Kategoria: kirjallisuus

Lopultakin

Olen kehunut Alison Bechdelin Fun Homea blogissani aikaisemminkin, mutta kirja kyllä totisesti ansaitsee kaiken minulta ja muilta saamansa suitsutuksen – etenkin nyt kun Taina Aarnen suomennos on lopultakin käsillä.

Bechdel on loistava arjen detaljien kuvaaja, kuten kaikki hänen jo parikymmenvuotiaaseen (ja tällä hetkellä muiden kiireiden vuoksi tauolla olevaan) Dykes to Watch Out For– eli Lepakkoelämää-sarjakuvaansa tutustuneet tietävätkin. Minun, heteroseksuaalisen ja lapsettoman mieslukijan kannalta sarjan (useimpien) päähenkilöiden lesbous (tai joidenkin perheellisyys) on jossain määrin epäoleellista: samanlainen kamppailu oman radikalismin ja konservatiiviuden, maailmanparannusyritysten ja arjesta selviytymisyritysten kesken on aivan tuttua omastakin elämästä.

Eisner-palkinnon pari vuotta sitten napannut Hautuukoti on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani – luulisin että tämä on oikea luokitus – omaa itseään etsivän tyttären ja oman itsensä kaappiin sulkeneen isän suhteesta. Tarina lähtee keriytymään muutamasta ajallisesti lähekkäisestä tapahtumasta: ensin opiskelemaan lähtenyt Alison ilmoittaa vanhemmilleen olevansa lesbo. Paria viikkoa myöhemmin isä kuolee jäätyään rekan alle: kyseessä saattoi olla itsemurha. Äidiltään Alison saa kuulla isän epäonnisista ja lakitupaankin johtaneista seikkailuista nuorten miesten kanssa. Vähitellen hän alkaa yhdistellä lapsuusaikansa tapahtumia ja kummallisuuksia tähän tietoon isän kaappihomoudesta.

Yksinkertaisista lähtökohdista kiertyy auki kaunis, haikea, mietteliäs ja lumoava tarina toisen kasvamisesta ja toisen kasvamatta jäämisestä, ranskalaisesta laatukirjallisuudesta ja arkisesta elämästä pienessä Appalakkien taajamassa, jossa Bechdelin perhe pyörittää hautaustoimistoa molempien vanhempien opettajantointen, isän talonparannusprojektien ja äidin teatteriharrastuksen ohessa.

Tunnen itseni kovin helposti naurettavaksi, jos rupean ylistämään holtittomasti teosta, joka on itseeni tehnyt vaikutuksen. Lukekaa itse ja keksikää omat ylisananne.

Kääntäjät taas äänessä

Eli on aika mainostaa:

Kääntäjän ääni

tiistaina 24.2.2009 klo 18:00–19:30

KOM-ravintolassa

Kaunokirjallisuuden kääntäjät pääsevät ääneen, kun KOM-ravintolassa
järjestetään taas tänä keväänä kaksi Kääntäjän ääni ‑iltaa.
Kääntäjät lukevat otteita tuoreista suomennoksistaan, kertovat
ja keskustelevat työstään. Tule kuuntelemaan, miten kirjoja käännetään.
Tarjolla erinomainen tilaisuus kysyä suoraan suomentajalta, mikä ikinä
kääntämisessä kummastuttaa.

Ensimmäisessä lukuillassa tiistaina 24.2. on aiheena pohjoismainen dekkarikirjallisuus,
ja mukana ovat kääntäjät Saara Villa ja Seija Holopainen.
Villa kertoo Håkan Nesserin rikosromaanien suomentamisesta ja lukee
otteita romaanista Pääsky, kissa, ruusu, kuolema. Holopainen valottaa
islantilaisen dekkarikirjallisuuden maailmaa ja lukee puolestaan juuri
ilmestyneestä ja ensimmäisestä suomennetusta Árni Thórarinssonin
romaanista Ylitse muiden. Illan juontaa suomentaja-kriitikko Risto Raitio.

Toinen lukuilta järjestetään tiistaina 7.4., ja silloin pääsevät ääneen
nobelistikirjailijoita Orhan Pamukia ja Elfriede Jelinekiä suomentaneet
Tuula Kojo ja Jukka-Pekka Pajunen. Juontajana tuolloin
toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki

Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. & KOM-ravintola

Tilaisuuteen on VAPAA PÄÄSY.

Tervetuloa!

Kelvotonta päättelyä, huonoa tiedettä, hyviä aikeita, huonoja tuloksia

Kenan Malik: Strange Fruit. Why both sides are wrong in the race debate. Oneworld, Oxford 2008.

Suosikkidekkaristini Tony Hillerman antaa eräässä kirjassaan navajopoliisinsa Joe Leaphornin todeta suunnilleen näin: ”En usko noituuteen, mutta uskon ihmisiin, jotka uskovat noituuteen.” Intialaissyntyisestä, Britanniassa uransa tehneestä yhteiskuntatieteilijästä Kenan Malikista voisi vastaavasti todeta, ettei hän usko rotuteoriaan, mutta hän uskoo ihmisiin, jotka uskovat rotuteoriaan – joissakin tapauksissa silloinkin, vaikka he ehkä väittäisivätkin olevansa antirasisteja.

Malikilla on tekstinsä pohjana parikin viime vuosien mediatapausta. Ensimmäinen on DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiin kuuluneen James Watsonin, tuon biokemian Matti Nykäsen, toissavuotinen sammakko älykkyydestä ja roduista. Toinen on liittyy vähän vanhempaan herraan: kyse on niin sanotusta Kennewickin miehestä, tuosta ennallistuksissa niin kovasti Star Trekin kapteeni Picardin näköisestä kaverista, joka kuoli yhdeksisentuhatta vuotta sitten nykyisen Washingtonin osavaltion alueella. Kun hänen jäännöksensä löydettiin kaksitoista vuotta sitten, muuan varhaisista tutkijoista meni pikaistuksissaan toteamaan, että kallon rakenteessa oli havaittavissa ”kaukaasialaisia” piirteitä. Tutkija tarkoitti, että piirteissä oli eroja seudun intiaanikansoihin ja myöhemmin täsmennettiin ensin, että piirteet toivat ennemminkin mieleen ainun tai polynesialaisen kuin eurooppalaisen, ja sitten että Kennewickin mies oli luultavasti kuulunut kansaan jonka jälkeläiset ovat kadonneet planeetalta jo kauan sitten, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Jotkut intiaaniaktivistit (Malik korostaa, ettei kyse ollut mistään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen jäsenten yleisestä mielipiteestä) vaativat jäännösten ”palauttamista” itselleen ja niiden tutkimuksen lopettamista.

Suurin osa kirjaa paneutuu eurooppalaisen ”roturealismin” historiaan ja lähtee pitkälti 1700-luvun valistusajalta, jolloin älymystön yleinen näkemys oli, että (silloin) alikehittyneet kansat ja kansanosat olisi mahdollista nostaa eurooppalaiselle sivistystasolle koulutuksen ja asennemuutoksen avulla. Vuosisadan lopun vallankumousaalto ja rahvaan mellakointi muutti ilmapiirin täysin toisenlaiseksi: yhteiskuntajärjestyksen vaarantuminen katsottiin nyt liiallisen valistuksen aiheuttamaksi. Tässä vaiheessa (ilmeisesti Linnén popularisoima) ”rotu”-sana alkoi saada suunnilleen nykyisen merkityksensä ja sitä alettiin käyttää myös ihmisistä: aateli ja vauraampi porvaristo katsoi olevansa eri rotua kuin rahvas ja siten suorastaan biologisesti oikeutettua asemaansa. Darwinin myötä tähän yhdistettiin, epäloogisesti, myös evoluutio, siitä huolimatta että Darwinin teoria nimenomaan kyseenalaisti lajien (ja rotujen) väliset jyrkät rajat ja esitti, että kysymys on pikemminkin yhden jatkumon keinotekoisista rajauksista. ”Evoluution” tai ”kehityksen” katsottiin myös, Darwinin perusajatuksen vastaisesti, tarkoittavan ”paremmaksi muuttumista”. Koska ihminen on älykkäämpi kuin hiiri, ihminen on evoluution tikkailla korkeammalla kuin hiiri. Koska eurooppalaisilla on enemmän hienoja vehkeitä ja tehokkaampia aseita kuin matabeleilla, eurooppalaiset ovat evoluution tikkailla korkeammalla kuin matabelet. Koska tehtaanjohtajalla on enemmän omaisuutta ja palvelusväkeä kuin tehtaan yövahtimestarilla, tehtaanjohtaja on evoluution tikkailla korkeammalla kuin yövahtimestari. 1900-luvun rotumyytin perusasetelma oli syntynyt.

Malik ei tunne yhtään suurempaa sympatiaa sellaista ajattelua kohtaan, jota voisi kai kutsua ”roturealismin” hengessä ”kulttuurirealismiksi”. Tässä syyttävä sormi suuntautuu kohti (virheellisesti saksalaiseksi väitetyn) Bronislaw Malinowskin kaltaisia 1900-luvun suuria kulttuuriantropologeja , jotka osoittivat että ”villien” elämä ja maailmankuva saattaa olla aivan yhtä hienostunutta ja älyllistä kuin eurooppalaisillakin – mutta vain vähän erilaista. He käänsivät, Malikin sanoin, evoluution kuvitellut tikkaat kyljelleen. Siinä missä rasisteista ja ”roturealisteista” on 1900-luvun loppupuolella tullut ajattelun paariakansalaisia (Malikin näkemyksen mukaan varsin oikeutetusti), tällainen ”kulttuurirealismi” on usein vain samaa asiaa eri kaavussa: kulttuuriperintöön suhtaudutaan jonakin synnynnäisenä, ei opittuna. Tarkemmin ajatellenhan tämä onkin tietenkin naurettavaa: ei Barack Obamalla ole kenialaisen kulttuurin kanssa muuta tekemistä kuin nimensä kirjainten järjestys. Hänellä ei myöskään ole oikeastaan mitään tekemistä Yhdysvaltain ”mustan” väestönosan kulttuurin tai perinteen kanssa – hänhän on viettänyt koko ikänsä ”valkoisten” parissa, osan lapsuuttaan vielä Indonesiassa.

(Ei hänellä ole juurikaan tekemistä amerikanafrikkalaisten jälkeläisten kanssa geneettisestikään: suurin osa orjista tuli Länsi-Afrikasta, aivan eri puolelta sitä mannerta jossa väestön geneettinen diversiteetti on kaikkein suurinta.)

Malik näkee Kennewickin miehen tapauksen hyvänä esimerkkinä juuri tällaisesta rasismin kääriytymisestä kulttuurin kaapuun: (jotkut) intiaanit itsekin ovat, vanhan rasistisen propagandan hengessä, tottuneet ajattelemaan itseään osana jonkinlaista yhtenäistä ”intiaanikultturia” (vaikka pelkästään Pohjois-Amerikassa tiedetään olleen viitisensataa hyvin erilaista intiaanikansaa tapakulttuureineen ja uskomuksineen) ja näin ollen oikeutettuja vaatimaan yhdeksänkymmenentuhannen vuoden takaisen vainajan jäännöksiä ”takaisin” itselleen. Malikin mielestä pahin ongelma asiassa on se, että (joidenkin) intiaanien uskonnollinen perimätieto (”me olemme olleet täällä aina”) on kiistassa nostettu tasaveroiseksi tieteen rinnalle, ja tieteellisen tutkimuksen tuloksia pidetään vain erään uskomusjärjestelmän näkemyksinä.

Malik näkee ylipäänsä ongelmallisena Unesconkin hyväksymän ajatuksen siitä, että yksittäisen maan alueelta löydetyt muinaisjäännökset ovat kyseisen maan nykyisten asukkaiden oikeutettua ”kulttuuriperintöä”. Kreikkalaiset vaativat British Museumia palauttamaan lordi Elginin 1800-luvulla Ateenan Parthenonista ostaen ja osin varastaen irrottamia marmoriveistoksia, mutta ovatko nykykreikkalaiset todella antiikin riitaisten kaupunkivaltioiden ”perillisiä” – kulttuurisesti tai oikeastaan edes geneettisesti?

”Tänä globalisaation aikana monet murehtivat, kuinka länsimainen kulttuuri valtaa maailman. Mutta lännen tärkein vientituote ei ole suinkaan Disney, McDonalds tai Tom Cruise, vaan itse kulttuurin käsite.”

Yhtäkkiä kulttuurista on tullut jotakin ehdottomasti suojeltavaa ja puhtaana pidettävää: pienien, hiipuvien yhteisöjen perinteiden säilyttämiseksi kehittynyt ajattelu on antanut aseen kaikille ”maahanmuuttokriitikoille”, jotka julistavat (esimerkiksi) suomalaisen kulttuurin olevan vaarassa – pysähtymättä oikeastaan lainkaan ajattelemaan, milloin suomalainen (tai mikään muukaan) kulttuuri on ollut muka  oikeasti puhdasta ja vailla vieraita vaikutteita.

Malikia voisi kai pitää – kulttuuriantropologian termillä – diffusionistina: hän ei usko ”aitoihin” kulttuureihin yhtään enempää kuin ”puhtaisiin” rotuihinkaan. Kaikki ottavat toisilta vaikutteita ja geenejä. Neurobiologiaa ja tieteen historiaa opiskellut Malik ei myöskään usko sosiobiologian ja myöhemmän evoluutiopsykologian väitteisiin siitä, että rasismi olisi jotenkin ihmisluonnolle ”luontainen” ominaisuus: hän esittää perusteltuja esimerkkejä siitä, ettei ryhmien keskeinen tai välinen luontainen solidaarisuus ja altruismi suuntaudu suinkaan itsestään selvästi geneettisiin lähisukulaisiin.

Ihmiset rakentavat yhteisöjä, kuten televisiosarjan Delenn totesi, eivätkä ne yhteisöt läheskään aina perustu etnosentrismille. Jokainen vaikkapa 1980-luvun hc-punkkareiden monikansallisen yhteisön pienlehtiä lukenut voi todistaa tämän puolesta. Se porukka tunsi paljon vahvempaa solidaarisuutta brasilialaisia, uusiseelantilaisia ja italialaisia aateveljiään ja -sisariaan kuin muita suomalaisia kohtaan.

Omilla sivuillaan Malik korostaa kamppailevansa tasa-arvon, sekulaarin yhteiskunnan ja ilmaisunvapauden puolesta. Kirja korostaa ennen kaikkea hänen kamppailuaan tieteellisen tutkimuksen pitämiseksi riippumattomana uskonnollisista näkemyksistä tai poliittisista virtauksista. Ja, ennen kaikkea, Malik ei siedä löysää, huonosti perusteltua argumentointia edes niiltä, joiden kanssa hän on itse samaa mieltä.

Uutta

Anoppilareissulla tuli sentään tehtyä muutakin kuin syötyä sultsinoita, piirakoita, kukkosia ja paistia (nam!) sekä valokuvattua etelärannikon asukkaalle eksoottista talvipakkasta. Saatoin loppuun pienen, mutta minulle perin harvinaisen hankkeen: kirjoitin novellin.

Melkoisen iso osa suomalaisista(kin) sf-kirjailijoista ponnistaa nimenomaan novellistitaustalta. Tähtivaeltaja, Portti, Spin, Usva sun muut ovat oivia areenoita kehittää osaamistaan ja ideoita. Minä olen aina ollut perin kehno kirjoittamaan novellin mittaisia juttuja – lukuun ottamatta alunperin Helsingin yliopiston PortaCom-keskustelujärjestelmässä julkaistua ”Jättiläistä” ja paria sadan sanan raapaletta. Jotenkin ideat ovat aina olleet ollakseen romaaninmittaisia. Tämänkin synty vaati pientä ulkopuolista tönimistä. Alkuun päästyä teksti syntyi tosin suhteellisen sujuvasti syömisen, saunomisen ja junamatkailun lomassa. Odottelen nyt pari päivää, yritän sitten katsoa tarinaa tuorein silmin (jos mahdollista) ja pistän sitten mahdollisen julkaisijan ihmeteltäväksi.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

*

Vuodatus.netin blogeista ovat kategoriat kokonaan kateissa, joten en saa tähän hätään etsittyä sitä blogahdusta, jossa ylistin Alison Bechdelin loistavaa omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Fun Home. Asiaan on syytä palata, sillä – riemu! – kirja ilmestyy ensi kuussa suomeksi nimellä Hautuukoti. Suosittelen erittäin lämpimästi. Toivottavasti loistava kirja käy sen verran hyvin kaupaksi että myös mainion Dykes to Watch out for -jatkosarjiksen ainoa suomennoskirja Lepakkoelämää saa lopultakin jatkoa.

(Lepakkoelämää-albumin tekovaiheissa minullakin oli osuuteni: kirjaan valittu jakso ystäväporukan elämänvaiheista oli minun rajaamani, ja suomenkielinen nimi syntyi minun ja Kirjastotädin keskinäisen pallottelun tuloksena.)

(Arkista) elämää avaruudessa

Robert Zimmerman: Leaving Earth. Space stations, rival superpowers and the quest for interplanetary travel. Joseph Henry Press, Washington DC, 2003.

Täytyypä tunnustaa, että tämä kirja kertoo sellaisesta avaruuslentojen historiasta josta olen tiennyt tavattoman ja nolon vähän. Yleensä historiikeilla on taipumus keskittyä heihin, jotka menivät jonnekin ensimmäisinä. Zimmerman kertoo heistä, jotka ovat viettäneet avaruudessa pisimpiä aikoja. Puolitoista vuotta arkipäiviä Maata kiertävällä radalla ei ehkä tunnu kovin mediaseksikkäältä, mutta Zimmerman kirjoittaa niin hyvin, että yli nelisataasivuinen kirja sujahtaa melkoisella vauhdilla.

Sujuvuuteen vaikuttaa epäilemättä myös jossakin mielessä varsin kapean näkökulman valinta: Zimmerman on kiinnostunut avaruusasemista lähinnä valmistelevina projekteina planeettainvälisille avaruuslennoille. Hän siteeraakin lopussa astronauttia, joka ehdotti puolipiloillaan, että kansainväliseen avaruusasemaan ISS:ään laitettaisiin pari moottoria lisää ja ohjattaisiin koko höskä kohti Marsia. Muu avaruusasemilla tehty ja tehtävä tutkimustyö jää suuren kysymyksen varjoon: Pystyykö ihminen elämään painottomassa avaruudessa riittävän kauan päästäkseen toisille planeetoille (ja takaisin), ja onko hän sellaisen matkan jälkeen toimintakuntoinen voidakseen toimia toisen planeetan pinnalla?

Amerikkalaiselle lukijakunnalle kirjoittava Zimmerman joutuu samalla kirjaamaan melkoisen määrän Neuvostoliiton viimeisten vuosikymmenien ja uuden Venäjän ensimmäisen vuosikymmenen historiaa – sillä avaruusasemien historia on hyvin pitkälti venäläisen avaruustutkimuksen historiaa. Lyhytikäisen Skylabin ja muutaman ISS-moduulin välisinä vuosikymmeninä Yhdysvaltain avaruushallinto NASA sai tällä alalla aikaiseksi vain puolivalmiita piirrustuksia Freedom-asemasta, joka ei koskaan lentänyt. Zimmermanille nykyinen NASA onkin hyvin neuvostoliittolaishenkinen virasto, joka ei kykene juuri muuhun kuin maksamaan palkkoja jatkuvasti paisuvalle virkamieskunnalleen ja vähättelemään ja peittelemään astronauttien kohtaamia melkein-katastrofeja. Hänen mielestään nyky-Venäjän (siis vuoden 2002) avaruushallinto ja -ohjelma ovat jo kauan toimineet paljon paremmalla pioneeri- ja yrittäjähengellä kuin byrokraattiset amerikkalaiset. Zimmerman on muutenkin yrittäjyyden, markkinatalouden (ns. ”vapauden”) ja muiden vanhan ajan amerikkalaisihanteiden horjumaton kannattaja, mutta sen ei kannata antaa häiritä mukavaa lukukokemusta, vaikkei itse olisikaan samaa mieltä. Avaruusasemien historia on joka tapauksessa ollut hyvin pitkän aikaa neuvostoliittolaisten ja venäläisten kirjoittamaa historiaa, hyvinä ja pahoina hetkinään.

Pohjatyö tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla Saljut-asemilla, joista osa oli ainakin alkuaan tarkoitettu sotilaskäyttöön: siksi Saljut 3 ja Saljut 5 ovat (toistaiseksi) olleet historian ainoat aseistetut, miehitetyt avaruusalukset: molempien runkoon oli rakennettu 23-millinen konetykki. Ainakin Zimmermanin tekstistä saa kuitenkin käsityksen, että sotilaallinen toiminta (lähinnä tiedustelu) jäi loppujen lopuksi aika vähäiseksi osaksi asemien toimintaa: kirjan painotukset huomioon ottaen aihe on ehkä vain sivuutettu muutamalla sivulauseella.

Varsinainen työn sankari ja ennätysten murskaaja oli tietenkin kaksikymmentä vuotta Maata kiertävällä radalla miltei koko ajan miehitettynä toiminut Mir. Tällä asemalla osoitettiin, että ihminen voi elää toimintakykyisenä painottomassa tilassa ainakin puolitoista vuotta ja pystyä toimimaan myös Maan painovoiman piiriin palattuaan. Aseman väki osoitti myös, että avaruusalus voidaan pitää toimintakuntoisena vuosikausia, ja – mikä tärkeintä – se on mahdollista myös korjata avaruudessa. Etenkin viimeisinä käyttövuosinaan Mirin historia tuntuu Zimmermanin kirjan mukaan olleen ennen kaikkea hengenvaarallisista läheltä piti -tilanteista selviämistä ja yhä nopeammin rapistuvan laitteiston hätäkorjauksia.

Zimmerman puhuu paljon myös avaruuslentäjien psykologisesta dynamiikasta sekä toisaalta aseman väen ja maahenkilöstön vuorovaikutuksesta. Hänelle asemat ovat ennen kaikkea valmistautumista vuosien mittaisiin avaruuslentoihin, joilla henkilökonflikteista on selvittävä samalla tavalla omin voimin. Hän murehtii myös sitä, että ISS:n väestä on tehty entistä riippuvaisempaa maahenkilökunnan laatimista minuuttiaikatauluista: vanhojen Saljutien ja Mirin alkuaikojen kosmonauttien vapaus ja päätösvalta vuorokausirytmiensä ja työtehtäviensä suhteen on mennyttä. Zimmermanille tämä heikentää asemien kykyä toimia planeettalentojen koelaboratorioina ja tekee niistä siten päämäärättömiä ja tavoitteettomia.

Historiankirjoituksensa lomassa Zimmerman muistaa myös puhua paljon avaruusasemien ja etenkin kansainvälisten avaruuslentojen propagandatavoitteista. Hänen mukaansa etenkin Leonid Brežnev ja Bill Clinton suhtautuivat avaruuslentoihin miltei yksinomaan propagandavälineinä. Hän muistaa mainita Clintonin hylänneen Freedom-asemasuunnitelman aivan liian kalliina, mutta suoltaneen sittemmin vähintään yhtä paljon rahaa venäläisille ja Mir-aseman toimintaa kansainvälisen yhteistyön nimissä. Zimmerman ei halua yhteistyötä. Hän haluaa kilpailua.

Romantiikkaa ja liukukitarointia

Mark Brend: Rock and Roll Doctor. Lowell George: guitarist, songwriter and founder of Little Feat. Backbeat Books, San Francisco 2002.

Innostuin Little Featista joskus 1980-luvun alkupuolella, samoihin aikoihin kun musiikillinen maailmani laajeni muutenkin moneen erilaiseen suuntaan. Tähän aikaan bändiä ei ollut olemassakaan: se koottiin uudelleen vasta jokunen vuosi myöhemmin, ja onnistuin uuden kokoonpanon näkemäänkin Roskildessa vuonna 1990. Taisin lähteä pois kesken encoreta, siinä vaiheessa kun muutenkin turhaan muniinpuhaltelu-jammailuun sortunut bändi kutsui lavalle (sinänsä mainion) kitaristin Jeff Healeyn ja alkoi jamitella eniten inhoamaani Feat-biisiä ”A Apolitical Bluesia”. Jammailu on ihan kivaa jos siinä on itse mukana soittamassa, mutta festivaalien päälava on moiselle puuhastelulle ihan väärä paikka. Sitä paitsi tältä keikalta – samoin kuin 1990-luvun lopulla näkemältäni Little Featin Tavastian-keikalta – puuttui jotakin aivan olennaista: laulaja/lauluntekijä/kitaristi/bändinjohtaja Lowell George (1945-1979).

Mark Brendin suppeahko elämäkerta toteaa, ettei Little Featista ole koskaan tullut ”oikeaa” kulttibändiä, kuten monista muista samanlaisia vaiheita kokeneista kohtalotovereistaan. Asiaa olisi kuulemma auttanut, jos Feat olisi hajonnut muutamia vuosia aikaisemmin (niin se kyllä hajosikin, mutta kokosi rivinsä uudelleen) tai että niiden viimeistenkin levyjen myynti olisi jäänyt täysin olemattomaksi. Asiaa ei tietenkään auttanut sekään, että tullakseen toimeen bändin jäsenet joutuivat repimään toimeentuloaan aivan muualta kuin lähinnä harrastukseksi laskettavasta bändistä, ja kohtuullisen hyvinä soittajina he sattuivat pärjäämään aika hyvin studiohommissa. Viimeisten levyjen turhanpäiväiset, ylipitkät rockjazzviritelmät ovat sitä paitsi tehneet bändille jälkijättöistä suosiota jatsipiireissä, mikä ei sekään edistä kulttibändistatusta. Brendin ja minunkin mielestäni Little Featin lumo on jossakin aivan muualla kuin soittotaidoissa ja hienoissa sointukuluissa.

Brendin elämäkerta painottuu, harvinaista kyllä, hyvin pitkälti musiikkiin ja sivuaa jopa jonnin verran soitto- ja laiteteknisiä asioita. Georgen yksityiselämä jää pitkälti rauhaan, siihen viitataan lähinnä siinä vaiheessa kun tolkuton bailaaminen, tupakointi ja kokaiinin käyttö alkoivat rapauttaa nopeasti nuoren miehen terveyttä ja veivät häneltä lauluntekemisen lahjan jo monta vuotta ennen kuolemaa sydänkohtaukseen 34-vuotiaana. Brend antaa ymmärtää osien rivien välissäkin, että monesti Featin sisäisenä valtataisteluna toisaalta Georgen ja toisaalta kakkoskitaristi Paul Barrèren ja kosketinsoittaja Bill Paynen välillä nähty johtajuuden liukuminen pois Georgelta johtui pitkälti siitä ettei Georgesta oikein ollut siinä vaiheessa johtamaan yhtään mitään: hän otti komennon käsiinsä taas hienon livelevyn Waiting for Columbusin viimeistelyvaiheissa. Siinä vaiheessa Feat oli kuitenkin hajonnut (taas!) ja Georgen soolourakin päättyi ennen kuin oli päässyt kunnolla vauhtiin.

Little Feat on merkittävä bändi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin bändin levyiltä löytyy tylsemmän materiaalin lomasta melkoinen liuta todella kauniita lauluja. Osa on kuultu sittemmin (ja jo 70-luvun alussa) muiden cover-versiohitteinä, melkoinen osa on sen verran omintakeisia ettei niitä ole ollut kovinkaan helppoa versioida. Toiseksi bändin taito yhdistellä monenlaisia tyylisuuntia – ensin autotallirockia, bluesia,  psykedeliaa ja kantria, sittemmin myös neworleansilaista polyrytmiikkaa, maailmanmusiikkia ja jazzia – oli osaltaan hälventämässä tyylisuuntien siihen asti tiukkoja raja-aitoja. Muusikkona Lowell George kehitti slide-kitaransoittoa myös aivan uusiin suuntiin siihenastisesta blues-traditiosta. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi Sonny Landreth soittaisi niin kuin soittaa ilman Georgen vaikutusta. Little Featin levyillä ja keikoillakin mukana olleen Bonnie Raittin kohdalla vaikutteet ovat tietysti myös aivan ilmeisiä. Olen itsekin melkoinen liukukitaroinnin fani (ja yrittänyt itsekin jonnin verran opetella tätä soittotekniikkaa), ja runsas, tyylikäs slide-soundin käyttö lienee alun perinkin ollut niitä asioita jotka Featissa minuun vetosivat.

Mark Brendin elämäkerta on suppea ja ehkä vähän pinnallinen johdatus kiinnostavan artistin musiikkiin ja lyhyeen elämään. Ei ensiluokkainen teos, mutta eipä Lowell Georgesta liene parempaakaan kirjoitettu.

Laitetaan loppuun muutama YouTubesta löytynyt Little Feat -livepätkä bändin parhailta päiviltä:

Rock and Roll Doctor vuodelta 1975 (jota ei saa upotettua sivuun, näjemmä)

Fat Man in the Bathtub:

Ja loppuun teknisesti kammottavan huono videopätkä ”Long Distance Lovesta” – biisi on kuitenkin nätti kuin mikä:

Tietämyksen päivitys (ennen seuraavaa päivitystä)

Heikki Oja: Aurinkokunta uusiksi. Ursa 2008.

Tietämys oman Aurinkokuntamme toiminnasta, rakenteesta ja siellä vipeltävistä kappaleista on kasvanut melkoisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Monia itsestään selvinä pidettyjä totuuksia on jouduttu kumoamaan toista todistavien havaintojen myötä. Niin pitää ollakin, koska niinhän tiede toimii. Täydellistä varmuutta ja absoluuttisia totuuksia on etsittävä ihan toisaalta. Mutta juuri tämä uuden löytäminen ja ainainen ennakkokäsitysten kyseenalaistamisen tarve tekee tieteestä (ainakin minulle) paljon uskontoja (myös ateismia) kiinnostavamman elämän alueen.

”Täytyi olla Newton nähdäkseen että Kuu putoaa, kun kaikki voivat selvästi nähdä että se ei putoa.”

Heikki Ojan Aurinkokunta uusiksi päivittää tietämystä takapihamme maailmoista suunnilleen viime kesän tasolle, ja näyttävästi tekeekin. Hieno kuvitus tekee teoksesta mainion katselukirjan. Toisaalta kuvia korostava taitto tuo minulle jotenkin mieleen 1970-luvun alun ”nuorten tietokirjat”, joiden visuaalinen näyttävyys peitti usein – näin jälkeenpäin arvioiden – kovin kepeätä ja tyhjää tekstisisältöä. Ojan tapauksessa tästä ei onneksi ole kyse. Teksti on pätevää eikä minun silmissäni sorru taannoisen Aurinko-kirjan lässyttävyyteen.

Toisaalta Aurinkokunta uusiksi ei ole välttämättä kaikkein paras mahdollinen perusopas aiheeseensa: se on selkeästi suunnattu tähtitieteestä, planeetoista ja muusta ympärillämme vipeltävästä tavarasta jo kohtuullisen paljon tietäville ja keskittyy esittelemään viime aikojen uutta tietoa. Pohjat pitää lukea ensin jostakin muualta ja täydentää sitten tämän kirjan tiedoilla.

Tällainen rakenne tekee kirjasta tietenkin myös nopeasti vanhenevan. Kirjan sivuilla on runsaasti viittauksia jo kirjoitusaikoina matkalleen lähteneisiin luotaimiin, jotka saavuttavat kohteensa joskus 2010-luvun alkupuolella. Silloin Aurinkokunta jouduttaneen panemaan jälleen uusiksi. Kotoisilla kulmakunnilla on taatusti vielä monta yllätystä takataskussaan.

Kirjakaupparauhaa

Piti vain – näin pikkujoulupitoisesta viikosta toivuskellessani – kertoa, että olen ensi tiistaina (16.12.) joskus kello kahdeksantoista jälkeen Ison Roban Rosebud-kirjakaupassa kertoilemassa John Lennon -elämäkerran suomentamisesta.

Paikalla on tämän ”tähtisuomentajan” lisäksi muutakin kulttuurin kermaa, kuten Pentti Jarla suoraan Fingerporista, Otso Kantokorpi joltakin ostarilta, Matti Rönkkö ja Anu Silfverberg.

Niin, ja jos kirjakauppasi tai lehtipisteesi valikoimiin kuuluu Kirjailija-lehti, kannattaa pitää silmällä ensi viikolla ilmestyvää joulukuun numeroa. Se lukemistoliitteestä löytyy kolme pientä esimerkkiä Ursula Kroeber Le Guinin hieman vähemmän tunnetusta kirjallisesta puolesta.