Kategoria: kirjallisuus

Oikeamielinen muru muistelee

·

Sinä syksyisenä iltana vuonna 1998 Tavastialla oli jotenkin omituinen tunnelma. Sali näytti aivan oudolta. Kesti kauan hahmottaa, mistä outous johtui. Sitten tajusin: salin ovilla oli kohteliaat laput, joissa pyydettiin olemaan tupakoimatta salissa, koska yhdellä bändin jäsenistä on astma. Järkyttävää kyllä, ihmiset olivat lukeneet lapun, ja noudattivat pyyntöä. Kerrankin, jotakuinkin ensi kertaa minun Tavastia-visiittieni historiassa, lavalle näki.

Kyseinen keikka jäi muutenkin mieleen upeana, korvia avaavana iltana. En voi väittää että olisin silloin tuntenut Ani DiFrancon musiikillisesta tuotannosta muuta kuin vähän aikaisemmin ilmestyneen ”hittilevyn” Little Plastic Castle, enkä nykyään, toistakymmentä vuotta myöhemmin, voi väittää vieläkään perehtyneeni kuin osaan siitä mitä tämä huikea laulaja/lauluntekijä on tehnyt: hänen tuotantonsa on nimittäin laaja.

Olen tällä viikolla lueskellut DiFrancon viime vuonna ilmestyneen tavattoman kiinnostavan omaelämäkerran No Walls and the Recurring Dream (Viking, 2019), josta kävi ilmi, että tuohon aikaan hän ei ollut elämässään mitenkään erityisen hyvässä paikassa. Pienten piirien tuntemasta indie-folklaulajasta oli muutamassa vuodessa kehittynyt indie-julkkis, indie-esikuva, biseksuaalisuuden ikoni, vaihtoehtokulttuurien feministijulkkis, josta julkaistiin juttuja niin Forbesin bisnessivuilla kuin Guitar Playerissa – Forbesissa siksi, että DiFrancon omien kasettiensa kauppaamiseksi perustamasta Righteous Babe Recordsista oli kasvanut tunnettu ja arvostettu indiebrändi, jolle levytti monia (muitakin) nimekkäitä artisteja.

Samaan aikaan itseriittoiseen riippumattomuuteen tottunut DiFranco tajusi olevansa yhtiönsä ainoa selkeästi tuottoisa artisti, jonka työpanoksesta ja paneutumisesta riippui kovin monen ihmisen toimeentulo. Samaan aikaan yksityiselämässä meni koko ajan kehnommin, muutaman vuoden ikäinen avioliitto rakoili ja lopulta hajosi.

Ei, No Walls ei kerro selviytymistarinaa siitä miten DiFranco kävi pohjalla ja nousi pinnalle tajuttuaan asian X, päätettyään tehdä Y ja luovuttuaan Z:sta. Itse asiassa kirja enemmän tai vähemmän päättyy vuoden 2001 syksyyn ja syyskuun päiviin New Yorkissa, jolloin kaikki on vielä auki ja sekä DiFrancon itsensä että Yhdysvaltain tulevaisuus – etenkin Yhdysvaltain demokratian tulevaisuus – näyttää jotakuinkin synkältä. Kirja kyllä viittailee myöhempiinkin aikoihin, lähinnä DiFrancon sittemmin hankkimiin lapsiin, mutta vain viittailee siellä täällä. Enimmäkseen kertomus keskittyy siihen, miten kahden maahanmuuttajataustaisen (kanadalais- ja italialaissukuisen) arkkitehdin tytär kasvoi kummallisessa, sisäseinättömässä kodissa New Yorkin osavaltion Buffalossa, opetteli varhaisteininä soittamaan kitaraa ja tekemään lauluja sekä lähti kiertämään maata busseilla, junilla, joskus liftaamalla ja erilaisilla kesäautoilla.

Kirja kertoo paljon muustakin, kuten (bi)seksuaalisuuteen kasvamisesta, esikuvilta oppimisesta, siitä mikä tekee omilla aivoillaan ajattelevasta naisesta feministin, siitä miksi hänen feminisminsä tai biseksuaalisuutensa ei ollut joillekin ryhmittymille oikeaa tai riittävän kvääriä, politiikasta, demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta, rasismista ja sitä vastaan taistelemisesta, kuolemantuomioita vastaan taistelemisesta. DiFranco kohtaa idoleitaan, esimerkiksi Bob Dylanin joka (DiFrancon mukaan) tuntui koko ajan pelkäävän että hänet paljastetaan huijariksi vuosikymmenien uran ja lukemattomien mestariteoksien jälkeen, tai Princen, joka hörhelöineen ja meikkeineen kamppaili aivan yhtä riemukkaasti binäärisiä sukupuolikäsityksiä vastaan kuin maihinnousukenkäinen, kaljuksi itsensä ajellut ja meikkaamaton DiFranco. DiFranco pohtii naiseutta – omaa naiseuttaan ja sitä millaiseksi hänen kotimaansa haluaa naiseuden latistaa – ja hän pohtii laulujensa tekemistä.

Tämän sävykkään ja monikerroksesin, aika ajoin vähän turhan poukkoilevan kirjan perusteella Ani DiFranco näyttäisi olevan paitsi loistava laulaja/lauluntekijä, myös mainio kirjoittaja: ainakaan missään ei mainita ketään haamukirjoittajaa, eikä se tietysti DiFrancon tee se itse -eetokseen oikein sopisikaan. Ehkä saamme joskus muistelmien kakkososan, jossa tarina jatkuu kahdenkymmenen vuoden takaisista ajoista?

Ja toivottavasti tämä kirja löytää myös kustantajan, joka uskaltautuu suomennuttamaan sen. Minä olisin ainakin valmis tarttumaan työhön.

Pientä laittoa ja sotkuinen sukuryteikkö

·

Näinä korona-aikoina vielä tavallistakin hitaammin postilaatikkoon kolahdellut New Scientist on ruokkinut (maalis–huhtikuun taitteen numeroissaan) kiinnostustani evoluutioon ja evoluutioon vaikuttavaan genetiikkaan – sekä lehden jutun että lehden kirja-arvion perusteella hankitun kirjan välityksellä.

Amerikkalainen paleontologi ja evoluutiobiologi Neil Shubin tunnetaan parhaiten osallisuudestaan Pohjois-Kanadassa toimineessa tutkijaryhmästä, joka löysi, kuten Shubin asian muotoilee, ”kalan jolla on kyynärpäät ja ranteet”. Tiktaalik roseae -nimen saanut devonikautinen eläin vajaan neljänsadan miljoonan vuoden takaa vaikuttaisi nimittäin olevan jonkinlainen kalojen ja kehittyvien sammakkoeläinten välimuoto.

Shubinin tuorein suurelle yleisölle tarkoitettu teos Some Assembly Required – Decoding four billion years of life, from ancient fossils to DNA (Pantheon Books, 2020) kyllä mainitsee Tiktaalikin, mutta keskittyy tämän yhden ainoan löydön sijaan niihin mekanismeihin, millä eliöistä kehittyy uusia lajeja.

Selkärankaisten siirtyminen merestä elämään maalla on hyvä esimerkki. Jotta ”entisestä kalasta” saataisiin kuivalla maalla toimiva ”sammakkoeläin”, vaaditaan melkoisia (perinnöllisiä) muutoksia eläimen rakenteeseen ja aineenvaihduntaan. Nämä eivät tapahdu yhtä aikaa, kertaheitolla, yhtenä mutaatioryöppyinä. Shubin korostaa, että kokonaan uusien asioiden ”keksimisen” sijaan evoluutiossa tapahtuu pikemminkin sitä, että jokin aikaisemmin toiminut asia alkaa vähitellen täyttää jotakin uudenlaista tehtävää. Ajatellaan vaikkapa uimarakkoa, jollainen löytyy jotakuinkin kaikilta luukaloilta. Se on suolistoon yhteydessä oleva, ilmatäytteinen säiliö, jonka avulla kalat kykenevät säätelemään uintisyvyyttään. Monet ihan ”normaalitkin” kalat käyvät välillä pinnalla haukkaamassa ilmaa ilmarakkoaan varten, kuten jokainen akvaarionomistaja tietää. Monien kalojen suolisto – tai ilmarakko – kykenee myös imeyttämään ilman happea seinämien läpi kalan aineenvaihdunnan tarpeisiin. Ne siis hengittävät ilmaa sen lisäksi että suodattavat veteen liuennutta happea kiduksien avulla. Ja on kalalajeja, joilla on yhden uimarakon sijaan kaksi nieluun yhteydessä olevaa ilmatäytteistä onteloa, joiden jokseenkin ainoa tehtävä on imeyttää kalan haukkaaman ilman sisältämää happea kalan elimistöön: toisin sanoen näillä kaloilla on keuhkot, eivät tyhjästä syntyneinä vaan ikään kuin kierrättyneinä elimestä, joka näiden keuhkokalojen esivanhemmilla toimi uintisyvyyden säätelimenä.

Tämä kierrätyshenki ulottuu aina molekyylitasolle asti. Sattumanvaraisten geenimutaatioiden sijaan on yleisempää, että jokin geenijakso esimerkiksi kahdentuu tai kopioituu johonkin toiseen kohtaan kromosomissa. Tai sitten DNA:n keskelle ilmaantuu jostakin soluun tunkeutuneesta viruksesta peräisin olevaa geenistöä: on esimerkiksi käynyt ilmi, että nisäkkäiden istukan muodostumisessa välttämätöntä synsytiini-proteiinia koodaava geenijakso on ilmeisesti alkuaan peräisin jostakin solutuman kaappaamasta retroviruksesta – samankaltaisesta kuin aidsia aiheuttava HI-virus.

Some Assembly Required on hyvin luistavasti ja selkeästi kirjoitettu teos, joka saa kaiken lisäksi lisäpisteitä siitä, että se nostaa ihailtavasti esiin monia evoluutiotutkimuksen ja genetiikan kehitykseen merkittävästi vaikuttaneita naistutkijoita, kuten Barbara McClintockin ja Lynn Margulisin, joka oivalsi solujen mitokondrioiden olleen niidenkin soluun kaapattuja bakteereja.

* * *

”Minäkin olen maahanmuuttajataustainen. Sukuni on tullut Suomeen Itä-Afrikasta.” Vaikka tämä on ollut helppo heittää vitsinä, on kommentissa yhtä kaikki ollut vinha perä – ainakin sen perusteella, mitä viime vuosikymmeninä on tiedetty ihmiskunnan varhaishistoriasta.

Homo sapiens sapiens kehittyi varhaisemmista ihmislajeista jossakin Itä-Afrikassa parisataatuhatta vuotta sitten ja levisi sieltä muualle mantereelle. Joskus noin kuutisenkymmentätuhatta vuotta sitten heikäläisiä vaelsi sitten Saharan pohjoispuoliseen Afrikkaankin ja sieltä Lähi-Itään, missä he perustivat perheitä neandertalilaisten ”serkkujensa” kanssa ja, koska lähisukulaisia oltiin, syntyi lisääntymiskykyisiä sekarotuisia lapsia. Aasiassa petikavereiksi kelpasivat myös neandertalilaisten lähisukuiset denisovanihmiset, ja vaikka sekä nedut että denisovalaiset ovat kauan sitten kadonneet, he elävät kaikkien eurooppalaisten, aasialaisten ja (ns. alkuperäisten) amerikkalaisten DNA:ssa. Afrikkalaiset kansat ovat ainoita puhdasverisiä Homo sapiens sapienseja. Näinhän on tiedetty jo hyvän tovin. Paitsi ettei homma nyt sittenkään taida olla niin selkeätä.

”Olen aika varma siitä että ensimmäisen päivän jälkeen jotakuinkin 20 prosenttia siitä mitä olen kertonut on pielessä. Toisen päivän jälkeen jotakuinkin 50 prosenttia on pielessä, ja toivon että konferenssin päättyessä edes jotakin esityksestäni pitää yhä paikkansa.”

Näin Cambridgen yliopiston paleoantropologi Robert Foley on kertonut tutkijakonferenssin avajaispuheessaan viime vuonna, kertoo huhtikuun 4. päivän New Scientistin laaja ”Becoming Human” -artikkeli (maksumuurin takana). Viime vuosien tutkimustulokset sekä kaivauslöydösten että DNA-analyysien perusteella viittaavat nimittäin siihen, että lähisukumme historia on huomattavasti sotkuisempi. Ensinnäkin porukkaa on valunut Afrikasta muualle Vanhaan maailmaan jo toistasataatuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa myös siltä, että eri puolilla kotimannertamme, Marokosta Hyväntoivonniemelle asti – sillä paljasjalkaisia Afrikkalaisia me olemme nykytiedonkin mukaan – on elänyt jo hyvän aikaa ennen tuota monenlaisia lähes–sapienseja: luultavasti pieniä yhteisöjä, joiden yhteydet ovat katkenneet toisiin pitkäksi aikaa (jolloin ryhmän sisällä ehtii tapahtua evoluutiota), kunnes on jälleen kohdattu ja sekaannuttu, sitten erottu jälleen, sitten tavattu jälleen.

Tämän hetken (no, huhtikuun alun) tietämyksen perusteella vaikuttaisi siltä, että todennäköisin kandidaatti H. sapiensin edeltäjäksi on vähän vajaa miljoona vuotta sitten elänyt Homo antecessor. Tämä laji ei kuitenkaan ole neandertalilaisten ja denisovalaisten esivanhempi, vaan heidän ja meidän yhteisiä juuriamme täytyy etsiä kauempaa, vanhemmalta ajalta.

Niin, ja ainakin joidenkin nykyafrikkalaisten kansojenkin DNA:ssa on viitteitä siitä, että on risteydytty (nedujen ohella) jonkin nyttemmin kadonneen lähisukulaislajin, ehkä useammankin kanssa. Sama pätee joihinkin Lähi-Idän populaatioihin, mutta petikaveriksi kelvannut kadonnut ja tuntematon laji on vain toinen. Yksi mahdollisuus on noin 250 000 vuotta sitten elänyt Homo naledi, toinen H. antecessor, esi-isälajimme.

Kinkyy, kuten muuan kaverini kenties sanoisi.

Ihmisen – ihmisenkin – sukupuu näyttäisi siis olevan siistin ja jäsennellyn puun sijaan sotkuinen, joka suuntaan haarautuva ja haarojaan yhdisteleväkin sukuryteikkö. Voi myös hyvin kysyä, missä menee ”lajin” ja ”rodun” raja: vanhastaanhan on ajateltu, että ”lajit” eivät kykene tuottamaan toistensa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Ehkä isoa osaa näitä kadonneita sukulaisia pitäisi sitten kutsua ”roduiksi”: nykyisin Maapallolla elelevä seitsenmiljardinen ihmispopulaatiohan on kaikista näistä muinaisista syrjähyppelyistä huolimatta genetiikaltaan niin yhtenäistä, ettei tutkijoiden mukaan ole mitenkään mielekästä puhua ”roduista” nykyään elävien ihmisten kohdalla.

Me nimittäin olemme kaikki samaa sekarotua.

3 × LeGuin

·

Vaikka laskenkin Ursula Kroeber LeGuinin yhdeksi hyvin tärkeäksi kirjalliseksi esikuvakseni, on myönnettävä että minulla on aikamoisia aukkoja hänen tuotantonsa lukemisessa. Maameri-kirjoja olen lukenut viimeksi 1970-luvulla, ja muutenkin olen perehtynyt lähinnä ns. Hainilaisen syklin teoksiin. Mutta LeGuin on kirjoittanut paljon muutakin, ja kaikeksi onneksi Vaskikirjat on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia suomennoksia.

Malafrena (alkuteos 1979, Jyrki Iivosen suomennos 2018) on LeGuinin tuotannossa sikäli kiinnostava tapaus, että sen ainoa ns. spekulatiivinen ainesosa on sijoittuminen kuvitteelliseen Orsinia-nimiseen maahan jossakin itäisessä Keski-Euroopassa. Eletään 1820-luvun loppua, ja Napoleonin sotien jälkimainingeissa Orsinia on joutunut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Keisarikunnan ankara sensuuri- ja poliisikoneisto yrittää tukahduttaa kaikki idullaan olevat yritykset puhua Orsinian uudesta itsenäistymisestä tai mitenkään edistää sitä.

Nuori Itale Sorde, vauraan maanomistajaperheen poika, on joutunut jo opiskeluaikoinaan toteamaan ettei valtakoneisto hyväksy separatistisia ajatuksia, mutta hän ei luovu hankkeesta, vaan katkaisee välit Malafrenan idyllisessä laaksossa asuvaan perheeseensä ja muuttaa Orsinian pääkaupunkiin, jossa hän perustaa samanmielisten kanssa uuden, riippumattoman lehden – joka joutuu välillä julkaisemaan miltei tyhjiä sivuja, kun ennakkosensuuri kieltää kaiken poliittisen ja ajankohtaisiin tapahtumiin liittyvän sisällön, ja lopulta Itale Sordekin joutuu edesvastuuseen toiminnastaan. Kaikesta huolimatta Orsiniaan tihkuu uutisia Ranskan uudesta vallankumouksesta, jossa ”porvariskuningas” Ludvig Filip I nousee valtaan syrjäytetyn Kaarle X:n tilalle. Tämä ei voi olla vaikuttamatta myös Orsiniaan.

Monessa suhteessa Malafrena toi mieleen Daniel Derondan, vaikka kirjat tapahtuvat eri maissa ja tapahtumien väliä on viitisenkymmentä vuotta. Yhtä kaikki tarina etenee yhtä lailla nimellisen päähenkilönsä kuin tämän lähipiirin – ennen kaikkea lähipiirin naisten – silmin tarkasteltuna, ja sekä rakkaus- että ystävyyssuhteilla on keskeinen osa. Ehkä LeGuin onkin halunnut rakentaa (tässä suhteessa) jonkinlaista pastissia 1800-luvun romaaneista? Yhtä kaikki fiktiivinestä Orsiniasta muodostuu elävä, uskottava ja uppouduttava kuva: miljöö on ihan yhtä kiinnostava kuin tarina.

Valitettavasti painoon tuntuu päässeen huonosti editoitu raakakäännös, johon on jäänyt turhan paljon sana sanalta englannista käännettyjä, perin kömpelöitä lauserakenteita ja jokunen silkka lapsuskin. (Cembalossa ei esimerkiksi viritetä jousia, vaan kieliä.)

Onneksi Ikuiden hämärän maan (The Beginning Place 1980, Jyrki Iivosen suomennos 2017) käännös toimii paljon paremmin. Parisataasivuista kirjaa voisi ehkä (jos on jostakin syystä tarvis) luokitella nuorten- tai YA-kirjallisuuteen, mutta tokihan hyvä, surumielisellä nuotilla kerrottu tarina toimii kenelle tahansa.

Kaksi parikymppistä nuorta, arkiseen elämäänsä, työhönsä ja perhetilanteeseensa turhautunutta ja tuskastunutta nuorta sattuu kumpikin löytämään, omia aikojaan, esikaupungin läheisestä metsiköstä portin toisenlaiseen maailmaan, jossa aika kuluu hyvin hitaasti ja jossa tuntuu olevan jatkuva iltahämärä. Siitä tulee heille pakopaikka ns. todellisuudesta, virkistävä ja elvyttävä oma todellisuus, jota heille ei normaalielämässä ole suotu. He kohtaavat toisensa, epäluuloisina ja mustasukkaisina siitä että joku toinenkin on löytänyt heidän yksityisen salaisen maailmansa. Paljastuu, että tämä heidän salainen maailmansa on vaarassa ja, kas kummaa, juuri nämä kaksi ulkopuolista ovat ne joille lankeaa tehtävä käydä vaaraa vastaan.

Ikuisen hämärän maa tavallaan leikittelee fantasiakliseillä, mutta toisaalta lankeaa itsekin niiden helppoon houkutukseen. Se ei ehkä kuulu LeGuinin laajan ja monipuolisen tuotannon omaperäisempiin huippusaavutuksiin. Toisaalta se on sellainen ikäkausi- ja itsenäistymiskertomus, joka saattaisi jossakin elämäntilanteessa hyvinkin tuntua juuri oikealta ja tärkeältä rohkaisijalta: eikä se ikä tai elämäntilanne välttämättä ole juuri kirjan päähenkilöiden parikymppisyys ja kotoa muuttamisen hinku.

Haikaran silmä (The Eye of the Heron 1978, Jyrki Iivosen suomennos 2015) -pienoisromaani pitänee laskea tieteiskirjallisuuteen, vaikka ainoa scifistinen piirre kirjassa on, että se tapahtuu Maasta avaruusaluksella saapuneiden ihmisten asuttamalla vieraalla planeetalla.

Asetelma muistuttaa hieman lemppari-LeGuiniani Osattomien planeettaa (The Dispossessed 1974), vaikka tässä ei liikutakaan hainilaisissa maailmoissa. Victoria-planeettaa on käytetty rangaistussiirtolana, jonne on lähetetty Maassa tuomittuja rikollisia. He ovat muodostaneet kaksi toistensa kanssa tekemisissä olevaa, mutta enimmäkseen tiukasti erillistä ja toisiaan pelkäävää yhteisöä: on hierarkkinen, väkivaltainen machokulttuuri-Kaupunki ja on Maan rauhanliikkeen karkoitetuista jäsenistä muodostunut pasifistinen, ehdottomaan väkivallattomuuteen ja tasa-arvoisuuteen sitoutunut Hökkelikylä. Pasifistit huolehtivat pääosin viljelyksestä ja ruoantuotannosta, joten Kaupungin asukkaat ovat heistä riippuvaisia, huolimatta siitä että halveksivat näitä ja suunnittelevat heidän orjuuttamistaan. Hökkelikyläläiset puolestaan haaveilevat itsenäisestä siirtokunnasta kaukana Kaupungista – planeetalla on sinänsä runsaasti asumattomia alueita – ja lähettävät tutkimusretkikunnan tutkailemaan maisemia. Vähitellen tilanne kiristyy, etenkin sen jälkeen kun kaupunkilaiset ottavat joukon kyläläisiä panttivangeiksi, ja Kaupungin johtohenkilöihin kuuluvan ylimyksen tytär loikkaa omasta tahdostaan Hökkelikylään.

Alle 170-sivuisessa pienoisromaanissa ei välttämättä punota kovin monimutkaisia juonilankoja, etenkään kun LeGuin kuljettaa tarinaa eteenpäin sävykkään kiireettömästi. (Tämä Iivosen käännös toimii pääosin oikein hyvin, vaikka olisin sieltä täältä vielä tehnyt muutamista lauserakenteista suomenkielisempiä.) Kirjan teemoihin nousee kyllä yhtä kaikki pasifismi/ruohonjuuridemokratian ja hierarkia/väkivallan vastakkainasettelun ohella, Ikuisen hämärän maan tavoin kysymys siitä, missä määrin ihmisellä on oikeus valita itse oma tiensä taustastaan riippumatta – ja jos hänelle ei sitä oikeutta suoda, pitääkö hänen ottaa oikeus omiin käsiinsä. Tässä suhteessa se lomittuu Ikuisen hämärän maahan ja toisaalta myös Malafrenaan, jonka sääty-yhteiskunnassa järjestetyt avioliitot ovat normaalia, hyväksyttyä elämää.

Toisaalla ajassa ja paikassa

·

Koska nyt ei ole sopivaa matkustaa laivalla, lentokoneella, junalla tai oikeastaan autollakaan, on hyvä aika siirtyä perinteisiin menetelmiin ja matkustaa kirjallisuuden avulla toisiin aikakausiin, toisiin paikkoihin – olleisiin, oleviin, (vielä) olemattomiin.

Tulin hankkineeksi Vandana Singhin novellikokoelman Ambiguity Machines and Other Stories (Small Beer Press, 2018) taannoisen Tähtivaeltajan kiinnostavan haastattelun ja samassa numerossa julkaistun ”Somadeva – taivaanvirran sutra” innoittamana. Olen eri yhteyksissä valitellut, miten angloamerikkakeskeistä silmiimme ja käsiimme päätyvä spekulatiivinen fiktio on, enkä itse voi juuri asiaa auttaa, koska omakin kielitaitoni on niin kapea. Lisäriesana on, että muista kielistä englantiin käännetyt teokset on niin kovin usein käännetty perin kehnosti.

Delhissä kasvanut ja nykyään Massachusettsissa fysiikan apulaisprofessorina työskentelevä Vandana Singh auttaa asiaan, sillä hän kirjoittaa englanniksi ja kaiken lisäksi erinomaisella, rikkaalla englannilla. Ambiguity Machinesin tieteis-, fantasia- ja maagisrealistiset tarinat kuitenkin ammentavat hyvin vahvasti intialaisesta kertomusperinteestä, kirjallisuudesta ja mytologiasta, välillä niinkin vahvasti että tiesin lukiessani missaavani monta oleellista pointtia koska intialaisen kulttuurin sivistykseni on niin luvattoman kehnolla tolalla. Siinä mielessä voisi toivoa, että Singhiä saisi suomentaa joku asiantuntevampi, tai että edes julkaistaisiin asianmukaisilla alaviitteillä täydennetty versio.

Yhtä kaikki, Ambiguity Machines oli tavattoman kiinnostavaa luettavaa.

Maaliskuussa punnitsin kädessäni – kirjaimellisesti! – George Eliotin viimeiseksi jääneen romaanin Daniel Derondan (1876) tuoretta suomennosta (Alice Martin, WSOY 2020), mutta ajatus siitä että kirjahyllystä pitäisi löytää tilaa liki tuhatsivuiselle tiiliskivelle sai sitten lopulta turvautumaan e-kirjaversioon.

George Eliot (oik. Mary Ann Evans, 1819–1890) on yksi vuosisatansa keskeisistä englantilaiskirjailijoista ja saksalaisen kirjallisuuden englannintajista, ja Daniel Deronda kuuluu hänen tärkeimpiin teoksiinsa. Pintapuolisesti se on kertomus kahden maalaisaatelistoa lähellä olevan nuoren identiteettiongelmista, ihmissuhteista ja elämänkolhuista, mutta mutta ei kirjaa voi minään pelkkänä romanttisena kertomuksena sivuuttaa. Kuten Alice Martin jälkisanoissaan toteaa, kirja ennakoi juutalaista sionismia muutamaa vuosikymmentä ennen kuin aate sai nimensä, ja on ilmeisesti innoittanut ja rohkaissut useita varhaisen sionismin merkkihenkilöitä siihen aikaan kun ”sionismilla” tarkoitettiin sitä että juutalaisilla pitäisi olla oma valtio, eikä sitä että ko. valtio saa tehdä ihan mitä tahansa mieli tekee kenenkään paheksumatta. Eliot itse ei ollut juutalainen, pikemminkin sekulaari humanisti, mutta ystäväpiirinsä kautta hän oli hyvin perillä juutalaisesta perinteestä ja juutalaisiin kohdistuneista vainoista vuosisatojen aikana. Eliotin kuvaus kirjassa keskeiseen rooliin nousevista englantilaisista juutalaisista on sävykäs ja nyrpistelee nenäänsä ajan stereotypioille.

Kirjan alkupuolella vaikuttaa siltä, että päähenkilö onkin nuori, hemmoteltu ja ylivertaiseen kauneuteensa turhankin itsevarmasti luottava neiti Gwendolen Harleth, joka joutuu yllättäen tilanteeseen, jossa hänellä on – vastoin koko paapottua aikaisempaa elämäänsä – valittavanaan vain huonoja vaihtoehtoja. Hän valitsee niistä sen jota arvelee vähiten huonoksi – joissain suhteissa jopa mainioksi – ja huomaa pian erehtyneensä pahan kerran. Nimihenkilö Daniel Deronda, sukutaustastaan tietämätön aatelisherran ottopoika, astuu mukaan ensin neiti Harlethin satunnaistuttavuutena, sitten salaisena pienenä ihastuksena ja hetkittäin luottoystävänä samalla kun hänen oma tarinansa ja oman paikkansa etsintä nousee kirjassa koko ajan keskeisemmälle osalle. Kirjan jokseenkin ainoa selkeästi epämiellyttäväksi kuvattu henkilö poistuu lopulta kuvioista turhankin arvattavalla tavalla, ja lopussa sekä Gwendolen että Daniel ovat molemmat aivan uudessa, ennenkokemattomassa elämäntilanteessa matkalla kohti jotakin, mistä eivät voi etukäteen tietää.

(Oliko tarpeeksi epäselvästi sanottu niin ettei tuota voi pitää spoilerina?)

Valtavasta sivumäärästä huolimatta Daniel Deronda on sujuvaa luettavaa, mistä iso kiitos kuuluu tietysti Alice Martinille, joka osaa pitää tekstissä mukavan vanhahtavan sävyn, mutta niin ettei vanhahtavuus tee tekstistä raskasta. Singhin novellikokoelmasta poiketen Derondassa on myös alaviitteitä ja selityksiä, jotka valaisevat kirjassa ajan tavan mukaan runsaasti viljeltyjä sitaatteja, ajan uutistapahtumia ynnä muuta tarpeellista. Paperikirjassa viitteet ovat ilmeisesti kirjan lopussa, e-versiossa näppärästi lukujen lopussa, mistä ne on helppo vilkaista silloin kun luvun asiat ovat vielä hyvin mielessä.

Kirjailijuutta koronan aikaan

·

Postihenkilö koputti ulko-ovelle. Kun pääsin avaamaan, hän seisoi asianmukaisesti muutaman metrin päässä portaista ja osoitti portaille jättämäänsä pakettia. Näin kotiinkuljetukset nykyään toimivat.

Josh ”Bird Box” Malermanin toisen romaanin Punainen piano (alkuteokseltaan Black Mad Wheel) suomennos on siis ilmestynyt. Tämä on itsenäinen tarina, joka ei liity Lintuhäkin maailmaan, vaikka Malerman onkin sittemmin palannut jatkamaan esikoisensa tarinaa. (Siitä tulee puhetta tuonnempana.) Suomensin kirjan melkoisen tiiviissä tahdissa loppusyksystä, sen jälkeen kun olin jättänyt kustannustoimittajalleni Stellalle Pahasilmän ensimmäisen lukuversion. Kustantamolle ja sen väelle Pianon toimittaminen ja taitto tapahtuivat turbulentissa vaiheessa, sillä Otava osti Kariston pitääkseen sen jatkossa samanlaisena itsenäistä tuotantoa tuottavana alamerkkinä, samassa hengessä kuin Like on ollut jo toistakymmentä vuotta. Eikä kirja ehtinyt vielä painoonkaan ennen kuin itse kukin joutui pandemiasyistä etätöihin.

Vaikka minun tapauksessanihan minä olen jatkanut lähitöitä hyvinkin samaan tahtiin ja samalla rytmillä kuin aikaisemminkin. Isoin ero on, että S. tekee etätöitä kotosalla, joten en ole aivan yhtä lailla oman työhuoneistoni herra kuin mihin olen arkipäivisin tähän asti tottunut. Työrauha on kyllä enimmäkseen pysynyt erinomaisen hyvänä, silloinkin kun jommallakummalla – tai molemmilla – on etäpalaveri meneillään. Onneksi meillä on useampi huone, ja ovia niiden välissä.

Oikeastaan kävi hyvä onni siinä, että tulin pari kuukautta sitten hankkineeksi uuden kannettavan tietokoneen, kun edellinen, kahdeksanvuotias yksilö, osoittautui kyvyttömäksi päivittymään uusiin käyttöjärjestelmäversioihin ja oli siis turhan altis viruksille sun muille epämiellyttävyyksille. Kyllä, olisihan käyttöjärjestelmän voinut vaihtaa vaikkapa johonkin Linux-distroon, mutta toisaalta minulla on monia (oikein ostettuja ja hintaviakin) ohjelmistoja sekä työ- että harrastuskäyttöön, jotka sitovat minua jompaan kumpaan isoon kaupalliseen käyttöjärjestelmätoimittajaan. Ja olen enimmäkseen pitäytynyt niistä kahdesta siinä, joka ei pakota minua laitepuolella olemaan yhden ainoan monopolifirman vankina.

Toinen motiivi koneen vaihtoon oli sekin, että uutukainen on aika paljon keveämpi mukana kuljetettava kuin edellinen järkäle. Ennen koronaa ja etäpalavereja ehdin kuljettaa sitä pariinkin lähituntumakokoukseen. Ja kolmas motiivi oli, että edellisen kannettavien ominaisuuksiin kuului sietämättömän äänekäs tuuletin. Uutukainen on liki pitäen äänetön.

Ja uutukaisella on kohtuullisen näppärää olla etäyhteyksissä ilman että minun tarvitsisi viritellä isoon pöytäkoneeseeni kiinni mitään ulkoista videokameraa: mikrofonejahan minulla on tietokoneissani kiinni tuon tuostakin, musiikin äänittämistä varten.

Kävin juuri äsken parituntisen palaverin kustannustoimittaja-Stellan kanssa. Hän on lukenut kuunvaihteessa saamansa Pahasilmän uuden käsikirjoitusversion, ja puimme läpi siitä nousseita kysymyksiä, ideoita ja parannusehdotuksia. Romaanin tarina on nyt jäsentyneempi ja toimivampi kuin syksyn käsikirjoitusversiossa, mutta sehän ei tietenkään tarkoita sitä etteikö parannettavaa olisi. Hyviä ideoita ja kehityskohteita tuli listattua palaverin mittaan paljon.

Parannettavaa on aina, ja aina parempi että parannusideat saadaan tekstiin ennen kuin teksti lähtee painoon. Tämä ratkaiseva vaihe tapahtuu näillä näkymin joulukuun alussa, ja jos niin hyvin käy, valmis kirja on kirjailijan ja lukijoiden käsissä joskus ensi vuoden helmikuun alkupuolella.

Sitä ennen lomittelen työntekoani suomentamisen ja oman romaanin editoinnin välissä. Sovittuna on kaksikin käännöshanketta, molemmat kirjailijoilta joita olen suomentanut ennenkin. Toinen tapaus, se johon ryhdyn ensiksi, on minun kohdallani kuitenkin ensikertalaistapaus toisessa suhteessa: kyseessä on kirja, joka joku on suomentanut ennenkin, vuosikymmeniä sitten. Kustantaja kuitenkin katsoi, että vanha käännös on niin hätäinen, hutiloitu ja kömpelö, että kirja ansaitsee uuden tulemisen, ja tarjosi hanketta minulle. Olen tuon vanhan käännöksen lukenut itsekin, vuosia sitten, mutta en kyllä muista siitä paljoakaan. En aio palata siihen kuin korkeintaan vasta oman suomennokseni valmistumisen jälkeen, enkä aio myöskään paneutua tällä erää… mmm… erään toisen taiteenalan teokseen, joka on tästä romaanista saanut ideansa ja innoituksensa. Tämä työ on tarkoitus tehdä alkuperäinen romaani edellä. Se ansaitsee sen.

Lyhyellä listalla

·

Minulle soitettiin muutama viikko sitten iloisella asialla. Ei, ei tarjottu puhelinliittymää, sähkösopimusta eikä ”edullista” lainaa, vaan kerrottiin että minun suomennokseni Tim Peaken kirjasta Kysy astronautilta (Into 2019) on valittu yhdeksi kolmesta J. A. Hollo -tietokirjakäännöspalkintoehdokkasta. Asia on ollut ns. embargon alaisena tähän asti.

Alunperin sekä Hollo- että kaunokirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoehdokkaat oli määrä julkistaa tänään Oodi-kirjaston tilaisuudessa, mutta perin ymmärrettävistä syistä tämäkin tilaisuus ehdokkaiden haastatteluineen peruutettiin. Kummankin ”sarjan” lopulliset palkitut julistetaan huhtikuun 9. päivänä – Mikael Agricolan päivänä, siis – ja sekin tapahtuu nykyhetken koronahillittyyn nettityyliin.

Täytyy myöntää, että ehdokkuus oli aikamoinen yllätys, ja vieläkin yllättävämmältä se tuntuu kun on selannut aikaisempien vuosien voittajien luetteloa. Listalla on melkomoisen painavaa asiaa, jonka rinnalla Peaken leppoisankepeä, nuorehkolle (no, tai ainakin nuorekkaalle) yleisölle suunnattu teos tuntuu aika kevytsarjalaiselta. Mutta sepä juuri on tainnut olla pointtikin, kuten perusteluissa kerrotaan:

Tekniikka ja tiede ovat Peaken tekstissä harvinaisen helposti omaksuttavassa muodossa kiitos yleisökysymyksiin perustuvan formaatin. Suurkiitos kuuluu myös J. Pekka Mäkelän letkeälle ja samalla tarkalle suomennokselle, joka tavoittaa nautittavasti Peaken välittömän ja innostuneen tyylin. Astronautin työhön liittyvän terminologian ja tieteellisen asiasisällön suomentaja taitaa suvereenisti. Näin hyvin suomennettuja suuren yleisön tietokirjoja tarvitaan aina.

Eikä siinä mitään. Minulle, jonka avaruuslentokiinnostus (kuten olen tainnut moneen kertaan kertoa) sai alkunsa heinäkuussa 1969, kun isä ja äiti herättivät minut katsomaan Apollo 11:n ensimmäistä kuukävelyä suorassa lähetyksessä, tämä oli kerrassaan hieno hanke, ja tykkäsin itsekin Peaken rennosta kirjoitustyylistä. Silläpä sitä oli mukava myös suomentaa.

Ennen lopullisen palkinnonsaajan julistusta pitäisi painosta putkahtaa myös tuorein suomennokseni, Josh Malermanin romaani Punainen piano (Karisto). Kiinnostava hanke sekin, kirja jossa muusikkokirjailija pääsi leikittelemään hieman äänitekniikallakin ja harrastajamuusikkosuomentaja sai pähkäillä muun muassa erinäisiä, ilmeisen tarkoituksellisia anakronismeja.

Muuten olen, työn puolesta, työstänyt uutta versiota Pahasilmästä, joka matkaa lähiaikoina taas kustannustoimittajalle… kunhan selvitän päässäni, mikä on se yksi lisäpalikka, mikä tarinan loppupuolelta vielä puuttuu, ja höylään sekä vanhaa että uutta tekstiä istumaan kaikkiin niihin muutoksiin, lisäyksiin ja poistoihin, joita edellisen version jälkeen romaanikässäriini on ilmestynyt.

Aviollisia asioita Ekumeenissa (ja muita kertomuksia)

·

Harvoin, hyvin harvoin, käy niin että kaunokirjallista teosta lukiessa mieleen pälkähtäisi yhtäkkiä: Tämä olisi kiva tenttiä. Ursula K. LeGuinin novellikokoelma Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita (suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2019) kuitenkin sai tälläisen pälkähdyksen aikaan. Tavallaan se ei ole mikään ihme: LeGuin on aina käyttänyt tieteisromaaniensa tieteenä vanhaa oppialaansa sosiaaliantropologiaa, ja tässä kokoelmassa hän on päässyt toden teolla leikittelemään tämän tieteen aineksilla. Minä olen itse 1990-luvulla lukenut aika paljonkin sukulaistieteenhaaraa eli kulttuuriantropologiaa, joten…

Maailman syntymäpäivä koostuu kahdeksasta 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina kirjoitetusta pitkästä novellista – tai voisi myös sanoa, että seitsemästä novellista ja yhdestä pienoisromaanista, sillä kokoelman päättävä, yli satasivuiseksi ladottu ”Kadotetut paratiisit” on kyllä jotakuinkin pienoisromaanin mittainen. Se poikkeaa paketin muista tarinoista myös siinä, että se ei liity LeGuinin monien tieteistarinoiden ”Hainilaiseen maailmaan”, vaan on itsenäinen kertomus eräänlaisesta pienoismaailmasta, monien sf-kirjailijoiden lempiteemoihin kuuluvasta sukupolvialuksesta matkalla Maasta kohti jotakin toista tähteä, jota kiertää (mahdollisesti) asumiskelpoinen planeetta. Välillä tarina uhkaa sortua yhteen sukupolvialustarinoiden kliseeseen kun aluksella nousee valtaan uskonnollinen kultti, mutta tarina mutkaakin lopulta toiseen suuntaan.

Kokoelman niminovellista LeGuin toteaa kirjan antoisassa esipuheessa, että se ”saattaa tapahtua tai saattaa olla tapahtumatta jossakin päin Ekumeenin maailmaa”, ts. ”Hainilaista maailmaa”, jossa ihmiskunta on alkuaan peräisin Hain-nimiseltä planeetalta, jonka asukkaat ovat joskus miljoona vuotta sitten levittäneet vähän geenimuunneltuja ihmisiä lukuisille (osin sittemmin unohtuneillekin) planeetoille ympäri Linnunrataa ikään kuin laboratoriokokeina. Sittemmin on syntynyt ”Ekumeeniksi” kutsuttu liike, joka yrittää saattaa nämä maailmat taas yhteyteen toistensa kanssa, mutta puuttuen mahdollisimman vähän siihen millaiseksi elämä, tavat ja yhteiskunnat ovat missäkin muotoutuneet kuluneiden vuosituhansien mittaan.

Muut kuusi novellia ovat selkeästi hainilaistarinoita, ja yhtä lukuun ottamatta ne kietoutuvat eri planeettojen kulttuurien sukupuolielämään ja avioliittoihin liittyvään tapakulttuuriin. Aloitusnovelli ”Täysikäistyminen Karhidessa” suorastaan huokuu kirjoittajan riemua siitä, että hän on päässyt palaamaan Pimeyden vasemman käden maailmaan tutkiskelemaan tarkemmin, miten aviolliset asiat hoituvat yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat sukupuolettomia muulloin kuin kiima-aikansa, kemmerin, kuluessa, jolloin heistä saattaa tulla milloin mies- ja milloin naispuolisia. Selkeästä etnografisesta latauksestaan huolimatta tarina on samalla lämmin ja mehevän aistillinen.

LeGuinin mukaan ”Rakkaus jota ei valittu” ja ”Vuoriston tapoja” ovat ”tapakomedioita”, mutta minun silmälleni ehkä enemmänkin eräänlaisessa venäläisen kirjallisuuden vähän surumielisen haikeassa mielessä. ”Aineistoa Seggrin oloista” ja ”Yksinäisyys” ovat puhtaimmin antropologisia tarinoita, ensimmäinen kokoelmana katkelmia pitkän ajan kuluessa laadituista raporteista ja jälkimmäinen kuvauksena siitä, miten syrjäiselle ja tapakulttuuriltaan (meidän ja ekumeenilaisten silmissä) melkoisen vastenmielisen brutaalille planeetalle pienenä päätynyt tutkijoiden lapsi sopeutuu uuden kulttuurin elämään ja alkaa pitää sitä vanhempiensa kulttuuria luontevampana, omana kotinaan.

”Vanha Musiikki ja orjanaiset” jatkaa Neljä anteeksiantoa -romaanin neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan ketjua viidentenä lenkkinä ja on tämän kokoelman kertomuksista ehkä toiminnallisin.

Ursula K. LeGuin on yksi lempikirjailijoitani, suuria esikuviani, ja olen tavattoman iloinen siitä että Vaskikirjat jaksaa suomennuttaa hänen teoksiaan. Jyrki Iivosen käännösjälki on enimmäkseen vallan sujuvaa, mutta on kyllä sanottava että Maailman syntymäpäivän tapauksessa vielä yksi huolellinen kustannustoimittajakierros olisi tehnyt oikein hyvää. Painettuun tekstiin on jäänyt jonkin verran lapsuksia ja kömpelyyksiä sekä jokunen kirjoitusvirhe, ei paljon, mutta sen verran että ne pistävät siellä täällä kiusallisesti silmään muuten hyvän tekstin seasta.

Meillä aina vieraanamme

·

Tuomas Aivelon Loputtomat loiset (Like 2019) oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana samaan aikaan kun Hunan romaanipuolella, ja nousi saman tien ”tuo pitää lukea ensi tilassa” -listalle. Listan purkaminen edes tähän asti on vain vienyt tovin…

Kirjan sinänsä tyylikäs kansikuva on oikeastaan harhaanjohtava: suurin osa Aivelon käsittelemistä (enimmäkseen ihmisen) loisista on yksisoluisia, ns. alkueläimiä, bakteereja ja viruksia. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi guineanmato, joka saa lukijan tyytyväiseksi siitä ettei kirjassa ole kuvitusta. (Jos haluat googlata, googlaa omalla vastuulla. Kyseessä ei todellakaan ole maailman miellyttävin matkatoveri.)

Eräänlaisena kehyskertomuksena kulkee Aivelon kertomus kenttätutkimuksista Madagaskarilla hiirimakien parissa – tai, jos tarkempia ollaan, hiirimakien loisten parissa. (Hiirimaki on turvallisempi googlattava. Ne ovat söpöjä.) Kirjan varsinainen teksti keskittyy kuitenkin ennen kaikkea ihmisen loisiin, niiden historiaan, evoluutioon, merkitykseen ja tulevaisuuteen, sekä monien loisien huomattavan kiinnostavaan ja mutkikkaaseen lisääntymiskiertoon. Ihmisen solumäärästähän on enemmistö muita kuin varsinaisia ihmissoluja, mutta kirja rajaa pois kaikki harmittomat ja hyödylliset bakteerit ja muut pieneliöt, joita muun muassa suolistomme on pullollaan. Kirja keskittyy vahingollisiin.

Isosti tilaa saavat toki muutamat maailmanlaajuiset epidemiat Euroopan keskiajan mustasta surmasta (Euroopan) sadan vuoden takaiseen ”espanjantautiin”, isorokkoon, lavantauteihin, tuhkarokkoon, malariaan, kausi-influenssoihin ja niin edelleen. Kiinnostavia detaljeja piisaa, vaikkapa se että 1910-luvun lopun tappava influenssaepidemia sai ”espanjantauti”-nimensä siksi, että sitä ei niinkään esiintynyt Espanjassa: maa pysytteli erossa ensimmäisestä maailmansodasta ja piti terveydenhuollon infransa kunnossa, joten epidemia tunnistettiin ensimmäisenä siellä, ja kun sairastuneet saatiin hoidettua ennen kuin he ehtivät tartuttaa puolta kansakuntaa (ja ennen kaikkea rintaman kehnoissa oloissa ja surkeassa hygieniassa kituneita sotilaita, joita tauti tappoi enemmän kuin vihollisen tai omat luodit).

Kiinnostavaa on myös, että ei-eurooppalaisten perimän neandertalilaisilta periytyvä 1 % geeneistä on pääsääntöisesti immuniteettiin liittyviä geenejä. Osa nykyäänkin yleisistä (loisten aiheuttamista) tartuntataudeista on peräisin jo paleoliittiselta ajalta, osa on hyvinkin äskettäin kehittyneiden tai tuoreeltaan toisista eläinlajeista mutaatioiden ansiosta ihmiseen loikanneiden eliöiden tuottamia.

(Loikkauksia on tapahtunut myös ihmisestä muihin eläimiin. Ihmisen loisena edellä mainittu guineanmato on jäämässä tappiolle, koska sen lisääntymiskierto tunnetaan hyvin ja torjunta on helppoa. Mutta on merkkejä siitä, että aikaisemmin ainoastaan ihmisessä lisääntynyt elikko on alkanut asustella myös koirissa.)

Loisten tulevaisuudesta on myös syytä puhua. Vaikka osa, eh, perinteisistä, loisistamme on häviämässä (pitäisikö niitä suojella kuten muitakin eläimiä joiden kannat ovat vaarantuneet?), uusia kehittyy ja, etenkin, leviää entistä vauhdikkaammin matkustamisen ansiosta pienenneessä maailmassa. Monessa suhteessa on jopa hyvä niin: on merkkejä siitä, että allergioiden ja autoimmuunisairauksien yleistyminen saattaa (ainakin osittain) johtua siitä, ettei ihmiselimistön immuunipuolustusjärjestelmällä ole turhan hygieenistyneessä maailmassa tarpeeksi ns. oikeita töitä. Kaikki loiset ovat (määritelmän mukaan) vahingollisia, mutta kaikki loiset eivät ole kovin vahingollisia silloin jos ravitsemus ja muu terveys sekä rokotusten tarjoama laumasuoja on kunnossa. Mutta mikäli näissä asioissa on ongelmia, saattaa yleensä suhteellisen vaaraton ja ohimenevä sairauskin – vaikkapa polio tai tuhkarokko – osoittautua tappavaksi tai vammauttavaksi.

Helppoja ja yksiselitteisiä vastauksia ei tarjoa tämäkään tutkimusala.