Kategoria: kirjallisuus

Kansakunnan synty(-yritys)

· 3 kommenttia ·

Siinä missä Vietnam oli amerikkalaisille ensimmäinen mediasota, minun ikäpolveni suomalaisille sitä oli vieläkin enemmän Biafran sota 1967–70. Nälkiintyneiden, langanlaihojen, pallovatsaisten pikkulasten kuvat pysyvät muistissa luultavasti koko loppuiän.

Chinamanda Ngozi Adichie syntyi vasta kymmenkunta vuotta sodan syttymisen jälkeen, joten hänen vuonna 2006 ilmestyneen romaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa (suom. Sari Karhulahti 2009) tapahtumat perustuvat hänen sukulaistensa muisteluihin. Adichie on lisäksi itsekin kotoisin kirjan kannalta keskeisestä Nsukkan yliopistokaupungista. Puolikas keltaista aurinkoa seurailee monen kaltaisensa romaanin tavoin joukkoa yliopiston ja toistensa kanssa tekemisissä olevaa ihmistä 1960-luvun alkupuolelta sodan päättymiseen asti. Yliopistokytkennän(kin) vuoksi useimmat keskeiset henkilöt kuuluvat Nigerian vauraaseen keskiluokkaan – kuten tällaisissa romaaneissa on, tosiaan, yleensäkin tapana – lukuun ottamatta nuorta palvelijapoika Ugwua.

Asetelmansa ja kerrontatyylinsä joltisestakin epäomaperäisyydestä huolimatta Adichien romaani toimii erinomaisesti. Sen kaari kantaa 60-luvun alun vastaitsenäistyneen Nigerian optimismista kiristyviin jännitteisiin maan eri kansakuntien välillä, igbojen nationalismin nousuun ja (lukijan silmin) järkyttävän lapselliseen uskoon siitä, kuinka täysin sotaan tai itsenäisyyteen valmistautumaton, tyhjästä pystyyn tempaistu igbovaltio Biafra muka voisi päihittää sodassa Nigerian hyvin järjestäytyneen armeijan. Biafran sota oli tyypillinen sisällissota, sellainen mistä Suomessakin on kokemusta: kaoottinen, silmitön, raaka, verinen, kostonhimoinen. Naapuri naapuria vastaan. Tuttava tuttavaa vastaan. Vanhoja kaunoja, uutta katkeruutta, nälänhätää. Kirjan päähenkilöt kuuluvat enimmäkseen igboihin ja joutuvat moneen kertaan tajuamaan maailmankatsomustensa riittämättömyyden sekä näkemään paljon sellaista, joita me keskivertoyliopistokoulutetut keskiluokkaiset yleensä näemme ja koemme vain uutiskuvissa ja romaaneissa.

Kirjan ihmissuhdekuviotkaan eivät sinänsä poikkea tällaisten eeppisten romaanien normeista, mutta Adichie on sen verran taitava kirjoittaja ja Sari Karhulahti niin hyvä suomentaja että tarina toimii, kantaa, hengittää ja vetää mukaansa. Hieno lukukokemus antaa samalla vähän lisäperspektiiviä Afrikan suurimman maan Nigerian viime aikojen(kin) levottomuuksiin, joita uutisissa nykymuodin mukaan toitotetaan uskonnollisperuisina, mutta joiden taustalla ovat samat, vanhat nationalistiset epäluulot ja ristiriidat.

Päissä soi

·

Lukiessani Daniel Levitinin kirjaa This Is Your Brain On Music jäin kaipaamaan yhteisöllisempää lähestymistapaa siihen, miksi musiikki on ihmiselle niin merkittävä asia. Eihän ihmistä voi mitenkään mielekkäällä tavalla tarkastella pelkästään parin yksilön lisääntymispyrkimysten valossa. Yksilöt ja heidän jälkeläisensä eivät selviäisi hengissä lisääntymään ilman toisten ihmisten, ei-sukulaisten yhteisöä. Levitinin uudempi kirja The World in Six Songs: How the Musical Brain Created Human Nature (Aurum 2008) tavallaan pyrkii vastaamaan juuri tähän huutoon.

Peruslähtökohta on yksinkertainen: Levitin väittää, että kaikki maailman musiikki (hän laskee ”lauluiksi” myös instrumentaalimusiikin) on jaettavissa kuuteen eri teemaan tai lajiin. Jokaisella lajilla on oma tärkeä merkityksensä ihmisten ja, ennen kaikkea, ihmisten yhteisöjen hyvinvoinnille ja hengissä selviämiselle. Levitinin kuusi laulua käsittelevät

– Ystävyyttä ja ryhmähenkeä: Tähän ryhmään kuuluvat myös monet protestilaulut, joiden keskeinen merkitys on – epäoikeudenmukaisuuden julistamisen sijaan – kasvattaa yhteishenkeä: ”We Shall Overcome” on tietysti kaikkein ilmeisin esimerkki. Monet työlaulut kuuluvat myös tähän ryhmään, sillä laulun ja sen rytmin on tarkoitus pitää porukan liikkeet synkassa.

– Iloa ja riemua: tätä Levitin pitää mahdollisesti jopa ”ensimmäisenä lauluna”.

– Lohtua: Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa kehtolaulut ja monet synkät, epätoivoisetkin sävelmät, jotka välittävät kuulijalle viestiä siitä, ettei hän olekaan yksin murheensa kanssa.

– Tiedonvälitystä: Suomalaiselle tulee tietysti mieleen maailman tapahtumia ennen sanomalehtiä ja radiota kuvailleet arkkiveisut, mutta lauluilla on välitetty kaikkea muutakin, sosiaalisista käyttäytymisohjeista ruokaresepteihin.

– Uskonnnollisia tunteita. Tähän ryhmään kuuluu suurin osa rituaalimusiikista ja myös tärkeisiin ajankohtiin ja tapahtumiin liittyvät laulut.

– Rakkautta ja seksiä. Tässä ei liene mitään epäselvää?

Selvää on, että ryhmät lomittuvat toisiinsa. Levitin käyttää kaikkia näitä kuutta ”lauluaan” alustana selittää (perusteltuja) näkemyksiään ihmisen, ihmisen aivojen ja ihmisen kulttuurien kehityksestä ja ihmislajin eroista muihin nisäkkäisiin, etenkin lähisukulaisiimme apinoihin. Hän hipaisee siellä täällä This Is Your Brain On Musicin aivotutkimusteemoja ja täydentää niitä. Välillä hän kertoo omasta elämästään anekdootteja, jotka liittyvät kuuden laulun teemoihin, tavalla tai toisella.

Entinen muusikko ja äänitetuottaja, nykyinen aivotutkija Levitin ei ehkä ole tässä kirjassa niin omalla alallaan, ja välillä kirja lipeää samanlaiseen jaarittelevaan, omahyväiseen spekulointiin jota turhan usein joutuu lukemaan luonnontieteilijöiltä, jotka kuvittelevat oman, mahdollisesti hyvinkin kapean erikoisalansa tekevän heistä saman tien asiantuntijoita myös monilla muilla, ”vähäisemmillä” tieteenaloilla, vaikkapa psykologiassa tai kulttuuriantropologiassa. Onneksi näin ei tällä kertaa käy kovin montaa kertaa eikä kovin pahasti, ja World in Six Songs pysyy miellyttävänä, leppoisana luettavana.

Siivet

·

Muutama vuosi sitten olin ajamassa yksinäni kohti Muusikoiden.netin jokakesäistä tapaamista. Auton perään oli lastattu basso ja vahvistin, ja edessä oli pari päivää musiikin kuuntelemista ja soittamista. Siitä syystä olin tyytyväinen löytäessäni radiosta kanavan, josta ei tullut musiikkia, tai tavallaan tuli. Kuuntelin toista tuntia vastikään Einari Vuorela -runopalkinnon saaneen Johanna Venhon haastattelua, jossa hän puhumisen lisäksi lausui tekstejään ennen kaikkea Yhtä juhlaa -kokoelmasta. Niissä oli hyvinkin paljon musiikkia.

Itse olen huono lukemaan runoja, ellei niihin liity musiikkia. Johannankin tekstit toimivat minulle paremmin lausuttuina, organisoituna äänenä. Yhtä kaikki, hän on yksi niistä nolostuttavan harvoista kirjailijoista, jonka teoksia olin lukenut jo ennen kuin tapasimme ensi kertaa. Useimpien viime vuosien kirjailijatuttujen kohdalla kaihertaa jossakin mielen pohjalla pieni nolouden tunne, etten ole saanut aikaiseksi tai kerinnyt lukea ilmeisen fiksun ja sympaattisen tyypin ilmiselvästi kiinnostavaa tuotantoa. (Aivan niin, aika harvat heistä ovat puolestaan lukeneet minun kirjojani, mutta silti…)

Johannan ensimmäinen romaani Syntysanat (WSOY 2011) kiinnosti jo kalevalaisesti soivalta nimeltään. Pohjimmiltaan pienen kirjan tarina on hyvin yksinkertainen: Kohtuullisen nimekäs kirjailija, elämänmuutosta kaivatessaan, asettuu kodiksi pienen kylän vanhaan, autioon pappilaan. Naapuritalossa asuu nuorena leskeksi jäänyt kolmen kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, joka kyllä tietää kirjailijan, on lukenut tämän kirjan ja käynyt pohtimaan oman elämänsä ratkaisuja kirjan henkilöiden ratkaisujen kautta. Molemmat kyräilevät toisiaan, kyttäävät toisiaan, jopa vakoilevat toisiaan, ennen kuin uskaltautuvat puhumaan toistensa kanssa. Maailmojen kohtaaminen nostaa pintaan molempien kaipuun toisenlaiseen elämään, epäilyksen tekemistään ratkaisuista ja surun niiden seurauksista. Tai onnen: eivät kaikki ratkaisut ole suinkaan epäonnistuneita, vääriä, harhaan johtaneita. Pintaan nousee myös vanhaan pappilaan liittyvä tragedia parinkymmenen vuoden takaa.

Kulttuurikaupunkeja kiertäneen kirjailijan ja pienessä kylässä lapsiperheen arkea pyörittävän yksinhuoltajan kohtaamisen asetelmassa liikutaan aika lähellä kovin perusteellisesti kynnettyjä vesiä, mutta Syntysanat kyllä onnistuu välttelemään stereotypioita ja tekemään kaksikosta – ja molempien läheisistä – inhimillisiä, aidon tuntuisia, uskottavia. Tavallaan he ovat saman henkilön kaksi puolta, kaksi erilaista tietä, jotka lähtevät samasta risteyksestä ja siellä monta vuotta sitten tehdystä valinnasta. Yksinhuoltajan riesana roikkuva kiittämätön, dementoituva äiti tuo mukaan teemoja, joita itsekin sivuilin Muurahaispuussa. Loppuratkaisussa on vääjäämättömyyden tuntua, arvattavuutta, mutta eihän tämä olekaan mikään dekkari eikä tämän kirjan tarkoitus ole yllättää lukijaa odottamattomilla käänteillä. Ihmisen kokoinen pieni tarina kohtaamisesta ja elämän valinnoista – sekä uusista eteen tulevista valinnan mahdollisuuksista.

Minä ja kustantamoni, uusintana

·

Like kustannus täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Paljon on sinä aikana tapahtunut. Olen ollut tekemisissä firman kanssa jotakuinkin alusta alkaen, ja kirjoitin asiasta vanhaan blogiin aikoinaan Liken ollessa vasta yhdeksäntoistavuotias. Pistetäänpä vielä tännekin. Tästä tulee pitkä blogahdus…

(Korjasin ja päivitin pari silmiin sattunutta asiaa. Mutta pääosin teksti on kuuden vuoden takaa.)

Tarina alkaa 80-luvun puolivälissä Helsingin Kirkkokatu 6:n sittemmin puretussa tiilisessä piharakennuksessa, joka eräiden aikalaiskommenttien mukaan näytti ”ulkopuolelta navetalta, sisäpuolelta kaatopaikalta”. Nykyisessä Tieteiden talossa kadun varrella pidettiin mm. fysiikan ja matematiikan laskuharjoitustunteja, piharakennuksessa majaili matematiikan, fysiikan ja tietojenkäsittelyopin opiskelijoiden ainejärjestön Limes ry:n toimisto ja kirjapaino. Painon tuotantoon kuului omien ja muiden järjestöjen lehtiä, luonnontieteiden oppikirjoja, punk-fanzineja sekä jokunen elokuva-alan julkaisu, joita LImeksen ElokuvaKErho eli LIEKE toteutti. Tuohon aikaan elokuvakirjoja ei pahemmin suomeksi julkaistu, joten kerholaiset ystävineen katsoivat, että tässä olisi ns. sosiaalinen tilaus. Olin samaa mieltä Liekkeen elokuvailtojen vakiokävijänä. Notkuin toimistolla välillä miltei päivittäin, vaikka en aina mitään erityisen hyödyllistä järjestömme eteen tehnytkään, kahvinjuontia lukuun ottamatta.  Olin kuitenkin hyvää pataa painohommista huolehtivien Pablon ja Hannun sekä toimistopäivystäjien kanssa, joten ei minua kai kauhean pahalla siellä katseltu. Olinhan minä ollut joka tapauksessa Limeksen hallituksessa ja kulttuurisihteerinä, sekä kirjoitellut ja piirrellyt Sykloidi-lehteen.

Kahvin ja satunaisten talouskonjakkihuikkien lomassa oli kehittynyt ajatus kustannusyhtiön perustamisesta elokuva- ja musiikkikirjojen sun muun sellaisen tekemiseen. Se syntyi vasta vuonna 1987, jolloin olin parisuhdeteknisistä syistä jättänyt toimistossa notkumisen vähemmälle. Kuulin firman perustamisesta vasta jälkikäteen enkä siis päässyt perustajaosakkaaksi. Virallisesti tulin mukaan vasta vähän myöhemmän osakeannin myötä, mutta heittelin kyllä sitäkin ennen (pyytämättäkin) kaikenlaisia ideoita siitä mitä pitäisi julkaista. Tein myös joitakin pikkuhommia, mm. kirjoitin konekirjoitusliuskoilta tietokonelevykkeelle Raine Werner Fassbinderin elämäkerran filmografiaa. (Se opetti käyttämään WordPerfectin makroja: Fassbinderin työryhmässä oli monia hankalannimisiä jäseniä, kuten Hanna Schygulla ja Xaver Schwartzenberger.) Sittemmin olin muutaman vuoden yhtiön hallituksen varajäsenenäkin 90-luvun alussa.

Silloin tuore kustantamo oli jo joutunut luopumaan alkuperäisestä Lieke-nimestään. Ensimmäinen isompi lehtijuttu Hesarissa oli poikinut puhelinsoiton tamperelaista Liekkeen sukua edustavalta juristilta. Sukunimi oli suojattu, joten sitä ei saanut noin vain käyttää kaiken maailman epämääräisten firmojen nimissäkään. E-kirjain tipautettiin pois, ja Like oli syntynyt.

Minulla on aina ollut taipumusta päähänpinttymiin. Yksi niistä oli, että Peter Guralnickin lyhyt, mutta loistava elämäkerta Searching for Robert Johnson pitäisi saada suomennettua. (Robert Johnson -fiksaatio ei ollut mitenkään harvinaista meidän bluesista kiinnostuneiden kohdalla. Ensimmäinen cd-muodossa ostamani levytys oli Johnsonin Complete Recordings -boksi. Toinen oli klassikko sekin, eli Kari Peitsamon & Ankkulin Jatsin syvin olemus.) Puhuin hankkeesta Likellä moneen kertaan, ja jonkinlaisia tiedustelujakin lähetettiin. Kun olin 90-luvun alussa onnistunut hankkimaan ensimmäisen oman tietokoneeni ja työttömäksi päädyttyäni minulla oli aikaa, naputtelin jopa ihan oman suomennokseni. Annoin sen luettavaksi parille Likessä pyörivälle tyypille ja sain tekstistä kiitoksiakin, mutta asia ei johtanut mihinkään. Vielä…

* * *

1990-luvun puoliväliin mennessä Liken toiminta oli kasvanut ja ammattimaistunut. Limeksen nurkista oli muutettu ensin Vironkadulle (siihen nykyiseen notkelmakohtaan, joka vielä 1800-luvulla tunnettiin nimellä Paskalampi) ja sitten Kulmakadulle. Suurin osa firman perustaneesta, opiskelleesta kaveriporukasta oli hajautunut muille aloille duuniin. Hannu oli edelleen täysipäiväisesti (ja vähän ylikin) mukana, samoin Timppa. Firmaan tuli töihin nuorempaa väkeä, viihtyi pari vuotta, jätti jälkensä toimintaan ja siirtyi sitten muualle. (Esimerkiksi sittemmin kirjailijana menestynyt Katja Kallio ja televisiotoimittajanakin vaikuttanut Henrik Laine.)

Osakkaana pidin firmaan yhteyttä, kävin yhtiökokouksissa ja bileissä, tein joskus sekalaisia hanttihommiakin. Joskus vuoden 1995 lopussa Hannu yllättäen soitti ja kysyi minua kääntämään Cristopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkertaa. En tiedä, mistä olin tullut hänen mieleensä. Olin toki kirjoittanut musiikista paljonkin Rumbaan. Luulin silloin, että hän oli nähnyt muutamaa vuotta aikaisemmin väkertämäni Robert Johnson -käännöksen, mutta myöhemmin selvisi ettei hän ollut tiennyt mitään sen olemassaolosta.

No, puolityötön toimittajanretku (jota hommaa inhosin: se geneettisestä ammatinvalinnasta) oli tietenkin halukas heittäytymään toisenlaiseen duuniin. Haaste osoittautui paljon hankalammaksi kuin olin osannut kuvitellakaan ja vei tolkuttomasti aikaa. Mutta syntyi lopulta, ja ensimmäinen käännöstyöni julkaistiin syyskuussa 1996, vähän yli kymmenen vuotta sitten. Rokkitähtielämäkerrat eivät olleet tähän aikaan kovinkaan yleisiä ja Cobainin kuolemasta oli vain kaksi vuotta, joten kirja sai melkoisesti huomiota, jota säteili kääntäjäänkin. Minua haastateltiin Radiomafiaan ja Jyrkiin. Arvostelijat eivät olleet erityisen ihastuneita kirjasta eivätkä sen käännöksen laadusta, mikä tipautti sopivasti maan pinnalle. Ura oli kuitenkin urkenemassa, ja työstin parhaillaan ensimmäistä Philip K. Dick -suomennostani kirjasta Time Out Of Joint, joka kulki pitkään pressitiedotteissa nimellä Nyrjähtänyt aika. Onneksi ennen kirjan valmistumista minulle selvisi että kyseessä oli sitaatti Hamletista, joten painettuun versioon saatiin nimeksi paljon asianmukaisempi On aika sijoiltaan.

Julkaisuja alkoi tulla lisää: muusikkoelämäkertoja, lisää Dickiä,… välillä kirjojen kääntäminen jäi sivutoimeksi, kun onnistuin saamaan ”oikean” työpaikan silloisessa Brossco Systemsissä, missä käänsin ja lokalisoin manuaaleja, ohjelmia ja mainosmateriaalia mm. Applelle ja Adobelle. Oikean, hyvähenkisen työyhteisön jäsenenä oleminen oli upeaa vaihtelua kotona yksin nyhjäämiselle – ja säännöllisemmät tulot auttoivat kummasti purkamaan kasautuneita velkoja. Elämäntilanteeni alkoi olla muutenkin muuttumassa toisenlaiseksi. Kun Hannu soitti minulle kevättalvella 1999, kyse ei ollutkaan taas yhdestä käännöshankkeesta: hän tarvitsi konttorille taittajaa ja kustannustoimittajaa. Niitä hommia olin tehnyt ennenkin satunnaisesti, nyt oli tarjolla pysyvämpi kiinnitys. Siirtyminen ”omaan” firmaan ja mieluisammat, vaihtelevammat hommat saivat sanomaan kyllä.

* * *

Viihdyin Liken konttorihommissa parisen vuotta. Tein kirjojen taittoja (pari kanttakin), kustannustoimitin, luin käsikirjoituksia, toimin mikrotukihenkilönä ja niin edelleen. Viihdyin mukavassa työyhteisössä. Muutaman kerran jäin kuitenkin ”virkavapaalle” täysipäiväiseksi kääntäjäksi ja huomasin viihtyväni vieläkin paremmin. Elämäntilanteeni oli nyt perin toisenlainen kuin aikaisemmin – olin vastikään mennyt naimisiin ja eräänlainen virtuaalityöyhteisö oli syntynyt myös kääntäjäkollegoiden kesken – joten lopulta ”virkavapaa” piteni epämääräisen mittaiseksi ja palasin konttorihommiin vain kuukauden ajaksi paria vuotta myöhemmin, kun taittotyöhön tarvittiin heinäkuun sesonkikaudeksi kiireapulaista.

Konttorilla istuessa oli tullut Hannun kanssa puhetta Robert Johnsonista, ja minulle selvisi että hänelle selvisi vasta nyt, että käännös tosiaan oli olemassa. Minä puhaltelin työstäni pölyt, editoin sitä parhaan taitoni mukaan ja Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä saatiin painoon. Eräs ympyrä sulkeutui käännösurani osalta, ja melkoisen hyvin kaupaksi käynyt teos avasi ehkä osaltaan markkinoita myös myöhemmille bluesin ja muun juurimusiikin tekijöihin liittyvälle kirjallisuudelle.

Freelancer-kääntäjänä en tietenkään ole sidottu tekemään työtä vain yhdelle kustantajalle, ja pikku hiljaa töitä alkoi tulla muualtakin. Nemo oli tarjonnut Jalokivivarkaan tunnustuksia ensin Lindholmin Jussille, joka kuitenkin oli sillä hetkellä täystyöllistetty. Niinpä Jussi ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä Espalla SKTL:n kojulle, jossa minä olin päivystäjänä, ja vei minut Nemon kojulle neuvottelemaan. Kuulin bändikaverilta, että Johnny Kniga etsi rockia tuntevaa suomentajaa Red Hot Chili Peppersin historiikille, lähetin sähköpostia Jaskalle, ja tuttu mies palkkasi minut hommaan. Kariston väki etsi Sean Stewartin Kehä-romaanille sf:ää ja rockmusiikkia tuntevaa suomentajaa SKTL:n jäsenhakemistosta ja löysi minut. Useimmat näistä ovat poikineet myös myöhempiä hankkeita. Jossakin vaiheessa huomasin, etten ollut tehnyt Likelle yhtään käännöstä pariin vuoteen. Ei sillä etteikö muutamista projekteista olisi käyty keskusteluja, ne eivät vain aikataulu- tai muista syistä olleet johtaneet sopimukseen.

Omat 2000-luvun kirjani ovat kuitenkin kaikki ilmestyneet Likeltä. Se tapahtui oikeastaan varsin luonnostaan enkä oikeastaan edes ajatellut lähteä etsimään kustantajaa muualta. Paitsi että minulla oli lafkaan vanhoja yhteyksiä ja paljon tuttuja ihmisiä, se oli muun tuotantonsa ja profiilinsa osalta myös erinomaisen sopiva taho sekä Kotistudiolle että tieteisromaaneille.

* * *

Keväällä 2003 olin tehnyt päätöksen ryhtyä lopultakin kirjoittamaan mielessä pitkään (perusidealtaan itse asiassa kymmenkunta vuotta) pyörinyttä romaani-ideaa. Tällä kertaa tosissaan. Niin, että oikeasti varaan sille aikaa tehdä homma täysipäiväisenä työnä. Hyvin etukäteen suunnitellen, niin ettei juttu taas kerran nyykähdä ensimmäisen luvun jälkeen: ”Äh, ei tää oikein toimi.”

Samaan aikaan kehittelin strategiaa saada kirja julkaistua – mieluiten ilman tavanomaista vuoden (tms.) odottelua käsikirjoituspinossa. Joten tuumasta toimeen. Liken konttorilla käydessäni näin kotimaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan vastanneen Artsin. Kuulumisten kyselemisen lomassa heitin sitten: ”Niin, mun on muuten tarkoitus kirjoittaa tossa kesällä tieteisromaani. Mä voisin tuoda sulle vähän alkua sitten kun sitä alkaa olla kasassa, ja sä voisit kertoa että tuntusko juttu toimivan.” Artsi myöntyi, vaikuttipa jopa jossain määrin kiinnostuneelta. Kotimaista scifiä ei silloin julkaistu senkään vertaa kuin nykyään, mutta Artsilla ei ollut myöskään erityisempiä ennakkoluuloja lajityyppiä kohtaan.

Kesäkuun mittaan väsäsin kuusi ensimmäistä lukua. Aivan ensimmäinen luku lopullisia alkusanojaan myöten (”Sinä kiusaat minua.”) oli itse asiassa ollut olemassa jo vuoden – siitä oli ollut tulossa yksi lisää pöytälaatikon kymmenien ensimmäisten lukujen seuraan. Nyt minulla oli kuitenkin Suunnitelma, jonka varassa sain hommaa eteenpäin. Lykkäsin kuusi lukua Artsille ja palasin jatkamaan kirjoittamista. Pari viikkoa myöhemmin Artsi soitteli: ”Nii, ootsää ajatellu millaista aikataulua tän julkaisulle?” Puhuimme aikataulut selviksi. Puhelun jälkeen kesti hyvän tovin ennen kuin pystyin jatkamaan kirjoittamista.

Kirjoitustyö alkoi olla loppuvaiheissaan kun minut pyydettiin kesätaittajaksi Liken konttorille. Harkitsin hetken, mutta toisaalta – olin väkertänyt omaa tekstiä jo toista kuukautta, kevään käännöstarkoituksiin saadut kirjastoapurahat oli jo kulutettu ja rahalle tarvetta. Uskoin pystyväni jatkamaan kirjan loppuun sivutoimisestikin. Itse asiassa joitakin pätkiä kirjoittelin töissäkin, kun muun porukan silmä vältti ja oli muutenkin rauhallisempi hetki. Flow pysyi mukavasti päällä. Artsi lykkäsi jossakin vaiheessa kommentoimansa alkuosan. Kuudennen luvun loppuvaiheissa oli oikeastaan ainoa suurempi muutospyyntö: ”Tässä vois olla vähän lisää äksöniä.” Pähkäilin tuota tovin, ja upotin lukuun pienen erillisen tarinanpätkän, ja vähän myöhempään kohtaan sitten toisen, joka sitoi edellisen kokonaisuuteen (ainakin omasta mielestäni).

Tässä vaiheessa kirjalla ei ollut vielä nimeä. Olin itsekseni kutsunut sitä puolivitsinä ”Aleksandria-romaaniksi”, mutta ajattelemattakaan että sitä voisi missään nimessä pitää lopullisena. Ensimmäinen vakavampi idea oli ”Aleksandria 391 jKr.”, mutta sekin näytti kornilta. Lopulta en keksinyt muuta kuin jättää numeron ympäriltä krumeluurit pois. Niin siitä tuli 391. Arvelin, että kannentekijä ilahtuisi lyhyestä nimestä.

Syksyllä sopimusta tehdessä Artsi kysäisi, oliko minulla mitään kansi-ideaa. Ilmoitin, että voisin jotakin heittää hänelle sähköpostitse. Väkersin pikaisesti kokoon dramaattisen mustapohjaisen kansikuvan Aleksandrian kartasta, Trajanuksen riemukaaren valokuvasta ja de Havilland Mosquito -tiedustelukoneen varjokuvasta. Kirjan nimi erottui kannesta läpitunkevan turkoosina. Seuraavan kerran konttorilla käydessäni näin kuvan printin Artsin käsikirjoitusnivaskan päällä ja tajusin kauhukseni, että tuosta oli hyvää vauhtia tulossa kirjan lopullinen kansikuva. Näytin kuvaideaa muutamalle ystävälle ja pyysin kommentteja. Sitä pidettiin kovin uhkaavan dramaattisena – mitä kirja itse ei välttämättä ollut, ja aivan tarkoituksella Muutin karttapohjan kellervän pergamentin väriseksi, täydensin yhdelmää ns. Antikytheran laitteen asteikolla, tein päälle tekstuurin. Kannen viimeisteli sitten Tommi konttorilla, mutta ratkaisut olivat kirjasimia lukuun ottamatta aika pitkälti minun tekosiani. Se erottui komeasti muiden sf-kirjojen seasta jo maanläheisiltä väreiltään – erottui ehkä turhankin paljon, niin ettei sf-romaania etsivä välttämättä tarttunut tuollaisennäköiseen kirjaan.

Kirjan julkaiseminen suhteellisen aikaisin keväällä ei sekään välttämättä ollut hyvä idea: arvostelut ja sitä kautta julkisuus ilmestyivät vasta loppukeväällä, jolloin kevään kirjanostosesonki oli jo ohi. Mutta sillä tavalla sentään vältyin jäämästä syksyn supertähtien jalkoihin. Ja pääsin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin jo samana vuonna. Se nosti itsetuntoa: minut on laskettu Oikeaksi Kirjailijaksi! (Sitä tietysti laski se, ettei Hesari katsonut minua aiheelliseksi ehdokkaaksi omalle esikoiskirjailijapalkinnolleen. No, ei kaikkea voi saada…)*

Ei Kolmeysiykkösestä myyntimenestystä tullut, mutta kriittinenkin palaute sisälsi niin positiivisia aineksia, että seuraavaa romaania oli hyvä suunnitella. Artsi lähti Likeltä muihin hommiin ja Alshainin käsikirjoituspino päätyi sitten aikanaan Stellan pöydälle. Konttorilla pyöri nyttemmin paljon minulle uutta väkeä. Tavallaan putosin pois siinä vaiheessa, kun minulla kauan roikkunut Liken sisäinen sähköpostiosoite lakkasi olemasta voimassa – mikä oli ihan asiallista, eihän konttorin sisäinen kommunikaatio minulle kuulunut. Markkinoin tietysti omaa kirjaani rahkeiden mukaan, pyörin bileissä ja pikkujouluissa sekä yhtiökokouksissa. Nyttemmin Like oli jo niin vakavarainen firma, että kerran vuodessa tilille kilahti jopa pikkuisen osinkoa. Piipahdin Meritullinkadun kellarissa kuitenkin silloin tällöin tekemässä asiaa. Avainkin minulla oli edelleen. Siitä jouduin (jälleen aivan asiallisesti) luopumaan kustannuspuolen siirtyessä uusiin tiloihin Liisankadulla. Satuin tulemaan konttorille dramaattisella hetkellä: henkilökunnalle oli juuri hetkeä aikaisemmin ilmoitettu Liken kustannustoiminnan myynnistä Otavalle. Ylimääräinen yhtiökokouskutsu löytyi seuraavana iltapäivänä postilaatikosta.

Kokouksen myötä hahmottui sitten tämä juridis-taloudellinen kuvio: vanha Oy Like Kustannus Ltd., jonka osakas olin, muutti nimekseen Rosebud Books Oy. Otava perusti uuden, kokonaan omistamansa yhtiön nimeltä Like Kustannus Oy, jolle vanhan Liken kustannustoiminta (ja suurin osa henkilökuntaa) siirtyi. Rosebud huolehtii edelleen Like-kirjakaupoista ja messujen kirjamyynnistä. Joten kustantamo-osakkaan sijaan olen nykyään kirjakauppafirman osakas.

Muuten muutokset olivat kustantamon puolella – ainakin minun nähdäkseni – varsin vähäisiä. Syyskauden avajaiset jatkuivat edelleen Kirjalla, mikä on sääli: funkkissalin akustiikka on luokattoman kehno. Pidin ehdottomasti enemmän aikaisempien vuosien Tervasaaren bileistä. Sitä paitsi Terviksessä pystyttiin kuulakisojen ohella pitämään myös neppiskilpailu. Viimeisen järjestetyn skaban voitin minä, joten olen edelleenkin Liken hallitseva neppismestari. (Kulttuurihistoriallisena anekdoottina lisättäköön, että samaiseen kisaan osallistui myös Pentti Holappa, joka joutui valitettavasti keskeyttämään. Neppaamisen vaatima kumartelu ei tehnyt hyvää veteraanin selälle.) Alshainin markkinointiin on ehkä enemmän varaa, joskin kaikissa mainoksissa (ja useimmissa arvosteluissa) on edelleenkin kirjan kannen varhaisversio, jonka (tällä kertaa) väkersin jo ennen kuin kirjoitin itse kirjaa. Mielenkiintoinen oli Liken ilmoitus eräänviikkoisessa Vihreässä langassa: lehden profiiliin sopivan poliittisen kirjallisuuden lomassa oli ainoana kaunokirjallisena teoksena Alshain: ”Iso vihreä mies kirjoittaa ihmisläheistä scifiä!” Ja perässä sitaatti Langan toimittajakuntaan kuuluvan Vesa Sisätön KirjaIN-lehteen kirjoittamasta arviosta.

Ja bonuksena vielä artikkeli ”Minä ja toinenkin kustantamoni…

Kääntöpiiri syntyi samoihin aikoihin Liken kanssa 1980-luvun loppupuolella julkaisemaan nais- ja kehitysmaa-aiheista kirjallisuutta. Itse päädyin firman kanssa tekemisiin aluksi lähinnä siksi, että sen perustajiin kuuluneen Leena Reimanin aviomies oli isäni vanha työkaveri ja naapuri. Minut palkattiin sitten pystyttämään vuoden 1990 tienoilla tietokonelaitteistoa, jolla tehtiin sittemmin myös Kääntöpiirin kirjojen toimitustyötä ja taittoja. Siihen aikaan skannerin ja taitto-ohjelman saaminen toimimaan ongelmitta keskenään ja kaiken muun kanssa oli vieläkin hankalampaa kuin nykyään. Uskokaa pois. Kaiken lisäksi systeemiin tuli ongelmia juuri Kiinan-matkalle lähtöäni edeltävänä iltana, joten singahdin Korsosta Kumpulaan selvittämään asiaa. Jos oikein muistan, saimme homman suurin piirtein selvitettyäkin, peräti, muutaman tunnin ähellyksen jälkeen.

Kääntöpiirin alkuperäiseltä porukalta alkoi muiden töiden ja tekemisten vuoksi veto loppua 1990-luvun lopulla ja firma oli vajoamassa pöytälaatikkoon. Naiskustantamon avuksi tuli kuitenkin jonninmoista yhteistyötä koko ajan harrastanut mieskustantamo Like, ja osti yhtiön.

(Liken pitkäaikainen maine ”mieskustantamona” perustuu erään tarinan mukaan erääseen tapahtuma-ilmoitukseen, jonka loppulauseeksi oli kirjoitettu ”Kaikki halulliset tervetuloa!” – paitsi että lyöntivirheen takia siinä lukikin ”Kaikki kalulliset tervetuloa!” Tarinan mukaan kyseisen ilmoituksen laatija oli Liken alkuaikojen puuhamies ja nykyinen elokuvamoguli Mika Siltala.)

Kääntöpiiri pysyi muutamia vuosia erillisenä yhtiönä, ja sitä vetänyt kustannustoimittaja Kaisa organisoi toimintaa ja kirjoja ideoimaan osin Liken porukasta ja osittain muista kiinnostuneista koostuneen työryhmän, joka kokoontui parin kuukauden välein juttelemaan, kehittelemään ideoita ja kommentoimaan luettaviksi saamiaan potentiaalisia käännöshankkeita. Tämän työryhmän aikoja muistelen vilpittömällä kaiholla. Ajatusten ja ideoiden heittely kiireettömässä, paineettomassa ja hengeltään upeassa porukassa viinin ja pikkupurtavan lomassa oli juuri sellaista, mitä kulttuuritoiminta voi parhaimmillaan olla: usein puhe johti myös tekoihin. Olin muuten parin vuoden ajan myös Kääntöpiiri Oy:n hallituksen puheenjohtaja, mikä kuulostaa komeammalta kuin onkaan. Papereihin tarvittiin nimi ja minä olin – Liken silloisena taittaja/kustannustoimittajana – näppärästi paikalla.

Näiden aikojen hankkeita oli myös suomentaa Alison Bechtelin mainiota sarjakuvaa Dykes To Watch Out For, johon ystäväni Eva oli tutustuttanut minut vähän aikaisemmin. Käännös ei ollut omani (Stina Grönroos teki taatusti parempaa työtä kuin mihin minä olisin pystynyt) mutta minulla oli panokseni sarjan ensimmäiseksi tarkoitetun albumin materiaalin valinnassa. Niin, ja albumin suomenkielisessä nimessä, jota pallottelimme Evan kanssa sähköpostitse, kunnes päädyimme molempien mielestä kelvolliseen versioon. Pitkäänhän pressimateriaalissa pyöri nimiversio Varokaa! Lesboja liikkeellä! joka on ehkä jossain määrin väärin tulkittu väännös alkuperäisestä nimestä: ensimmäiset DTWOF-piirroksethan olivat yksittäisiä ”muotokuvia”, joissa oli sitten nimi ja runonsäe. Tältä pohjalta parempi suomennos olisi ehkä ollut Huomionarvoisia lesboja, mutta sekään ei tuntunut sitten oikein toimivalta. Pallottelumme päätyi sitten nimeen Lepakkoelämää, mitä on ihmetelty myös Alison Bechtelin blogissa, ja missä nimen merkitys on myös selitetty. Albumi ei sitten myynyt kovinkaan hyvin, mikä on sääli. DTWOF on hieno sarjakuva. Onneksi sitä on pystynyt seuraamaan Alison Bechtelin blogin kautta.

Kääntöpiirin nimissä julkaistiin muutakin, erittäin laadukasta kirjallisuutta Liken hoivissa tapahtuneen muutaman vuoden mittaisen uudelleen elpymisen myötä. Vähitellen toiminta kuitenkin hiipui ja yhtiö sulautettiin lopullisesti Likeen. Harmi, mutta minkäs teet. Firman molempien toimintakausien kirjoja on kuitenkin edelleen saatavissa Liken kautta, joten Kääntöpiirin kohtalo on sentään vähän parempi kuin monella muulla pienkustantamolla. Alkuperäisen Kääntöpiirin puuhaihmisiin kuulunut Leena Reiman pyörittää nykyään hienoa Pieni Karhu -lastenkirjakustantamoa, jolle minäkin Liken konttoriaikoinani tein jonkin verran taittohommia. (Aivan erityisesti on jäänyt mieleen Shel Silversteinin kirja Antelias puu, jota taitoin pala kurkussa ja kyynel silmässä. Kirjan lukeneet kyllä tajuavat, miksi.)

___
* Minullekin selvisi vasta taannoin, että Hesarin esikoiskirjailijapalkintokilpailuun pitää kustantajan erikseen ilmoittaa jokainen siihen mukaan haluttava teos.

Kohtaamisen kuilun partaalla

·

Suomentajakollega Johanna Vainikainen-Uusitalo totesi kerran viisaasti:

Tolkienin Taru Sormusten herrasta on tieteisromaani, koska kielitiede on tiede.

China Miévillen Embassytown (Macmillan/Pan 2011) on tieteisromaani, jos kielifilosofia on tiede.

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa pienessä ihmiskunnan siirtokunnassa planeetalla, jossa ihmisyhteisö on täysin riippuvainen ”isännistä”, paikallisesta älykkäästä elämänmuodosta, ja heidän biotekniikastaan. Isäntien kanssa kommunikointi vaatii sitä varten erityisesti kasvatettuja – itse asiassa sitä varten erityisesti jalostettuja – ihmispareja, ”lähettiläitä”. Lisäksi isäntien kanssa kommunikointi vaatii vähän vähemmän huomiotaherättävän ihmisjoukon: vertaukset. Kuten esimerkiksi tytön, joka satutti itsensä pimeässä ja söi mitä hänelle annettiin. Isäntien kieli on hyvin konkreettista, eivätkä he kykene sanomaan asioita, joita ei ole tai ole ollut olemassa: valehtelemaan. Ymmärtääkseen ihmissiirtolaisten elämää heidän on saatava, edes kerran, konkreettisesti kokea tyttö, joka satutti itsensä pimeässä ja söi mitä hänelle annettiin.

Samaisesta tytöstä tulee, vuosia ja matkoja myöhemmin, yksi keskeisistä tekijöistä, kun planeetalle saatuu aivan uudenlainen lähettiläspari, jonka yrityksillä kommunikoida isäntien kanssa on täysin odottamattomat, ja ihmissiirtokunnan kannalta hengenvaaralliset seuraukset.

Miéville ei selitä kaikkea läpi, eikä ole tarviskaan. Moni kirjan alkupuolella hämmentänyt termi tai ilmiö saa kyllä selityksensä myöhemmin, ohimennen. Silti Embassytown tuntuisi vaativan samaa, mikä aukaisi minulle Toiset: teksti pitäisi suomentaa, tai ainakin lukea se hyvin perusteellisesti pari lisäkertaa. Tarina kyllä toimii kerta-ahmaisullakin, mutta hyvän romaanin lailla siinä tuntuisi olevan tasoja, avautumia, ajatuspolkuja vielä monelle lukukerralle.

Kadonneet

·

Toisin kuin takakansi antaa ymmärtää, Charles C. Mannin 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (suom. Milla Karppinen ja Leena Teirioja, Into 2011) ei ole millään muotoa kattava prekolumbiaanisen ajan Amerikan historia. Se on ennen kaikkea tilkettä pahimpiin aukkopaikkoihin, joita kohtuullisen hyvin yleistä historiaa tuntevalla (pohjoisamerikkalaisella) lukijalla on.

Itse vanhana historia- ja arkeologiafriikkinä olen lukenut aiheesta jonnin verran, mutta aukkoisia ovat minunkin tietoni olleet. Melkoinen määrä Mannin tarjoamasta tietomäärästä perustuu sitä paitsi viime vuosikymmenien tutkimuksiin ja aikaisempien tietojen tulkintoihin. Erityisen paljon Mann painottaa, miten harhaanjohtava ja virheellinen on käsitys monista Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueista koskemattomina erämaina ennen eurooppalaisten tuloa: että siellä eli korkeintaan muutamia eristyneitä metsästäjä-keräilijäheimoja, joka eivät vaikuttaneet ympäristöönsä millään tavoin tai ainakin ns. kunnioittivat luontoa.

Totta, että 1700–1800-lukujen siirtolaiset etenivät sekä Amazonin alueella että Pohjois-Amerikan aarnimetsissä ja preerioilla ihmisettömille alueille. Mutta vain vähän yli sataa vuotta vanhemmissa espanjalaisdokumenteissa puhutaan varsin taajaan asutuista kylistä ja kaupungeista. Näitä on pidetty satuiluna, mutta vaikuttaa siltä, että käsitys on ollut väärä. Amerikka oli oli ennen espanjalaisten ja portugalilaisten tuloa paikka paikoin jopa huomattavasti taajempaan asuttu kuin (mustasta surmasta ja muista epidemioista vasta pikku hiljaa toipuva) Eurooppa. Väkiluvun käänsi laskuun, kylät ja kaupungit autioitti teräksen ja tykkien sijaan eurooppalaisten tahaton tuominen: taudit, ennen kaikkea isorokko. Se ehti Peruunkin jo monta vuotta ennen Pizarron konkistadoreja ja teki omalta osaltaan* Inkavaltakunnan kukistamisen suhteellisen helpoksi.

Se, että taudit pystyivät etenemään espanjalaisten laivoja ja hevoskolonnia nopeammin, kertoo siitä miten hyvä tie- ja yhteysverkosto amerikkalaisten asutuskeskusten välillä oli. Toinen tekijä on vastustuskyvyn puute: Amerikan kansoilla ei juurikaan ollut kulkutauteja (paitsi varsin vaaraton kupan muoto) ja väestö oli geneettisesti paljon yhtenäisempää kuin esimerkiksi Euroopassa. Geneettisen monikulttuurisuuden puute on aina iso riski kulkutautien uhatessa.

Eurooppalaisten tulon suorat tai välilliset vaikutukset muuttivat alle kahdessasadassa vuodessa koko kaksoismantereen väestökartan. Amazonin maanviljelykulttuurien luhistuttua tilalle metsittyviin joenvarsiin muutti muualta espanjalaisia pakoon lähteneitä metsästäjä-keräilijöitä. Mississippi-kulttuurien kylien ja kaupunkien autioiduttua espanjalaisilta karanneiden hevosten avulla elämäntapansa täysremonttiin pistäneet preeriaintiaanit tulivat tilalle metsästämään biisoneita ja muuttokyyhkyjä, joiden aikaisemmin vaatimattomat laumat lähtivät äkkijyrkkään kasvuun väestömuutosten aiheuttamien nopeiden ekologisten muutosten vuoksi.**

Mann pohtii paljon ajatusta myyttisistä ikimetsistä, neitseellisistä erämaista, ja toteaa, ettei sellaisia ole Amerikassa pahemmin ollut viimeiseen… no, sanotaan tuhanteen–kahteentuhanteen vuoteen. Amazonin altaan villiintyneen viidakkokasvillisuuden lajivalikoima on hyvinkin paljon muinaisten viljelijöiden entisten farmien lajivalikoiman peruja. Muinaiset intiaanikansat ovat olleet myös huomattavan kyvykkäitä kasvinjalostajia: esimerkiksi Amerikoiden tärkein viljelyskasvi maissi oli jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa jalostettu niin pitkälle, ettei se kykene omin päin lisääntymään ja sen mahdollisesta villikantamuodosta kiistellään vieläkin. Aivan asianmukaisesti Mann huomauttaa, että Amazonin sademetsiä ja intiaaniheimoja suojelevat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset eivät aina välttämättä tajua suojelevansa monituhantien kulttuurin tuloksia, eivät suinkaan mitään koskematonta tai alkuperäistä.

Mann on ammatiltaan toimittaja, ja kirja on selkeästi toimittajan käsialaa: kuin sarja ylipitkiä lehtijuttuja. Tämä tekee siitä jossain määrin sekavan ja poukkoilevan. (Kovin kiireellä tehdyltä ja toimiteltulta vaikuttava käännös vaikuttaa tunteeseen omalta osaltaan.) Tueksi kaipaisi monessa kohdassa vähän selkeämpää ja kronologisempaa tekstiä eri kulttuurialueiden kehityksestä, vaiheista ja historiasta (edes siinä mitassa kuin sitä nykyään pystytään rekonstruoimaan).

1491 ei myöskään kata alkuunkaan koko mantereen kulttuureita – kirjassahan on sentään vain vähän yli neljäsataa sivua tekstiä! Kokonaan pois ovat jääneet esimerkiksi Karibianmeren kulttuuripiiri, Etelä-Amerikka Andeista itään ja Amazonasista etelään, Yhdysvaltain lounaisosan monet kaupunkikulttuurit (ns. pueblointiaanit) sekä Pohjois-Amerikan pohjoisosat intiaaneineen ja eskimoineen. Mann on ilmeisesti kirjoittamassa aiheesta lisää.

Joka tapauksessa, kaikkine puitteineenkin, erittäin lukemisen arvoinen kirja. Kun vielä joku kirjoittaisi vastaavanlaisia kirjoja Afrikan siirtomaavalta-aikaa edeltävistä kulttuureista! Itselleni kelpaisi ihan vain vaikka suppea Malin imperiumien historiikki. (Kirjavinkkejä otetaan siis vastaan.)

___
* Toinen tärkeä tekijä oli sekä Perussa että Meksikossa hierarkian luonne: sekä mexica-kansan kahden muun ryhmän kanssa muodostama Kolmiliitto (ns. atsteekit) että Tawantinsuyu (ns. inkavaltio) olivat monta muuta itsenäistä valtakuntaa alistaneita, raakaotteisia sotilasdiktatuureja. Suurin osa niiden alistamista kansoista asettui espanjalaisten puolelle, joilla oli täten ratkaiseva miesylivoima. 1500-luvun epätarkoilla ja hitailla tuliaseilla oli taitavia jousi- ja bolamiehiä vastaan lähinnä pieni pelotevaikutus.
** Molemmat lajit kuolivat käytännössä sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä liikametsästyksen, silkan haaskauksen ja jälleen uusien ekologisten muutosten vuoksi. Biisonikanta saatiin täpärästi elpymään muutaman henkiinjääneen yksilön ansiosta, muuttokyyhky on ikuisesti poissa.

Luku ja sen kertoja

·

On Angie, oikealta nimeltään Marta. Angie on lahjakas nuori kirjailija, runoilija, näytelmäkirjailija tai jotain… hän tietää kyllä olevansa lahjakas, hän tietää että hänestä tulee vielä jotakin suurta. Ongelma on vain aika. Hän on jo täyttänyt kaksikymmentäseitsemän, ja kaikki hänen idolinsa ovat kuolleet kaksikymmentäseitsemänvuotiaina luotuaan mestariteoksensa. Angie on ihan valmis kuolemaan vuoden kuluessa, tarvittaessa vaikka oman käden kautta, jos muuta riittävän romanttista kuolintapaa ei löydy. Puuttuu vain se mestariteos. Sen tekemisellä alkaa olla kiire, mutta Angien aika tuntuu kuluvan siitä huolimatta taiteilija- ja opiskelijaelämään taiteen tekemisen tai opiskelun sijaan.

On Piia ja Marko, pariskunta joka on muuttanut kolmine lapsineen maaseudun rauhaan elämään vaihtoehtoista elämäntapaa, mutta joka käytännössä elää rapistuvassa mörskässään kunnan elättinä. Erinäisten yhteensattumien vuoksi tšekkiläinen Angie muuttaa Piian ja Markon saunamökkiin. Maailmat kohtaavat, tai ovat kohtaamatta.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos 2010) on saanut melkoisesti huomiota, eikä ihan syyttä. Sinänsä melko tavanomainen ja tylsähkökin juonikuvio pelastuu toimivalla kerronnallisella ratkaisulla: äänessä ovat Angien itsensä lisäksi vuoroon Piian ja Markon nuorimman lapsen pehmopossu, kulmilla pyörivä musta kissa ja perheen rähjäinen farmariauto, kukin omalla tyylillään. Ankea arki ja kaoottiset juhlahetket pelastuvat hilpeän naivistisen karnivalismin kautta vallan hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Tyyli näkyy myös kirjan graafisessa asussa, joka heittää välillä melkein överiksikin luettavuuden kustannuksella.

Olen itsekin leikitellyt kerronta- ja näkökulmaratkaisuilla sekä Alshainissa että (välillisemmin ja vaatimattomammin) Neduissa ja Muurahaispuussa, joten on kiinnostavaa tutustua toisen ja perin toisenlaisista lähtökohdista ponnistavan kirjoittajan tapaan käyttää samankaltaista kerronnallista ideaa. Salmela on (näennäisesti) kepeämpi ja paljon ilmavampi, synkimmilläkin hetkillään vailla sitä slaavilaista (hah!) melankoliaa joka taitaa olla minun kirjoittamisessani jonkinlainen toistuva pohjavire.

Siihen on tietysti vaikuttanut päätyminen elämään moneksi vuodeksi 1990-luvun laman jälkimainingeissa jonkinlaista Piian ja Markon elämän esikaupunkilaisversiota, onneksi sentään ilman lapsia. Itse en osannut koskaan yhdistää 27. ikävuoteen sellaista lukumystiikkaa kuin Angie – luulen että asiasta alettiin mesota minun kuulteni enemmän vasta Kurt Cobainin itsemurhan jälkeen – mutta tunnistan kyllä hänen taiteilijuuden ja taiteilijamaineen kaipuussaan sekä lyhytjänteisessä saamattomuudessaan omaa itseäni alta kolmikymppisenä, osin päälle kolmekymppisenäkin. Minäkin tiesin olevani lahjakas kirjailija jo vuosikymmeniä ennen kuin sain aikaiseksi mitään satunnaisia lehtijuttuja kunniakkaampaa kirjallisuutta. Onneksi minulla ei ole ollut koskaan varaa angiemaiseen taiteilijaelämään. 27 eli kuolema tekee taiteilijan on mainio, lämmin ja sympaattinen kuvaus sellaisista wannabeista ja wannabe-hasbeeneista jollainen minäkin olen joskus ollut.

Käydään välillä lepäämässä

·

Kesäpaikan uusi pirtti alkaa olla uunia ja lattiaa vailla. Mies ryhtyy hommiin, tuumailee ja suunnittelee. Poikkeaa rautakauppaan ostamaan tulitiiliä ja laastitarpeita. Välillä käy vieraita, sukulaisia. Juodaan teetä ja syödään orsileipää. Mies muuraa taas pari varvia ja miettii miten seuraavaksi. Loppukesästä vietetään pari päivää ryhmämatkalla Ruotsin puolella ja tutkitaan asiantuntevasti kirkkojen urkujen koneistoja ja virityksiä (Werckmeister III). Sitten palaan takaisin pirtin työmaalle ja vaihdan ehkä kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja takaisin sitten vähän myöhemmin, kunhan ensin on vähän levätty kamarin sängyllä. Meren lähellä on aina hiljaista, kiireetöntä ja melutonta, vaikka betonimylly ja timanttilaikka roikaavat niin että kuulosuojaimet pitää olla. Kuluu vuosi, kuluneeko toinenkin. Päästään piippuakin muuraamaan, ja sitten on lattian valu.

Antti Hyry ei pidä Uunissa (Otava 2009) millään kiirettä, ja miksi pitäisikään? Eläkeläispariskunnan kesäinen olo ja elo on kiireetöntä, eikä sitä kannata hopulla kuvatakaan. Eihän laasti, tai sementtikään, kuivu hetkessä. Tämä on asennekirjallisuutta ja sellaisena luultavasti paljon terapeuttisempaa kuin mitkään itsehoito-oppaat. Systemaattisempi lukija olisi pitänyt vieressä kynää ja paperia luonnostellakseen työvaiheet ja uunin rakenteet hormeineen ja piisineen. Olisi sitä kai netistäkin voinut katsella kaavioita ja esimerkkejä, mutta eipä tämän kirjan henkeen oikein kuulu pompata tuon tuosta koneelle googlailemaan.

Vanha ja vakiintunut pariskunta, Hanna ja Pietari, ovat juoksunsa juosseet ja lapsensa tehneet jo hyvän aikaa sitten. Enää ei tarvitse kiirehtiä. Hetkittäin tulee mieleen ärsyyntyä pariskunnan kovin perinteisestä roolijaosta, mutta toisaalta: se sopii heille. Kyllä pojantyttäret saavat tulla muuraushommiin kun kerran itse haluavat, ja hyvää työtähän nuo apumiehinä tekevät. Ja loppukohtauksessa kahdenkeskinen lämpö välittyy kyllä melkein palaksi lukijan kurkussa asti.

Hommasin Uunin uteliaisuuden lisäksi myös siksi, että erään tarinaideanpoikaseni saattaisi katsella vähän samantapaisiin maisemiin, mutta loppujen lopuksi niin ei sitten oikeastaan ollutkaan. Antoisa tarina yhtä kaikki.