Kategoria: kirjallisuus

Kahtia jaettu

· 3 kommenttia ·

Suomen vuoden 1918 sisällissota lienee monessa suhteessa tyypillinen sisällissota. Se oli verinen, katkera ja kaoottinen. Sen tapahtumista, niiden oikeutuksista ja jopa sodan nimestä on kinasteltu vuosikymmeniä. Muistot, katkerat muistot, eivät suostu vieläkään kuolemaan, vaikka käytännöllisesti katsoen kaikki mukana olleet ovat kuolleet. Nykyisten kinastelijoiden muistot ovat usein koulussa (huonosti) opittua, jo oppiessa vääristynyttä tietoa (suuntaan tai toiseen), tai sitten kirjoista, elokuvista tai näytelmistä (Täällä Pohjantähden alla kaikissa kolmessa formaatissa) omaksuttua ja kuviteltua.

En tiedä, onko suomalaisten vimma pitää omia sotiaan jonakin aivan erityisenä ja poikkeuksellisena yleismaailmallinen ominaisuus, vai onko kyse esimerkiksi siitä, että jatkosotaa on niin paljon vaikeampaa puolustella, jos se liitetään osaksi toisen maailmansodan yleistä kulkua ja saksalaisten silmittömän aggressiivista ja totalitaristista hyökkäyssodankäyntiä? En tosiaan tiedä. Vasta suurvaltamiehityksestä vapautuneissa itsenäistyneissä maissa äärimmäisen väkivaltaiset kriisit, despotismi ja joukkomurhat ovat joka tapauksessa perin yleinen ilmiö. Suomi ei ollut poikkeus.

Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun toimittama Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY 2009) pyrkii olemaan objektiivinen, toteava ja analysoiva alkuvuoden vuoden 1918 tapahtumien ynnä niiden syiden ja seurausten yleisesitys. Se pohjustaa kuvailemalla Suomen suuriruhtinaskunnan osuutta Venäjän sotaponnisteluihin maailmansodassa: Suomalaisia vapaaehtoisia värväytyi aluksi jonkin verran Venäjän armeijaan, muuten suomalaiset lähinnä hyötyivät sodasta, koska tarviketilaukset toivat maahan rahaa ja työpaikkoja. Yksikamarinen eduskunta oli tuonut valtiopäiville jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin työväestön edustajat, mutta isot kysymykset – torpparikysymys, työaikalait – odottivat yhä ratkaisemistaan. Muun Venäjän sota oli sen sijaan kuihduttanut nälänhätien partaalle, ja lopulta keisarivalta romahti maaliskuun vallankumouksessa 1917, ja sitten kaoottinen porvarishallinto romahti puolta vuotta myöhemmin lokakuun vallankumouksessa bolševikkien valtaannousuun. Suomessa sekä oikeiston että vasemmiston itsenäisyysmieliset näkivät tilaisuuden koittaneen. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen hetkellinen yksimielisyys alkoi nopeasti rakoilla, katastrofaalisin seurauksin.

Kuten Pikkujättiläinen toteaa, Suomen sisällissota oli siinä suhteessa merkillinen, että jotakuinkin kaikki hävinneen osapuolen vaatimukset toteutettiin muutaman vuoden kuluessa: torpparit ja mäkitupalaiset saivat maata, säädettiin työaikalaki, kaikki pääsivät kouluun ja sitä myötä urakehitysmahdollisuudet demokratisoituivat. Eikä Suomesta sittenkään tullut Saksan keisarikuntaan sitoutettua kuningaskuntaa.

Saksalaismielisyys kyllä jatkoi vimmaista, yksisilmäistä voittokulkuaan aina siihen asti, kun Helsingin herrat lakkasivat pakon edessä lyömästä päätään Karjalan mäntyyn vuonna 1944. Myös kommunisteja tai kommunisteiksi kuviteltuja vainottiin vielä vuosikymmeniä. Varsinaisen sisällissodan päätyttyä alkoivat vainot, ns. valkoinen terrori, kosto todellisista ja kuvitelluista hirmuteoista. Ilmeisesti ainakin Kannaksella terrori johti silkkoihin etnisiin puhdistuksiin, kun mm. Viipurin ja Raivolan venäjänkielistä siviiliväestöä teurastettiin täysin järjestelmällisesti. (Kuten taannoin totesin, epäilen että etnisiä puhdistuksia on tapahtunut muuallakin. Ainakin Helsingistä tuntuu sisällissodan jälkeen kadonneen kaikki sitä edeltänyt luonteva, reipas ja iloinen monikulttuurisuus.)

Yrjö Varpion kirjoittamasta luvusta ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” pomppaa silmille katkelma Lauri Pohjanpään runosta vuodelta 1920, joka voisi olla peräisin vaikkapa amerikkalaisten kuvitelmasta siitä, millaista islamistinen runous on, tai islamistien kuvitelmaa siitä mitä länsimaiskristittyjen runous on:

Ja siks’ on hurmein huuruva nyt
tänä yönä leirin hiekka,
me olemme kutsutut kostamaan,
me olemme Herran miekka.

Ei tästä sodasta ole kovin kauaa. Ei sitä pidä unohtaa, eikä sen aikana ja jälkeen tehtyjä ihmisoikeurikoksia pidä painaa villaisela. Niitä pitää yrittää oppia ymmärtämään, ei siksi että tekijät kaipaisivat armoa, vaan siksi että voisimme ainakin yrittää välttämästä samanlaisten tapausten toistumista Suomessa tai missään muuallakaan. Ei sellainen helppoa ole – niin on nähty Jugoslaviassa, Ruandassa, monessa muussa paikassa – mutta vaivan arvoista.

Varhaistuotanto IV

·

Hauska Helsinki -kirja (Tammi 1994) oli tilaustyö. Helsingin kaupunginkanslian tiedotustoimisto halusi vieraille jaeltavaksi jotain muutakin kuin virallista kuvapönötystä ja tilasi isältäni kirjan täynnä Helsinki-aiheisia tarinoita. Käytännön materiaalin keräily- ja toimitustyö jäi pitkälti minulle. Pengoin Kansanrunousarkistosta* Helsinki-aiheisia tarinoita, keräilin juttuja netistä**. Osan haastatteluista tein itsekseni, osan faijan kanssa. Lisäksi juttuja tilattiin monilta nimekkäiltä pakinoitsijoilta: Seija Sartti, Kai de Puu, Arijoutsi, Origo… Haastateltavien kirjo ylsi ylipormestari Teuvo Aurasta Jussi Raittiseen ja Juhani Merimaahan. Kaikki eivät olleet paljasjalkaisia helsinkiläisiä, mukana oli hyvä otos maassa- ja maahanmuuttajia Arthur Fuhrmannista Umayya Abu-Hannaan sekä joukko entisiä ja silloisia kaupungin virkamiehiä ja -naisia.

Hauska hanke.

Kerran sokea mies kerjäsi Rautatieaseman nurkalla. Tuli paikalle herra ja työnsi satamarkkasen sokean hattuun. Tuulenpuuska lennätti kuitenkin rahan saman tien kadulle. Sokea pomppasi pystyyn ja ryntäsi perään saaden lopulta rahan kiinni.
– Mitä, ettehän te olekaan sokea, ärähti herra.
– Emmä ookkaan, mutta kaveri on ja mä vaan tuuraan sitä sen aikaa kun se istuu levarissa kattomas Majakkaa ja Perävaunua.

Huulenheiton lisäksi kirjaa tehdessä piirtyi omaankin mieleen uudenlainen kuva Helsingistä ja sen elämästä 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin: sinne asti kantoivat arkistojen kertomat ja haastateltavien vanhemmilta polvilta välittämät muistot. Kirjaa tehdessä kuulluista ja luetuista tarinoista jäi mielenpohjalle vaivaamaan, mitä kaikkea täällä oikein tapahtuikaan vuoden 1918 taitoskohdassa (paitsi se ilmeinen, eli sisällissota ja saksalaisten maahanhyökkäys). Tsaarinajan loppuvuosien Helsinki oli iloinen, monikulttuurinen, elävä kaupunki juutalaisine kaupustelijoineen, tattareineen, kiinalaisineen ja maroosiryssineen. Itsenäisyyden ajan alkuvuosien (ja myöhemmänkin ajan) Helsinki oli kylmä, kuollut, monokulttuurinen, etnisesti yhtenäistetty, ahdistava ja ankea hallintokaupunki. Mitä tapahtui? Minne kaikki katosivat? Lähtivätkö he vapaaehtoisesti vai pakotettiinko heidät, tapahtuiko jonkinlainen etninen puhdistus?

___

* Siellä törmäsin myös tarinaan, jonka opiskelukaveri oli kertonut minulle 1980-luvun alussa ja jonka olin ymmärtänyt tapahtuneen hänen kaverilleen. Arkiston versio oli tallennettu vuonna 1910… Aloittaessaan hommat rakennustyömaalla tyyppi oli valikoinut itselleen tukevan parrunpätkän ja vietti koko kesän kanniskellen sitä olallaan tärkeän ja määrätietoisen näköisenä paikasta toiseen. Työnjohtajat katsoivat vain, että sillä miehellä on homma kesken eivätkä määränneet hänelle muita töitä. Aikaa jäi löysäilyynkin paikoissa, joissa kymppien silmä vältti. Kimmon minulle kertomassa versiossa palkkikaveri kärähti tempustaan, arkiston versiossa ei, vaan oli mukana harjakaisiin asti ja sai vielä pomojen kehut.

** toisin sanoen siihen aikaan news-ryhmistä. World Wide Web oli syntymässä, mutta esimerkiksi ensimmäiset hakukoneet kehittyivät vasta puoli vuosikymmentä myöhemmin.

Kun me olimme me, ja me olimme oikeassa

· 2 kommenttia ·

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen liudan erilaisia kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta Kiinan kohtalonvuosina, Suuren Harppauksen aiheuttaman nälänhädän ja Kulttuurivallankumouksen monessa suhteessa lähinnä anarkismia lähennelleen kaaoksen aikana. Useimpien kirjoittajat ovat olleet taustaltaan ylimys- tai porvarissuvusta, juuri niistä pienistä yhteiskuntaryhmistä jotka menestyivät loistavasti keisarikunnan loppuaikoina ja pystyivät repimään kaiken hyödyn ”tasavallan” vuosien kaaoksesta ja sisällissodasta. Eräänlaisena vastamielipiteenä ovat toimineet edesmennyt kummitätini ja hänen lähetyssaarnaajakaverinsa, jotka ehtivät nähdä millaista elämä maaseudulla oli ”tasavallan” aikaan ja mihin suuntaan se oli muuttunut sittemmin. He eivät olisi missään nimessä äänestäneet ketään vasemmistolaista Suomen vaaleissa, mutta olivat vilpittömästi sitä mieltä että on epätodennäköistä että Kiina olisi kyennyt nousemaan 30–40-lukujen syövereistään minkään muun kuin kommunismin avulla. Ehkä. Ehkä ei.

Li Kunwulla on toisenlainen näkökulma. Pikkuvirkamiesperhetaustastaan huolimatta hän heittäytyi täysillä mukaan 1960-luvun Kulttuurivallankumouksen punakaarteihin, oli mukana joukossa joka hävitti korvaamattoman arvokasta vuosituhantista perinnettä taantumuksellisena, porvarillisena, vastavallankumouksellisena, epäisänmaallisena. Sittemmin hän työskenteli vuosikymmeniä propagandapiirtäjänä. Ranskalaissyntyisen käsikirjoittajan P. Ôtién kanssa laaditun omaelämäkerrallisen Minun Kiinani -sarjakuvatrilogian 254-sivuinen ensimmäinen osa Isän aika (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2011) luotaa Lin elämää hänen vanhempiensa tapaamisesta aina järkytyksen hetkeen: kun Li kuulee Kansan Vapautusarmeijan taistelutovereidensa kanssa Suuren Ruorimiehen, puhemies Mao Zedongin kuolemasta.

Jossakin mielessä tarina tuo mieleen juuri sellaiset ”itsekritiikit”, joita Li punakaartilaistovereineen pakotti opettajansa ja muut porvarien hännystelijät kirjoittamaan. Li ei erityisemmin sääli itseään tai puolustele valintojaan. Jälkiviisaana hän myöntää erehtyneensä itse, tehneensä ratkaisunsa itse, eikä vain menneensä ajopuuna virran mukana.

Toisaalta piirrokset ja teksti välittävät myös erinomaisen hyvin punakaartilaisuuden lumon. Oli upea tunne olla osa joukkoa, oli mielettömän upea tunne olla osa joukkoa, joka tiesi olevansa oikeassa. Tämän päivän Suomesta on helppo löytää vastaavia (onneksi ainakin vielä paljon lievempiä ja pienimuotoisempia) versioita aiheesta: lätkähuuma, Perussuomalaiset, Suomen Sisu. Yhtä lailla pieniä häivähdyksiä oikeassa olevan joukon mukana kulkemisen silmittömän upeasta tunteesta pystyi kokemaan 1980-luvun isoilla rauhanmarsseilla. Joskus rockkonserteissakin.

Kiinassa vain tapahtui samoin kuin Suomessa vuonna 1918: oikeassa oleminen muuttui terroriksi, rakentaminen repimiseksi, järjen puhuminen silmittömäksi väkivallaksi. Suomessa (sekä valkoisesta että punaisesta) terrorista joutui luultavasti kärsimään suurempi prosenttiosuus väestöstä kuin Kiinassa, mutta Kiinassa absoluuttinen uhrimäärä on tietenkin monimiljoonakertainen. Toipuminen kestää kauan, eikä Kiinan tuloerojen viime vuosikymmenien karkaaminen käsistä ainakaan helpota asiaa.

Lin kuvaamassa Mao-kultissa on myös paljon Kekkos-kultin piirteitä, aina vanhan miehen urheilusuoritusten ylistämiseen ja heikkenevän (fyysisen ja henkisen) terveyden sinnikkääseen salailuun asti. Epäilemättä Kiinasta löytyy yhtä lailla Mao-nostalgiaa kuin Suomesta Kekkosen ajan nostalgiaa: kaipuuta aikaan, jolloin elämä oli selkeää, johtajat arvostelun yläpuolella, maailma jaettavissa selkeästi hyviin ja pahoihin.

Kaiken kaikkiaan Minun Kiinani on erinomaisen valaiseva kertomus, eikä sen kuvaama aika ja ajattelu ole valitettavasti kadonnut mihinkään, vaikka punalippujen tilalla saattaakin näinä päivinä olla esimerkiksi siniristilippuja.

Päässä soi

· 2 kommenttia ·

Daniel Levitinin kirjaan This Is Your Brain On Music: Understanding a Human Obsession (Dutton, 2006, Timo Paukun suomennoksena nimellä Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, Terra Cognita 2010) on tullut törmättyä niin monessa kirjassa ja muussa yhteydessä, että pakkohan se oli hankkia ja lukea.

Muusikkona ja äänitetuottajana uransa aloittanut Levitin on erityisesti musiikin hermostollisista vaikutuksista kiinnostunut aivotutkija. Rokkitaustan(kin) ansiosta hän välttää muutamia euroamerikkalaisia akateemikkoja perinteisesti vaivanneita sudenkuoppia: vaikka monessa suhteessa hän lähestyykin musiikin teoriaa nimenomaan länsimaisten musiikkityylien ja -perinteiden kautta (ja hän tuntuu lopettaneen uuteen musiikkiin perehtymisen joskus 1980-luvun loppupuolella), hän on sentään melkoisen hyvin tietoinen siitä, että pelkkä (eurooppalainen) klassinen tai (angloamerikkalainen) rock ovat vain pari pientä pisaraa musiikillisten tyylien valtameressä – ja että etenkin klassisen musiikin rituaaleihin kuuluva ääneti paikallaan istuminen musiikkia passiivisesti kuunnellessa on melkoisen kummallinen poikkeus maailman musiikinkuuntelukäytännöissä, ja monessa suhteessa ihmiselle jopa luonnotonta. Lähes kaikkialla musiikkiin kuuluu liikkuminen, tanssiminen – ja oma musiikin tekeminen: soittamisen ja säveltämisen jättäminen ”eksperteille” on sekin aika kummallinen, tuore ilmiö.

Suurimman osan kirjaa Levitin käy läpi viime vuosikymmenien aivotutkimuksen havaintoja siitä, miten musiikki näkyy aivojemme fysikaalisessa, ulkoa päin havaittavassa toiminnassa. Äänen ja eri taajuisten äänien aivojen hermoverkoissa aiheuttamat reaktiot ovat monessa suhteessa paljon syvemmällä kuin monet muut aistimukset, ja ulottuvat isoaivokuoren harmaista poimuista aina pikkuaivojen ”liskoaivo”-osaan saakka. Musiikki on tärkeässä osassa myös lapsen varhaiskehityksessä, aina kohdun sisällä kuunnellusta äänimaisemasta puheen oppimiseen asti. Levitin on monen muun lailla sitä mieltä, että musiikki saattaa hyvinkin olla puhetta vanhempi kommunikaatiomuoto ihmislajin kehityshistoriassa.

Levitin tarjoaa melkoisen kirjon erilaisia teorioita, näkemyksiä ja osin keskenään ristiriidassa olevia tutkimustuloksia yrittämättäkään pakottaa niitä mihinkään yksioikoiseen, ehdottomaan ”tieteelliseen totuuteen”. Siitä pisteet: ei tieteessä ole olemassakaan absoluuttisia totuuksia, ja ainakin minun ajatuksiani lennättää paremmin monenlaisten mahdollisuuksien kirjo kuin mikään ehdottomuuksien umpikuja. Pohdiskellessaan kirjan lopussa musiikin ja ihmisen yhteistä evoluutiota hän kyllä sortuu monien muiden varsinaisen evoluutiotutkimuksen ulkopuolisten tieteilijöiden tapaan arvioimaan asioita pelkästään yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien kautta. Musiikin tapauksessa tämä tuntuu tavallistakin, köh, riitasointuisemmalta: musiikkihan on suurelta osin yhteisöllistä toimintaa, aina parviälykäyttäytymiseen asti, ja musiikin evolutiivinen merkitys on hyvinkin saattanut olla sen yhteisön selviytymis- ja lisääntymismahdollisuuksia parantavissa tekijöissä.

Joka tapauksessa kiinnostava, selkeälukuinen ja valaiseva kirja.

Lauantaina Tähtivaeltaja-päivä, sunnuntaina vaalit, tiistaina Kääntäjän ääni!

· Yksi kommentti ·

Aivan niin, kiirettä piisaa. Huomenna lauantaina on perinteikäs Tähtivaeltaja-päivä Ravintola Pohjanhovi Salissa Helsingin Domus Academican tiloissa. Itse olen lauteilla kello 15:30 keskustelemassa Johanna Vainikainen-Uusitalon, Anssi Aution ja Juha Tupaselan kanssa, Kuinka Quantum Thiefistä tuli Kvanttivaras. Tiedossa kiinnostavaa pohdiskelua spekulatiivisen kirjallisuuden suomentamisen iloista, suruista, omalaatuisuuksista ja ongelmista. Eikä muukaan ohjelma tylsää ole. Varaa koko päivä.

* * *

Sunnuntaina on sitten eduskuntavaalit, ellet ole sattunut huomaamaan. Nyt ainakin näyttäisi vahvasti siltä, että jokaisella äänellä on merkitystä. Käytä omaasi. Äläkä lopeta politikointia äänestämiseen: ole seuraavat neljä vuotta se, joka lähettää äänestetyllesi sähköpostia, kommentoi, kritisoi ja kiittää – asiallisesti ja silloin kun on aihetta.

* * *

Ja vielä: ensi tiistaina 19.4. on kevään viimeinen Kääntäjän ääni -tilaisuus KOM-ravintolassa Helsingin Kapteeninkatu 26:ssa. Tällä kertaa puhutaan italialaisesta kirjallisuudesta ja sen suomentamisesta, äänessä Hollo-palkinnon saanut Lena Talvio, Laura Lahdensuu ja Nina Paavolainen.

Mellarin 70-lukua

·

Kirjavaisen Sakke on minua pari vuotta vanhempi ja taisi liikkua teinivuosinaan paljon enemmän kotikaupunginosassaan Mellunmäessä kuin minä siinä naapurissa Kontulassa. Niinpä Sakke ehti nähdä muutaman asian enemmän ja kuulla enemmän juttuja sillä aikaa kun itse hankasin nenääni kirjoihin. Puolensa kummallakin.

Ohjaaja-dramaturgi Sakari Kirjavaisen toinen romaani Tinaharkko (Johnny Kniga 2011) kertoo Jappe Kärpäsestä, Saken ikäisestä mellunmäkeläispojasta ja hänen 1970-luvustaan. Iso osa paikoista on minullekin tuttuja – tätini ja serkkuni asuivat Mellarissa – mutta Jappe liikkuu kyllä eri puolilla Helsingin ympäristöä enemmän kuin minä tuolloin. Esimerkiksi Koivukylään tutustuin vasta paljon myöhemmin, silloin kun se oli jo rakennettu. Sipoota en tunne kovin hyvin vieläkään. Silti miljööt ja ilmiöt tekevät tästä minulle jonkinlaisen kotiseuturomaanin.

Tai kertomuskokoelman. Kirja koostuu erillisistä episodeista, joita välillä tuntuu yhdistävän vain se, että ne tapahtuvat Japelle, Japen perheelle tai Japen kavereille. Yleensä kahdelle jälkimmäiselle ryhmälle. Jappe itse tuntuu olevan elämässään pikemminkin vähän välinpitämätön sivustakatsoja. Hän ei tunnu myöskään juuri muuttuvan tai kasvavan episodien väleissä kuluvien kuukausien ja toisinaan vuosienkin mittaan. Välinpitämätön asenne tietysti selittää sen, miksi Japelle käy lopulta niin kuin käy, tai ainakin on selittävinään. Itselläni oli huomattavia vaikeuksia saada otetta koko tyypistä ja hänen motiiveistaan. Hieman hämmentävä oli myös  Seksuaalipoliittisen seuran julkaisuja -sarjan ykkösosan kappaleiden päätyminen tuon tuostakin milloin kenenkäkin henkilön luettavaksi ja siteerattavaksi. Ehkä se tuotti jatkuvuutta?

Osan tarinoista olen kuullut Sakelta aikaisemminkin – jouluinen automatka Neuvostoliittoon sisältyi Saken pikkujoulusaarnaan Eino Leinon Seurassa viime marraskuussa – mutta tässä ne kyllä asettuvat hyvin aikaansa silloinkin, kun alkuperäinen juttu on ilmeisesti peräisin aivan eri ajalta. Niinhän tarinankerronta toimii. Muistoja, muistikuvia ja miljöitä kirja välittää (ja herättää) hyvin, vaikka romaanikokonaisuus jäikin minun mielessäni vähän hajanaiseksi.

Ehdokas

·

Kappas vain, Philip K. Dickin Tohtori Veriraha, jonka suomensin puolitoista vuotta sitten, on päässyt Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaaksi. Mainio, sympaattinen tarinahan hän on – ja varsin mukavaa käännettävää – mutta silti olen hivenen yllättynyt. Kovassa sarjassa ollaan yhtä kaikki: Margaret Atwood, Pat Cadigan, Hal Duncan ja Maarit Verronen.

Meinasin mainostaa tässä, että voittaja julkistettaisiin Tähtivaeltaja-päivänä 16.4., mutta luin tarkemmin tiedotetta: ”Voittaja julkistetaan alkukesästä.” Kannattaa yhtä kaikki suunnata T-päivänä Helsingin Dommalle, siellä on erinomaista ohjelmaa ynnä suomentajapaneelikeskustelu, johon itsekin osallistun.

Takatalvi

·

Pieni espanjalainen vuoristokylä elää kaivoksen voimin. Eräs kyläläisistä ryhtyy organisoimaan ammattiyhdistysliikettä työolojen ja palkan parantamiseksi. Hänet löydetään murhattuna, jäsenkirja otsaan naulattuna. Vähän myöhemmin kuolleen isän kotiin asettuu muukalainen kaukaa pohjoisesta. Useimmat kyläläiset tajuavat hyvin pian, miksi vähäpuheinen mies on tullut.

Aloin lukea Juha-Pekka Koskisen Punaista talvea (Karisto 2010) Tampereella, Museokeskus Vapriikin vaikuttavaan Tampere 1918 -näyttelyyn tutustumisen jälkeen. Siinä mielessä oli hetkittäin hyvinkin vaikeaa hahmottaa, että kirja sijoittuu 1960-luvulle, melkein nykyaikaan – ja takautumana kerrotut Kemin veritorstain tapahtumatkin sattuivat vasta sotien jälkeen. Muutamassa kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, onneksi.

Koskinen pitää kertojanäänensä harkitun neutraalina, kaunistelemattomana ja pöyristelemättömänä, mutta perustelee uskottavasti, miksi päähenkilö-Raafaelista tuli mitä hänestä tuli. Parisataasivuinen tarina sisältää alusta lähtien vääjäämättömän tragedian ainekset, mutta tarina ei kulje itsestäänselvyyksien kautta: näemme kylän elämästä muitakin puolia kuin alun mustavalkoisen asetelman. Hyvä niin, vaikka tarina kieltää oikeastaan kaikilta päähenkilöiltä mahdollisuuden onneen ja (sisäiseen) iloon: he tietävät itsekin, että haaveet ovat katteettomia, mahdottomia, ettei mikään muutu. Onneksi historia alkoi pian tämän kirjan maailman jälkeen muuttua, jopa Francon hirmuvallan Espanjassakin. Toivo on rivien välissä, lukijan lähihistorian tuntemuksen varassa.

Tunnen usein huonoa omaatuntoa siitä, etten tunnu koskaan kerkiävän lukea sympaattisten kirjailijakavereiden töitä (vaikka tiedän ihan hyvin, että kollegoilla on aivan taatusti samaa ongelmaa minun kirjojeni suhteen). Pinnallisesta ilottomuudestaan ja näennäisestä fatalismistaan huolimatta Punainen talvi oli joka tapauksessa, monessa suhteessa, vallan antoisa  ja hyvin sujuva lukukokemus.