Argentiinalainen Jorge Louis Borges (1899-1986)on jo pitkään kuulunut valitettavan vauhdikkaasti paisuvaan ja korkeuksiin kohoavaan ”näihin kirjailijoiden tuotantoon pitäisi perehtyä ensi tilassa” -pinoon, eikä ainoa syy ole suinkaan se, että jo kymmenen kirjan verran suomentamaani Philip K. Dickiä on sanottu Yhdysvaltain  Borgesiksi. Tokihan tuokin kommentti vaikuttaa, varsinkin kun sen sanoja sattuu olemaan yksi kirjallisia sankareitani, Ursula K. Le Guin.

Tällä hetkellä en ole kyllä mitenkään varma, että Sari Selanderin viime vuonna ilmestynyt suomennos Kuvitteellisten olentojen kirja oli paras mahdollinen teos aloittaa.

Kirjastonhoitajana ja -johtajana työskennellyt Borges oli hyvin perillä kirjallisuuden historiasta ja ilmeisen viehättynyt (Euroopan) keskiajan ja uuden ajan alun bestiario-teoksiin, joissa kuvailtiin kaukaisten maiden merkillisiä eläimiä, useinmiten monen käden kautta kulkeneiden ja muuntuneiden tarinoiden ja turinoiden perusteella. Merimiesten ja matkamiesten juttujen luotettavuus oli vain vähän parempaa kuin Piraattipuolueen tekijänoikeusinformaation paikkansapitävyys tai ”maahanmuuttokriitikoiden” ulkomaalaistietämyksen uskottavuus, joten bestiarioiden eläinkunnasta muodostui melkoisen mielenkiintoista. Borges itse pisti vielä pykälää paremmaksi ja laati Margarita Guerreron kanssa aakkosellisen hakuteoksen niistä eläimistä, joille ei ole sittemmin löydetty minkäänlaista oikeaa vastinetta.

Kyseessä on tosiaankin runsailla kirjallisuuslainauksilla varustettu hakuteos, ei romaani, ei novellikokoelma, ei tietokirja, vaan… luulokirja. Lukiessani kuvittelin Borgesin tehneen ns. Sinisalot ja keksineen ja muokanneen itse kirjallisuusviitteitä mieleisikseen, mutta Selanderin perusteellisten jälkisanojen mukaan kaikki kirjallisuusviitteet ovat kohdallaan. Borges on itse kirjoittanut, ettei teosta ole edes tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen, vaan poimiskellen: puolesta sivusta muutamaan sivuun kestävät elukoiden ja hirviöiden esittelyt toiminevatkin tällä tavalla paremmin. Silti tässä on selkeästi kaunokirjallinen tuntu, eikä pelkästään siksi että teksti (ainakin suomennoksena) on niin luistavaa ja leppoisaa. Kirja jää meidän hyllyssämme romaanien seuraan, fiktioon.

Ja Borges jää edelleenkin ”näihin kirjailijoiden tuotantoon pitäisi perehtyä ensi tilassa” -pinoon.

En tiedä, miten innokkaasti nykynuoriso (hah!) lukee Daniel Defoen alkuaan vuonna 1719 ilmestynyttä Robinson Crusoea. Itse luin sen poikasena lukuisia kertoja, aina yhtä innostuneena. Tai, tarkemmin sanottuna: luin osan Robinson Crusoeta, lyhennetyn ja kevennetyn version kirjan ensimmäisestä osasta. Euroopan ensimmäisen bestsellerin myynnistä innostunut Defoe nimittäin kirjoitti sankarilleen vielä uusia seikkailuja, joista hän oli jo vihjannut ensimmäisen kirjan (lyhentämättömässä) lopussa. Täyspitkä Robinson Crusoe on suomennettu ennen vuonna 2000 ilmestynyttä Juhani Lindholmin uutta, erinomaista käännöstä ainoastaan vuonna 1911, joten ei ihme ettei paksumpi laitos ole aikaisemmin sattunut kohdalle.

Kirjallisena tuotteena jatko-osa on paljon köykäisempi kuin ensimmäisen osan kuuluisa saaritarina: vaellushalunsa valtaan jälleen joutunut Crusoe palaa tutustumaan saarelleen asettuneen monikulttuurisen siirtokunnan oloihin, jatkaa matkaansa Intian valtamerelle, todistaa joukkomurhaa Madagasgarissa, potkaistaan laivasta Intiassa, käy huumekauppaa Kiinaan ja lähtee sitten kotimatkalle Kiinan, Siperian ja Arkangelin kautta. Matkalla hänen ja hänen kulloisenkin seurueensa kimppuun käy hollantilaisia, tataareja ja muita barbaareja, mutta seurueen rohkeuden ja nokkeluuden sekä vastustajien tyhmyyden vuoksi kaikesta selvitään suhteellisen kunnialla. Defoe oli itsekin matkustellut mies, mutta suurin osa tarinasta ja muiden maiden kuvauksista lienee sepitetty muilta kuultujen (kenties toisen tai kolmannen käden kertomusten) perusteella.

Yhtä kaikki, tämä täydellisempi kokonaisuus valaisee melkoisesti Defoen self made manin maailmaa ja hänen aikansa – tai ainakin 1700-luvun alun Englannin – ajatusmaailmaa. Pohjimmiltaan Robinson Crusoe muistuttaa nykyajan ”maahanmuuttokriittisiä” kansalaisia ja kulkee heidän laillaan kaikkialla ylimielisenä ja mitään näkemättä, silmät kiinni ja suu auki, täydellisen varmana omien asenteidensa ja moraalikäsitystensä täydellisestä ylivertaisuudesta joka suhteessa. Kirjoitusaikaan sokea nationalismi oli tietysti monessa suhteessa uusi ja uudenaikainen aate, samoin kauppias-Crusoen kaikkialla matkansa varrella harjoittama yksituumainen kapitalismi: ”Kaikki, mikä tuottaa voittoa minulle ja rahoittajilleni, on oikein.” Tämä on se aatepohja, jonka seurauksista me ja (mahdolliset) jälkeläisemme tulemme kärsimään vielä pitkään.

Mielenkiintoista kyllä, tämä on myös se aatepohja, jota minä olen imenyt itseeni monta vuotta suunnilleen siitä lähtien kun opin lukemaan viisivuotiaana – ei pelkästään Defoelta, vaan myös esimerkiksi Defoelta monessakin suhteessa paljon vaikutteita saaneelta Edgar Rice Burroughsilta ja tietenkin Karl Maylta. Silti minusta on tullut tällainen ns. maahanmuutto- ja ns. islamkriittisiä ja muita ksenofobiaa sairastavia nationalistipellejä kammoava vasemmistovihreä. Ehkä minä olen sitten omaksunut Defoelta ja Burroughsilta ennen kaikkea juuri vakaan luottamuksen oman moraalikäsitykseni ylivertaisuuteen taikauskoisiin ali-ihmisiin verrattuna? Tai ehkä varhainen altistuminen tällaiseen toisen kansakunnan naiiviin ja katteettomaan ylimielisyyteen on aukaissut silmiä ja rokottanut ainakin pahimpia hölmöläisaatteita vastaan? Ovatko rasistit niitä, jotka eivät ole lukeneet tarpeeksi nuorina riittämiin Defoea, Mayta ja Burroughsia ja kasvaneet siitä vaiheesta ohi vähän laajakatseisempaan ja vähemmän ahdistuneeseen aikuisuuteen?
Kenties.

Robinson Crusoen hahmossa tunnistan kyllä itseäni ainakin siinä, miten hän toteaa arvostavansa enemmän Perjantain kaltaisia ihmissyöjä-”villejä” kuin järjestäytyneemmissä yhteiskunnissa eläviä ”epäjumalanpalvojia”. Syyt ovat tosin toiset: Minun tapauksessani kyse ei ole mistään ”villien” kuvitellusta perimmäisestä jaloudesta, vaan paleontologian ja arkeologian tuomista todisteista siitä, miten pahasti elämänlaatu, ravitsemus ja terveys romahtivat ihmisyhteisöjen siirtyessä keräilystä, kalastuksesta ja metsästyksestä maanviljelyyn ja karjanhoitoon – ja vahvoista todisteista siitä, että järjestelmällinen sodankäynti syntyi vasta viljeljelmien, karjan ja muun aineellisen omistuksen myötä. Mutta ehkä takana sittenkin vaanii varhaisen valistusajan ja Defoen myyttinen ajatus jaloista villeistä ja luonnontilan autuudesta? Tai jo Platonin elättelemä kuvitelma kaukaisesta kulta-ajasta?
Kukapa tietää.

Daniel Defoen Robinson Crusoen pitkä laitos on joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja itse kullekin, eikä pelkästään siksi, että se on länsimaisen kirjallisuuden suuria – oikeastaan ensimmäisiä – klassikkoja. Se on myös seitsemänsataasivuiseksi, polveilevaksi ja välillä perin jaarittelevaksikin kirjaksi huomattavan sujuvalukuinen seikkailukertomus. Hyvä suomennos tietysti auttaa asiaa. Lisäksi sen rivien välistä(kin) oppii yhtä ja toista 1700-luvun alun maailmasta, joka on joissakin suhteissa hyvin moderni, joissakin suhteissa kaukaista menneisyyttä.

Onneksi.

Italian länsirannikolla sijaitsevan köyhän pikkuvaltion kuninkaan tytär rakastuu pakolaiseen. Lähiseudun maahanmuuttokriittiset vastustavat avioliittoa vääriä jumalia heidän kotiseudulleen tuovan itämaalaisen ja heidän oman prinsessansa välillä, joten he aloittavat sodan ja häviävät. Kuninkaan tytär ja pakolainen saavat toisensa ja elävät onnellisina seuraavat kolme vuotta. Myöhemmin heidän jälkeläisensä perustavat lähistölle, etruskien kaupunkivaltioilta saaduille joenrannan kukkuloille Rooma-nimisen kaupungin. Kuten ennustettu on.

Ursula K. Le Guinin romaanin Lavinia (2008) juonen voi kertoa, sillä kirja itsekin kertoo tapahtumakulun jotakuinkin alkuun. Nuoren Lavinia-neidon saama ennustus toteutuu aivan kuten on alusta alkaen kerrottu. Ennustaja ei kuitenkaan ole velho eikä oraakkeli, vaan kahdeksansataa vuotta Lavinian aikojen jälkeen elänyt runoilija Publius Vergilius Maro. Hän on kirjannut Lavinian elämän klassiseen Aeneis-runoelmaansa, mutta antanut nuorelle naiselle tilaa vain muutaman maininnan verran. Le Guin antaa kaksituhatta vuotta vaienneelle äänen.

Le Guinin Lavinia ei kapinoi kohtaloaan vastaan. Hän tietää että se olisi täysin turhaa: hän on olemassa ainoastaan siksi että Vergilius on ottanut hänet runoonsa; hän on runon henkilö, ei mitään sen todellisempaa (tai epätodellisempaakaan, sen puoleen). Niinpä hän rakastuu tuhotusta Troiasta paenneeseen Aineiaahan ennen kuin on edes tavannut häntä. Hänen elämänsä kulku on kirjattu jo etukäteen kahdeksansataa vuotta myöhemmin, joten pullikoinnin mahdollisuuksia ei voisikaan olla.

Asetelma on kiinnostava, ja Le Guin taiteilee siitä kiehtovan tarinan. Hänen Laviniansa ei ole kapinallinen, mutta hän on itsenäinen ajattelija: Le Guinin latinalaiset naiset ovat omanarvontuntoisia kotinsa valtiaita ja myöhemmästä Rooman historiasta tuttu yltiösovinistinen patria potestas -miesvalta on… niin, troialaisten mukana kaukaa idästä kulkenutta tuontitavaraa. Lavinia kamppailee parhaansa mukaan rakastamansa miehen maanmiesten šovinismia vastaan siinä missä omien maanmiestensä nurkkakuntaista muukalaiskammoa vastaan.

Ajatus tästä miesvallan itäisyydestä on kiinnostava sikälikin, että joidenkin uusien tutkimusten mukaan pronssikautinen Troia eli Ilion oli itse asiassa heettiläinen kaupunki Assuwan Wilusa, eli ei suinkaan mikään Vähän-Aasian kreikkalaissiirtokunta. Le Guin ei asiaa mainitse jälkisanoissaan, mutta myöntää että hänellä on ollut paljon vapauksia kuvatessaan aikaa ja kulttuureja, joista ei tiedetä oikeastaan muuta kuin että todennäköisesti homeerisen Troian tuhon ja Rooman syntymisen välillä ehti vierähtää erinäisiä satoja vuosia: Aineias on siis viettänyt melkomoisen tovin myöhäiseltä pronssikaudelta aina varhaiseen rautakauteen asti harharetkillään ja karthagolaisen Didon sylissä.

Yhtä kaikki Le Guinin varhainen Latium on uskottava maailma – maailma jonka asukkaiden maailmankuvaan heidän kohtaloaan ennustava kahdeksansataa vuotta myöhäisempi, kuoleva runoilijaraukka sopii täydellisesti. Sillä Vergilius kuoli (kirjassakin) itse, mutta hädin tuskin mainitsemalleen Lavinialle hän lahjoitti ikuisen elämän.

Hankin Lavinian tuoreeltaan toista vuotta sitten ja se on odottanut siitä lähtien lukemista. Suosittelenkin tarttumista WSOY:n äskettäin julkaisemaan samannimisen suomennokseen. Tunnen Kristiina Rikmanin ja olen aivan varma että hänen käännöksensä on yhtä lukemisen arvoinen kuin Le Guinin alkuperäinen teksti.