David Mitchellin Pilvikartastossa (suom. Vesa Suominen, Sammakko 2008) huomio kiinnittyy erikoiseen rakenteeseen. Kuusisataasivuinen romaani rakentuu viidestä eri aikoihin sijoittuvasta – 1800-luvun puolivälistä post-apokalyptiseen tulevaisuuteen – ja hyvin erityylisesti kirjoitetusta tarinasta. Viisi ensimmäistä tarinaa katkeavat kaikki kesken antaakseen tilaa seuraavalle, kunnes päästään kuudenteen, joka kerrotaan loppuun. Sitten kerrotaan päinvastaisessa järjestyksessä alun viisi tarinaa loppuun. Erilaisista kerronnallisista ratkaisuistaan – päiväkirja, kuulusteluraportti, rikostarina jnpp. – huolimatta tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja asettuvat seuraavan tarinan myötä yhteyksiinsä realististen ja/tai fantastisten pikkuasioiden kautta. Nokkelaa.

Tarinoita yhdistävät teemat valkenevat vähitellen, toisinaan vasta kuusisataasivuisen romaanin viime lehdillä. Mitchellin tarinaa voi pitää perin kyynisenä: näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Toisaalta hän myös irvailee tarinoissa toistuvalle kyyniselle ja luutuneelle konservatiivisuudelle ja sen typerryttävälle toivottomuudelle.

Monissa tarinoissa silmää ensin ärsyttävät niiden kerrontatyylien maneerit ja kummallisuudet, mutta kun tarinat alkavat kantaa, ne kantavat. Pisteet tekstin molemmille tekijöille. Muutamia kummallisuuksia lukuun ottamatta (puhuuko kukaan suomeksi ”härkälesboista”? oikeasti?) suomennos on sujuvaa, luistavaa ja toimivaa. Mainio lukuromaani.

Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon sarjakuvaa. Viiteen osaan jaettu Bloom County: The Complete Library (The Library of American Comics / IDW Publishing) kartoittaa Berkeley Breathedin Bloom County -strippisarjakuvan koko kaaren 1980–1989.

Samalla kirjat kartoittavat amerikkalaista (kulttuuri)historiaa Ronald Reaganin kauden alusta George Bush vanhemman kauden alkupuolelle. Amerikkalaisella poliittisella kartalla Breathed on kiistämättömän epäilyttävä vasemmistoliberaali, joten sarjakuvankin miljöönä toimiva Bloom County -niminen keskilännen pikkukaupunki on jatkuvassa vastahangassa etelän konservatiiveja, New Yorkin miljardöörejä ja Washingtonin haukkoja vastaan, siitäkin huolimatta ettei Radikaalilla Niittypuolueella ole asettaa republikaanien vastapresidenttiehdokkaiksi kuin kuollut (tai päihdekoomassa tajuton) Bill-kissa ja varapresidenttiehdokkaaksi naiivi ja herkkäuskoinen Opus-pingviini: ”America is ill, so is Bill: Bill the Cat for president!”

Albumien sivunlaitoihin sijoiteltujen kommenttien perusteella Breathed ei ollut kovin hyvin perillä sanomalehtisarjakuvan lainalaisuuksista eikä kirjaamattomista laeista: niinpä hänen stripeissään eläimet puhuvat ihmisten kanssa muina miehinä (paitsi Bill-kissa, joka enimmäkseen keskittyy karvapallojen oksenteluun ja kaiken mahdollisen päihdyttävän imuroimiseen), yksi päähenkilöistä istuu pyörätuolissa, joka kaverien kesken muuttuu välillä USS Enterpoop -avaruusalukseksi, hyvän maun rajoja koetellaan (ainakin varovasti) muun muassa esittelemällä, tekijän mukaan, valtalehtisarjakuvien ensimmäinen lesbosivuhenkilö Alf Mushpie ja sanfransiscolaista hotellia pitävä, tukevasti keski-ikäinen s/m-homopariskunta. Tähän aikaan kukaan ei vielä katsonut aiheelliseksi paheksua kyseisten hahmojen aikamoista kliseisyyttä: sen aika tuli myöhemmin. Melkoisen paljon sarja leikittelee muutenkin sukupuolirooleilla, näin jälkikäteen tarkastellen. Myös uskonnoilla ja uskoon hurahtamisella pilaillaan enemmän kuin nykyään ehkä pidettäisiin sopivana: Bill-kissaa käydään pelastamassa harekrišnojen kommuunista, mutta myöhemmin hänestä kuoriutuu yllättäen kiihkokristillinen teevee-evankelista. (Välillä hän ehti kuolla hedonistisena sarjakuvatähtenä, tulla kloonatuksi eloon juuri ajoissa ennen presidentinkampanjansa huipennusta ja tehdä uraa saatanallisena hevimetallitähtenä.)

Luin Bloom Countya ensi kertaa vasta 1990-luvulla, jolloin sarjakuvan pikkukaupungin ulkopuolisen maailman kylmyys ja kovuus tuntui olevan paljon lähempänä lama-Suomen tunnelmia kuin vielä hippimäisen positiivisella 1980-luvulla (kuten sen itse koin). Niinpä sarjoissa on remellyksen, kohelluksen ja ilkeilevänkin irvailun alla laatuhuumoriin monesti oleellisena osana liittyvä surumielisyys ja haikeus, muuallakin kuin vain sarjan naissivuhenkilöiden (tai Opuksen) katseessa. Kaikkien kymmen vuoren pitkien ja lyhyiden, suunniteltujen ja spontaanisti syntyneiden juonikaarten lukeminen lähes putkeen vain korostaa surumielisyyden sävyjä.

Mutta vaikeaa näitä juttuja on silti lukea vetämättä suupieltä vinoon virneeseen. Edes silloin, kun niitä lukee tiesmonetta kertaa. Ja joka tapauksessa tässä täydellisessä kattauksessa on mukana monta sivujuonta jotka ovat puuttuneet aikaisemmista valikoima-albumeista.

Äidillä oli silloin tällöin tapana antaa minulle joulu- tai syntymäpäivälahjoiksi lapsen ja hänen isänsä tai äitinsä suhdetta perkaavia kirjoja. Hannu Mäkelän Isä, Javier Tomeon Rakas hirviö. Sitä rataa. Lukematta ne ovat jääneet: ilmeisesti minun isä- tai äitisuhteeni ei ole kovin traumaattinen, tai sitten ongelmat ovat niin pahoja etten pysty ja naamioin ongelmat välinpitämättömyydeksi. Alison Bechdelin Are You My Mother? -sarjakuvamuistelmateoksen (Jonathan Cape 2012) ostin kuitenkin ihan itse tuoreeltaan ja luin saman tien. En siksi, että se pui tyttären ja äidin suhdetta, vaan siksi että Dykes to Watch Out Forin äiti Bechdel on ehdottomasti yksi mielisarjakuvantekijöitäni.

Bechdelin edellinen sarjakuvakirja Hautuukoti (Fun Home) pui kirjoittajan suhdetta isäänsä, pienen paikkakunnan opettajaan, joka salaili homoseksualisuuttaan ja päätyi lopulta (todennäköisesti) itsemurhaan vain vähän sen jälkeen kun Alison-tytär itse oli tullut kaapista vanhemmilleen. Mother kääntää katseen, arvattavasti, toiseen vanhempaan: (näennäisesti) tyynempään, (näennäisesti) tasaisempaan, monessa suhteessa vaikeammin ymmärrettävään ja edelleen elossa olevaan opettajatar-harrastelijanäyttelijätär-äitiin.

Tämä miltei kolmesataasivuinen teos on paljon fragmentaarisempi kuin Hautuukoti, joka sekin pelaili monella aikatasolla, assosiaatioilla ja kirjallisilla sitaateilla. Melkein suosittelisin ensin edellisen kirjan lukemista, sillä Mother tuntuu paikka paikoin melkein kommentaarilta. Tarinan peruspuitteet kerrottiin Hautuukodissa eikä niihin palata sen tarkemmin. Mother on, kuten sen kohde loppupuolella toteaakin, metakirja, joka kertoo siitä miten Alison Bechdel yrittää tehdä sarjakuvamuistelmateosta äidistään. Amerikkalaisälykköjen tapaan Bechdel on psykoanalyytikoiden vakioasiakas, ja hänen omien muistojensa lomaan sekoittuu pitkiä sitaatteja ja elämäkertatietoja myös Donald Winnicottilta, Adrienne Richiltä ja Virginia Woolfilta. Niin, ja tietysti Freudilta. Behcdel käyttää heitä, kuten psykoanalyytikkojaan – ynnä  äitiään sekä tämän näytelmärooleja – peilaamaan omaa itseanalyysiaan. Peileinä. Siinä missä Hautuukoti oli muistelmateos lapsuudesta, Mother on pikemminkin pohdiskelua siitä, mitä Alison Bechdel on nyt. Hänen bloginsa puolisäännölliselle lukijalle tulee hetkittäin melkein kiusaantunut olo tästä uudesta, sisäänpäinkääntyneemmästä näkökulmasta fanittamansa sarjakuvataiteilijan elämään.

Mother on vielä Hautuukotiakin kirjallisempi, ja kuka tulevan suomennoksen sitten tekeekin, tulee luultavasti kiroamaan kerran jos toisenkin hommaan ryhtymistään. Sarjakuvakäännösten normaaleilla sivupalkkioilla tämän kirjan kanssa ei todellakaan pääse edes Roope-sedän tarjoamille tuntipalkoille. Silti olen iloinen siitä, että tämä (ilmeisesti) suomennetaan. Are You My Mother? on ehdottomasti kääntämisen ja lukemisen arvoinen teos.

Kirja antaa myös, valitettavasti, ymmärtää, että sen tekemisen ajaksi tauolle jäänyt Dykes To Watch Out For -sarja ei luultavasti enää jatku. Surullinen tieto, vaikka toisaalta on helppo ymmärtää, millaiseksi meren äijäksi pitkälti yli kaksikymmentäviisi vuotta jatkuneen, jatkuvajuonisen sarjakuvan säännöllinen vääntäminen on muodostunut. Mutta sen hahmoista on ehtinyt tulla tuttavia, joiden kuulumisia tulee ikävä.