuja hypoteeseja voidaan esittää, ja Lehto perustelee esittämänsä hypoteesit uskottavasti.
Jo se mitä tiedämme ja pystymme perustellusti päättelemään elämän edellytyksistä ja evoluution sattumanvaraisesta kulusta riittää synnyttämään epäilyksiä, ettei elämän synty tai kehittyminen edes yksisoluisten tasolle selviämään hengissä ole mitenkään ihan yksinkertainen juttu. Niinpä vastaus Enrico Fermin klassiseen kysymykseen Missä kaikki ovat? voi olla masentavankin yksinkertainen: niin harvassa ja niin kaukana, ettei heitä ja heidän mahdollisia kommunikaatioyrityksiään ole mahdollista täältä, meidän alkeellisilla havaintovehkeillämme, huomata. Tai jos kommunikaatioon ja avaruustutkimukseen asti yltävät sivilisaatiot ovat yhtä törppöjä ympäristönsä suhteen, voi olla ettei niiden elinikä jää kuin joihinkin satoihin vuosiin – heidät (tai meidät) havaitakseen täytyy olla epätodennäköisen oikeassa paikassa pikkuriikkisen pienellä oikealla hetkellä.
Neljänkymmenen vuoden päästä tiedämme asioista taatusti aika tavalla enemmän. Siihen asti Kirsi Lehdon Astrobiologia antaa vallan hyvän ja sujuvasti luettavan perustietopaketin tämänhetkisestä tietämyksestämme.
Tiedekirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä väittää tarjoavansa valmiita ratkaisuja tai ikuisia totuuksia, sillä valmiit ratkaisut ja ikuiset totuudet kuuluvat uskonnollisen kirjallisuuden piiriin (eivätkä mieluiten edes sinne). Hyvä tiedekirjallisuus saa lukijan ajattelemaan, että ”onpa kiinnostava ongelma, tätähän voisi yrittää ratkaista vaikka työkseen”. Tai: ”Vau. Onneksi onneksi saan elää näin jännittäviä aikoja – tulevina aikoina on tiedoissa huikeita, yllättäviä löytöjä.”
Niin sanottu ”pimeä aine” on kiistämättä jotakin, jonka suhteen ei ole tarjolla valmiita ratkaisuja eikä ikuisia totuuksia. Ursan tänä vuonna julkaiseman Pimeän aineen arvoitus -kirjan kirjoittaja Tommi Tenkanen on itse niitä, joka on ratkaisemattomien kysymysten edessä heittäytynyt tutkijaksi, ja tutkijan innostus näkyy myös kirjassa.
Perusasetelma on hyvin yksinkertainen: tutkittaessa galaksien liikkeitä toistensa suhteen tai tähtien liikkeitä galakseissaan havaitaan, että niiden nopeudet eivät sovi yhteen tuntemiemme gravitaatioteorioiden (ts. Newtonin gravitaatioteorian eivätkä Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian) kanssa: liike on liian vauhdikasta, aivan kuin kohteisiin vaikuttaisi paljon enemmän massaa kuin millään havaintomenetelmällämme on havaittavissa. On toki mahdollista, että vika on teorioissa, ja tällä tiellä on koetettu kehittää mm. niin sanottua MOND-teoriaa, vähän huonoin tuloksin. Vaikuttaisi siis siltä, että galakseissa (ja galaksijoukoissa) on runsain määrin sellaista ainetta, jota emme näe: kuten Tenkanen toteaa, se ei ole varsinaisesti ”pimeää”, vaan pikemminkin ”läpinäkyvää”.
On kehitetty lukuisia hypoteeseja siitä, mitä tämä salaperäinen aine voisi olla: alkuräjähdyksen myötä syntyneitä mustia aukkoja, jonkinlaisia meidän tuntemillemme vuorovaikutusmenetelmille (paitsi gravitaatiolle) immuuneja hiukkasia, mitä? Lukuisten eri hiukkasteorioiden todentamista hankaloittaa, että on vaikeaa keksiä havaintolaitteistoja, joilla havaita hiukkasia jotka eivät vuorovaikuta havaintolaitteistojen kanssa, vaan sujahtavat ”tavallisesta” aineesta läpi tuosta vain. Niinpä ei voida olla varmoja edes siitä, onko pimeää ainetta oman aurinkokuntamme alueella vai ei – olemmeko mahdollisesti sattumalta päätyneet Auringon kiertäessä Linnunrataa sellaiseen kohtaan, jossa sattuu olemaan hiljaisempaa? Vai emmekö vain havaitse sitä, tai sitä on niin vähän ettei se vaikuta mitenkään havaittavasti aurinkokuntamme kappaleiden liikkeisiin.
(Itselläni on ollut toisinaan tapana ajatella kaikenlaisia uusien hiukkaisten sun sensellaisten olemassaololla spekuloivia hypoteeseja eräänlaisina uudemman ajan ”episyklihypoteeseina”, tarpeena tehdä hyvin paljon isompia ja perustavanlaatuisempia remontteja fysiikan perusteorioihin. Mutta minä olen amatööri ja kiinnostunut harrastelija, ja minun näkemykseni perustuu perin pintapuoliseen tietämykseen.)
Tenkanen on mainio, selkeä kirjoittaja, joka osaa johdatella hankalaan ja monisyiseen aiheeseen ainakin fysiikan, tähtitieteen ja kosmologian perusasioista perillä olevan lukijan. Tätä nimenomaista lukijaa hieman häiritsi joidenkin lukujen jossain määrin lehtiartikkelimainen tyyli, jossa poukkoiltiin yleisemmältä tasolta Tenkasen omiin muistoihin eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista tai tutkijahaastatteluihin. Ehkä tämän sinänsä arvokkaan ja antoisan henkilökohtaisen panoksen olisi voinut toimittaa teoksen kokonaisuuteen vähän jouhevammin? Mutta tämä on silkkaa nipotusta pääosin hyvinkin antoisasta lukukokemuksesta – joka kannattaa lukea mahdollisimman pian: pimeän aineen tutkimus on sen verran aktiivinen ala, että kaikenlaista uutta voi ilmetä hyvinkin taajaan.
Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) oli toinen kahdesta suosikistani vuodentakaisessa Finlandia-kisassa (siis kahdesta niistä viidestä F-ehdokista joita en itse kirjoittanut). Osittain tämä johtui toki siitä että kirjan aiheet – tähtitieteen ja merenkulun historia – ovat olleet itsellenikin merkittäviä kiinnostuksen kohteita. Taivaanpallon jatko-osa Merenpeitto (Otava 2019) kuuluikin näitä pohjilta ”ensi tilassa” -luettaviin.
Taivaanpallo kertoi köyhän sainthelenalaisen yksinhuoltajaäidin pojan, ”Kuolleenpuun-Angusin” päätymisestä varhaisen valistuksen ajan merkittävimpiin englantilaisiin tiedemiehiin kuuluneen Edmond Halleyn (1656–1742) apulaiseksi ensin Saint Helenan saarella ja sitten, Halleyn yllätykseksi, Lontoossa, jonne Angus matkustaa jäniksenä Intian kauppakomppanian laivalla kuvitellessaan, että Halley on hänet sinne kutsunut. Merenpeitto jatkaa Angusin tarinaa. Hän on osa Halleyn taloutta, mutta ei perheenjäsenenä eikä oikeastaan palvelijanakaan, koska hänelle ei makseta palkkaa, vain elatus ja joskus pientä taskurahaa. Hänellä alkaa olla säätyläisen sivistys, mutta alhaissyntyisenä ei säätyläisen asemaa. Lisäksi herra Halleylla ei tunnu olevan juurikaan tunnontuskia ottaa Angusin havaintoja ja keksintöjä omiin nimiinsä. Aikuistuvan pojan vähittäinen turhautuminen epäselvään tilanteeseen vailla kunnollisia tulevaisuudennäkymiä saa (osaltaan) hänet sortumaan hetken mielijohteesta isoon erheeseen, jolla on vakavia fyysisiä(kin) seurauksia. Tämäkin saa lukijan miettimään: ”Tämä tarina ei muuten pääty hyvin.”
Siinä missä Angus oli Taivaanpallossa Halleyn apulainen nimenomaan tähtitieteen tutkimuksessa, Merenpeitossa – kuten nimestä voi arvata – ollaan enemmän tekemisissä veden kanssa. Aikansa luonnonfilosofien tapaan Edmond Halley teki monipuolista ja monialaista tutkimusta, ja navigoinnin osalta tähtitiede ja merenkulku tietenkin lomittuivat keskeisiltä osiltaan yhteen. Merkittävässä osassa kakkososassa ovat Halleyn kehittelemät sukelluskellot – sekä Paramour-aluksella tehdyt Atlantin laajuiset tutkimusmatkat.
Ensimmäistä osaa lukiessa kesti jokusen luvun ennen kuin Jalosen omintakeinen kirjoitustyyli alkoi tuntua luontevalta luettavalta: se sinänsä toimii oikein hyvin kuvaamaan kouluja käymättömän mutta Halleylta ja pastori Burchilta runsasta yksityisopetusta saaneen Angusin kasvua. Tähtitieteen ja merenkulun historian tuntemus epäilemättä auttavat saamaan romaaneista enemmän irti. Toisaalta ne saavat kiinnittämään huomiota tekstin (sinänsä vähäpätöisiin ja merkityksettömiin) detaljeihin, jotka ainakin ensi lukemalta vaikuttavat virheiltä tai epätarkkuuksilta: sitrushedelmien käyttö laivamatkoilla keripukin torjumiseen tuntuu puoli vuosisataa liaan aikaiselta (joskaan kirjat eivät missään nimessä väitä että tämä olisi ollut yleinen käytäntö jo 1600-luvun loppupuolella) ja jossakin kohtaa Jalonen kirjoittaa laivasta nimeltä Pink Paramour, kun kyseessä on pinkki-runkotyypin alus nimeltä Paramour.
(Asia erikseen on, että ainakin 1700- ja 1800-luvuilla sana laiva – ship – tarkoitti kookasta, vähintään kolmimastoista täystakiloitua purjealusta, ei vesillä kulkevaa alusta yleensä. En ole lainkaan varma, laskettiinko 1600-luvun pinkit omana aikoinaan ”laivoiksi”.)
Epäoleellisista nipotuksista huolimatta Taivaanpallon ja Merenpeiton muodostama romaanikokonaisuus on ollut nautinnollista, joskin verkkaista luettavaa. Se saa kiinnostumaan Edmond Halleyn vaikuttavasta elämäntyöstä ja tarjoaa siinä sivussa historiallista sosiaalista realismia. Toisin kuin joissakin vaiheissa kakkososaa kuvittelin, tarinan ei välttämättä tarvitsisi päättyä siihen mihin se Merenpeiton lopussa päättyy, mutta en tosiaan tiedä onko Jalosella aikeita jatkaa kertomusta enää edemmäksi.
Olen ollut täällä blogissa(kin) aika tohkeissani Lucia Berlinin novelleista, joiden ensimmäinen kokoelma Siivoojan käsikirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla viime vuonna. Tämän syksyn kirjamessuille saatiin – edelleen Aula & Co:n kustantamana ja Kristiina Drewsin suomentamana – kolmas ja viimeinen kokoelma Ilta paratiisissa. Nyt ilmeisesti kaikki Berlinin julkaistut novellit on suomennettu.
Kolmoskokoelman hyvä puoli on, että ykkösen ja kakkosen aloittava Lydia Davisin vaivaannuttava essee Berlinin kirjallisesta ilmaisusta (se jonka esimerkkikohdat ovat Drewsin eivätkä Berlinin kieltä) on pudotettu pois. Tilalla ovat Lucia Berlinin (myös edesmenneen) Jeff-pojan* lyhyet ja lämpimät saatesanat. Kaipailin aikaisempien kokoelmien yhteydessä mahdollisuutta lukea Berlinin novelleja (fiktiivisen päähenkilön elämän) kronologisessa järjestyksessä. Tässä suhteessa kolmoskokoelma täyttää toiveen: tarinat alkavat lapsuusmuistoista ja etenevät monen kotipaikan ja muun mutkan kautta seesteisemmän vanhemman ihmisen näkökulmaan.
Ilta paratiisissa on näistä novellikokoelmista ensimmäinen, jota ei tehnyt mieli lukea saman tien toiseen kertaan. Ensilukukerran jälkeen tuli tunne, että aikaisemmat kokoelmat olivat Greatest Hits I ja II: nyt oli käsillä sitten Outtakes. Tai ehkä kyse oli vain kohtuuttomaksi paisuneista odotuksista. Eivät tämän kokoelman novellit missään mielessä huonoja ole – ne eivät vain tunnu yhtä loistokkaan monitasoisilta ja näkemyksekkäiltä kuin aikaisemmat. Ei sillä etteikö tästäkin kokoelmasta löytyisi loisteliaita hetkiä – vaikkapa puolen sivun mittainen ”Sadepäivä”, joka tuossa mitassaan toimii oikeastaan melkein standup-henkisenä hiilenmustana, itseironisena vitsinä – mutta kokonaisuutena kirja jättää vähän sellaisen ihan kiva -fiiliksen.
Suosittelen siis, että aloitat Lucia Berlinin tuotantoon tutustumisen Siivoojan käsikirjasta: tämä kolmonenkin on tietysti pakkohankinta kaikille meille jotka ovat aikaisempiin kokoelmiin ihastuneet, mutta ihastuminen tapahtuu helpommin kahdella aikaisemmalla kirjalla.
___ * Itseni piti tarkistaa, pojan nimeen ensi kertaa törmätessäni, oliko kyseessä jokaisen basistin tietämä, kärkevistä mielipiteistään tunnettu huippuluokan studio- ja jazzmuusikko Jeff Berlin. Ei ole. Lucia Berlinin aviomiesten joukossa oli parikin jazzmuusikkoa, joten yhteys olisi voinut olla ihan mahdollinen.
***
Jotakuinkin tarkkaan yksitoista vuotta sitten olin perustamassa vihreää tiede- ja teknologiapoliittista järjestöä, joka sai nimekseen Viite – tieteen ja teknologian vihreät. Vuoden takaiset kymmenvuotiskarkelot jäivät valitettavasti väliin, F- ja sukusyistä, mutta voin olla (pieneltä osaltani) ylpeä siitä että olin perustamassa putiikkia, joka on nykyään Vihreiden suurin valtakunnallinen jäsenjärjestö.
Lauantaina täydensin yhdistyskirjoani käymällä Tampereella perustamassa uutta järjestöä, joka sai nimekseen Vihreä kulttuuripoliittinen yhdistys Kupoli. Tulin valituksi putiikin ensimmäiseen hallitukseenkin. Palataan asiaan, jahka yhdistys on virallisesti rekisteröity ja hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi.
Melko tarkkaan vuosi sitten kalenterissani oli askeettinen merkintä: ”Päivi 9:15”. Minua oli varoitettu etukäteen pitämään kaikessa nettiin menevässä kieli keskellä suuta, ja koska käytän kalenterinani monessa laitteessa toimivaa näppärää, mutta tietoturvaltaan kyseenalaista kansainvälistä nettipalvelua, tein merkinnän varman päälle. Kyseinen Päivi oli Liken kustannusjohtaja Päivi Paappanen, ja koska asumme noin viidensadan metrin päässä toisistamme, meillä oli tapaaminen lähibussipysäkillä.
Ehdokkuudesta on nyt kulunut vuosi. Asian tuottama mediahässäkkä jäi varsin lyhyeksi, vaikka minun romaaniani toki analysoitiin useassakin mediassa ennen lopullisen voittajan julkistamista muutama viikko myöhemmin. Hunan on myynyt kotimaiseksi, suhteellisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi aika hyvin, ts. yli kolmetuhatta kappaletta, ja myynee sähkökirjana vielä jokusen kappaleen lisää: paperipainosta alkaa olla vaikeampi löytää. Normaaliin tapaan myynti hiipui vuodenvaihteen jälkeen eikä kustantaja katsonut enää aiheelliseksi ottaa vielä yhtä lisäpainosta. Kirjaston varausjonokin on täällä P-seudulla pudonnut yli kuudensadan innokkaan ja kärsivällisen määrästä alle sataan. Jonon pituuden ja Hunanin paksuuden vuoksi kirjan lainausmäärät eivät ole ainakaan vielä viime vuoden puolella olleet mitenkään poikkeuksellisen valtavat. Käytin Helsingin kirjamessuilla hyväkseni tilaisuutta kysyä Sanaston tiskiltä joulukuun lainauskorvaussummaa, eikä se ole mitenkään poikkeuksellisen suuri. Myyntirojalteja toki kilisi tilille alkuvuodesta ihan kohtuullisesti, ja kun sain täksi vuodeksi vielä yksivuotisen apurahan, taloudellinen tilanne on tänä vuonna ollut vakaampi kuin aikoihin.
Ensi vuosi on sitten asia erikseen. Ensi vuosi ja seuraava kirja.
Romaanikäsikirjoitus syntyi kesällä oikeastaan odottamattomankin vauhdikkaasti ja kivuttomasti. Mukana ehkä oli hieman hybristä, ehkä hieman enemmänkin. Nyt kun olen saanut kommentteja sekä ateljeekriitikoiltani että kustannustoimittajalta on selvää, että tekstissä on paljon työstämistä ja uudelleenkirjoittamista. S. tiivisti asian parhaiten: Tämä olisi ollut ihan hyvä minun romaanikässärikseni ennen Hunania, mutta nyt pitäisi olla nextillä levelillä.
Niinpä ensi kesään ja Finnconiin alustavasti kaavailtu julkaiseminen siirtyy näillä näkymin vuoden 2021 alkuun: olen kaikkien kanssa samaa mieltä siitä, että parempi julkaista hyvä romaani ajan kanssa kuin läyhäisempi tekele turhalla kiireellä. Nimikin muuttuu: Wolanda osoittautui kustantamoportaassakin hankalaksi muistettavaksi, joten käsikirjoitus ja kirjahanke kulkee nyt nimellä Pahasilmä.
Tällä hetkellä kokoilen ideoita seuraavaan, osin uudelleenkirjoitettavaan versioon, ja suomennan Lintuhäkin (eli Bird Boxin) kirjoittajan Josh Malermanin seuraavaa romaania. Toisen kirjailijan tekstin pähkäily on erittäin hyvää terapiaa ja harjoitusta siihen, kun palaan oman käsikirjoitukseni pariin.
Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) on oikeastaan aika mainiota jatkoa JP Koskisen Tulisiivelle (Like 2019), jatkoa jonka ensimmäinen sana voisi olla mutta.
Graniittimies sijoittuu suurelta osin 1920-luvulle, aikaan jolloin Tulisiiven kertoja oli vasta pikkulapsi Yhdysvalloissa. Klaraksi ja Iljaksi nimensä muuttanut nuoripari pakenee sisällissodan jälkeisestä Suomesta itärajan yli rakentamaan työläisten yhteiskuntaa, kuten he kuvittelevat. Pian heidän seuraansa liittyy Iljan pikkuveli, joka uudessa maassa haluaa olla nimeltään Lavr. Alkuun elämä näyttää vallan lupaavalta: uudessa kotikaupungissa Petrogradissa on köyhää, mutta mielekästä työtä löytyy. Kirjan kertoja, Klara, alkaa työskennellä katulasten parissa ja saakin aikaan vaikuttavaa toimintaa. Iljalle löytyy töitä, ja Lavr liittyy Punakaartiin suojelemaan työläisten valtakuntaa vastavallankumouksellisilta. Kolmikko tutustuu uusiin ihmisiin, löytää paikkansa uudelleen itseään rakentavassa yhteiskunnassa.
Iloa, idealismia ja optimismia ei jatku kauan. Lenin kuolee, Petrogradista tulee Leningrad, valtio alkaa suhtautua yhä epäluuloisemmin yhä useampaan ihmisryhmään, etenkin suomalaistaustaisiin. Siinä missä Tulisiiven kertojalla oli kaikkien kokemustensa halki kantimenaan haave lentämisestä – mistään muusta hän ei ollut kiinnostunut – Klara ja Ilja joutuvat katselemaan kuinka todellisuus alkaa murentaa heidän idealismiaan, kuinka ystävät katoavat tai muuttuvat. Toivo paremmasta alkaa huveta, jäljelle jää vain sinnikäs selviämisen ja toimeentulemisen tarve. Lavr tekee omat johtopäätöksensä tajutessaan, että puna-armeijan upseerikoulutettavana hänet komennetaan tappamaan niitä, joita hän kuvitteli velvollisuudekseen suojella: hän palaa Suomeen ja ilmestyy Kuopio–sarjaan Lassi Tuomena, joka ei pahemmin puhu menneisyydestään, mutta joutuu siitä maksamaan valkoisen Suomen vankileireillä. Klara ja Ilja jäävät, eivät osaa tai eivät halua lähteä. Ehkä he vielä toivovat muutosta, vaikka Klara ei sitä edes omissa ajatuksissaan – tai kirjoituksissaan, kuten käy selväksi – oikeastaan tunnusta. Eivät he lapsellisia ole, eivätkä lopulta erityisen idealistisiakaan, mutta he ovat valintansa tehneet.
Graniittimies on varsinaista Kuopio-sarjaa synkempi ja toivottomampi, jo siksi että lukija tietää jo ennestään, mihin työläisten valtion yhteiskunta on matkalla.
Tänä vuonna ilmestynyt Muistoruoho on suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle ja jossain määrin sen edelliselle, epilogimaiselle Tankkien kesälle. Edellisestä kirjasta on kulunut viisi vuotta: kesällä 1972 Vietnamin sota hallitsee televisiouutisia, Työläisasunto-osakeyhtö Puijon tilalla on pelkkä tyhjä tontti ja Lassi Tuomi on kuollut edellisenä talvena. Anna-leski yrittää päästä surustaan yli, jatkaa elämäänsä.
Siinä missä Graniittimies oli selkeästi, yhden näkökulman (ja, lopussa, kolmannen persoonan) kautta etenevä tarina, Muistoruohossa muutamia kesäpäiviä tarkastellaan pääosin viiden ihmisen kautta. Anna ja hänen ystävänsä Helvi, lasten avioliiton kautta tuttaviksi tulleet Ida ja Siiri, sekä Annan tyttärentytär Hilla – joiden lisäksi kertojina vilahtavat hetkittäin Kuu, alkoholisoitunut maalari ja kerrostalohuoneisto. Kirjan ytimenä ovat oikeastaan kolme ystävyyssuhdetta: Anna ja Helvi, Ida ja Siiri sekä Hilla ja hänen pioneerileirillä tapaamansa Emmi. Ystävyys, sen kestäminen ja kestämättömyys, kehittyminen ja kehittymättömyys, yhteiset muistot ja yksityiset traumat muodostavat oikeastaan keskeisen osan tarinaa. Ystävyys ja ylisukupolvinen jatkuvuus, isoäitien ja lastenlasten suhde: pikkutyttöjen vanhempia hädin tuskin mainitaan edes nimeltä, he ovat koko kirjan ajan poissa, omia ongelmiaan setvimässä. Ja muistot, ennen kaikkea kaikki se mitä sota teki ja mitä sota rikkoi.
Alkuun kirja tuntui vähän sekavalta, päämäärättömältäkin, kunnes toisiinsa kietoutuvat tarinasäikeet löytävät oman rytminsä: tavallaan olisi ollut hyvä kerrata vähintäänkin pari Kuopio-sarjan edellistä osaa: nyt niiden lukemisesta on puolitoista vuotta ja useammankin kerran jäin miettimään, pitäisikö minun tässä viitattu asia tietää, pitäisikö tuossa mainittu ihminen muistaa. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjaa vain kuin ei olisi aikaisempiin kajonnutkaan, ottaa hahmot sellaisina joihin tutustuu vasta kirjan myötä, oppii heistä tarpeelliset asiat tekstin edetessä. Koska kuudennellakymmenennellään olevien keskeisten henkilöiden elämäntilanteessa kipeät ja ahdistavat muistot ovat niin isossa osassa, paljon tulee kerrattuakin.
En tiedä, onko sarjaan tulossa vielä jatkoa. Tavallaan kiinnostaisi, miten ihmisten elämät jatkuvat tästäkin eteenpäin. Toisaalta tämän kirjan lopun valo ja lämpö, ystävyys ja optimismi olisivat hyvä paikka lopettaakin.
(Vietimme hienon viikonlopun Jyväskylässä Science fiction -seura 42:n kutsumina Lokacon-tapahtumaan. Tämä pitkä bloggaus on lauantain tapahtumassa Pääkirjaston Wolmarinsalissa pitämäni puhe – tai, pikemminkin, kyseisen puheen plari. Ymmärrettävästi muutama asia muutti lennossa järjestystä, eivätkä puhutun puheen painotukset välity.)
Kuva: Sari Eronen–Mäkelä
Hyvät kuulijat! Ensin haluan kiittää Jyväskylän science fiction -seura neljäkakkosta siitä että he ovat kutsuneet minut tänään kunniavieraaksi. Kiitos toki myös kirjaston väelle ja teille kaikille, jotka olette tänne paikalle tulleet.
Ajattelin puhua sellaisesta hieman
kyseenalaisesta ja epämääräisestä käsitteestä kuin ”lahjakkuus”. Koska en usko
siihen että hallussani olisi mitään yleismaailmallisia totuuksia tai
rikkumattomia luonnonlakeja, puhun siitä millaisena ”lahjakkuuden” käsite on
vaikuttanut minulle itselleni, oman kirjoittajahistoriani kohdalla.
Minua on nimittäin jotakuinkin aina
pidetty kirjallisesti ”lahjakkaana”. Jotkut ovat jopa kuvitelleet, että olen
perinyt tämän ”lahjakkuuden” vanhemmiltani. Äitini oli ennen naimisiinmenoaan
lupaava runoilija, ja hänestä tuli sittemmin aikakauslehtitoimittaja ja
Anna-lehden toimituspäällikkö. Isäni oli hänkin toimittaja, joka varsinaisen
lehti- ja televisiotyönsä ohella kirjoitti pakinoita sekä stadin slangilla että
yleiskielellä. Sittemmin hän kehitti kaksikin eräänlaista televisiopakinahahmoa,
”Kaikkien alojen erikoisasiantuntija” ja ”Satunnainen matkailija”.
Yleisradiosta eläkkeelle jäätyään hän julkaisi lukuisia kirjoja, romaaneja ja
tarinakokoelmia.
Perinnöllisen ”lahjakkuuden” ongelmana
tässä tapauksessa on, että molemmilla vanhemmillani olisi täytynyt tapahtua
samankaltainen lahjakkuusmutaatio. Heidän omat vanhempansa eivät nimittäin osoittaneet
minkäänlaisia merkkejä kirjallisista kyvyistä. Äitini kotona suhtauduttiin
kirjallisuuteen avoimen kielteisesti, ja runoilijuus oli hänelle eräänlainen
teinikapinoinnin muoto. Isä puolestaan tulee rautatieläisten suvusta. Perheen
isä, minun isänisäni, kuoli yllättäen nelikymppisenä ja leskeksi jäänyt mummuni
rahoitti lasten koulunkäynnin tehdastöillä ja vyönkiristyksellä. Isästä ja
hänen pikkusiskostaan tuli suvun ensimmäiset ylioppilaat.
Voi olla, että vanhemmat ottivat myöhemmin
takaisin lapsuutensa kirjojen puutetta. Kirjoja meillä nimittäin oli kotona
runsaasti. Työhuoneen seiniä kiersivät kirjoja pursuavat hyllyt, ja
valikoimasta löytyi klassikoita, dekkareita, uutuuksia ja monien eri alojen
tietokirjallisuutta. 1960- ja 70-luvuilla kustantamot lähettelivät uutuuksiaan
toimittajille varsin höveliin tahtiin. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei
yleensä kirjoittanut kirja-arvosteluja, hyllystämme löytyi melkoinen määrä
teoksia, joiden tittelisivulle oli leimattu sana ”Arvostelukappale”. Koska
molemmat vanhemmat tekivät ainakin ajoittain töitä myös kotosalla, kirjojen
keskeltä kantautui tupakansavun lisäksi usein myös kirjoituskoneen jämäkkä
pauke. Vanhempien aikuisesta tuttavapiiristä iso osa oli tietenkin toisia
toimittajia.
Siinä mielessä minut on pienestä pitäen indoktrinoitu sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Lukeminen ja kirjoittaminen on minulle ollut lapsuudesta lähtien luonnollinen asia, jotakin jota jotakuinkin kaikki ihmiset tekevät. Opinkin lukemaan jo viisivuotiaana, ja aloitin kansakoulun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana. Parin kaverin kanssa kirjoittelimme kuvitettuja merirosvoseikkailuja. Eräästä kertomuksesta on mieleen jäänyt kielikuva ”hän putosi mereen kuin märkä säkki”, mutta en tiedä oliko kielikuva minun vai kaverini Mikon keksimä. Taannoin törmäsin toiseen näistä kavereista Facebookissa, ja Karri liitti faceen valokuvia eräästä yhteisestä kertomuksestamme. Itse en näistä mieleen palautetuista puolisarjakuvista kykene erottamaan erityistä kuvallista tai kirjallista lahjakkuutta.
Varhaisteinivuosina kirjoittelin Välskärin
kertomusten ja Kolmen muskettisoturin innoittamia 1600-luvun
tietämiin sijoittuvia seikkailukertomuksia. Niitä eivät ole minun lisäkseni
koskaan lukeneet muut kuin vanhempani, joiden mielestä ne olivat erinomaisia.
Toisaalta opin kyllä jo siinä iässä, että vanhemmat kyllä kannustivat minua
innokkaasti kaikenlaisissa kirjallisissa touhuissa, mutta rakentavaa kritiikkiä
oli vaikeampi saada.
Yhtä kaikki, olin jo nuoresta pitäen
oppinut, että olen lahjakas kirjoittaja. Tavallaan voi jopa sanoa, että minut
oli aivopesty uskomaan, että olen lahjakas kirjoittaja. Aloin pitää oikeastaan
itsestäänselvyytenä, että minä vielä kirjoitan romaaneja, sitten kun olen
aikuinen.
Minä tiesin kirjoittavani historiallisten romaanien lisäksi myös tieteisromaaneja. Apollo yhdentoista lennon jälkeen seitsemänkymmentäluvun alussa julkaistiin kasapäin erilaisia ”avaruuden valloitusta” käsitteleviä tietokirjoja, ja sekä WSOY että Kirjayhtymä aloittivat samaan aikaan laadukkaat tieteisromaaniklassikoiden käännössarjat. Sekä kodin kirjahyllyn että kirjaston valikoimien ansiosta oli mahdollista päästä tutustumaan hyvin suomennettuihin klassikoihin esimerkiksi Arthur C. Clarkelta, Isaac Asimovilta, Stanislaw Lemiltä, Strugatskin veljeksiltä ja Ursula Le Guinilta. Le Guinilta tuli luettua samalla vauhdilla myös Maameren tarinat, mutta ne eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin ennen kaikkea Osattomien planeetta, joka on edelleenkin yksi kaikkien aikojen suosikkiromaanejani. Tämä johtuu ehkä siitä, että luin Pimeyden vasemman käden ehkä vähän liian nuorena, että sen sukupuoliroolipohdiskelu olisi päässyt uppoamaan kovinkaan hedelmälliseen maaperään.
Kävin teinivuosina myös konekirjoituskurssilla, jonka tarkoituksena oli oppia kirjoittamaan sokkona kymmensormijärjestelmällä. Tätä varten kurssilaiset saivat lainaan kirjoituskoneet, joiden näppäinten päällä oli värilliset huput aina sen mukaan, millä sormella kutakin näppäintä oli tarkoitus painaa – tai pikemminkin lyödä, sillä mekaaniset kirjoituskoneet kaipasivat melkoisen voimallisia painalluksia, jotta paperille tarttuisi edes hailakka kirjasin.
En ollut erityisen innokas tekemään
kurssin kotiläksyjä. Yritin selvitä mahdollisimman vähällä, ja joskus
kotitehtäviä palauttaessa taisin väittää, että osa harjoitusliuskoista oli
unohtunut kotiin. En oppinutkaan koskaan kunnollista kymmensormijärjestelmää,
vaan kirjoitan nykyään lähinnä molempien käsien keskisormilla, paitsi että
välilyöntinäppäintä lyön peukalonsyrjällä.
Ehkä tässä olikin jotakin minulle ja
minun kuvitellulle lahjakkuudelleni tyypillistä. Halusin toki oppia hyväksi
konekirjoittajaksi, ja taidosta olisi ollut minulle ehdottomasti hyötyä, mutta
en viitsinyt nähdä vaivaa. Yhtä lailla kuvittelin että minusta tulisi hyvä
kirjoittaja, hyvä kirjailija, mutta viitsinkö nähdä sen eteen vaivaa? Enpä
juuri. Oli paljon mukavampaa haaveilla kirjojen kirjoittamisesta kuin
kirjoittaa edes novelleja. Sitäpaitsi lukio ja sitten fysiikan ja myöhemmin
filosofian yliopisto-opinnot veivät paljon aikaa, ja loppuaika kului
ainejärjestöhommissa, musiikin kuuntelemisessa, bändin perustamisessa ja
parisuhdeasioissa, joten kirjoittaminen sai jäädä sitten epämääräiseen
tulevaisuuteen.
En kuitenkaan mitenkään salaillut
tietoa siitä, että minä vielä kirjoittaisin romaaneja. Salailin asiaa niin
vähän, että ensimmäinen tyttöystäväni valitti joskus asiasta hyvin, ja
aiheesta, turhautuneena: ”Sä vaan puhut aina noista sun suunnitelmista mutta sä
et tee koskaan mitään!”
Hän oli aivan oikeassa. Tämän jälkeen
opin pitämään kirjoittamishaaveistani pienempää suuta.
En minä edelleenkään kirjoittanut
yhtään enempää, en harjoituksia enkä valmista tekstiä.
Olen joskus sanonut, puolivakavissani,
että lahjakkuus on jotakin päähänpinttymän ja pakkomielteen välimailta. Mikäli
uskotaan tähän teoriaan, minulla oli tähän aikaan ehkä jonkinlainen
päähänpinttymä siitä että olisin lahjakas kirjoittaja ja päähänpinttymä siitä
että kykenisin kirjoittamaan kirjoja – joskus – mutta ei niin pahaa
pakkomiellettä, että olisin ryhtynyt millään tavalla maanisesti tekemään asian
eteen yhtään mitään.
Toisin sanoen en ollut tähän aikaan
kirjallisesti kovinkaan lahjakas. Tai sitten olin avannut lapsena saamani
kirjallisen lahjakkuuden käärepaperista, leikkinyt sillä vähän aikaa ja
jättänyt sen sitten sängyn alle pölyyntymään, kun tuli kaikenlaisia muita, uusia
ja kiinnostavia asioita.
Olin minä alkanut kyllä kehitellä ihan
oikeita tieteisromaanin ideoita, peräti kolmea erillistä:
Yhdessä toisen maailmansodan aikainen
lentokone joutuu merkilliseen aikapyörteeseen ja sen miehistö päätyy
myöhäisantiikin aikaan osaksi jostakin tulevaisuudesta tullutta porukkaa, joka
yrittää varastaa Aleksandrian kirjaston aarteita ennen kuin ne joutuvat
uskonnollisten kiihkoilijoiden tuhotöiden kohteeksi.
Toinen leikitteli ajatuksella, että
ainoat alkuperäiset eurooppalaiset eli neandertalilaiset palaisivat jostakin
avaruudesta Maahan ja pakottaisivat kaikki myöhemmin tulleet maahantunkeutujat
lähtemään pois.
Kolmas oli enemmänkin tapahtumapaikka
kuin tarina: viidenkymmenen valovuoden päässä Maasta sijaitsevaa tähteä
kiertävä kuvitteellinen planeetta, jossa olisi paljon merta, tulevaisuudessa
Maasta sinne muuttaneiden ihmisten siirtokunta ja ultramoderneja purjelaivoja
kuljettamassa rahtia ja matkustajia saarelta toiselle.
Numero ykköstä ja numero kolmosta minä
aloin kirjoittaakin. Molemmista taisi syntyä erinäisiä ensimmäisiä lukuja, tai
ensimmäisen luvun puolikkaita, tai ensimmäisiä liuskoja, tai ensimmäisten
liuskojen puolikkaita. Seuraavana aamuna ne näyttivät virkeisiin silmiin
kömpelöiltä, töksähteleviltä ja päämäärättömiltä. Ne olivat alkuja, joihin en
ollut suunnitellut kunnollista jatkoa, lopusta puhumattakaan.
En ollut tähän aikaan ilmeisesti mitenkään
erityisen lahjakas kirjoittaja.
Olin päätynyt 80-luvun loppupuolella puolivahingossa pienosakkaaksi aloittelevaan kustantamoon, jonka muutama kaveri oli perustanut vähän aikaisemmin. Sen nimi oli alunperin Lieke, mutta kun tamperelaisen Liekkeen suvun asianajaja otti yhteyttä ja kertoi että kyseessä oli suojattu sukunimi, kustantamosta tuli yhtä kirjainta lyhyempi Like. Notkuin kustantamon liepeillä ihan kaveripohjalta, ehdottelin muiden lailla kaikenlaisia itseäni kiinnostavia kirjahankkeita, tarjouduin jopa kääntämäänkin vaikka en ollut koskaan kääntänyt mitään pientä lehtiartikkelia pidempää. Olin muutaman vuoden ajan kyseisen puulaakin hallituksessakin.
Tämä aika, 90-luvun alkupuoli, ei
ollut kovinkaan iloista aikaa minun elämässäni. Oli ihmissuhdesotkuja, minkä
lisäksi – tai osittain myöskin niiden seurauksena – sain potkut mikrotukihenkilön
työpaikastani keskellä lamaa, ylivelkaantuneena ja, jälkeenpäin
kotidiagnostisoiden, lievää pahemmista masennusoireista kärsivänä. Olin huono
ja jo valmiiksi lannistunut työnhakija tilanteessa, jossa työpaikkoja ei
juurikaan ollut, etenkään minulle jolla ei ollut oikeastaan minkäänlaista
kunnollista koulutusta mihinkään ammattiin.
Olin aina kuvitellut että minusta
tulisi joko kirjailija tai jonkin alan tutkija – arkeologi, tähtitieteilijä,
fyysikko tai filosofi – mutta pitkällisistä yliopisto-opinnoista huolimatta ei
vaikuttanut siltä, että minun arvosanoillani ja paneutumiskyvylläni olisi
mitään toiveita tutkia työkseen yhtään mitään. Ongelmana oli, ettei minulla
ollut varasuunnitelmiakaan sen jälkeen, kun muutaman vuoden ajan ihan puhtaasti
elannon tienaamiseksi tekemäni mikrotukihenkilön työ loppui ja vähitellen koko
”mikrotukihenkilö”-ammatti alkoi hiipua historiaan jonnekin reikäkorttilävistäjän
ja sisälähetin seuraksi.
Minun ammatinvalintani oli aina ollut
poissulkevaa: mitä en ainakaan halunnut tehdä. Kahden toimittajan lapsena olin
aina tiennyt, että ainakaan toimittajaksi en koskaan halunnut. Yksi 90-luvun
masentavimpia hetkiä olikin tajuta, että minusta oli tullut, paremman työpaikan
puutteessa ja puoliksi sattumalta, toimittaja erääseen kissa- ja koiralehteen.
Poissulkeva ammatinvalintani oli osunut sikäli oikeaan, etten todellakaan
viihtynyt työssä. Olen ihan liian introvertti haastattelijaksi, ellei kyse ole
minua todella kiinnostavasta aiheesta. Kyseisen kissa- ja koiralehden toimitus
oli sitäpaitsi työyhteisönä erittäin epämiellyttävä monessakin suhteessa, ei
vain siksi että kyseessä oli sukulaisten omistama yhtiö.
Jälkeenpäin ajatellen asiassa oli myös
hyvä puoli: minä kirjoitin joka päivä. Pääsin kehittämään jo hyvän aikaa
hiipunutta lahjakkuuttani, vaikka se tapahtuikin aika vastentahtoisesti.
Mitä kiinnostaviin aiheisiin tulee,
päädyin näihin aikoihin myös avustamaan Rumba-lehteä eli kirjoittamaan
musiikista, toisesta asiasta jota halusin tehdä ja jonka suhteen en välttämättä
ollut kovin lahjakas. Rumban palkkiot eivät koskaan olleet kovin
kaksisia, mutta pienituloiselle ja ylivelkaiselle avustajasuhteessa oli yksi
plussa: tilaisuus päästä katsomaan keikkoja, joihin ei olisi ollut varaa, ja
tilaisuus saada levyjä, joihin ei olisi ollut varaa. Koska aihepiiri oli niin
kiinnostava, oli haastattelujen ja muiden juttujen tekeminenkin paljon
mukavampaa kuin kissa- ja koiralehdessä, joka sitä paitsi kuukahti vain
muutaman vuoden olemassaolon jälkeen.
Ja, jälleen: musiikkijuttujenkin
tekeminen pakotti minut kirjoittamaan, paljon ja säännöllisesti.
Musiikkijuttujen tekeminen, pienessä
puulaakikustantamossa pyöriminen ja kyseisessä puulaakissa kääntämisestä ääneen
haaveileminen taas johtivat erääseen epätodennäköiseen päivään, jolloin
kyseisen putiikin toimitusjohtaja Hannu Paloviita soitti ja kysyi,
kiinnostaisiko minua suomentaa Kurt Cobainin elämäkerta.
Olen ainoa tuntemani kirjallisuuden
suomentaja, jonka ura on alkanut siitä, että hänelle tarjotaan kokonaisen
kirjan käännöstyötä pyytämättä ja yllätyksenä.
Tilanne oli siis se, että pidin
itseäni lahjakkaana kirjoittajana, vaikka näyttöjä asiasta ei juurikaan ollut.
Arvelin osaavani englantia aika hyvin, ja arvelin tuntevani
rock-musiikkisanastoa sitäkin paremmin. Kuvittelin, että tämä on riittävän
vankka pohja suomentaa tietokirja. Sitä paitsi se helkutin kissa- ja koiralehti
oli kuukahtanut, eikä ollut muutakaan työtä, ja tästä oli luvassa palkkio.
Niinpä sanoin kyllä.
Hyvä yleisö, noudattakaa kokeneen
neuvoa: jos teille tarjotaan palkallista kirjallisuuden suomennostyötä,
harjoitelkaa ensin hyvän aikaa sellaisella materiaalilla, jota ei ole
aikomustakaan julkaista. Jos joudutte kokemattomina suomentamaan oikeasti
julkaistavaa kirjaa, huolehtikaa siitä että saatte kustannustoimittajan, jolla
riittää osaamista, opetuskykyä ja kärsivällisyyttä neuvoa kädestä pitäen, miten
kieltä EI missään nimessä pidä kääntää ja miten sitä kannattaa kääntää. Suomi
ja englanti ovat rakenteeltaan ja kieliopiltaan hyvin erilaisia kieliä,
ja englannista suomeen kääntäminen on paljon mutkikkaampaa kuin miltä näyttää. Tällaisia
kustannustoimittajia taitaa Suomessa olla noin kaksi kappaletta. Heistä toinen
on eläkkeellä ja toinen virkavapaalla, mutta hänkin jää luultavasti aika pian
eläkkeelle.
Minulla ei ollut tällaista
kustannustoimittajaa.
Ei se Kurt Cobain -elämäkerran
alkuteoskaan niin kaksinen ollut, mutta ei ole suomennoksessa myöskään
totisesti kehumista. Se sai aikamoiset haukut lehtiarvosteluissa, eikä
todellakaan syyttä. En ole tosin vieläkään nähnyt Soundin julkaisemaa,
kuulemma todella murskaavaa kritiikkiä, jonka kirjoitti Juice Leskinen. Sen
lukeneet tuttavat olivat kyllä sitä mieltä että kyseinen arvostelu meni jo
kohtuuttomuuksiin, ja joku arveli syyksi että olin kirjoittanut Rumbaan
vähän aikaisemmin aika nihkeän arvostelun Juicen uudesta levystä. Toisaalta
Juice oli aikanaan opiskellut englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjäksi,
joten hänellä oli kyllä ammatillistakin kompetenssia, joka minulta puuttui
jotakuinkin kokonaan.
Yhtä kaikki: Kurt Cobain -kirja myi
hyvin, ja myy ilmeisesti edelleenkin, koska se on yhä kustantamon listoilla yli
kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kustantamo uskaltautui antamaan minulle lisää käännöshankkeita,
ja koska minulla ei ollut muutakaan työtä, otin niitä vastaan. Kaikeksi onneksi
ammattitaito alkoi vähitellen parantua työn, paljon kääntämisen ja
kirjoittamisen myötä. Myös itsekritiikki kasvoi, samoin kyky arvioida ja
editoida omaa tekstiä.
Tämän ansiosta lahjakkuuteni monissa myös
kirjailijalle keskeisissä asioissa alkoi vähitellen kehittyä. Romaaneja suomentaessa
oppi myös, tiedostamattaan, hahmottamaan miten romaanin mittainen tarina on
hyvä rakentaa.
Sain kirjasuomennosten perusteella
sitä paitsi niin sanottuja oikeita töitä lokalisointihommissa, eli yhtiössä
joka suomensi ja mukautti tietokoneohjelmistojen käsikirjoja, valikkoja ja
viestejä suomeksi ja Suomen oloihin. Pari vuotta myöhemmin siirryin sitten
jonkinlaiseksi taittaja-graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmäksi siihen
samaan puulaakikustantamoon, josta oli vähitellen kasvanut Suomen oloissa
likimain keskisuuri ja varsin arvostettu kustannustalo.
Elämäntilanne alkoi muutenkin
parantua. Menin naimisiin, sain palkkojen, käännöspalkkioiden ja vähitellen
myös kääntäjille tarkoitettujen apurahojen ansiosta lopultakin lyhennettyä
vanhoja velkojani. Enää ei ahdistanut ihan niin paljon. Lopulta koitti
sellainenkin aika, että oli varaa pitää jokunen kuukausi vapaata suomentajan
töistä ja kehitellä omaa kirjahanketta.
Ideoitahan minulla oli ollut, samoin
kesken jääneitä ensimmäisiä lukuja. Valitsin sen kaikkein helpoimmalta tuntuvan
tarinakehitelmän, sen jossa oli toisen maailmansodan aikainen lentokone,
aikamatka ja Aleksandrian kirjasto. Aikaisempiin romaaninaloitusyritelmiin
nähden olin nyt paremmassa asemassa. Ensinnäkin olin sekä suomentajana että
taittajana tullut oppineeksi, että tarinaa voi kertoa varsin monenlaisella
tavalla. Erityisen tärkeä kirja minulle oli kuubalaisen Abilio Estévezin
romaani Sinun on valtakunta, jonka taitoin. Lumoava kirja, ei mitään
sellaista mitä itse kirjoittaisin tai mitä edes yrittäisin kirjoittaa, mutta se
aiheutti vahvan ahaa-elämyksen: näinkin voi kirjoittaa. Mikä voisi
minulle sopiva persoonallinen tapa kirjoittaa?
Tajusin myös, että minä en saa ikinä
aikaiseksi romaania, jos vain rupean kirjoittamaan ensimmäistä lukua ja
kuvittelen, että kyllä se lopputarina pitää huolen itsestään, sitten joskus.
Laadin muistikirjaan suunnitelman, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuisi.
Vasta sitten, kun minulla oli ikään kuin hanskassa sekä kerronnan tyyli että
kirjan rakenne, ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön.
Minulla oli sitä paitsi yksi etu, jota
kovin monella toiveikkaalla esikoisromaanin kirjoittajalla ei ole: tunsin yhden
kustantamon väen ja he tunsivat minut. Minulla oli myös vahva näkömielikuva
siitä miltä kyseisen putiikin kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikön
huoneessa näyttää, niistä puoliväliin kattoa yltävistä pinoista kustantamoon
lähetettyjä käsikirjoituksia, joita kustannuspäällikkö lueskeli silloin kun
hänellä sattui olemaan aikaa.
Niinpä heittäydyin ikään kuin
ovelaksi. Siinä vaiheessa kun vasta olin aloittelemassa kirjan kirjoittamiseen
ryhtymistä ja satuin olemaan kustantamossa – olin siinä vaiheessa jo
jättäytynyt päivätöistä täyspäiväiseksi kirjallisuuden suomentajaksi –
mainitsin ikään kuin ohimennen kustannuspäällikölle, että olin kirjoittamassa
tieteisromaania ja voisinko tuoda jossakin vaiheessa alkua näytille. Hän oli
kiinnostunut, arveli ettei suomalaista scifiä julkaistu kovinkaan paljon, tuo
vain.
Niin minä tein, heti kun sain kuusi
ensimmäistä lukua kasaan.
Koska jatkoin kirjoittamista, en
ehtinyt pureskella kynsiäni mitenkään poikkeuksellisen lyhkäisiksi ennen kuin
hän soitti ja kysyi että oliko minulla mielessäni kirjalle joku aikataulu.
JES! Jonon ohi!
Tähän aikaan, 2000-luvun alkuvuosina,
julkaisuaikatauluja tehtiin ainakin tässä kustantamossa sen verran löysästi ja
viime tingassa, että esikoisromaanini 391 julkaistiin jo seuraavana
keväänä. Tein siihen itse taiton ja kansikuvankin.
Esikoisen julkaisun ansiosta päädyin
myös ensi kertaa minkäänlaisen kirjailijuuskoulutuksen piiriin, kun minut
kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä joka vuosi järjestettävään E80-esikoiskirjailijaseminaariin.
Kovin takki auki en seminaarissa kyllä osannut olla, sillä samaan esikoisten
joukkoon oli tullut muiden muassa Paula Havaste, jolta oli juuri seminaarin
alla ilmestynyt jo toinen romaani, sekin yli viisisataasivuinen runsasta
taustatyötä vaatinut historiallinen järkäle, vajaata vuotta esikoisen jälkeen –
päivätöiden ja perheen ohessa kirjoitettuna. Siihen nähden minun
parisataasivuinen rykäykseni oli varsin vaatimaton tekele.
Mutta pää oli saatu auki. Pitkästä
aikaa minulla alkoi olla edes jonkinlaisia kirjallisia lahjoja. Minulla alkoi
olla edes hivenen itseluottamusta kirjallisiin kykyihini, siitä huolimatta että
esikoinen sai varsin kädenlämpimiä arvosteluja eikä myynyt kovinkaan
kaksisesti. Sitä ei myöskään huolittu ehdokkaaksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoon.
Kuulin vasta monta vuotta myöhemmin, että kustantajan pitää ilmeisesti maksaa
lehdelle jokaisesta ehdokkaaksi halutusta kirjasta.
Pää oli yhtä kaikki auki, ja seuraava
romaani Alshain tuli reilua vuotta myöhemmin. Sitä seurasi kohtuullisen
pian kolmas romaani Nedut, viimeinen kolmesta alkuperäisestä romaani-ideastani.
Sen jälkeen on pitänyt keksiä uusia ideoita sitä mukaa kun olen saanut
edellisten kirjojen käsikirjoituksen valmiiksi.
Eräs näistä ideoista muuten syntyi,
kun kirjoittelin kustantamon nettisivuja varten omaa kirjailijaesittelyäni ja
sain aikaan seuraavan virkkeen: ”Hän käyttää mielellään teemojensa puitteina
tieteiskirjallisuuden perinteisiä aineksia, mutta sankareita enemmän häntä
kiinnostavat ihmiset, jotka jäävät sankarien jalkoihin tai joutuvat siivoamaan
näiden aiheuttamia sotkuja.”
Hmmm.
Aloin kehitellä jonkinlaista
anti-avaruusoopperaa, jossa ei käydä avaruussotaa, vaan jossa sodan hävinnyt
osapuoli, ihmiskunta, joutuu siivoamaan jälkiä sen jälkeen kun ihmiskunta on
hävinnyt avaruussodassa. Erinäisistä ilmassa olleista kehonkuvaan ja
sukupuoleen liittyvistä pohdiskeluista kirjan kertojaksi päätyi sitä paitsi
henkilö, jonka mielestä hänen oma sukupuolensa on yksityisasia joka ei kuulu
kenellekään muulle kuin korkeintaan lääkärille.
Tämä oli muuten yksi syy pitäytyä jälleen
kerran minun tyylikseni vakiintuneesta tavasta kertoa tarina ensimmäisessä
persoonassa, minä-muodossa. Olin nimittäin aikoinaan esikoiseen kirjoittanut
silloin mielestäni nokkelasti, että romaanin henkilöt pohtivat, onko eräs
sivuhenkilö mies vai nainen, mihin toinen romaanihenkilö sitten sanoo että mitä
väliä, haluaisiksä muka panna sitä?
Vähän myöhemmin satui kuulemaan
kääntäjäliiton tilaisuudessa suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Gabriele
Schrey-Vasaran esitelmän, josta opin että suomalaisten dekkaristien vakioklisee
on jättää kertomatta jonkun rikosjuonen kannalta oleellisen henkilön sukupuoli.
Suomen kielessähän asia ei ole ongelma, mutta saksassa on: persoonapronominien
ohella myös jotakuinkin kaikki ammattinimikkeet on sukupuolitettu.
Minun romaanejani ei ole käännetty saksaksi eikä muillekaan kielille, mutta onhan se parempi olla aiheuttamatta mahdollisille tuleville kääntäjille ongelmia aivan tieten tahtoen.
Yhtä kaikki, nyt ollaan siinä
tilanteessa, että minulta on julkaistu viidentoista vuoden kuluessa seitsemän
romaania. Niistä viisi on enemmän tai vähemmän tieteisromaaneja, yksi on
eräänlaista sub-urbaania fantasiaa – tai reaalifantasiaa – ja viimeisin
julkaistu, Hunan, on historiallinen romaani, jossa on hieman
maagisrealistisia aineksia. Kahdeksannesta romaanista on olemassa ensimmäinen
käsikirjoitusversio, ja alustavan aikataulun mukaan sen pitäisi ilmestyä joskus
helmikuussa 2021, reilun vuoden päästä. Julkaistuja kirjasuomennoksia on reilun
kahdenkymmenen vuoden ajalta noin kuusikymmentä. Alan vähitellen ehkä itsekin uskoa, että kai
minulla sitten on lahjoja tälle alalle.
Sen uskominen ei ole aina helppoa. Esikoiskirjailijaseminaaria
lukuun ottamatta en ole koskaan osallistunut minkäänlaiseen
kirjoittajakoulutukseen. Kirjallisuuden suomentajakoulutuskin on jäänyt
joihinkin luentoihin ja viikonmittaiseen englanninkielisen kirjallisuuden
suomentajien kurssiin siinä vaiheessa, kun olin ollut alalla jo kymmenen
vuotta. Kyseinen kurssi oli kyllä hieno kokemus, ja sen jälkeen voi edes
puolivitsinä röyhistää rintaansa ja kehaista, että minä muuten olen ollut muun
muassa sekä Kersti Juvan että Kristiina Drewsin oppilaana.
Olen toki ollut monissa muissakin
ammateissa, joihin yleensä vaaditaan varsin perusteellinen koulutus. Olen ollut
esimerkiksi tietoverkon valvojana, apuhoitajana, mikrotukihenkilönä,
toimittajana, toimitussihteerinä, lokalisoijana, graafikkona ja kustannustoimittajana,
kaikissa hommissa likipitäen kadulta reväistynä.
Lapsuudessa tuli tutuksi ammattinimike
”sekatyömies”, jota näki televisiossa mustavalkoisissa ajankohtaisohjelmissa,
joissa kerrottiin jonkun pohjoisemman Suomen maalaispaikkakunnan työttömistä ja
huonosti toimeentulevista vanhemmista miehistä. Näissä jutuissa sekatyömiehet
olivat ammattitaidotonta porukkaa, joiden työttömyyskaudet katkeilivat
korkeintaan ojankaivuuhommissa tai traktorikuskin apumiehenä – niistä
jälkimmäistä muuten itsekin tein kyllä lukion kesäduunina. Tavallaan olen
kokenut olevani eräänlainen sekatyömies itsekin.
Tuoreessa Parnassossa Niina
Mero kirjoittaa, että kirjallisuus alkaa olla taidealoistakin viimeinen, jolle
enää päädytään pelkästään ”elämällä kirjailijan elämää”, kuten klisee kuuluu,
ja kirjallisuudessakin se alkaa olla koko ajan harvinaisempaa. Yhä useammilla
kollegoilla on takanaan hyvinkin perusteellisia kirjallisuuden ja
kirjoittamisen opintoja. Minulla ei niitä ole, ja sivistykseni kirjallisuuden
klassikoidenkin suhteen on aikamoisen aukkoista.
(Olen esimerkiksi lukenut tähän
mennessä yhden ainoan Dostojevskin – kyseessä on pienoisromaani Pelurit,
joka on kyllä kertakaikkisen hieno tarina.)
En kyllä tiedä, olenko loppujen
lopuksi elänyt varsinaisesti sellaista elämääkin, jota kirjailijan pitäisi
elää. Näköjään olen kyllä elänyt sellaista elämää, että niitä kirjoja on tullut
kirjoitettua valmiiksi, kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen
joskus sanoi.
Joka tapauksessa jossakin
mielenpohjalla on aina silloin tällöin kolkutellut ajatus, olenko minä oikea
kirjailija ja suomentaja, vaikka olen moisia ammattinimikkeitä käyttänyt jo
toistakymmentä vuotta. Suomentajana minulta menikin monta vuotta, ennen kuin
uskaltauduin hakemaan Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton jäseneksi, siis oikeiden
kääntäjien seuraan. Hakemus meni kerralla läpi, olihan minulla sentään jo monen
kirjasuomennoksen edestä näyttöjä. Kun sitten lopulta uskaltauduin
kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokouksiin, kävi ilmi että aika monella
kirjallisuuden kääntäjällä on tausta ihan toisaalla kuin kielen tai
kirjallisuuden opinnoissa, vaikka monet ovat niitäkin toki opiskelleet, jotkut
valmistuneetkin.
Tulin laittaneeksi Kirjailijaliiton
jäsenhakemuksen sisään heti toisen romaanin ilmestyttyä, kun tiesin että kaksi
kirjaa tai vastaavanlaajuinen tuotanto on vähimmäisvaatimus – mutta vain
vähimmäisvaatimus, sillä moni enemmänkin julkaissut on jätetty odottamaan
”tuotannon täydentymistä”, kuten termi kuuluu. Harvoin hakemus hylätään
kokonaan.
Joka tapauksessa minun hakemukseni
meni kerralla läpi. Silti mielenpohjalla kolkutteli edelleenkin, että en minä
nyt sentään ole ihan oikea ammattimainen kirjailija.
”Ammattimaisuudella” tässä tarkoitan sitä, että ihminen tulee toimeen kirjoja
kirjoittamalla, edes jotakuinkin täysipäiväisenä kirjailijana.
Tungin siis itseäni niin sanottujen ”oikeiden kirjailijoiden” joukkoon, vaikka en oikein osannut tuntea itseäni ”oikeaksi” kirjailijaksi. Pyörin Kirjailijaliiton ja muiden järjestöjen tilaisuuksissa ja juttelin kokeneempien ja nimekkäämpien kirjailijoiden kanssa kuin tasavertainen. He muuten ovat osoittautuneet erinomaisen mukavaksi sakiksi, joka ei katsonutkaan minua nenänvarttaan pitkin, ei vaikka kirjoitin tieteiskirjallisuutta, jota jossain piireissä pidettiin pitkään jostakin syystä vähän vähäarvoisempana kirjallisuutena. Opin sen, että kirjailijakollegat eivät kuulu niihin piireihin, ainakaan ne kirjailijakollegat, jotka käyvät järjestöjen tilaisuuksissa ja ryhtyvät ihan mielellään juttusille vähemmän tunnetun ja vähemmän julkaisseen kollegan kanssa.
Kului muutama vuosi. Sitten eräänä
päivänä tuijotin apurahapäätöstä, jonka mukaan minulle oli myönnetty
yksivuotinen apuraha ”luovaan kirjalliseen työhön”. Toisin sanoen minulle maksettiin
kuukausittaista palkkaa siitä, että kirjoitan romaania. Pientä palkkaa, mutta
palkkaa yhtä kaikki.
Minusta oli tullut ammattimainen,
täysipäiväinen kirjailija. Edes siksi yhdeksi vuodeksi. Eikä se jäänyt ainoaksi
vuosiapurahaksi.
Pakko se on vähitellen uskoa. Välillä
uskominen on vaikeaa:
Tunnen itseni huonoksi
amatöörisuomentajaksi joka ikinen kerta kun käännökseni tulee
kustannustoimittajalta takaisin täynnä punakynämerkintöjä.
Olen tuntenut itseäni surkeaksi
amatöörikirjoittelijaksi joka kerta kun hyvin suunnitellunkin romaani-idean
toteuttaminen etenee yhden virkkeen päivävauhtia tai vieläkin hitaammin, kun
tuntuu että tarina ei toimi, ja erityisesti kun Hunanin nelivuotisen
syntyprosessin aikana tuntui erinäisiä kertoja siltä että nyt on tullut
haukattua ihan liian iso pala, en minä saa tästä sekavasta materiaali- ja
tekstikasasta aikaiseksi mitään järjellistä, kasassa pysyvää tarinaa.
Kirjailijatuttavat ovat havainneet,
että meikäläisiä vaivaa yliluonnollinen olento, jonka nimi on Paskatekstikeiju.
Jos illalla saa kirjoitettua jotakin mikä tuntuu hyvältä, fiksulta ja
toimivalta, viimeistään yön aikana Paskatekstikeiju pelmahtaa paikalle ja ripottelee
käsikirjoitukselle taikapölyä, joka muuttaa sen kököksi, kömpelöksi ja
amatöörimäiseksi räpellykseksi.
Paskatekstikeiju on vakiovieras.
Tietenkin se liittyy siihen, mitä on viime vuosina ruvettu kutsumaan
”huijarisyndroomaksi”. Jokaisen kirjan suunnittelu- ja kirjoitusprosessi on
ollut niin erilainen, että on helppoa ruveta uskomaan siihen, että ne edelliset
ovat olleet pelkkiä onnenkantamoisia, en minä oikeasti osaa tätä minun
ammattiani, en minä ole mikään oikea kirjailija tai oikea
suomentaja.
Minun kokemukseni mukaan lahjakkuus ei
siis ole mikään ihmisen synnynnäinen, tai edes lapsuudessa lahjaksi saatu
ominaisuus, ei luonteenpiirre, vaan jotakin joka välillä kukoistaa, välillä
hiipuu, saattaa alkaa kukoistamaan uudelleen ja hiipuu ehkä uudelleen. Minun
silmissäni ajatus synnynnäisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – tai peräti perinnöllisestä
taiteellisesta lahjakkuudesta – on ankea ja vahingollinen jäänne
sääty-yhteiskunnasta, jolloin vanhempien ammatti ja yhteiskunnallinen asema
määräsivät sen, mitä heidän lapsensa oli mahdollista tehdä elämänsä aikana.
Mitään mahdollisuuksia ammatinvalintaan omien kykyjen tai kiinnostusten mukaan
ei ollut. Nykyään tällainen surullinen kohtalo on meillä niin sanotuissa
länsimaissa oikeastaan vain kuninkaallisten lapsilla.
En minä väitä, että suomalainen
nyky-yhteiskuntakaan olisi vielä tarpeeksi tasa-arvoinen mahdollisuuksien
suhteen, mutta paljon paremmalla tolalla ollaan kuin koskaan ennen. Nykyään
alkaa olla myös mahdollista vaihtaa elämänuraa myöhemmällä iällä, joten on
aivan mahdollista, että vaikkapa yli kolmekymppisestä lahjattomasta, työttömäksi
jääneestä ja syrjäytymisvaarassa olleesta entisestä IT-tukihenkilöstä sukeutuu
kohtuullisesti toimeentuleva neljä–viisikymppinen kirjallisuuden suomentaja ja
kirjailija. Siihen ei tarvita mitään myyttistä lahjakkuutta, siihen tarvitaan
hyvää onnea, jonkinlaista jääräpäisyyttä, jonkinlaista pakkomielteisyyttä
tilaisuutta paneutua kirjoittamiseen – ja syvällä masennusoireiden alla kaiken
aikaa kukkinutta katteetonta, mutta yhtä kaikki pinttynyttä optimismia.
Itämaisen viisauden, tai itämaisen
kliseen mukaan kaikkeen pitäisi pystyä suhtautumaan kuin aloittelija. Ehkä
niin, mutta ei totisesi nosta mielialaa, kun yrittää väsätä suomennosta tai
romaania ja tuntee itsensä osaamattomaksi aloittelijaksi. Kun suomentaja ja
kirjailija ovat ainoita ammatteja joita on kuvitellut osaavansa, ainoita
ammatteja joissa on oikeastaan viihtynyt, ja ammatteja joissa haluaisi jatkaa
eläkeikään saakka – tai pidemmällekin, koska tällä työhistorialla eläkkeestä
tulee väistämättä niin pieni, että jotain on varmaankin pakko tehdä silloinkin.
Optimismille on näissä hommissa totisesti käyttöä.
Mutta onneksi on sellaisiakin päiviä,
että välillä hupenevat optimismivarannot saavat täydennystä, kun voi täydestä
sydämestään tuntea olevansa ammattimainen kirjailija ja ammattimainen
kirjallisuuden suomentaja.
Kun saa käsikirjoituksen loppuun, sen
valtavan, epämääräisen materiaalikasankin.
Kun käsikirjoituksesta syntyy
kustannustoimittajan – tai, Hunanin tapauksessa, kahden
kustannustoimittajan – avulla painettu kirja.
Kun avaa Kirjavälityksen postittaman
paketin, jossa on painokoneelta tuoksuvia lämpimäiskappaleita.
Kun egosurffaa netissä, ja löytää
lehtiarvostelun tai kirjabloggauksen, joka ei olekaan nuiva tai hapan.
Tai kun tulee aamun uintireissulta
kotiin, huomaa että kustantamosta on soitettu, soittaa takaisin ja kuulee, että
oma romaani, minun romaanini!, on
valittu Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Kun lukee tuttavien ja tuntemattomien
kommentteja ehdokkuudesta, sitä valtavaa innostusta jonka ehdokkuus
heissä herätti.
Kun joku tulee hakemaan signeerausta
kirjaan. Kun saa kutsun kunniavieraaksi
Turcoseen, Finnconiin tai tänne Lokaconiin.
Silloin tuntee olevansa kirjailija. Silloin
on vähän parempi kestää niitäkin päiviä, jolloin Paskatekstikeiju on ripotellut
taikapölyä käsikirjoitukselle ja huijarisyndrooma on täydessä kukassa. Sillä
vaikka suurin osa kirjailijoista on omissa oloissaan viihtyviä ujoja
introvertteja, ei olisi mitään järkeä kirjoittaa niitä kirjoja pelkästään
itselleen, omaan pöytälaatikkoon itselle ihailtaviksi. Ihminen on yhteisöllinen
eläin, aitososiaalinen eläin aivan kuten muurahaiset ja kaljurotat, ja
introverttikirjailijakin on ja haluaa olla osa yhteisöä, kirjoittajien ja lukijoiden
yhteisöä. Se tekee tästä työstä tekemisen arvoista.
Pikainen muistutus siitä, että kirjailija-Mäkelä on tänä perjantaina ja lauantaina tavattavissa Keski-Suomessa. Perjantaina olemme Katri Alatalon kanssa puhumassa Multian kirjastossa kello 17–19. Lauantaina on sitten vuorossa scifiseura 42:n järjestämä Lokacon Jyväskylän kirjaston pääsalissa. Kuten tuosta alempaa selviää, ohjelmassa on muutakin kiinnostavaa kuin vain kunniavieraan puhe. Mahdollisista viime hetken muutoksista pysyy kärryillä vilkaisemalla Lokaconin omaa sivua.
Lauantain 19.10. ohjelma – Pääkirjaston Wolmarinsali
10.30 Ovet avautuvat
10.45–11.30 Tekoälystä huumoria Jarno Hietalahti Esitelmässä tarkastellaan huumorintajun edellytyksiä filosofisesta näkökulmasta. Huumorintaju vaikuttaa luontaiselta osalta ihmiselämää, mutta millainen käsitys huumorista tulisi luoda koneille? Huumorintaju ei ole pelkästään kyky keksiä vitsejä tai nauraa hauskuutuksille, vaan se on osa maailmankatsomusta. Niinpä jos tekoälylle halutaan luoda omaehtoinen huumorintaju, sen on pohjauduttava koneen omaan maailmankatsomukseen. Tämä saattaa olla kimurantimpi pulma kuin mitä nykyaikaiset nauravat koneet antavat ymmärtää.
11.30–12.00 tauko
12.00–13.00 Kunniavieras: kirjailija J. Pekka Mäkelä Helsinkiläinen J. Pekka Mäkelä tunnetaan musikaalisesti lahjakkaana monipuolisena kirjailijana ja suomentajana. J. Pekka Mäkelän vuonna 2018 ilmestynyt romaani Hunan oli Finlandia-palkintoehdokas.
13.00–13.45 Mielikuvitusta vai kulttuurieroja? Juho Mäntysalo Kulutamme paljon ulkomaalaista populaarikulttuuria. se on jännittävää ja yllättävää, mutta onko se aina spefiä? Esityksessä pohditaan mielikuvituksen ja kulttuurierojen sekoittumista toisiinsa, ja miten suomalaisen harrastajan tulisi niihin reagoida.
13.45–14.15 tauko
14.15–15.00 Puolieläviä ja kuolemattomia Katri Alatalo, Karoliina Heinola ja Oskari Rantala Oskari Rantala haastattelee kauhua kirjoittavaa Karoliina Heinolaa ja Katri Alataloa, joka kirjoittaa fantasiaa. Molempien tarinoita yhdistävät olennot, jotka eivät suostu kuolemaan.
15.00–15.45 Tuomiopäivän tuppisuut Tatu Ahponen Tatu Ahponen kertoo suomalaisesta äärioikeistoscifistä 20- ja 30-luvuilla, superaseista, Suur-Suomi-fantasioista ja vastaavista asioista.