Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Vanhan väitteen mukaan uutiset ovat enimmäkseen negatiivisia siksi, että ikävät asiat ovat poikkeuksellisia – siis uutisarvoisia. Hyviä ja mukavia asioita tapahtuu niin taajaan ja niin arkisesti, ettei niitä tarvitse niin mainita.
Hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa (De meeste mensen deugen / Humankind, suom. Mari Janatuinen, Atena 2020) pyrkii, suomenkielisen nimensä mukaisesti, tavallaan rehabilitoimaan historian hyvät ja positiiviset kehityskulut. Kirja alkaa ”tosielämän Kärpästen herraksi” monessa paikassa kutsutulla tositarinalla kuudesta tongalaisesta koulupojasta, jotka varastavat veneen ja haaksirikkoutuvat sillä autiolle saarelle, jossa he joutuvat viettämään melkein puolitoista vuotta. Toisin kuin turhautuneen englantilaisopettajan William Goldingin satukirjassa, pojat eivät keksi uskontoja eivätkä tapa toisiaan, vaan järjestävät elämänsä varsin mallikkaasti: he jopa kehittävät konfliktinratkaisuprotokollan, jota riitojen sattuessa noudatetaan tiukasti ja onnistuneesti.
Kuvittelin etukäteen, että kirja olisi sarja juuri tämänkaltaisia tarinoita, mutta olin väärässä. Bregmanin tavoitteena on syvempi analyysi siitä, miksi ihmiskunta on ylipäänsä yhä hengissä. Tämä on nimittäin erinomainen kysymys, kun tiedetään että meitä on alkuaan ollut vain muutama tuhat. Jos ihminen olisi perusluonteeltaan paha ja julma lajitovereitaan kohtaan, homma olisi lopahtanut jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Tältä(kin) pohjalta Bregman hylkää Thomas Hobbesin (1588–1679) ajatuksen siitä että vain sivistyksen ohut pintakalvo estää meitä muuttumasta raakalaisiksi, mutta yhtä epäuskottavana hän pitää Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) käsitystä siitä että ihminen on luonnostaan hyvä, mutta sivistys tekee meistä pahoja. Näistä kahdesta Bregman kuitenkin kallistuu Rousseaun suuntaan painottamalla, miten vahvasti meissä vaikuttaa satojen tuhansien vuosien mittainen kehitys metsästäjä-keräilijöinä ja miten vähän viimeisten muutaman vuosituhannen maanviljelys, karjanhoito ja sensellaiset muotivirtaukset.
Kirja vertaa esimerkiksi nykyihmisen kallonmuotoa neandertalilaisiin ”serkkuihimme” ja toteaa, että on tapahtunut samanlaista rakenteellista kehitystä kuin villien susien muuttumisessa kesyiksi koiriksi: silmät näyttävät suuremmilta ja aivokopan tilavuus on pienentynyt. Siinä missä koirat näyttävät pennuilta, myös nykyihmiset näyttävät lapsenomaisilta: siitä Bregmanin moneen kertaan käyttämä puolikielinen lajinimitys Homo puppy. Aivojen pienennyt koko ei kuitenkaan ole vähentänyt älykkyyttä, päin vastoin – etenkin sosiaalinen älykkyys ja ns. pelisilmä on parantunut. Sosiaaliset taidot, empatia ja myötätunto ovat myös parantaneet lajimme yksilöiden kykyä oppia lajitovereiltamme.
Sosiaaliset taidot ja yhteisöllisyys aiheuttavat toisaalta ison osan niistä ongelmista ja hirveyksistä, joita lajimme kirjoitettuun historiaan kuuluu roppakaupalla. Useimmat hirviöt ovat, ainakin Bregmanin mukaan, kuvitelleet olevansa hyvällä asialla, ainakin oman yhteisönsä kannalta: esimerkiksi natsit arvelivat edistävänsä Saksan ja saksalaisten hyvinvointia tuhotessaan niitä, joiden kuvittelivat jotenkin vaarantavan sitä. Ongelma on siinä, että luotamme ehkä liikaakin, ulkopuolisiksi tulkittujen kustannuksella, yhteisöihimme – ja karismaattisiin johtajiin. Johtajiksi pyrkii ja pääsee helposti ihmisiä joilla on taipumusta psyko- ja sosiopaattisiin luonteenpiirteisiin, ja koska me uskomme toisten toimivan samoin ajatuksin ja motiivein kuin itsekin toimimme, sosiopaatit pitävät muitakin sosiopaatteina, väkivaltaisin seurauksin. Tällaiset yksilöt ovat kuitenkin poikkeuksellisia, ja Bregman esittelee laajasti toisen maailmansodan aikaisia amerikkalaistutkimuksia, joiden mukaan vain pieni vähemmistö rintamasotilaista ampui vihollista kohti, edes silloin kun heidän oma henkensä oli vaarassa.
Runsaasti lähdeviitteistetyn historian, psykologian ja sosiologian ohella Bregman esittelee liudan hankkeita, jotka hänen nähdäkseen ovat merkkejä entistä paremmaksi kehittyvästä tulevaisuudesta. Näissä kohtaa teksti alkaa vaikuttaa kiusallisenkin naiivilta, etenkin hänen intoillessaan Suomessakin laajaa huomiota saaneista ”avokonttorimaisista” kouluista – meluisista halleista, joiden on käytännössä osoitettu hankaloittavan keskittymistä ja hidastavan oppimista, aivan kuten työpaikkojen avokonttorit vaikeuttavat keskittymistä ja heikentävät työn tuottavuutta.
Silti Rutger Bregman tuo esiin hyviä pointteja ja uuttakin tietoa. Joitakin hänen mainitsemiaan teemoja on mukana myös helmikuun alussa ilmestyvässä Pahasilmässä, joka on näinä päivinä lähdössä taittajan ihmeteltäväksi: kirja on siis minun osaltani, pikkukorjauksia vaille, käytännössä valmis.
Lapsuuskodissamme pyöri Mitä Missä Milloin -vuosikirjojen oheisjulkaisuna painettu suomenkielinen laitos Guinnessin Ennätysten kirjasta. (Kymmenkunta vuotta myöhemmin Suuri ennätyskirja alkoi ilmestyä jonkun toisen kustantamon toimesta, mutta niihin ylikoreisiin ja ylikokoisiin kirjoihin en ole koskaan edes halunnut kajota.) Lyhyet merkinnät tekivät kirjan miellyttäväksi satunnaisluettavaksi, sopivan eksoottiseksi että muusta maailmasta ja muista maailmoista kiinnostuneena jaksoin lukea sen satunnaisina sessioina läpi yhteensä varmaankin useita kertoja. Kirjasta mieleenjääneitä ennätyksiä oli muiden muassa kohta ”maailman pisin romaani”, jota titteliä kantoi – ja kantanee edelleenkin – ranskalaisen Marcel Proustin (1871–1922) vuosina 1913–27 julkaistu moniosainen teos À la recherche du temps perdu, eli suomenkieliseltä nimeltään Kadonnutta aikaa etsimässä. Suomennosta oli tosin ehtinyt Ennätysten kirjan ilmestymisen aikoihin (1968) tulla juuri ja juuri julki vasta kymmenesosa.
Alkusyksystä silmääni sattui kirjakaupassa vasta ilmestynyt, pehmeäkantinen, kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä -laitos, ja se onnistui olemaan sen verran näyttävän näköinen setti että halusin paketin omaan hyllyyni. En ollut tajunnutkaan, miten pitkällinen – ja pätkittäinen – sarjan suomennoshanke oli ollut. Alunperin kahdeksanosaisena julkaistun teoksen kymmenosaisella suomennoksella on ollut peräti neljä kääntäjää:
1: Swannin tie I: Combray (Du côté de chez Swann, premiere partie: Combray, suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen 1968)
2: Swannin tie II–III: Swannin rakkaus,Paikannimet: nimi (Du côté de chez Swann, Deuxième partie: Un amour de Swann, Troisième partie: Noms de pays: le nom, suom. Inkeri Tuomikoski 1977)
3: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä (À l’ombre des jeunes filles en fleurs: Autour de Mme Swann, suom. Inkeri Tuomikoski 1979)
4: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta (À l’ombre des jeunes filles en fleurs:Noms de pays: le pays, suom. Inkeri Tuomikoski 1983)
5: Guermantesin tie I (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1985)
6: Guermantesin tie II (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1986)
7: Sodoma ja Gomorra I–II (Sodome et Gomorrhe, suom. Inkeri Tuomikoski 1989)
10: Jälleenlöydetty aika (Le Temps Retrouvé, suom. Annikki Suni 2007)
Pitkä prosessi näkyy kokonaispaketissa, eikä valitettavasti hyvässä mielessä. Erityisesti ykkösosa olisi kaivannut huomattavan kipeästi paljon jämäkämpää kustannustoimittamista, alkaen siitä että kääntäjät ovat esimerkiksi jättäneet yhdysmerkin pois ”Léonie tädin” kaltaisista ilmauksista. Osissa 1–9 on vielä repliikkien keskellä olevia johtolauseita jätetty lainausmerkkien sisään, mikä tekee muutenkin mutkikkaita lause- ja virkerakenteita entistäkin vaikeammiksi seurata.
Proust ei muutenkaan tee tekstiään lukijalle helpoksi. Seuraavaa kappaleenvaihtoa saattaa joutua odottamaan useamman sivun, ja niissä osissa jotka on jaettu lukuihin, luvulla saattaa olla pituutta useamman sata sivua.
Tässä ulkoa tyylikkäässä uudessa laitoksessa on sisällön suhteen valitettavasti menty sieltä mistä aita on matalin. Teksti on skannattu alkuperäisistä kirjoista kuvina, muuttamatta sitä takaisin tekstiksi – ja etenkään oikolukematta mitään – ja läntätty sitten sivulle vain mitenkuten suoraan. Näin ollen kirjasinleikkaukset vaihtuvat osasta toiseen, ja suurimmassa osassa kirjoja teksti on sivulla ärsyttävästi aavistuksen verran vinossa. Löytyipä joukosta sivu, jossa skannaaja on rajannut huolimattomasti ja toisesta reunasta uupuu alkusivun alueella viimeinen kirjain.
Kun Annikki Sunin (1941–2012) suomennos Jälleenlöydetystä ajasta ilmestyi, muistan useankin yhteisen tutun toivoneen suureen ääneen, että Suni jatkaisi työtä suomentamalla uudelleen myös muut osat. Viimeiseen osaan päästyäni en totisesti ihmetellyt: aikaisemmin raskaasti ja kömpelösti polveilleet monilauseiset, sulkulausekkeiden(kin) pätkimät virkkeet tuntuivat heräävän eloon, lähtevän lentoon. Pääosan urakasta huhkinut Inkeri Tuomikoski (1935–2004) oli kyllä ammattitaitoinen suomentaja, mutta Annikki Suni oli mestari – minkä lisäksi hänellä on ollut uuras ja osaava kustannustoimittaja, toisin kuin Tuomikoskella.*
Volter Kilven Alastalon salissa -klassikkonsa lukeneet ovat jo saaneet osansa siitä miten Proust kirjoittaa. Kadonnutta aikaa etsimässä saattaa yhtä lailla pysähtyä useiksi sadoiksi sivuiksi seurapiirikekkereille, pohdiskella läsnäolijoiden kommenttien tai olemusten – tai sukutaustan – mieleen tuoneita asioita ja ajatuksia, tai vaikkapa tilanteessa mieleen juolahtaneita taidefilosofisia seikkoja muutaman aikakausjulkaisun artikkelin verran. Aikakausikin on melkein sama kuin Kilvellä: Proustin kertojahahmo – joka pysyy enimmäkseen nimettömänä, mutta jonka sukunimeksi mainitaan ohimennen yhdessä osassa ”Proust” ja etunimeksi parissakin osassa ”Marcel” – syntyi, kun Ranskan viimeinen keisari Napoleon III joutui luopumaan vallasta katastrofaalisen Saksan-sodan seurauksena 1870, ja viimeiset osuudet tapahtuvat suunnilleen 1920-luvun alussa. Tarkkoja ajankohtia ei missään mainita, mutta Ranskan historiaa tunteva saa vinkkejä siitä miten maan kahtia jakanutta Alfred Dreyfusin oikeustapausta (1894–1906) milloinkin käsitellään ihmisten puheissa ja asenteissa.
Proustin kuvaama aika tunnetaan nimellä Belle époque, kaunis aika, ja Proust kuvaa nimenomaan ajan pintapuolisesti katseltuna kaunista puolta: vaurasta porvaristoa ja ennen kaikkea aatelistoa, joka on pitkälti säilyttänyt asemansa siitä huolimatta, että Ranska on nyt tasavalta. Luokkatietoisuus kukoistaa, ja kunkin aatelistaustaisen sijoitus eräänlaisella ranking-listalla tiedetään hänen sukunsa ja sukulaistensa tittelien perusteella. Porvarissäätyläisiä hyväksytään seurapiireihin, jos he ovat riittävän rikkaita, tai heillä on muita, esimerkiksi taiteellisia meriittejä – tai mahdollisia tulevia taiteellisia meriittejä, kuten teoksen kertojalla, kirjailijanurasta haaveilevalla nuorukaisella. Hän on varakkaan porvarisperheen ainoa lapsi, ja vakavan astmansa vuoksi perhe(kään) ei oleta hänen tekevän elämällään koulun jälkeen muuta kuin haaveilevan kirjailijanurasta ja käyvän seurapiirikutsuilla tarkkailemassa ihmisten elämää ja käyttäytymistä toisaalta sivustakatsojana, toisaalta osallisena.
Hänen (kirjoissa kuvattu) elämänsä keskittyy lähinnä kolmeen paikkaan, lapsuuden Combray’hin, Balbec-nimiseen Normandian rantalomakohteeseen missä hän viettää pari kesää lääkärin määräyksestä (molemmat fiktiivisiä paikkakuntia) sekä Pariisin hienostokaupunginosaan Faubourg Saint-Germainiin, jossa hänen suosimansa seurapiirit, ”salongit”, kokoontuvat miltei päivittäin. Jossakin mielessä hän toimii kuin etnografi, joka tarkastelee yhteisön toimintaa osallisena, mutta samalla ulkopuolisena tarkkailijana. Hän kiinnittää runsaasti huomiota salonkien sisäisiin hierarkioihin ja valtapeleihin: irvokkaillaan tämä näkyy omaisuutensa menettäneessä pikkuaatelisessa, joka kutsutaan porvarisrouva Verdurin’in ”pikku piiriin” vain siksi että hänelle voitaisiin ilkeillä hänen puhevikansa ja sosiaalisen kömpelyytensä tähden.
Toisaalta kyseessä on myös (fiktiivisen) Guermantes’in ruhtinaallisen suvun tarina muutaman vuosikymmenen ajalta, ja siitä kuinka säätyjen väliset muurit ovat ylitettävissä taloudellisen ja kulttuurillisen pääoman avulla – ja toisaalta siitä, miten isien ”synnit” eivät välttämättä periydy aivan niin sinnikkäästi. Combray-osassa kertojan perheen naapurissa asuva vauras sivistysporvari Charles Swann jää seurapiirien ulkopuolelle mentyään naimisiin ”puolimaailman naisen” kanssa. (Swannin rakkaus -osa on takauma tämän suhteen historiasta.) Swannin kuoleman jälkeen vauras leski on kuitenkin riittävän säädykäs päästäkseen uusiin naimisiin aatelisherran kanssa, ja tämä (ja raha) tekee Swannin tyttärestä varsin arvostettavan naimakaupan: hänestä tulee ruhtinatar.
Aivan niin, Belle époque’n ajan säätyläiset eivät katsoneet rakkauavioliittoja hyvällä, vaan naimakaupat olivat sukujen välisiä, taloudellisesti kannattavia sopimuksia – ja mahdollisuus toisaalta korjata hienon suvun huonot finanssit alempisäätyisen perheen omaisuudella, tai alempisäätyisen perheen mahdollisuus säätynousuun. Jos perheellä on riittävästi rahaa, sen tytär saattaa olla hyvä naimakauppa vaikka perheellä olisi peräti juutalaista sukutaustaa – siitä huolimatta että eletään Dreyfusin jutun ja valtoimenaan riehuvan antisemitismin maassa.
Järjestetyt avioliitot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että rakastaja- ja rakastajatar-instituutiot kukoistavat. Kiinnostavaa kyllä Proust kuvaa nämä kuviot avoimen biseksuaalisiksi. Hänen romaaninsa mukaan ei ole mitenkään poikkeuksellista, että naisella on rakastajattaria ja miehellä rakastajia – tai molempia. Toisaalta hän kuvaa homoseksuaaliset suhteet vähintäänkin iljettäviksi ja vie tämän kuvailun äärimmilleen Guermantes’in sukuun kuuluvan paroni de Charlusin myöhempien aikojen S/M-tuntihotelliseikkailujen raportoinnissa. Voi olla että homoseksuaalisuuden nyreksintä oli välttämätöntä kirjan saamiseksi julki, sillä kirjailija-Proust oli itse tiettävästi homoseksuaali.
Kertoja-päähenkilö ei kuitenkaan suvaitse kaikkea itse, etenkään silloin kun kyseessä on oma etu. Paketin ahdistavimmassa Vanki-osassa hän kutsuu Balbec-ihastuksensa Albertinen asumaan Pariisin kotiinsa ja estää tätä tapaamasta ystävättäriään tai oikeastaan ketään muutakaan, ellei kertoja ole itse paikalla: hän epäilee, että Albertine on häntä kiinnostuneempi naisista – monista naisista! – ja että tällä on ollut seksisuhteita useimpiin ystävättäriinsä. On mahdollista että näin on ollutkin – Albertinen ja hänen ystävättäriensä (myöhemmin) kertomukset ovat varsin ristiriitaisia. Kertoja on pohjimmiltaan vain sisäistänyt vierailemiensa seurapiirien harjoittamat valtapelit ja kohdistaa niitä nyt ainoaan vallassaan olevaan ihmiseen, kunnes tämä saa tarpeekseen siitä ettei kosintaa, kihlausta tai avioliittoa ole selvästikään koskaan tulossa. Hän on ollut, ilmeisesti vuosia, pelkästään kertojan jokailtainen vuoteenlämmittäjä.
Tavallaan tekisi mieleni suositella Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin aloittamista Jälleenlöydetystä ajasta, eikä vain siksi että se on käännöksenä kaikkein onnistunein. Siinä myös summautuu monia romaanin suuria teemoja tavalla, joka voisi hyvinkin tehdä edeltävät yhdeksän osaa helpommin sulaviksi ja ymmärrettävämmiksi. Sillä juuri tämä osa tuo esiin tarinalle niin oleellisen muistamisen, juuri tässä osassa konkreettiset asiat, tapahtumat, kosketukset, äänet ja maut herättävät ne muistot, jotka on edellisissä osissa kerrottu. Aivan niin, ikoninen lehmuksenkukkateellä kostutettu madeleine-leivos vain vilahtaa Combrayn alkupuolella ja tässä päätösosassa se vasta saa sen merkityksen jonka kirjallisuudenhistoria (ja meemit) ovat sille antaneet.
Mutta suosittelen silti ensin visiittiä Alastalon salissa, enkä vain siksi että kyseessä on muutaman tuhatta sivua lyhyempi kirja. Se on myös eheämpi, jouheampi ja paljon paljon hauskempi.
___ * Ammattitaitoiselta kustannustoimittajalta olisi tuskin jäänyt huomaamatta käsittämätön ja nolo lapsus, jossa Hannibalin mainittiin osallistuneen ”Cannesin taisteluun”.
Heinäkuun puolella, matkalla Maarianhaminaan, yövyimme perinteikkäässä Bore-laivahotellissa, joka nykyään kuuluu Forum marinum -nimiseen merimuseokokonaisuuteen. Koska seuraavien päivien suunnitelmiin kuului Ahvenanmaan loistava Sjöfartsmuseet ja Pommern, vilkaisimme Aurajoen rantaan kiinnitetyt museoalukset vain pintapuolisesti ja menimme sitten syömään museokokonaisuuden laidalla olevaan Göran-nimiseen ravintolaan. Ravintolasalin toisessa laidassa oli kymmenmetrinen, iäkkään näköinen purjevene selvästikin sille rakennetussa tilassa, mastot pystyssä ja purjeet nostettuina. Daphne!
Göran Schildtin (1917–2003) mainekkaiden merimatkakirjojen veneklassikko oli minulle nimenä tuttu jo kaukaa. Minähän olen viettänyt puolet nuoruuttani meri- ja merimatkakirjallisuuden ääressä: jostakin syystä en kuitenkaan ollut koskaan tarttunut Daphne-kirjoihin, siitäkään huolimatta että niitä oli omassakin hyllyssä kaksin kappalein äidinperintönä.
Kotiin päästyä tuli tunne, että sivistyksen puute oli aika korjata. Niinpä kirjastokortti pääsi laulamaan.
Tällä erää sain haalittua Schildtin tuotannosta seitsemän kirjan setin:
Odysseuksen vanavedessä (I Odysseus kölvatten 1951, tekijän lyhentämä ja täydentämä laitos, Lauri Hirvensalon suomennoksen tarkistanut Jaakko Anhava, 1997)
Ikaroksen meri (Ikaros’ hav 1957, suomentanut Eero Ahmavaara 1959)
Aurinkolaiva (Solbåten 1956, Eero Ahmavaaran suomennoksen tarkistanut Jaakko Anhava 1998)
Purjehdukseni Daphnella (Farväl Daphne: 38 års segelfärder i sydliga vatten 1987, suomentanut Kalle Salo 1987)
Kirjoja olisi vielä toinen mokoma, suomennoksiakin lukuisia, mutta ehkä myöhemmin… Lainasiivin on, alaotsikkonsa mukaisesti, Schildtin muistelmat nuoruusvuosista, siitä kehityksestä joka johti siihen että hän päätyi vuonna 1946 ostamaan kymmenkunta vuotta vanhan Daphne-veneen toteuttaakseen haaveilemansa matkan Välimerelle Ranskan jokia ja kanavia myöten (josta Toivematka sitten kertoo). Taustalla oli taidehistorian ja psykologian opintoja, vanhan ajan säätyläispoikien grand tourin tyylinen Saksan, Ranskan ja Italian matka opiskelutoveri Georg Henrik von Wrightin kanssa – sekä talvisodan loppuvaiheissa saatu sotavamma, josta toipumisen aikana Schildt sai sekä tutkinnon suoritettua että kirjoitettua esikoisromaaninsa Önskelekenin (1943).
(Nivusiin osunut räjähtävä luoti vei Schildtiltä lisääntymiskyvyn, mutta ei sitten monien leikkausten jälkeen ilmeisesti vaikuttanut ns. mieskuntoon, libidosta puhumattakaan.)
Nykykirjailija voi vain kateellisena lukea, kuinka Schildt saattoi jo esikoisromaanin julkaisun jälkeen uskoa, että hänellä oli edessään turvattu tulevaisuus kirjailijana. Daphnen ostamiseen tarvittiin sopivasti kohdalle sattunut perintö, mutta matkakirjojen kirjoittaminen mahdollisti sitten uusien, parhaimmillaan yhdeksänkuukautiseksi venyneiden Välimeren-purjehdusten rahoittamisen. Toki Schildt teki muutakin kuin purjehti ja matkakirjoitti: hänen tuotantoonsa kuuluu lukuisten muiden romaanien lisäksi taidehistorian tutkimusta sekä mm. nobelkirjailija André Giden ja hänen hyvän ystävänsä Alvar Aallon elämäkerrat.
Alunperin Schildtin ja hänen lasitaiteilijavaimonsa Mona Moralesin tarkoituksena oli viedä Daphne Välimerelle yhtenä kesänä ja tuoda se takaisin seuraavana. Mutta hyvän telakkapaikan löytäminen sai ruokahalun kasvamaan, ja Daphne vietti seuraavat 39 vuotta Välimerellä, 1960-luvun puolivälistä lähtien Leroksen saarella, josta Schildt ja hänen toinen vaimonsa Christine olivat hankkineet kakkosasunnon. Tässä vaiheessa pitkät matkapurjehdukset jäivät ja Daphnea käytettiin enintään viikon retkiin Kreikan itäisille saarille ja Turkin etelärannikolle.
Mutta Daphnen ja Schildtin purjehdusten maine lepää tietysti ensisijaisesti 1940–1950-lukujen pitkien purjehdusten ja niistä tehtyjen matkakertomusten varassa. Nykylukijan silmin on hetkittäin jopa hätkähdyttävää huomata, miten erilainen maailma on ollut tuolloin, vain muutama vuosikymmen sitten. Purjehdusreittejä jouduttiin suunnittelemaan ottaen visusti huomioon, missä oli vielä purkamattomia miinakenttiä, ja Ranskan jokien penkoilla saattoi nähdä muutama vuosi aikaisemmin päättyneen sodan jäljiltä tuhottujen panssarivaunujen hylkyjä. Monissa paikoissa – ja maissa – Daphne oli ensimmäinen moneen vuosikymmeneen nähty huvialus, ehkä ensimmäinen koskaan. Pitkällä Niilin purjehduksellaan (Aurinkolaiva) Schildt pääsi näkemään jotakin joka oli jo tuhoutumassa: jo Assuanin vanhan padon korottaminen oli nostanut veden tuhoamaan Ylä-Egyptin nuubialaiskylien palmuviljelmiä, ja Gamal Abdel Nasserin suuriin projekteihin kuulunut uusi Assuanin pato tuhosi ne kokonaan.
Tähän aikaan Välimerellä ei myöskään ollut juuri minkäänlaista infrastruktuuria huvialuksille, puhumattakaan siitä että eri maiden viranomaiset olisivat tienneet mitä tehdä kummallista lippua perässään heiluttelevalle pienelle veneelle. Monissa paikoissa Daphnen miehistön ainoana oppaana rannikkoiden purjehdusolosuhteisiin ovat englantilaisten sotalaivojen 1800-luvun alussa laatimat kartat ja kommentaarit. Näistä syistä – ja osittain myös Schildtin melkoisesta yltiöoptimismista, varomattomuudesta ja huolimattomuudesta johtuen – vene ja sen miehistöineen oli monta kertaa aikamoisten katastrofien partaalla. Aurinkolaivan kuvaama purjehdus köliveneellä Niiliä pitkin aina Pohjois-Sudaniin ja sieltä takaisin Port Saidiin on ehkä ääriesimerkki. Tämän kirjan luettuaan ei ihmettele lainkaan, miksi egyptiläiset eivät aikoinaan keksineet sellaista mainiota laivanosaa kuin ”köli”: Niili on täynnä petollisia, jatkuvasti muuttuvia hiekkasärkkiä eikä siellä ole mitään järkeä kulkea muuta kuin matalapohjaisilla aluksilla. Puolentoista metrin syväyksen Daphne juuttui monia kertoja päivässä särkkiin ja välillä irrottamiseen saattoi mennä melkein valvotun vuorokauden ja lukuisten paikallisten auttajien (ja jokihinaajien) avun verran.
Silti Schildtillä tuntuu olleen retkillään itse asiassa aivan mieletön onni. Lukemattomista ”vähältä piti” -tilanteista huolimatta kukaan miehistöstä ei kuole eikä edes loukkaannu (pintakolhuja lukuun ottamatta) ja venekin pysyy ainakin korjattavassa kunnossa. Eräänlainen ääriesimerkki on Aurinkolaivassa: Assuanin vanhan padon suluissa venemoottorin särkkävaurioiden vuoksi jo moneen kertaan korjailtu potkuriakseli hajoaa lopullisesti ja vettä alkaa tulvia kovaa vauhtia sisään. Mutta kas kummaa, heille huikataan rannalta – ruotsiksi: käy ilmi että muutaman sadan metrin päässä sattuu olemaan ruotsalainen konepaja, jonka väli tuntee Daphnen ja sen tarinat ja on valmis korjaamaan veneen sen kummemmitta korvauksitta.
Ikä näkyy myös Schildtin teksteissä. Monia hänen kommenttejaan ”kansanluonteista” ja rodullisista ominaisuuksista – ”neekeri”-sanan käytöstä tietysti puhumattakaan – voi pitää nykyvinkkelistä avoimen rasistisina. Sitä ne toki ovatkin, mutta muistan toki että samanlaista tekstiä löytyi omista maantiedon koulukirjoistani vielä 1970-luvun alkupuolella. Schildtin puolustukseksi – ja kunniaksi – on kuitenkin ehdottomasti mainittava, että hän on aivan valmis korjaamaan käsityksiään aina, jos todellisuus kertoo jotakin muuta kuin mitä hän on etukäteen kuvitellut. Ja niitä kertoja on totisesti paljon. Hänen pohdiskelunsa eri uskontojen eri haarojen erilaisten ajattelutapojen synnystä seutujen luonnonolojen vaikutuksesta ovat toki kiinnostavia. Joissakin toisissa suhteissa Schildt on sitten taas huomattavankin moderni: asiaan epäilemättä vaikutti, että aikaansa nähden huomattavan avoimesti biseksuaali Vivica von Frenckell (myöh. Bandler) kuului sekä lapsuudenystäviin että Daphne-purjehduskavereihin.
Välillä taidehistorioitsija-Schildt tuntuu kyllä olevan kiinnostuneempi raunioista kuin ihmisistä. Niidenkin suhteen hän korjaa moneen kertaan käsityksiään siitä, mikä on saattanut vaikuttaa mihin, ja mitä merkitystä milläkin (temppelien, kirkkojen tai moskeijoiden) rakentamisen tavalla saattaa olla. Erityisesti helsinkiläisenä Alvar Aallon arkkitehtuurin huonoimmista puolista (silloin tällöin) kärsimään joutuvana lukijana voi vain valitella, että Alvar ja Elissa Aalto purjehtivat Daphnen mukana juuri Niilillä: kouluttamatonkin silmä toki huomaa, että Aallon marmoritöherrykset sopivat paljon paremmin Välimeren eteläpuolen ilmastoon kuin tänne Arktiksen kynnykselle.
En olekaan vähään aikaan lukenut merikirjallisuutta: nuorena haaveilin itsekin avomerikelpoisesta veneestä ja maailmalla (tai sen ympäri) purjehtimisesta. Voi kuitenkin olla, että minulle sopii parhaiten näiden seitsemän kirjan kaltainen sohvapurjehtiminen. Schildt on sen verran tasokas kirjailija, että aikamoinen sivumäärä on kulunut sujuvasti ja miellyttävästi. Kääntäjätkin ovat tehneet enimmäkseen erinomaista työtä, hieman heittelehtivää purjehdustermistöä lukuun ottamatta: tietty vanhahtavuus on säilytettu uudistetuissakin laitoksissa. Seitsemän kirjan jälkeen kyllä tuntee purjehtineensa, ja vieläpä maailmassa joka ei ole enää tavoitettavissa kuin kirjoissa ja niiden valokuvissa.
On toisenlaisiakin taiteilijoita. Neljännen romaaninsa juuri julkaissut Tommi Kinnunen kertoi (HS 18.8.) viihtyvänsä paremmin opettajan kuin kirjailijan roolissa. Kirjailijoiden kokoontumisissa Kinnunen ei juuri käy niiden elitismin takia. ”Tunnen niissä olevani renkipoika, joka tulee kyökin kautta juhliin. Paljon mieluummin menen äidinkielenopettajien talvipäiville”, Kinnunen sanoi.
Käyn nimittäin oikein mielelläni esimerkiksi Kirjailijaliiton tai Helsingin kirjailijoiden tilaisuuksissa, Lahden kansainvälisistä kirjailijakokouksista puhumattakaan. Itse en ole kokenut järjestöjä mitenkään erityisen elitistisinä. Minun oma kirjallinen taustanihan on turhantärkeiden snobbailijoiden piirissä ainakin aikaisemmin jossain määrin halveksitussa tieteiskirjallisuudessa, mutta en ole kokenut itseäni mitenkään kyökin kautta tulleeksi runoilijoiden, historiallisten romaanien väsääjien, ns. taideproosan tekijöiden, dekkaristien, painosten kuningattarien, monille kielille käännettyjen, huonon myynnin takia kustantamonsa menettäneiden sun muiden monenkirjavassa seurassa – taideproosan, skandidekkareiden, klassikoiden keskitien romaanien ja fantasian suomentajien seurasta tietysti puhumattakaan. Ehkä sosiaaliset taitoni ovat vain niin heikot, etten ole huomannut?
Toki meitä kirjailijoita ja suomentajia on moneksi. Suurin osa meistä tuntuu olevan varsin introvertteja – kuka ekstrovertti kestäisikään työtä jossa päivät kuluvat yksin työhuoneella omia ajatuksia tuijottamassa? – ja itsellänikin oman rikkumattoman rauhan tarve on aikamoinen. Introvertti on kuitenkin eri asia kuin erakko: se on ollut helppo huomata nyt, kun suurin osa tapahtumisista ja (kirjailijoidenkin) tapaamisista on peruutettu tai siirretty piuhavälitteisiksi. On iso ikävä ihmisiä, kollegoja, kohtalotovereita, niitä jotka ymmärtävät.
Mutta meitä on moneksi. Ei ole kenenkään (kirjailijankaan) velvollisuus hengailla kollegojen seurassa, jos ei huvita, ei tee mieli tai matka on mielihyvän määrään nähden liian pitkä. Different strokes for different folks, kuten Sly-setä niin viisaasti on sanonut.
Toisinaan kohdalle sattuu kirja, joka olisi vuosikymmeniä sitten totaalisesti lumonnut kymmenvuotiaan Pekan, ehkä jokusen vuoden vanhemmankin Pekan. Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) on sellainen mitä suurimmassa määrin.
Kirjan alaotsikko on Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään, mutta paikan päällä käyminen ei olekaan oleellista tällaisten kirjojen – tai paikkojen – kohdalla. Oleellista on, että kyseinen paikka on tuolla jossakin, ja jos minulla olisi riittävän hyvä vene, voisin lähteä vaikkapa Vuosaaren rannasta ja päätyä monta kuukautta myöhemmin kyseiseen paikkaan, meren toiselle puolen.
Kyllä minä tiedän, aivan kuten Schalanskykin tietää, ettei paikan päällä ole luultavasti mitään nähtävää. Merilintuja, toki, kiukkuisia pesiviä merilintuja, ja ehkä aggressiivisia rapuja. Hyvässä lykyssä muutama hylje, ja valaanpyytäjien jälkeensä jättämiä jättiläisluurankoja. Näitä paikkoja on parasta tutkiskella oman kodin mukavassa nojatuolissa, tihrustaa karttaa ja lukea Schalanskyn kirjaamia pieniä tarinoita siitä mitä saarilla on joskus tapahtunut.
Kirjan rakenne on yksinkertainen: jokainen viidestäkymmenestä vaikeasti tavoitettavasta saaresta on esitelty sivun mittaisena kokonaisuutena, johon sisältyy nimi (eri kielillä), etäisyys muutamista tunnetummista kohteista, muutamalla merkkitapauksella jaksotettu aikajana ja pieni tarina. Viereisellä sivulla on saaren kartta.
Kaikissa kartoissa on käytetty samaa mittakaavaa (1:25000). Vaikka tämä johdonmukaisuus on monessakin suhteessa perusteltavissa oleva ratkaisu, joidenkin saarien kohdalla käy niin että sivulla näkyy miltei pelkästään siniharmaata ja sen keskellä sentinmittainen pläntti vailla kovinkaan monia paikannimiä tai pinnanmuotoja. Tällaiset sivut saavat kaipaamaan kirjalta kovempaa paperia, parempaa painojälkeä, ehkä paremmin valittuja värejä. Tai nettiversiota, jossa saarten kokoa voi suurentaa silmäystävällisempään kokoon.
Onhan tietysti totta ettei kaikilla saarilla edes ole kovin monia paikannimiä, jos on yhtään. Monet saarista ovat olleet aina asumattomia, liian kaukana ihmiskunnan reiteiltä, liian karuja tai kylmiä elättämään edes haaksirikkoisia.
Ja toisaalta graafikko-kirjailijansa suunnittelema ulkoasu on kaunis, kosketeltava, selailtava, katseltava. Nopeasti lukaistavissa oleva kirja jää tuskin kertakatselulle, vaan sen ääreen on hyvä palata silloin tällöin, muuttua jälleen yksinpurjehduksista haaveilevaksi kymmenvuotiaaksi, joka tutkii tarkasti joka yksityiskohtaa saarten kartoista, kuvittelee niille tapahtumia joita ei ole tapahtunut, mutta joita olisi voinut tapahtua, joita voisi joskus tapahtua. Sellaiseksi kymmenvuotiaaksi, joka ei myöhemminkään pääse irti tästä kaukaisista paikoista haaveilustaan, mutta joka onnistuu lopulta, vuosikymmeniä myöhemmin, muuttamaan haaveilunsa romaaneiksi.
»… Se, joka edustaa keskitietä, on lähellä oikeaa Tietä. Mutta se, että edustaa keskitietä puntaroimatta ääripäiden etuja ja haittoja, on sama kuin edustaisi jompaakumpaa ääripäätä. Vastenmielistä yhden ääripään edustajissa on se, että he ovat Tien tuholaisia, poimivat yhden ajatuksen ja heittävät pois sata.»
Jyrki Kallion kääntämä ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) kuului siihen pariin hyllymetriin Kiina-aiheista kirjallisuutta, jota käytin Hunanin lähdemateriaalina. Kallio on jatkanut – muun Kiina-aiheisen tutkimuksensa ja työnsä sivussa – sarjaa ja saanut nyt suomennettua, toimitettua, kommentoitua ja taustoitettua Mestari Kongin ajatusten kenties tärkeimmän edelleenkehittäjän Mengzin (mahdollisesti 372–289 eaa. tai 390–305 eaa.) kootut ajatukset – sellaisena kuin ne ovat meidän aikaamme säilyneet.
Mestari Meng eli satakunta vuotta mestari Kongin jälkeen, joten hän ei ole kuullut suuren esikuvansa ajatuksia suoraan lähteestä, vaan erilaisina muistiinmerkittyinä ja perimätietona kulkeneina katkelmina. Samaan tapaan hänen omat ajatuksensa ovat sitten säilyneet: kyseessä on sarja keskustelukatkelmia oppilaiden ja opetuslapsien kanssa, keskusteluja. Ne on merkitty muistiin tai muistettu sitten pitkän aikaa Mengin kuoleman jälkeen, kunnes ne on koottu kirjaksi, jota on kopioitu sitten käsin ennen kuin kiinalaiset tulivat keksineeksi kirjapainotaidon monta sataa vuotta Mengin kuoleman jälkeen.
Vaikka Menzi on Mestari Kongin keskustelujen lailla kirjoituskokoelmana kanonisoitu ja vakiinnutettu toista tuhatta vuotta sitten, kyseessä on kuitenkin varsin hajanainen ja yli kaksituhatta vuotta vanha tekstikokoelma, joka on saattanut alkuvaiheissaan muuttua melkoisesti, aina jokaisen kopioijan mahdollisten virheiden (tai omien näkemysten) myötä. Myös kiinan kieli ja kirjoitustapa ovat muuttuneet, joten joissakin kohdissa Kallion(kin) on ollut pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta alaviitteessä, ettei tästä kohdasta oikein saa selkoa mitä siinä halutaan sanoa. Silti urakka on ollut epäilemättä valtaisa.
Kallion toimittama laitos sisältää myös Menzin alkutekstin nykykiinaksi.
Mengziä voi jossain mielessä pitää eräänlaisena Platonina mestari Kongin Sokrateelle (ajallisesta erosta huolimatta), vaikka kungfutselainen filosofia keskittyy oikeastaan yksinomaan yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan. Mesari Meng oli varhaisista ”(kungfutselaisista) kirjanoppineista” idealistisimpia, ja hän korostaa ”rahvaan” (ts. kansan) merkitystä, minkä lisäksi juuri häneltä on peräisin ajatus siitä, että huono hallitsija menettää Taivaan mandaatin, joten hänen syöksemisensä vallasta on hyveellinen teko. Tätä ajatusta, ymmärrettävästi, on haluttu aika tavalla häivyttää lukijoiden mielestä sekä siihen aikaan kun kungfutselaisuus on ollut Kiinan keisarikunnan virallinen filosofia, että nykyään, jolloin Kommunistinen puolue on ottanut ”uuden kungfutselaisuuden”, sosialisten silmälasien läpi tulkittuna, erääksi yhteiskunnallisista ohjenuoristaan. Yhteiskunnallinen hierarkia on tärkeää molemmille.
Tämä vanhojen tekstien uudelleenkäyttäminen tietysti sopii monessa suhteessa siihen henkeen, millä sekä Kong että Meng aikoinaan ajatuksiaan esittivät. Heidän ajattelussaan Kiinassa oli vallinnut kultainen, hyveellinen kausi varhaisten, legendaaristen Xia- ja Shang-dynastioiden hyvien ja jalojen keisarien aikaan. Ajatus on ymmärrettävä sikälikin, että sekä Kongin että Mengin aikaan Kiina oli jakautunut lukuisiin keskenään sotiviin pikkuvaltioihin. Ei ole varmuutta, oliko varhaisia keisareita todella olemassa ja oliko heidän keisarikuntansa muuta kuin varhainen Erlitou-kulttuurin (n. 1900–1350 eaa.) pikkuvaltio Keltaisen joen laaksossa, mutta yhtä kaikki, kungfutselainen tulkinta ammoin vallinneesta yhtenäisestä Kiinasta synnytti sittemmin erittäin tärkeäksi muodostuneen ajatuksen, että keskiset valtakunnat pitäisi yhdistää Keskustan valtakunnaksi – ajatus yhtenäisestä Kiinasta on kestänyt läpi lukuisten hajaannuskausien ja vieraiden valtojen miehitysten.
Joka tapauksessa kulta-aika-ajatuksen ansiosta menneisyyden parempina päivinä syntyneiden klassikkoteosten ja, aivan erityisesti, perinnäistapojen merkitys korostuu – siitä huolimatta että Meng-mestari kyllä muistaa huomauttaa että perinnäistapojen tärkeydestä huolimatta ihminen saa kyllä käyttää tervettä maalaisjärkeäkin: kohtuullisuutta. Keskitietä.
Mestari Kongin keskustelujen lailla Menzi on huolella viitteistetty, taustoitettu ja kommentoitu teos, joka myös näyttää klassikkoasemansa arvoiselta. Siinäkin suhteessa täytyy nostaa hattua kustantaja-Gaudeamukselle, graafikko Jukka Aallolle panostuksesta ja satsaamisesta: pienenä miinuksena vain kirjan kuvituksena käytettyjen piirrosten välillä vähän heikko laatu, mutta se johtunee siitä että vanhoista puupiirroksista ja litografioista ei ole säilynyt parempia kopioita.
Toivottavasti kirjasarja jatkuu – seuraavaksi olisi luontevasti vuorossa Mengzen lähes-aikalaisen, ”maanläheisemmän” Xunzin ajatusten kokoelma, mutta maltan kyllä odottaa vähintään sen viisi vuotta joka on vierähtänyt Kongzin ja Mengzin välillä.
Viime marraskuussa tulin ensimmäistä kertaa katsoneeksi suorana kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaiden julkistustilaisuuden. Seuraamisen syynä oli tokikin osaltaan nostalgia: olin ollut edellisenä vuonna yhtenä kuudesta samassa tilaisuudessa. Mutta sen lisäksi arvasin, että pääsisin ainakin muutaman kerran karjaisemaan työhuoneeni rauhassa ”JES!” siksi että ehdokkaaksi oli päässyt jonkun tuttavapiiriini kuuluvan loistavan tyypin teos, joka epäilemättä ehdokkuuden ansaitsikin.
Niitä ”JES!” -huudahduksia pääsin huutamaan neljästi: kameroiden eteen kävelivät Pajtim Statovci, JP Koskinen, Hanna-Riikka Kuisma ja Johanna Venho, jonka ehdokaskirjan Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) luin juuri.
Ensimmäinen nainen on oikeastaan erinomaista kesäluettavaa. Päähenkilö livistää elokuussa 1966 mökilleen viettämään muutaman päivän yksin, vain koira ja vastikään kuolleen kirjailijakollegan haamu seuranaan. Hiljainen ja ujo nainen pohtii elämäänsä ja ennen kaikkea avioliittoaan isokokoiseen, äänekkääseen, ekstroverttiin ja dominoivaan mieheensä, jonka huoripukkisuhteet toisiin naisiin ovat niin tunnettuja ja julkisia, että niistä kerrotaan jopa siihen aikaan perin konservatiivisessa lehdistössä. Vaikka perheen kaksospojat ovat jo aikuisia, nainen ei näe mitään keinoa päästä pois liitosta, josta rakkaus tuntuu ainakin miehen puolelta kadonneen jo kauan sitten – vaikka molemminpuolista kunnioitusta on edelleen paljon, paljon enemmän kuin mies ehkä ansaitsisikaan. Avioero olisi katastrofi kuusikymppiselle pariskunnalle – ehkä vielä enemmän miehelle ja tämän asemalle.
Naisen avioituessaan saama sukunimi nimittäin oli Kekkonen.
Sylvi(a) Salome Kekkosen (os. Uino) mietteissä – sellaisina kuin Johanna Venho ne on tässä fiktiossa kirjoittanut – toistuu läheisyyden kaipuu, miltei vielä pahempana kipuna kuin koko ajan paheneva reumatismi, toistuu myös tunne siitä että hänet on ujona, pienenä ihmisensä sysätty syrjään isojen miesten ja heidän kookkaiden, komeiden salasuhteidensa tieltä. Sylvi ei uskalla – tai vain halua – ärähtää miehelleen, ja siksi ärähdyksiä ja ilkeitäkin sivalluksia joutuvat kuuntelemaan toiset sivulliset. Miehen aseman vuoksi Sylvin on vaikeaa löytää muitakaan vertaisryhmiä. Hänet on valittu Kirjailijaliiton jäseneksi omilla, kiistattomilla ansioillaan – tuotantoon kuului mietelmäkokoelman lisäksi useita kaunokirjallisia teoksia – mutta hänen annetaan ymmärtää varsin suoraan, että hänen toivotaan pysyvän poissa Liiton kokouksista: keskustelu tilaisuudessa kangistuu nimittäin heti, jos keskustelijat näkevät paikalla presidentin rouvan.
(Venhon romaani kuitenkin jossain määrin sivuuttaa Sylvin järjestämät kirjalliset keskusteluillat, jotka ilmeisesti ovat olleet varsin vapaamuotoisia ja rentoja tilaisuuksia nuoren ja vähän vanhempien kirjoittajien kesken, ja joissa Sylvin mieskin välillä piipahti tutustumassa 1950-luvun nouseviin modernisteihin.)
Jossakin mielessä romaanin Sylvi toteaa olevansa kaikkien elämässään tekemiensä ratkaisujen ja päätösten tulosta: ne kaikki ovat omalta osaltaan muokanneet häntä, muuttaneet häntä. Välillä riveillä ja välillä rivien välissä kaikuu kysymys ”Entä jos?” – entä jos olisi valinnut toisin? Olisiko pitänyt valita toisin, niin että ei olisi päädytty siihen kauheaan vuoden 1956 iltaan, jolloin Sylvin mies valittiin tiukan äänestyksen jälkeen tasavallan presidentiksi ja elämä muuttui kerrasta paljon vaikeammaksi – entistäkin julkisemmaksi, entistäkin ei-omaksi Sylvin kannalta, entistäkin kirkkaammaksi kullatuksi häkiksi? Kirjan alkupuolella Sylvi pelkää, että mies suostuu houkutteluihin asettua ehdokkaaksi vielä seuraavissakin (vuoden 1968) presidentinvaaleissa, kolmannelle kaudelle (mikä siihen aikaan oli Suomessa mahdollista).
Me tietysti tiedämme, että niin todella tapahtui. Sylvi Kekkonen vietti koko loppuikänsä presidentin rouvana, roolissa jota hän ei kokenut omakseen, jossa hän ei viihtynyt, joka tuntui hänestä ahdistavalta. Mutta Ensimmäinen nainen -romaani sentään päättyy seesteisempään, voimakkaampaan hetkeen ennen paluuta pääkaupunkiin.
Runoilijana – ja useita aikaisempiakin proosaromaaneja kirjoittaneena – Johanna Venho kirjoittaa kauniisti soljuvaa, elävää ja rytmisesti toimivaa kieltä. Ensimmäinen nainen on sopivan kokoinen, toimiva ja eheä romaani. Aiheensa puolesta se tietysti vetoaa minun ikäpolveeni: muistan nimittäin hyvin avanneeni radion joulukuun alussa 1974, kaksitoistavuotiaana, kuunnellakseni jotakin mieliohjelmaani. Sen sijaan radiossa, rinnakkaisohjelmassakin, soitettiin vain synkeää klassista musiikkia: Tasavallan presidentin puoliso, rouva Sylvi Kekkonen oli nimittäin menehtynyt pitkän sairauden jälkeen.
Jim Al-Khalilin tänä vuonna ilmestynyt kirja The World According to Physics(Princeton University Press) näyttää siltä kuin se olisi voinut ilmestyä kuusikymmentä vuotta sitten – hopeavärillä painettuine kangaskansineen ja väljine, kiireettömine taittoineen se näyttää ja tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, jonka olisin saattanut löytää kotimme kirjahyllystä joulusiivousta tehdessä joskus 1970-luvun loppupuolella, ja joka olisi saanut minut kiinnostumaan ajatuksesta hakea opiskelemaan fyysikoksi.
(Näinhän todella tapahtui, mutta ala oli tähtitiede ja kirja oli Patrick Mooren Tähtitaivas, vähän nuhjaantunut ja pehmeäkantinen painos.)
Vanhahtava ulkoasu hämää: Surreyn yliopiston teoreettisen fysiikan professori ja tunnettu tiedeohjelmien toimittaja, irakilaissyntyinen englantilainen Jameel Sadik ”Jim” Al-Khalili esittelee kolmessasadassa sivussa sen, missä tilassa fysiikan suurien teorioiden tutkimus on alkuvuonna 2020. Hän esittää sen ymmärrettävästi, yhtälöittä ja paikoitellen minulle – fyysikkohaaveiden haihtumisen jälkeenkin eksakteista luonnontieteistä paljon lukeneelle – mukavan uusista kulmista. Populaaritieteellisissä kirjoissa on lisäksi aina ilahduttavaa havaita, ettei kirjoittaja kuvittele esittävänsä valmiita, täydellisiä ja ikuisia totuuksia. Sellaiset höpinät kuuluvat (joihinkin) uskontoihin. Tiede on jatkuvasti kehittyvä, jatkuvasti itseään korjaava asia, jossa laajalti hyväksytty teoria voi lentää historian romukoppaan heti jos yksikin huolella tehty ja pätevästi tulkittu, vertaisarvioitu havaintotutkimus osoittaa, etteivät teorian tuottamat ennusteet pidäkään paikkansa.
Al-Khalili nostaa esityksensä perusteiksi modernin fysiikan kolme kivijalkaa: suhteellisuusteorian, kvanttifysiikan ja termodynamiikan. Kaikki kolme ”suurta” teoriaa ovat keskeisiltä osiltaan kestäneet jo jotakuinkin sata vuotta, niitä on täydennetty tarpeen ja havaintojen mukaan, mutta perustuksiltaan ne ovat kestäneet jokaisen havaintotutkimuksen ja jokaisen koesarjan. Ongelmana on tietysti, että monissa suhteissa nämä kolme isoa teoriaa eivät sovi yhteen toistensa kanssa. Esimerkiksi ”avaruutta” ja ”aikaa” kukin käsittelee aivan omalla, keskenään ristiriitaisella tavalla.
Al-Khalili välittää sitä riemuisaa odotusta, jolla monet fysiikan teoreetikot ennustelevat jotakin uutta havaintoa tai koetta, joka antaisi viitteitä jostakin uudesta, kattavammasta teoriasta, johon nykyinen kolmikko sisältyisi jonkinlaisina erikoistapauksina, tiettyjen alkuehtojen vallitessa. Tällä tavallahan Newtonin liikeoppi on tavallaan suhteellisuusteorian erityistapaus, joka pätee silloin jos nopeudet ovat huomattavan pieniä valonnopeuteen verrattuna eikä painovoimakenttää tarvitse huomioida. Kuten Al-Khalili toteaa, muun muassa jokapäiväisessä käytössämme oleva GPS-paikannusjärjestelmä vaatii sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan huomioimista toimiakseen: mikäli ei esimerkiksi otettaisi huomioon, että GPS-satelliitit kiertävät Maata hieman heikommassa painovoimakentässä kuin Maan pinnalla vallitsee, ja näin niiden kellot käyvät hivenen nopeammin, GPS-paikannuksen tarkkuus olisi kilometrejä, ei metrejä.
(Minun mielelleni kiintoisa knoppitieto: Koska Maapallon ydin sijaitsee syvemmässä gravitaatiopotentiaalikuopassa kuin Maan pinta, siellä kellot käyvät vielä hitaammin. Niinpä Maapallon ydin on, planeettamme synnystä kuluneiden yli neljän miljardin vuoden aikana, ikääntynyt parisen vuotta vähemmän kuin ylemmät kerrokset.)
”Suurta yhtenäisteoriaa” ei kuitenkaan ole löytynyt, yli puolen vuosisadan sinnikkäistä ja turhauttavista yrityksistä huolimatta. Tämä on yksi niistä seikoista joka saattaa saada lukijan innostumaan fysiikasta: fyysikon uralla ei joudu vain kevyesti pölyttämään vanhojen mestareiden kiveen hakattuja teorioita, vaan on mahdollisuus keksiä ja/tai havaita jotakin aivan uutta.
Jim Al-Khalili on erinomainen tieteen popularisoija, ja tämän mainion yleisesityksen soisi päätyvän myös jonkun suomenkielisen kirjallisuuden kustantajan rosteriin. Mieluiten tietysti samankaltaiseen, sympaattisen vanhahtavaan ulkoasuun paketoituna.
