David Mitchellin Pilvikartastossa (suom. Vesa Suominen, Sammakko 2008) huomio kiinnittyy erikoiseen rakenteeseen. Kuusisataasivuinen romaani rakentuu viidestä eri aikoihin sijoittuvasta – 1800-luvun puolivälistä post-apokalyptiseen tulevaisuuteen – ja hyvin erityylisesti kirjoitetusta tarinasta. Viisi ensimmäistä tarinaa katkeavat kaikki kesken antaakseen tilaa seuraavalle, kunnes päästään kuudenteen, joka kerrotaan loppuun. Sitten kerrotaan päinvastaisessa järjestyksessä alun viisi tarinaa loppuun. Erilaisista kerronnallisista ratkaisuistaan – päiväkirja, kuulusteluraportti, rikostarina jnpp. – huolimatta tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja asettuvat seuraavan tarinan myötä yhteyksiinsä realististen ja/tai fantastisten pikkuasioiden kautta. Nokkelaa.
Tarinoita yhdistävät teemat valkenevat vähitellen, toisinaan vasta kuusisataasivuisen romaanin viime lehdillä. Mitchellin tarinaa voi pitää perin kyynisenä: näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Toisaalta hän myös irvailee tarinoissa toistuvalle kyyniselle ja luutuneelle konservatiivisuudelle ja sen typerryttävälle toivottomuudelle.
Monissa tarinoissa silmää ensin ärsyttävät niiden kerrontatyylien maneerit ja kummallisuudet, mutta kun tarinat alkavat kantaa, ne kantavat. Pisteet tekstin molemmille tekijöille. Muutamia kummallisuuksia lukuun ottamatta (puhuuko kukaan suomeksi ”härkälesboista”? oikeasti?) suomennos on sujuvaa, luistavaa ja toimivaa. Mainio lukuromaani.
Hienoa että nostat Pilvikartaston esiin. Olin häikäistynyt kirjasta ja sen rakenteesta eivätkä minua kyllä kummallisuudet ärsyttäneet. Ehkä vähän kyllästyin siihen salapoliisijuttuun. Mutta Vesa Suomisen suomennos! Hatunnosto, etenkin Zachryn uuskielestä tulevaisuuden maailmassa. Pilvikartasto oli niin iso elämys, että luettuani kirjaston kirjan ostin kirjan itselleni, kun halusin sen omaksi.
Jep, enimmäkseen käännös tosiaan toimi oivasti ja teki epookkia. Hieno kirja, ansaitsisi toisenkin lukemisen.