Kategoria: kirjallisuus

Con II

·

Muutama kuva ensimmäisen varsinaisen Finncon-päivän ohjelmasta.

Pirkanmaan kirjastolaitos mukana tapahtumissa.

Johan Frick ja Johanna Vainikainen-Uusitalo keskustelemassa Gene Wolfen ruotsintamisesta ja suomentamisesta.

Risto Isomäen kaksituntinen ”Uhka syvyydestä” -esitelmä todennäköisimmistä ihmiskuntaa (ja muuta biosfääriä) uhkaavista maapalloperäisistä vaaroista oli buukattu aivan liian pieneen saliin…

… joten siirryimme ensin juhlasaliin…

… ja juhlasalista toiseksi tunniksi, seuraavan ohjelmanumeron tieltä, kolmanteen saliin.

Asia tuli kuitenkin esitetyksi. Ja samalla tuli esiteltyä vetoomus maailmanlaajuisesta sähköverkkojen suojaamisesta aurinkomyrskyiltä, jonka itsekin allekirjoitin. On nimittäin niin, että Auringosta tulee silloin tällöin niin voimakkaita purkauksia, että ne pystyvät tekemään selvää Maapallon sähköverkoista jopa kuukausiksi, ehkä vuosiksikin. Tämä romauttaisi infrastruktuurin – olemme erittäin sähköriippuvaisia – ja, mielenkiintoista kyllä, saattaisi hyvinkin tehdä ns. fukushimat sadoissa ydinvoimaloissa, jotka tarvitsevat sähköverkkoa hätävirtaa varten: varalla on dieselgeneraattoreita, mutta jos katko kestää useita viikkoja ja infra on sekaisin, dieseliä ei ehkä saada toimitettua ja ns. kusessa ollaan.

(Dieselgeneraattoireita luotettavampia varavoimanlähteitä kyllä on, mutta en usko että näen eläessäni ydinvoimalaa, jonka ympärillä on varmuuden varalla aurinkopaneeleja ja tuulivoimaloita…)

Ensimmäisenä varsinaisena conipäivänä väkeä keräytyi paikalle runsaasti.

Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo, Miina Supinen ja Tiina Raevaara toivovat valoisaa tulevaisuutta kirjallisuudenlajille, joka tunnetaan jo ulkomaillakin nimellä Finnish Weird eli suomikumma.

Jukka Halme ja Hannu Paloviita pohtivat suomennettavan genrekirjallisuuden kustantamisen näkymiä.

Onko Marsissa elämää, vai onko siellä vain seikkailukertomuksia?

Tällaista tänään. Iltabileet vielä edessä, ja huominen, toinen varsinainen conipäivä.

Todellisuuden kokemisesta

·

Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (WSOY 1992) oli viimeinen niitti, joka sai Suomen Kirjasäätiön muuttamaan Finlandia-palkinnon sääntöjä niin, että kilpailusta rajattiin siitä lähtien pois kaikki muu kirjallisuus paitsi romaanit. Finlandiasta haluttiin tehdä (kuviteltua) valtavirran lukijaa kiinnostava palkinto, joten oli aiheellista karsia kummalliset, kimurantit kirjallisuuden sivu-uomat.

En välttämättä ihmettele. Matemaattisia olioita tai jaettuja unia on omalaatuinen kokoelma kirjoituksia, jotka voisivat olla esseitä, novelleja, esseenovelleja tai novelliesseitä. Todellisten ja/tai fiktiivisten henkilöiden muistikuvia, ja muistikuvien herättämiä ajatuksia.

Krohn (tai kulloisenkin kirjoituksen kertoja) katsoo peiliin, kuvaannollisesti tai konkreettisesti, ja peili saattaa katsoa takaisin. Juttu alkaa keriytymään auki vanhasta valokuvasta, vanhan kaverin sekoiluista (para)psykologian kummallisuuksien kanssa, tietokoneen ruudulla vilistävistä virtuaalieliöistä tai vaikka Andeilta löytyneestä inkapojan viisisataavuotisesta muumiosta. Vaikka teksti on kepeää ja luistavaa, päällimmäisenä aineksena on pienistä yksityiskohdista kasvava pohdiskelu siitä, mikä on kirjoittajan (tai lukijan) suhde häntä ympäröivään todellisuuteen, omaan minuuteensa ja kanssaihmisiin. Tai todellisuuden, oman minuuden ja kanssaihmisten suhde kirjoittajaan (tai lukijaan). Kansipaperin peilihopeapinta on harvinaisen oivaltava ja oikeaan osunut päällysratkaisu.

Kepeästi, pätkissä luettavissa oleva pieni kirja, joka kannattaa lukea useammankin kerran, eri tilanteissa, tunnelmissa, mielentiloissa.

Ei viimeinen taisto

· 2 kommenttia ·

David Mitchellin Pilvikartastossa (suom. Vesa Suominen, Sammakko 2008) huomio kiinnittyy erikoiseen rakenteeseen. Kuusisataasivuinen romaani rakentuu viidestä eri aikoihin sijoittuvasta – 1800-luvun puolivälistä post-apokalyptiseen tulevaisuuteen – ja hyvin erityylisesti kirjoitetusta tarinasta. Viisi ensimmäistä tarinaa katkeavat kaikki kesken antaakseen tilaa seuraavalle, kunnes päästään kuudenteen, joka kerrotaan loppuun. Sitten kerrotaan päinvastaisessa järjestyksessä alun viisi tarinaa loppuun. Erilaisista kerronnallisista ratkaisuistaan – päiväkirja, kuulusteluraportti, rikostarina jnpp. – huolimatta tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja asettuvat seuraavan tarinan myötä yhteyksiinsä realististen ja/tai fantastisten pikkuasioiden kautta. Nokkelaa.

Tarinoita yhdistävät teemat valkenevat vähitellen, toisinaan vasta kuusisataasivuisen romaanin viime lehdillä. Mitchellin tarinaa voi pitää perin kyynisenä: näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Toisaalta hän myös irvailee tarinoissa toistuvalle kyyniselle ja luutuneelle konservatiivisuudelle ja sen typerryttävälle toivottomuudelle.

Monissa tarinoissa silmää ensin ärsyttävät niiden kerrontatyylien maneerit ja kummallisuudet, mutta kun tarinat alkavat kantaa, ne kantavat. Pisteet tekstin molemmille tekijöille. Muutamia kummallisuuksia lukuun ottamatta (puhuuko kukaan suomeksi ”härkälesboista”? oikeasti?) suomennos on sujuvaa, luistavaa ja toimivaa. Mainio lukuromaani.

Aistimuksia

· Yksi kommentti ·

Istuessamme eilen ystävän kanssa kahvilla tulimme pohtineeksi, miten ihmiselle ikään kuin vähemmät tärkeät aistit saattavat jättää muistiin hyvinkin voimakkaita muistoja. Tänä kesänä minulla itselläni on nimittäin ollut vahva hajumuisto: sadepäivinä ulos astuminen, kesäsateen tuoksu, on palauttanut mieleen 1970-luvun kesiä Yleisradion henkilökunnan kesäsaaressa. Edelleenkin yleläisten käytössä oleva saari sijaitsee Espoon Suvisaaristossa, joten se tunnetaan ”Suvisaarena”, vaikka maantieteellinen paikannimi onkin muistaakseni Högkloppan. Majailimme siellä monena kesänä viikon pätkiä pienissä lautamökeissä. Säät eivät aina suosineet silloinkaan – vaikka seiskötluvulla kuulemma kaikki olikin aina paremmin – ja minulle on näköjään jäänyt vahvin aistimuisto nimenomaan sadepäivistä.

Sadepäivät Suvisaaressa ovat tietysti tavallaan aikamoisessa vastuussa siitä mitä teen nykyään työkseni. Niinä kosteina kesäviikkoina luin muun muassa Topeliuksen Välskärin kertomukset ja, kun itse tuomani kirjat loppuivat kesken, ahmin äidin itselleen ottaman teoksen nimeltä Sormuksen ritarit. Se oli järkälemäisen paksu ja alku oli oikeastaan aika kuivakka, mutta kun ei ollut muutakaan lukemista tai tekemistä…

Menneisyyteen palaamiseen on muitakin keinoja kuin madeleineleivokset.

Tämä kesä on vasta alussa, mutta selvää on jo, että tämä kesä muistuu mieleen ainakin tasatahtisesta ”skriik skriik skriik” -äänestä, jota on viime päivinä kuulunut iltaisin ja alkuyöstä milloin talon takaa, milloin edestä, milloin vuorovedolla takaa ja edestä. Toissailtana syylliseksi paljastui tämä vakavailmeinen kaksikko.

Nämä kaksi sarvipöllön poikasta eivät juuri ole hermostuneet, vaikka majailevatkin vilkkaiden lenkkipolkujen lähituntumassa ja kaiken lisäksi muutama hullu käy joka ilta moikkaamassa heitä ja räpsimässä kuvia. Edes salamavalo ei nuorisoa hätkäytä. Emoa ei ole vielä päästy näkemään; se tuntuu suosivan diskreetimpää olemista.

 

Iso paha Susi

·

Howlin’ Wolf (Chester Arthur Burnett, 1910–76) kuuluu kiistatta 1900-luvun musiikin suurnimiin. Vaikka tämä Delta-bluesin legendan Charley Pattonin oppipoika aloittikin levytysuransa vasta nelikymppisenä siirryttyään 1950-luvun alussa Deltalta ensin Memphisiin ja sitten Chicagoon, tulokset olivat järisyttäviä, monessakin mielessä. James Segrestin ja Mark Hoffmanin elämäkerta Moanin’ at Midnight: Howlin’ Wolfin elämä (suom. Esa Kuloniemi, Johnny Kniga 2010) kuulee, asianmukaisesti, Wolfin ilmaisun vaikutusta esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobainin laulutyylissä.

Wolf on myös rohkaiseva hahmo monessakin mielessä: pelottavan ulkokuoren alla piili jämäkkä, (useinmiten) reilu ja oikeudenmukainen bändijohtaja, joka hoiti raha-asiat niin hyvin kuin taisi ja huolehti läheisistään parhaansa mukaan. Kouluja käymätön etelän maatyöläinen opetteli keski-ikäisenä ensin lukemaan ja sitten laajensi sivistystään musiikin lisäksi monella muullakin elämänalalla. Vielä päälle kuusikymppisenä dialyysipotilaana tämä valtavankokoinen laulaja/huuliharpisti/kitaristi näytti lavalla ns. närhen munat nuoremmille yrittäjille.

Segrest ja Hoffman kartoittavat tasaisen varmaan tahtiin Wolfin elämää pahoinpidellystä lapsesta nuoren maanviljelijän ja paikallistähden vaiheiden kautta ensin 1950-luvun listajyräksi ja sitten, vähitellen, bluespohjaisen musiikin itseoikeutetuksi vanhemmaksi valtiomieheksi. Esa Kuloniemen suomennosjälki on sujuvampaa kuin joissakin aikaisemmissa töissä, joskin kustannustoimittajan olisi ollut syytä olla vielä vähän tarkempana anglismien puolelle juuttuneiden lauserakenteiden kohdalla. (Loppupuolella teksti tuntui olevan paljon sujuvampaa ja valmiimpaa, tai sitten tyyliin oli ehtinyt vain tottua.) Joka tapauksessa kirja on oiva osa Johnny Knigan blueshistoriikkien laadukasta sarjaa. Koska muuten saamme suomeksi Charles Shaar Murrayn upean John Lee Hooker -elämäkerran Boogie Man?

Paikalle

·

Epäilemättä huomasittekin jo tuon viereiselle palstalle ilmestyneen tämänkesäisen Finnconin mainoksen. Tapahtumaan ei ole aikaa enää kuukauttakaan, joten suosittelen Tampereen matkajärjestelyjen aloittamista, jos niin ei ole jo tapahtunut. Finncon on perinteisesti ollut hieno, rento tapahtuma täynnä kiinnostavia ajatuksia ja mukavaa porukkaa. Itse en ole vielä mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa, mutta saattaahan sellaiseen vielä päätyä. Mutta ei se haittaa, hengailen mielihyvin mainiossa porukassa, kuuntelen kiinnostavia keskusteluja ja minullekin voi tulla juttelemaan.

Pentinkulman päivillä sen sijaan aion esiintyäkin. Kyseessä on elokuun 1. päivän illan ensi kertaa järjestettävä Kiimankulman yö -tapahtuma Kiimankulman kääntäjätalolla. Olen luvannut lausua tekstiä ja säestää lausuntaa baritonikitaralla ja efekteillä. Ehkä laulan pari lauluakin. Alkaisi kohta olla aika ruveta hahmottelemaan settiä…

… varsinkin kun tiedossa on toinenkin keikka vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Turconen-tapahtumassa, johon minut on kutsuttu peräti kunniavieraaksi. Kuten myös ensi vuoden Finnconiin, mutta siihen on vielä yli vuosi.

Vuosikymmen noin 3500 strippinä

· 2 kommenttia ·

Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon sarjakuvaa. Viiteen osaan jaettu Bloom County: The Complete Library (The Library of American Comics / IDW Publishing) kartoittaa Berkeley Breathedin Bloom County -strippisarjakuvan koko kaaren 1980–1989.

Samalla kirjat kartoittavat amerikkalaista (kulttuuri)historiaa Ronald Reaganin kauden alusta George Bush vanhemman kauden alkupuolelle. Amerikkalaisella poliittisella kartalla Breathed on kiistämättömän epäilyttävä vasemmistoliberaali, joten sarjakuvankin miljöönä toimiva Bloom County -niminen keskilännen pikkukaupunki on jatkuvassa vastahangassa etelän konservatiiveja, New Yorkin miljardöörejä ja Washingtonin haukkoja vastaan, siitäkin huolimatta ettei Radikaalilla Niittypuolueella ole asettaa republikaanien vastapresidenttiehdokkaiksi kuin kuollut (tai päihdekoomassa tajuton) Bill-kissa ja varapresidenttiehdokkaaksi naiivi ja herkkäuskoinen Opus-pingviini: ”America is ill, so is Bill: Bill the Cat for president!”

Albumien sivunlaitoihin sijoiteltujen kommenttien perusteella Breathed ei ollut kovin hyvin perillä sanomalehtisarjakuvan lainalaisuuksista eikä kirjaamattomista laeista: niinpä hänen stripeissään eläimet puhuvat ihmisten kanssa muina miehinä (paitsi Bill-kissa, joka enimmäkseen keskittyy karvapallojen oksenteluun ja kaiken mahdollisen päihdyttävän imuroimiseen), yksi päähenkilöistä istuu pyörätuolissa, joka kaverien kesken muuttuu välillä USS Enterpoop -avaruusalukseksi, hyvän maun rajoja koetellaan (ainakin varovasti) muun muassa esittelemällä, tekijän mukaan, valtalehtisarjakuvien ensimmäinen lesbosivuhenkilö Alf Mushpie ja sanfransiscolaista hotellia pitävä, tukevasti keski-ikäinen s/m-homopariskunta. Tähän aikaan kukaan ei vielä katsonut aiheelliseksi paheksua kyseisten hahmojen aikamoista kliseisyyttä: sen aika tuli myöhemmin. Melkoisen paljon sarja leikittelee muutenkin sukupuolirooleilla, näin jälkikäteen tarkastellen. Myös uskonnoilla ja uskoon hurahtamisella pilaillaan enemmän kuin nykyään ehkä pidettäisiin sopivana: Bill-kissaa käydään pelastamassa harekrišnojen kommuunista, mutta myöhemmin hänestä kuoriutuu yllättäen kiihkokristillinen teevee-evankelista. (Välillä hän ehti kuolla hedonistisena sarjakuvatähtenä, tulla kloonatuksi eloon juuri ajoissa ennen presidentinkampanjansa huipennusta ja tehdä uraa saatanallisena hevimetallitähtenä.)

Luin Bloom Countya ensi kertaa vasta 1990-luvulla, jolloin sarjakuvan pikkukaupungin ulkopuolisen maailman kylmyys ja kovuus tuntui olevan paljon lähempänä lama-Suomen tunnelmia kuin vielä hippimäisen positiivisella 1980-luvulla (kuten sen itse koin). Niinpä sarjoissa on remellyksen, kohelluksen ja ilkeilevänkin irvailun alla laatuhuumoriin monesti oleellisena osana liittyvä surumielisyys ja haikeus, muuallakin kuin vain sarjan naissivuhenkilöiden (tai Opuksen) katseessa. Kaikkien kymmen vuoren pitkien ja lyhyiden, suunniteltujen ja spontaanisti syntyneiden juonikaarten lukeminen lähes putkeen vain korostaa surumielisyyden sävyjä.

Mutta vaikeaa näitä juttuja on silti lukea vetämättä suupieltä vinoon virneeseen. Edes silloin, kun niitä lukee tiesmonetta kertaa. Ja joka tapauksessa tässä täydellisessä kattauksessa on mukana monta sivujuonta jotka ovat puuttuneet aikaisemmista valikoima-albumeista.

”Suomalaisen spefi-kentän lempeä arkirealisti”

·

Niinhän siinä sitten kävi, että Tähtivaeltaja-palkinnon nappasi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En lainkaan ihmettele: jahka alun hölmöhköstä vankilakohtauksesta päästään, käsissä on aikamoinen pläjäys tarinaksensa.

Uudessa Tähtivaeltaja-lehdessä minulla on puolestaan jalka tukevasti kansien välissä. Ensinnäkin lehdessä on suomennokseni Finncon-kunniavieras Liz Williamsin tarinasta ”La Malcontenta”, joka ei oikeastaan ole novelli, vaan Winterstrike-romaanin alkuluku. Mutta toimii kyllä novellinakin. Lehdessä on myös Elli Lepän varsin positiivinen arvio Muurahaispuusta.

Muutaman muun kriitikon tavoin Leppä kaipailee kirjaan dramaattista nostetta: myönnän kyllä, että tässä suhteessa tekstini pysyttelee varsin tiukasti maanpinnalla. Kirjan päähenkilökin olisi kuulemma kaivannut rosoa, ”ehkä jopa vihaisuutta dominoivaa isää kohtaan”. Sitä minä kyllä mielestäni kirjaan kirjoitin, Kari karjuu isälleen mutta paljon useammin itselleen, itsekseen: ahdistuu ja yksisilmäistyy, vihaa pelkojensa keskellä kaikkia toisintoimineita ja -ajatelleita. Mutta ehkä olisi pitänyt ärjyä kovempaa. Leppä on joka tapauksessa oikeassa, että kirja on ”ympäristöltään ja aihepiireiltään rajattu, suorastaan pieni”. Sellaiseksi minä sen kirjoitin.