Kaksi kirjaa, jotka tuntuivat jo etukäteen parilta: John Newtonin The Roots of Civilisation – Plants that Changed the World (Pier 9, 2009) ja Spencer Wellsin Pandora’s Seed – The Unforeseen Cost of Civilization (Allen Lane, 2010).

The Roots of Civilisation lähentelee ns. kahvipöytäkirjaa: se on näyttävä, vanhoilla opetustaulutyylisillä väripiirroksilla kuvitettu kevyehkö johdatus kasvilajeihin, jotka ovat tehneet ihmiskunnasta sitä mitä se on nykyään: ruokakasvien ohella on esitelty nautintoaineita, maustekasveja, kuitukasveja, väriainekasveja, psykoaktiivisia aineita tuottavia kasveja ja lemmenlääkkeiksi käytettyjä kasveja. Kepeydestä huolimatta tietoa on paljon: minulle esimerkiksi oli uutta, että arkeologisten löytöjen perusteella oopiumia on valmistetty päihteeksi kauan ennen kuin alkoholia (joskaan en usko ihmisen poikenneen kehityshistoriansa aikana muusta nisäkäskunnasta, joka riemumielin käy vetämässä lärvit aina jos sattuu kohdalle vaikkapa käyneitä marjoja.)

Newtonin kirjaa on mukava lueskella pikku hiljaa, muiden kirjojen ohessa, kasvi tai pari silloin tällöin.

National Geographic Societyssä työskentelevä ja Cornellin yliopistossa professorina toimiva geneetikko/antropologi Spencer Wells on sekä syvällisempi että poleemisempi. Hän lähtee ihmisen perimästä ja kahdesta ajanjaksosta, joiden seuraukset näkyvät geeneissämme vieläkin. Toinen tapahtui noin 80 000 vuotta sitten, jolloin ihminen eläinlajina oli vähällä sukupuuttoon: arvioiden mukaan hengissä selvisi vain parisentuhatta yksilöä. Tämän ”populaatiopullonkaulan” ansiosta olemme edelleenkin toistemme kanssa geneettisesti lähes identtisiä eikä nykyisin elävää ihmiskuntaa voi millään geneettisesti mielekkäällä tavalla jakaa rotuihin.

Toinen järistys tapahtui aivan äskettäin, vaivaiset kymmenkuntatuhatta vuotta sitten. Kyseessä oli ilmastonmuutos: maailmanlaajuinen lauha ja lämmin kausi päättyi ns. nuorempaan dryaskauteen. Edeltävän leppeän ajan kuluessa ihmiskunta oli levinnyt syntysijoiltaan Afrikasta muillekin mantereille. Runsaan ravinnon ja (keräilijä-metsästäjäkulttuureille tyypillisen) runsaan vapaa-ajan ansiosta ihmiskunta oli lisääntynyt varsin vauhdikkaasti. Kun sää kylmeni ja ravintokasvillisuus väheni, oli pakko keksiä jotakin. Samankaltaisia ratkaisuja keksittiin suunnilleen (muutaman tuhannen vuoden tarkkudella) samoihin aikoihin monella Maapallon kulmalla: maanviljelys ja karjanhoito.

Tämä oli, tietysti, monessakin suhteessa järisyttävä muutos. Aikaisemmin ihmiset olivat eläneet kuten muutkin eläimet ja syöneet mitä saivat, mitä kohdalle tuli. Jos täältä ei löytynyt riittävästi ruokaa, muutettiin tuonne tutkimaan, olisiko siellä paremmin. Yhteisöt olivat pieniä, arvioiden mukaan (ja 1900-luvun metsästäjä-keräilijäkulttuurien perusteella) suunnilleen 150-henkisiä. Väkivaltaa oli, mutta sotia ei käyty: miksi olisikaan käyty, kun muilla ei ollut mitään sen kummempaa omaisuutta eikä kukaan ollut niin naurettava, että olisi mennyt väittämään jotakin joutavanpäiväistä maaplänttiä ”omakseen”?

Sen jälkeen kaikki oli toisin. Sekä maanviljely että karjanhoito vaativat pitkäaikaista suunnittelua ja maanviljely pitkälti myös yhteen paikkaan asettumista. Vähitellen yhteisöt paisuivat, organisoituivat – ja eriarvoistuivat: Çatal Hüyükin kaltaisissa varhaisimmissa kiinteämmissä yhteisöissä talot olivat vielä jokseenkin samankokoisia, mutta pian jotkut oppivat keräämään itselleen enemmän tavaraa ja tilaa kuin olisivat oikeastaan tarvinneetkaan. Vaikka sitten väkivalloin: näihin aikoihin ihmiskunta oppi käymään järjestelmällisiä sotia. Ravitsemus yksipuolistui, sillä monet ihmisen luontaiset ravinnonlähteet eivät sopineet viljeltäviksi ainakaan kaikkialla. Ravitsemus myös vääristyi, sillä monien viljelykasvien energia on ihmiselle huonosti sopivien hiilihydraattien muodossa. Hengissäpysymiseen tarvittavan elannon hankkimiseen kuluvien työtuntien määrä moninkertaistui verrattuna jopa karujen seutujen keräilijä-metsästäjiin. Myös tautiperintö muuttui: keräilijä-metsästäjien terveysongelmia ovat lähinnä tapaturmat, mutta etenkin karjatalouden vaatima geneettisten lähisukulaisten majailu samoissa tiloissa ihmisen kanssa aloitti tartuntatautien ja epidemioiden ajanjakson.

Vaikka ihmiskunta onkin geneettisesti perin yhtenäistä, muutamia paikallisia sopeutumia kehittyi. Pohjoisen Euraasian paimentolaiskulttuureissa syntyneen mutaation ansiosta joillakin aikuisilla säilyy aikuisiälläkin kyky käyttää laktoosia ravinnokseen. Sääsken välityksellä leviävän Plasmodium-loisen kotiseuduilla muutamissa Afrikan ja Aasian kolkissa kehittyi mutaatio, joka parantaa vastustuskykyä loisen aiheuttamalle malarialle: paha vain, että tiettyinä, molemmilta vanhemmilta saatuina yhdistelminä tämä geenimuunnelma aiheuttaa myös sirppisoluanemian kaltaisia vakavia sairauksia.

Eipä ihme, että keräilijä-metsästäjäkulttuureista kohti ”sivistystä” siirtymistä murehditaan Raamatussakin karkoituksena Paratiisista, jolloin ihmiskunta tuomittiin työhön.

Mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Wells tarkastelee nykymaailman oikeastaan viimeistä jäännettä keräilijä-metsästäjäkulttuurista: kalastusta. Tähän asti meren satoa on vain korjattu, ei kylvetty, mutta tämä(kin) paratiisillinen tila alkaa olla nyt peruuttamattomasti menetetty. Kalakantojen maailmanlaajuinen romahtaminen on pakottanut pohtimaan ja kokeilemaan muidenkin kuin vain lohikalojen viljelyä.

Myös muiden nykyiselle elämäntyylillemme välttämättömien raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot alkavat olla jotakuinkin lopussa. Wells siteeraa James Howard Kunstlerin kirjoitusta Washington Postissa:

”Mikään aurinko-, tuuli- tai ydinvoiman, etanolin, biodieselin, öljyhiekan tai käytetyn uppopaistorasvan yhdistelmä ei salli meidän pitää käynnissä Wal-Martia, Disney Worldia ja moottoritieverkostoa – ei edes murto-osaa niistä. Meidän on järjestettävä asiat toisella tavalla.”

Wells huomauttaa, että ainakin jossakin mielessä pohjimmiltaan ihmiselle luonnollisinta elämäntapaa harjoittavat nyky-yhteiskunnan puitteissa ne, jotka ajelehtivat paskaduunista toiseen, palkkapäivästä toiseen, keräämättä säästöjä tai ajattelematta huomista, ilman mitään mikä kiinnittäisi heitä tiettyyn paikkaan tai oikeastaan edes tiettyyn maahan. He elävät kuten ihmisen on tarkoitettu. Monessa suhteessa suurin ongelma ihmiskunnalle ovat – viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana – olleet ne, jotka keräävät itselleen enemmän kuin (välittömästi) tarvitsevat, pistävät jemmaan pahan päivän varalle, hankkivat vähän ylimääräistä.

Wells arvelee muutaman pikku ajatusloikan jälkeen, että maanviljelyn mukanaan kantama ajatus ympäristön hallitsemisesta (ympäristössä toimeen tulemisen sijaan) osaltaan on myös aiheuttanut sen, että nykyelämässämme logos dominoi mythosta: antropologina hän on seurannut viimeisten keräilijäkulttuurien tapaan siirtää katoavaa perintöä sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Hän näkee fundamentalismin nousun sekä Yhdysvalloissa että Lähi-Idässä vastareaktiona logosin suhteettomaan ylivaltaan, ehkäpä jopa jonkinlaisena irrationaalisena (ja tosiasioista mitään tietämättömänä) kaipuuna kadotettuun menneisyyden paratiisiin.

Tietystä ituhippi-puunhalaajahengestään sekä toisinaan aivan turhan kautta rantain polveilevasta tyylistään huolimatta Pandora’s Seed on sujuvasti kirjoitettu, tiivis (parisataasivuinen), monitieteinen ja monipuolinen katsaus muutamiin keskeisiin tekijöihin, joiden vuoksi ihmiskunta on nyt tällaisessa tilanteessa kuin on. Siinä mielessä vallan suositeltavaa luettavaa.