Kategoria: kirjallisuus

”… maan pinnalle elämääääääääääähhhhhhhhhnnnnnn!”

·

Jos oikein muistan, näin Ratsian livenä kaksi kertaa. Ensimmäinen oli Kaivopuistossa kesällä 1979, sen jälkeen kun bändi oli voittanut Rock-bändien SM-kilpailujen punk-sarjan. En ollut vielä sisäistänyt punkkia kovinkaan hyvin, siinä suhteessa paremmin ajan hermolla olleet kaverini diggailivat paljon innokkaammin. Luultavasti esikoisalbumi Ratsia oli juuri ilmestynyt, tai ilmestymäisillään. Toinen kerta oli Tavastialla joko syksyllä –80 tai vuonna –81; muistelisin että bändissä oli jo silloin mukana kosketinsoittaja Brandi ”Ifgray” Ruokonen, mutta ohjelmisto oli enimmäkseen kahden ensimmäisen levyn settiä eikä viimeiseksi jääneen Jäljet-albumin synkistelyä. Tosin mieleen on jäänyt välispiikki: ”Tää seuraava on transsimusiikkia. Kaikki transsimaan!”

Jossakin mielessä löysin bändin kunnolla vasta 2000-luvulla. Erinäisten nostalgiadokumenttien katkelmat ovat muistuttaneet mieleen sen mitä parilta ekalta levyltä kyllä olisi kuulunut oikein hyvin: parhaimmillaan Ratsia oli mielettömän tiukka yhtye, ja heidän parhaat biisinsä olivat loistavia. ”Me tultiin kellareistamme” on ehdoton helmi, ja olen jo useamman vuoden kehitellyt jonnekin 1980-luvun alkupuolen bändikuvioihin sijoittuvaa samannimistä näytelmäideaa.

Ratsia on liittynyt kirjallisiin tekemisiini muutenkin. Bändin laulaja/lauluntekijä/kitaristi Jyri Honkavaara (1960–1997) oli yksi Nedujen Jolle Peltolan esikuvista. Mielikuvitellessani Jollelle lyhytaikaista, Lepakossa treenannutta Voltaire Killbees -yhtyettä käytin esikuvana hyvinkin paljon Honkavaaran Hefty Loadia, jonka näin joillakin festareilla ja joka oli minusta avutonta ja teennäistä muniinpuhaltelua. (VK:n nimi tosin tuli, paitsi ilmeisestä kirjallisesta sanaleikistään, myös Honkavaaran viimeiseksi levyttäneeksi bändiksi jääneeltä Killer Poodlesilta.)

Suomalaisen sarjakuvan armoitetun käsikirjoittajan Pauli Kallion (mm. Suuri Kurpitsa -lehti sekä Rumbassa aloittanut ja nyttemmin Suomen Kuivalehdessä ilmestyvä loistava Kramppeja ja nyrjähdyksiä) kontakti Honkavaaraan ja Ratsiaan oli paljon vahvempi, pidempi ja henkilökohtaisempi. Kyky Ahosen piirtämä Maalaispunkin päiväkirja (Suuri Kurpitsa 2009) kertoo pitkälti nimenomaan Kallion ja Honkavaaran (sekä muiden Ratsian jäsenten) kontaktista aikana, jolloin nivalalaisella punkilla ei ollut kotiseudulla juuri muita hengenheimolaisia kuin pihtiputaalainen bändi. Lyhimmillään aukeaman mittaisia sarjatuokiokuvia lomittavat tekstikommentit, ja kirjan loppuosa koostuu Ratsian jäsenten ja muun silloisen porukan kommenteista sekä Honkavaarasta että 70–80-lukujen vaihteen punk-kuvioista.

Itse pari vuotta Kalliota ja Honkavaaraa nuorempana missasin suuren osan punkin noususta ja pääsin edes jollakin tavalla mukaan vasta siinä vaiheessa kun musiikki oli monipuolistunut ja radikalisoitunut(kin) uudeksi aalloksi. Sitä paitsi olen kotoisin Itä-Helsingin Kontulasta, jossa ympyrät olivat perin toisenlaisia. Kallionkin dokumentoima diinarien väkivalta (tai ainakin väkivallalla uhkailu) punkkeja kohtaan oli kyllä tuttua, mutta lähinnä vanhempien tuttavien kertomuksista. Tilanne oli jo rauhoittunut, vähäksi aikaa: diinarien raaka rasismi ja ahdistunut erilaisuuden kammo valitettavasti periytyi sittemmin skinheadeille (joita Helsingissä ei tosin ollut koskaan kovin paljoa) ja heiltä myöhemmin ns. maahanmuuttokriitikoille. Ahdasmielisyys periytyi tietysti myös punkin taistelulipun omineille hc-punkkareille, mutta heitäkään ei ollut kovin paljoa ja heidän energiansa taisi mennä suurimmalta osalta Sorbuksen ja kiljun kittaamiseen.

Joka tapauksessa Kallion ja Ahosen kuvaama maailma on monessa suhteessa minullekin tuttu. Kirja kuvaa punkkien keskinäisen solidaarisuuden ja hyvän hengen sisäistänyttä maailmaa ja sitä, kuinka ajat ja maailma alkoivat pikku hiljaa muuttua – ei kaikissa suhteissa huonompaan, mutta ei kaikissa suhteissa parempaankaan. Maan lupaavimpiin kuuluvana lauluntekijänä pidetyn Honkavaaran hidas luisuminen päihteiden ajamaksi hasbeeniksi dokumentoituu enemmän teksti- ja liiteosuuksissa.

Maalaispunkin päiväkirja tavoittaa aikansa erinomaisesti. Toivon mukaan se kertoo nuoremmillekin lukijoille myös sen, miksi menneiden aikojen ihailussa ei ole mitään älyä. Punkistahan on nykyään sentään kulunut jo, herra nähköön, vuosikymmen enemmän kuin punkin aikoina oli diinareiden niin epäterveesti ihailemasta viiskötluvusta.

Eläm(i)ä: palapeli

·

Työskellellessäni vajaat kymmenkunta vuotta sitten Likessä graafikkona ja kustannustoimittajana tulin tehneeksi kannen Georges Perecin teoksen W eli lapsuudenmuisto kirja kerrallaan -painokseen (vaikka minulla ei ollutkaan aikaa lukea itse kirjaa: valitettavan tyypillistä kirjankannentekijöille). Ehkä siksikin tulin kiinnittäneeksi huomiota Perecin tunnetumman teoksen Elämä Käyttöohje (suom. Ville Keynäs, Loki 2006) ilmestymiseen ja, sittemmin, kirjan saamiin kehuihin tuolla ja täällä.

Kirja tapahtuu ja kuvaa lyhyitä tuokioita eräässä pariisilaisessa kerrostalossa, huone kerrallaan, ja käy läpi jokaisen huoneen (liikkuen šakkihevosen hypyin). Järjestelmällistä asennetta korostavat kirjan liitteet: hakemisto, luettelo kirjassa kerrotuista tarinoista, kronologia ja kaaviopiirros asuntojen sijainnista. Kustakin huoneesta otetaan eräänlainen kolmiulotteinen valokuva, jossa lukija näkee mielensä silmällä huoneen kalusteita, tauluja, esineitä ja ihmisiä, jos heitä sattuu sillä hetkellä huoneessa olemaan. Moniin huoneisiin liittyy tarinoita asunnon haltijasta, omistajasta, entisistä asukkaista tai heidän läheisistään. Moniin huoneisiin liittyy myös luetteloita.

Perusteellinen, mutta rakenteen vaatimusten vuoksi(kin) poukkoileva kerronta saa lukijan kokemaan, että tekstiin sisältyy monia tasoja, että kirja pitäisi lukea moneen kertaan uudelleen, paitsi kirjailijan antamassa järjestyksessä myös vaikkapa kokonainen asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten. Toisaalta tuokiokuvista syntyy helposti jopa Kotikatu-tyylisiä mielikuvia. Tarinoissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista, eikä huoneiden asetelmallisissa kuvauksissa ole välttämättä senkään vertaa dramatiikkaa. Hetkittäin kertomukset sitten yltyvät miltei fantastisiksi, luettelot absurdeiksi ja elämät ihmeellisiksi. Toisinaan (kirjan eräänä temaattisena juonteena toimivan) palapelin kokoaminen yllättää. Toisinaan tuntee seuraavansa vain puolikiinnostavaa juoruilua puolikiinnostavan naapuruston korkeintaan puolikiinnostavista ihmisistä.

Kokonaisuutena kirja on joka tapauksessa mainiota luettavaa, ja tietyssä mielessä se soutelee vähän samanlaisilla vesillä mitä itsekin kokeilin isovarpaallani Alshainissa. Kerronta etenee ja Ville Keynäsin suomennos toimii – useinmiten. Ranskaa osaamatta ja Perecin alkutekstiä lukematta on paha sanoa, ovatko paikoittaiset kömpelöt lauserakenteet ja muutamat asiakummallisuudet alkutekstistä.

Ajattelin kuitenkin olla lukematta kirjaa uudelleen, ainakaan saman tien. Ehkä joskus myöhemmin, sitten kun on aikaa, ehkä luen sen sitten asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten.

Muutamia pieniä

·

Uudessa Vihreässä langassa Vesa Sisättö perustelee, miksi scifi on jo luonnoltaan vihreää kirjallisuutta. Minut ja Karsta otetaan erääksi esimerkiksi vihreän ajattelun henkisestä scifistä. Ihan mainio juttu, jossa minua tökkii oikeastaan vain Vesan ”rotu”-sanan anglistinen käyttö: suomen ”rodun” merkitysavaruus ei ole samanlainen kuin englannin kielen ”race”-sanan. Niinpä ulkoavaruuden olennot eivät missään tapauksessa ole ”rotuja” (eiväthän ne edes pysty lisääntymään meidän ihmisten kanssa!) eikä heitä kohtaan osoitettu hysteerinen pelko ole siksi rasismia.

(Itse käytin kirjassa sanaa ”spesismi”, joka sekin käyttää tietysti englanninkielistä biologista termiä kategorioissa, joihin sitä ei ole lainkaan tarkoitettu.)

* * *

Haluatko tietää minusta kaiken? Ei se mitään, Celebrities Galoren ammattitaitoiset numerologit kertovat sen silti. Syntymäaikani on verkoitse jotakuinkin helposti selvitettävissä, ja joku ilmeisesti katsoo minun olevan, eh, julkkis.

* * *

Äläkä sitten unohda tätä ensi tiistaina:

KÄÄNTÄJÄN ÄÄNI -ilta

KOM-ravintolassa
tiistaina
25.5.2010 klo 18.00 – 19.30.
Mukana suomentajat Liisa Ryömä ja Jyrki Lappi-Seppälä.
Ryömä kertoo vastikään ilmestyneen Laiskojen Kalevalan (Schildts, 2010) kääntämisestä ja Lappi-Seppälä toisenlaisen ”eepoksen”, hänellä juuri nyt työn alla olevan Miguel de Cervantesin Don Quijoten (WSOY), uudelleen suomentamisesta. Kuulemme illan aikana myös suomentajien valitsemia otteita teksteistään.
Illan juontaa toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki
Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. & KOM-ravintola

(Itse joudun valitettavasti kertomaan olevani estynyt. Syy on henkilökohtainen eli kymmenvuotishääpäivä.)

Hän joka ottaa kaikilta pataan

· 2 kommenttia ·

Vietin eilisiltaa kirjallisissa piireissä. Kirjailijaliitto pitää syksyn ja kevään toimintasuunnitelma- ja toimintakertomuskokousten lisäksi kahdesti vuodessa keskustelullisemman ns. yleiskokouksen, jonka asialistalla on ajankohtaista asiaa ja uusien jäsenten hyväksyminen. Jäsenmäärä kipusi ensi kertaa yli kuuden sadan, mukaan tulee muutama tuttukin lisää, tervetuloa!

Ilta oli muutenkin mukava, keskustelut kiinnostavia ja seura erinomaista. Keväällä liitto kyseli jäsenistöltään tyytyväisyyttä kustantajiin. Itselläni on ollut hyvä onni kuulua tyytyväiseen kolmannekseen, joista merkittävä osa on nimenomaan ns. keskisuurien kustantajien kirjailijoita. (Like lasketaan keskisuureksi, vaikka se onkin ison Otavan omistama.) Minulle ei ole käynyt niin, ettei puheluihini tai sähköposteihini vastattaisi. Asiat on sovittu hyvässä hengessä ja hoidettu parhaan mukaan. Kirjojani on jopa markkinoitu.

Kyselyn kiinnostavaan antiin kuului kovin monien kirjailijoiden vilpitön huoli kustannustoimittajansa jaksamisesta, jopa mielenterveydestä.

Kustannustoimittaja on hankalassa raossa. Kirjailija suhtautuu häneen toisaalta kustantamon ja kirjabisneksen edustajana, mutta toisaalta, hyvin usein, myös luottoystävänä, ateljeekriitikkona ja itsensä edustajana kustantamon ja kirjabisneksen suuntaan. Kustantamolle kustannustoimittaja on laadunvalvoja, raaka-ainehankkija ja kustantamon edustaja alihankkijoiden suuntaan. Kustannusalalla on näinä aikoina kylmä rinki intiimin kehonosansa ympärillä, eihän kukaan tiedä miten koko alalle käy lähivuosien myllerryksissä e-kirjoineen, piratismeineen ja muine uhkineen. Tästä(kin) syystä talojen johtoon on haalittu kaiken maailman johtajuudenottajia, joilla saattaa olla kohtuullisen hyvä käsitys kulujen kurissapidosta mutta ei välttämättä lainkaan kokemusta tai ymmärrystä kirjallisen alan erityispiirteitä kohtaan.

Suurin osa kustannustoimittajista on tullut alalle siksi, että he välittävät kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kovin usein he joutuvat kokemaan kamppailevansa sekä kirjailijoita (ja kääntäjiä) että omaa työnantajaansa vastaan. Aika kuluu kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä varten he ovat tulleet alalle, ja silloin kun on edes mahdollisuutta toimittaa kirjailijan tekstiä, sen kanssa on kovin usein niin paha kiire ettei mahdollisuuksia ole muuhun kuin Wordin (tms.) automaattioikoluvun missaamien lyöntivirheiden korjaamiseen. Oleellisemmat asiat – kirjan rakenne, tyylilliset seikat, tekstin välittämä viesti – jäävät kokonaan käsittelemättä, kun rahkeet eivät riitä. Jotta ne riittäisivät edes siihen mitä on ehdottoman pakko tehdä, vähäisemmät tekijät – kuten perhe, puoliso, läheiset, mahdolliset harrastukset, mielen ja ruumiin terveys – joutuvat väistymään kerran toisensa jälkeen. Jos eivät väisty, antaa työnantaja ymmärtää, sinua ei talossa tarvita. Niin moni talo leikkaa jo valmiiksi stressaantunutta ja ylityöllistettyä henkilökuntaansa entistäkin voimattomammaksi, mutta vaatii tuotantomääriä pysymään vähintäänkin entisenlaisina, ja mieluiten isompinakin (ainakin myynnin suhteen).

Yhä useammin kustannustoimittaja joutuu sitä paitsi toimimaan kirjailijan ja kustantamon välikätenä olematta edes kustantamon palkkalistoilla. Tämäkin ala on joutunut muodikkaan ulkoistususkonnon kiihkomielisten kannattajien  kouriin ja yhä useammin ”toimittaja” on pikkupalkkiolla värvätty kirjallisuuden opiskelija tai freelanceri. Silloin kirjailijan tai kääntäjän on turha toivoakaan mitään muuta kuin vähän Wordia parempaa oikolukua.

Siinäkin mielessä minulla on käynyt ns. mieletön munkki. Itse olen saanut Stellalta, Peteltä ja Artsilta pätevää ja kriittistä palautetta isommistakin asioista kuin oikolukukorjauksista. Kiitoksia, että olette jaksaneet!

Cathy × 3

·

En ole välttämättä mikään suunnaton trilogioiden ystävä. Numerolle kolme on sf-piireissä annettu aivan liikaa myyttisiä hyvyysulottuvuuksia minun makuuni – ajatellaanpa vaikka Asimovin Säätiö-trilogiaa, joka ei alunperin edes ollut trilogia, vaan Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadosta ja Arnold J. Toynbeen A Study of Historysta perustajatuksensa lainannut pitkäksi venähtänyt pitkäksi venähtäneiden novellien sarja.

Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin Cathy-nuortenkirjasarjasta tuli yhtä kaikki trilogia. Se oli sentään alun alkaenkin (ymmärtääkseni) tarkoitettukin trilogiaksi.

Cathy-trilogia

Minä tunnetusti suomensin ensimmäiset kaksi osaa, Cathyn kirjan ja Cathyn avaimen, ja olisin suomentanut kolmannenkin, elle hanke olisi ollut aikataulullisesti täysin mahdoton. Leena Perttula on suomentanut Cathyn sormuksen oikein hyvin. Tarinan loppu kiinnosti minuakin sen verran, että hankin teoksen käsiini.

Joissakin kriitiikeissä Cathyn avainta on pidetty pettymyksenä Cathyn kirjan jälkeen, ja jos sitä ajattelee itsenäisenä jatko-osana, se varmaankin sellainen myös on. Itse arvasin kyllä jo käännösvaiheessa, ettei tarina tähän pääty, ja Sean vahvisti asian kun kysyin. Trilogioiden kakkososat ovat usein vähän hankalia tapauksia: ykkönen menee hyvällä alkuvauhdilla, eräänlaisena teaserina, kakkosessa hommaa pitää sitten syventää ja kehittää ja valmistautua loppuhuipennukseen, joka on kuitenkin vuorossa vasta seuraavassa kirjassa. Niinpä kakkososissa mikään ei ratkea.

Cathyn sormuksessa asiat ratkeavat, ainakin toistaiseksi, jossakin mielessä yllättävästi, jossakin mielessä ennalta arvattavastikin ja, nuortenkirjaksi, jossain mielessä jopa yllättävän surumielisesti. Cathyn maailma näyttäisi palautuvan joissakin suhteissa sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt olla, mutta joissakin suhteissa mikään ei ole ennallaan – eräiden keskeisten henkilöiden osalta perin lopullisella tavalla. Kaikkia lankoja ei keritä auki ja jotkut asiat jäävät hyvinkin epäselviksi, jopa muutamien kirjan (kovasti mainostettujen) nettilinkkien vilkaisun jälkeen.

Eniten minua häiritsee kerrontatyylin muuttuminen kirjasarjan mittaan tavanomaisemmaksi. Ykkönen oli likipitäen uskottavaa teinin (jokseenkin) reaaliaikaisesti pitämää läppäripäiväkirjaa chattailulla ja muulla sälällä täydennettynä, mutta kakkonen oli jo jotakuinkin suoraa minäkerrontaa. Kolmonen on pelkästään sitä. Cathyn sivunreunamerkinnät ja -piirrokset ovat sentään mukana.

Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus (ja suomennoskokemus!) myös ei-kohderyhmäläiselle.

Finncontinuing adventures of

·

Tiedotusluonteinen viesti niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tänäkin kesänä järjestetään scifi-, fantasia- ynnä muiden harrastajien Finncon-tapaaminen keskellä kuuminta heinäkuuta perjantaista 16. heinäkuuta sunnuntaihin 18. heinäkuuta ja vieläpä Jyväskylässä, tuossa luonnonkauniissa kaupungissa järven rannalla, ja sinnehän kirmailevat tietenkin kaikki sf:n eri tyyleistä innostuneet ja tällä kertaa mukaan kannattaa pyytää myös kettukorvaisia tyttösiä kohtaan allergiset, sillä Animecon ei ole tänä vuonna mukana, joten kannattaa varata majoitustilansa mahdollisimman pikaisesti.

Kirjailija, tarkkaile läheisiäsi

·

Jos kirjoittaisin dekkareita, tässä olisi jo ainesta vähintäänkin juonentyngäksi:

Kohtuullisen hyvämaineisilla verkon kirja-arvostelupalstoilla Nimimerkki X tyrmää historiakirjailija NN:n uusimman teoksen. NN tykkää kyttyrää ja alkaa selvitellä nimimerkkiä. Käy ilmi, että X on tyrmännyt monen hänen kollegansakin teoksia vuosien mittaan – lukuun ottamatta kirjailija MM:ää, jonka teoksia X sen kuin vain kehuu. Epäilyksiä herää myös, että suuren nettikirjakaupan lukija-arvosteluja – samassa hengessä – kirjoittanut nimimerkki Y on sama kuin nimimerkki X.

MM kieltää ehdottomasti syytökset ja hermostuu. Tilanne menee niin pahaksi että ruvetaan jo puuhaamaan oikeusjuttua – kunnes MM:n juristi paljastaa, että MM:n vaimo on tunnustanut käyttäneensä nimimerkkejä X ja Y – ilmeisesti miehensä tietämättä –  ja haukkuneensa miehensä kilpailijoiden teoksia.

Paitsi että oikean dekkaristin pitäisi tietenkin punoa tähän murha, tai mielellään useampikin. Vaikka olenkin parissa kirjassa käyttänyt dekkarihtavia sivujuonia, pidän silti spekulatiivistä fiktiota huomattavan paljon tervehenkisempänä tapana tarkastella oman maailmamme ja aikamme ongelmia kuin irvokasta ja perverssiä väkivaltaa. Eikä minun sitä paitsi tarvitse kehitellä tätä juonentynkää, sillä, toverit, tämä tarina on tosi, kertoo Guardianin nettipainos.

4: Maantiede, matkat

·

Jokin aika sitten postiluukusta kolahtaneessa uudessa Tähtivaeltajassa minua elähdytti aivan sama asia kuin minua elähdytti viime kesän Finnconissa: George R. R. Martinin kunniavieraspuhe, joka siis julkaistiin lehdessä Jan Hlinovskyn suomennoksena.

Itse olen peräisin (Suomen mittakaavassa) jokseenkin keskiluokkaisesta perheestä, mutta ei meilläkään, asuntovelkaisina, ollut 1960–70-luvuilla varaa matkustaa lainkaan samaan tahtiin kuin mitä nykyään jopa opintolainalla kituuttavat opiskelijat pitävät itsestäänselvyytenä. (Neljän hengen perhe ei tietenkään lähde yhtä kepein eväin reppu- ja liftausmatkalle kuin pari nuorta, etenkään kun vanhemmat eivät olleet tottuneet sellaiseen matkustamiseen omassakaan vapaassa nuoruudessaan.) Aikakauslehtitoimittaja-äiti ja televisiotoimittaja-isä kyllä kävivät työmatkoilla useita kertoja vuodessa, mutta perheen yhteisiä ulkomaanmatkoja tapahtui korkeintaan parin vuoden välein. (Ja viiden 70-luvun alun vuoden aikana ei lainkaan, kun veneily vei kaikki rahat siihen asti, kunnes äiti kieltäytyi enää astumasta veneeseen.)

Niinpä minä turvauduin lapsena ja nuorena täsmälleen samaan matkustusmetodiin kuin newjerseyläinen Martin: kirjoihin. Otsikon kirjastoluokitus (en ole varma oliko numero sama senaikaisessa Helsingin kaupunginkirjaston luokituksessa) oli vakiopaikkojani kaikissa niistä kirjastoista, joissa kävin: ensin Keinutien päähän pysähtyvässä kirjastoautossa, sitten bussimatkan päässä Herttoniemen kirjastossa, sitten Kontulan uudessa ja hienossa (mutta alkuun puolityhjässä) kiinteässä kirjastossa, sitten silloisessa, ihanan sokkeloisessa pääkirjastossa Rikhardinkadulla.

Minä taisin matkustaa Martinia enemmän meriteitse. Luultavasti jossakin vaiheessa matkustin oikeastaan yksinomaan meriteitse, ja – tietenkin – purjeiden voimalla. Tai avaruusaluksella, kuten Martin. Äidin tavaroista löytyi Valittujen Palojen vanha maailmankartasto, minun kauan sitten miltei hajalle selaamana. Kartoissa on edelleenkin jotakin lumoavaa: lupaus seikkailusta. Itse asiassa missä tahansa pinnassa saattoi olla mahdollisuus nähdä kartta, ja siten lupaus seikkailusta. Rapaisemmilla keleillä menin aina istumaan bussin takaosaan, sillä silloisten Liikenne Oy:n punaisten bussien takaikkunaan muodostui kiehtova, miltei kiinalaisen maalauksen näköinen haarautuvien jokilaaksojen ja niitä erottavien vuorijonojen maisema. Olen tavannut monta muutakin, jotka ovat lapsena – ja aikuisenakin – lumoutuneet tuijottamaan maalaamattomia puupintoja: syykuvio muuttuu nopeasti maisemaksi, kartaksi, tarinaksi. Se on sitä oikeastikin, tietysti, mutta mielikuvitus höystää kertomusta aivan toiseen suuntaan.

Kirjailijalle on tietenkin ehdottoman välttämätöntä kyetä näkemään tarina ja maailma jossakin sellaisessa mitä tavallinen tallaaja pitää korkeintaan epäsiistinä pintana, joka pitäisi puhdistaa tai maalata siistin, tasaisen vaaleanharmaaksi. Mutta tavalliselle tallaajallekin kyvystä on iloa ja hyötyä. Hän voi mielessään kukistaa menemisillään, tekemisillään ja näkemisillään leveilevän pellen ajattelemalla: Minäpäs muuten olen ollut sellaisessa paikassa, johon sinä et ikinä mene, ja minä olen tehnyt asioita joita sinä et osaa edes kuvitella.