Kategoria: kirjallisuus

Lainaa vain

·

Sanasto ry:n avulla kirjailijoille jaettavat lainauskorvaukset jaksavat puhuttaa. Viime päivinä asiasta on puhunut muun muassa Maaria Pääjärvi, joka jokunen vuosi sitten kirjoitti minusta vallan mainion artikkelin Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita -teokseen. Tässä mitä nyt kirjoitan, on pitkälti samoja asioita mitä kirjoitin hänen bloggauksensa kommenttiosioon.

Monia tuntuu hiertävän perin pahasti ajatus, että muutenkin menestyvät kirjailijat saavat myös eniten lainauskorvauksia, koska heidän teoksiaan lainataan eniten, tietenkin. Ihan näin yksinkertaisesti asia ei mene. Tokihan hyvin myyvät ja/tai muuten huomiota saaneet kirjailijat herättävät myös kirjastonkäyttäjien kiinnostuksen, mutta koska kirjastoihin ei osteta rajattomia määriä tähtikirjailijoiden(kaan) teoksia, lainausmäärien ero tasoittunee jonkin verran, ehkä paljonkin, vähemmän myyvien kirjailijoiden hyväksi.* Enkä suostu ilman vankkaa tilastotietoa uskomaan muutenkaan, että myyntimäärät ja lainausmäärät korrelloisivat keskenään täysin yksioikoiseksi. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi… ööö… vaikkapa sellaista vähälevikkisehköä genrekirjailijaa kuin J. Pekka Mäkelä, jonka teoksia ei totisesti ole nähty missään Mitä Suomi lukee (pikemminkin ”Mitä Suomi ostaa”) -listoilla. Samainen Mäkelä kuitenkin huomasi kuuluvansa siihen 9,5 prosentin kultalusikkaeliittikirjailijaporukkaan, joka sai viime Sanasto-tilityksessä lainauskorvauksia (juuri ja juuri) yli tuhat euroa.

Tätä selittää tietysti, ainakin pieneltä osalta, myös se, että kyseinen genrekirjailija sattuu olemaan myös, ja päätoimeltaan, kirjallisuuden suomentaja. Kirjailijoiden  kirjojensa tekemisestä saamat tulot – pienet tai suuret – koostuvat (lainauskorvauksen ohella) kirjan myynnin mukaan tilitettävistä myyntipalkkioista, joista osa ehkä maksetaan etukäteen ennakkona. Näin hyvin myyvä kirjailija tienaa enemmän kuin huonosti myyvä kirjailija. Suomentajan palkkio on normaalisti kertasumma, joka maksetaan käännöksen luovuttamisen jälkeen ja joka määräytyy suomennoksen merkkimäärän ja kustantajan kanssa sovitun merkkipalkkion** tulona. Siinä se, myi suomennos sitten hyvin tai huonosti. Lainauskorvausta maksetaan suomentajille kuitenkin samalla laskutavalla kuin kirjailijoille: mitä enemmän lainoja rekisteröityy, sitä enemmän senttejä saa myös kääntäjä.

Lainauskorvauksilla on myös paljon pidempi häntä kuin kirjamyynnillä (yleensä). Monet isot kustantamot ovat ottaneet turhankin tosissaan löysät puheet siitä kuinka kirja elää vain neljännesvuosisadan ja makuloivat (eli hävittävät) kaikki kappaleet varastoistaan viimeistään parin vuoden kuluessa.*** Sen jälkeen niitä löytyy enää divareista (joiden myynti ei tuota tekijöille latiakaan) ja kirjastoista (josta saa edes sen pienen lainauskorvauksen). Tämä pelaa juuri pienilevikkisen kirjallisuuden pussiin, sillä sen myynti ei perustu mainostuksen ja mediahaastattelujen hypettämään neljännesvuoteen kirjamessuista jouluun, vaan sana kulkee lukijalta toiselle, hitaasti mutta varmasti, mahdollisesti monen vuoden mittaan. Vaikka kustantaja pitäisikin kirjaa saatavana, kirjailijan palkkio määräytyy myyntihinnan mukaan, joten myöhempien aikojen alemyynnistä saa ainoastaan alepalkkioita. Lainauskorvauksen taso yhtä lainaa kohden on sama päivän hitillä ja neljäkymmentä vuotta vanhalla omakustanteella.

En siis paheksu Pääjärven lailla lainauskorvauksia, vaikka en saakaan niitä kymppitonneja kuten (ehkä) joku yksittäinen kirjailija (kenties) saa. Minun tuloillani tuhatlappunenkin on iso raha. Se antaa osaltaan vähän paremmat mahdollisuudet pitää vuoden–parin välein muutaman kuukauden palkattomia kausia omien romaanien kirjoittamiseen. Jos lainauskorvauksia saataisiin hilattua vähän lähemmäs muiden Pohjoismaiden tasoa – mihin Suomi on itse asiassa sitoutunutkin, sopimusten noudattaminen tuntuu vain olevan kovin vaikeaa – tilanne paranisi entisestään, myös tällaisella vähälevikkisellä kirjailijalla.

En myöskään keksi mitään syytä paheksua sitä, jos joku (kaupallisesti) menestyvämpi kirjailija sattuu (edes jonakin vuonna) saamaan minua paljon isompia lainauskorvauksia. Minusta on oikein mukava ajatella, että näinkin pienellä kielialueella edes joku kykenee oikeasti tienaamaan hyvin kirjallisuuden kirjoittamisella – pidin sitten itse kyseisen kirjailijan teoksista tai en – että kirjojen kirjoittaminen voi olla muutakin kuin vain kallis ja aikaavievä harrastus.****

___

* Myyntimenestyskirjailijoiden tuotantoa ostetaan myös huomattavasti enemmän lahjoiksi kuin vähälevikkisempää kirjallisuutta – ne ovat tavallaan varmoja nakkeja niille lahjoittajille, jotka eivät välttämättä tunne lahjan saajan makua tai tuntevat maun mutta eivät tiedä ko. kirjallisuuden alueesta mitään. Veikkaisin käsivaralta, että Hirvisaari–Oksanen–Tervo–jnpp. -akselin kirjailijoiden myynnistä kolmannes, ehkä jopa puolet, on ostettu lahjoiksi. Tuskin kukaan lainaa kirjoja lahjaksi, vaan lainaksi halutaan sitä mitä itseä kiinnostaa. Tämäkin saattaa vähentää hittikirjailijoiden lainauskorvausosuutta.
** Tyypillisesti 11–15 euroa per tuhat aakkosnumeerista merkkiä. Olen kaksi kertaa allekirjoittanut käännössopimuksen, johon sisältyy lisäpalkkio siinä tapauksessa että kirja myy tietyn, kohtuullisen suuren kappalemäärän. Toisessa tapauksessa (esikoiskäännökseni, Christopher Sandfordin Kurt Cobain) lisäpalkkio tuli maksuun monta vuotta myöhemmin, kun löysin sopimuksen paperien seasta ja muistin kokonaan unohtamani lisäpalkkiopykälän. Toinen tapaus on vielä julkaisematta, mutta olen sen suhteen kohtuuoptimistinen. Olen kerran ehdottanut kustantajalle, että voisin tehdä suomennoksen riskipalkkiolla, eli niin että saisin (pienen) prosenttiosuuden myynnistä: kyseessä oli (ja on edelleenkin) mielestäni erittäin suomentamisen arvoinen elämäkerta. Kustantaja kuitenkin kieltäytyi, enkä ole kuullut että tällaisiin ideoihin olisi muuallakaan suostuttu.
*** Esimerkiksi isäni Juhani Mäkelän kirjoja ei tietääkseni kustantajalla ole myytävänä. Kirjastoissa kyllä. Tämän kirjailijaperikunnan – kuten luultavasti useimpien kirjailijaperikuntien – saamat myyntipalkkiot ovat puhdasta nollaa. Jahka pitkään venynyt ja vanunut kuolinpesä saadaan lopultakin setvittyä, perikunnalle saattaa muutama satalappunen kuitenkin pudota.
**** Ja minä sentään olen aika julmetun nopea kirjoittamaan niitä kirjoja. Silti kolmeensataan sivuun menee useampi kuukausi täyspäiväistä työtä.

Bardin sananvapaudesta

· 2 kommenttia ·

Uusi Kirjailija-lehti putosi perjantaina postiluukusta. Tämä Kirjailijaliiton jäsenlehti on saatavana muillekin hyvin varustetuista lehtipisteistä, ja yleensä se on hyvinkin vaivan arvoinen, laadukas kulttuuri- ja kirjallisuusjulkaisu. Tässä numerossa oli valitettavasti useampikin perin kiusaannuttava juttu: ensinnäkin Arto Virtasen kankealla, anglististen lauserakenteiden höystämällä pölkkysuomenkielellä amatöörikääntämä Pete Dexterin The Paperboy -romaanin alku, sitten Torsti Lehtisen äärimmäisen valikoidun kömpelöillä esimerkeillä kirjakielen köyhtymistä todisteleva kirjoitus ”Tasapäisyyden kalpea retoriikka”, ja vielä Markku Kaskelan kirjaama  ”Kirjailijan vapaus” -niminen juttu, jossa Riikka Ala-Harja, Helena Sinervo ja Antero Viinikainen keskustelevat, niin, kirjailijan ilmaisunvapaudesta.

Valitettavan usein tällaiset jutut pysyvät pinnallisella ”Eiks oo kauheeta?” ”Joo, niin on!” -tasolla, eikä tämäkään kolmikko syvemmälle pääse. Kaupallisten toimijoiden aiheuttamia paineita kirjoittajien tekstille on tietysti tärkeää pohtia näinä päivinä, jolloin päätoimittaja myöntää aivan avoimesti, että kansainvälinen kosmetiikkajätti sanelee, mitä Sanoma Magazinesin lehdessä saa julkaista, mutta silti sormi tarttuu sananparren suolanokareeseen välittömästi rouvien ja herrojen alkaessa kritiikittömästi ylistää menneen ajan sananvapaussankareita:

… – Ja siihen liittyy kirjailijan vapaus, Viinikainen nyökkää. – Meillä on positiivinen länsimainen perintö, me käytämme sitä hyväksemme, mutta se myös velvoittaa. Ei Shakespeareakaan kutsuttu itsenäisyyspäivän juhlille. Kirjoittamisellaan hän kompromenttoi itsensä, asettui joukkoon joka kyseenalaisti vallitsevan ja purki sen paperille…

Tällainen romanttinen huuhaa suorastaan pakottaa lukijan toteamaan kalsean sarkastisesti: ”Aivan niin, Shakespearea ei kutsuttu eliitin juhliin, koska siihen aikaan eliitin juhliin ei kutsuttu ketään joka ei ollut jalosukuinen eikä totisesti ainakaan mitään halpaa markkinanäytelmämaakaria.” Taiteilijoiden, Shakespearenkin, arvostus on peräisin vasta naiivien taideromantikkojen halveksimilta nykyajoilta.

En ole varmaankaan ainoa, jonka mieleen tulee Shakespearesta ja sananvapaudesta puhuttaessa ensimmäisenä Bardin varhainen tragedianäytelmä Rikhard III – etenkin nyt kun näytelmän pääosaan nostettu Englannin lyhytaikainen kuningas on ajankohtainen siksikin, että hänen maalliset jäännöksensä on löydetty vain muutama päivä sitten leicesteriläisen parkkipaikan alta tehdyissä kaivauksissa.

Rikhard III (1452 – 1485, kuninkaana 1483–5) oli viimeinen Vilhelm Valloittajasta periytyvän Plantagenet-suvun edustaja Englannin valtaistuimella ja tämän suvun kahden haaran, Yorkien ja Lancasterien välillä käydyn, ”ruusujen sotana” tunnetun sisällissodan uhri. Shakespeare kuvailee hänet macchiavellimaisen vallanjanoiseksi pyrkyriksi, joka ei kaihtanut veljenpoikiensa (tai kenenkään muunkaan) murhaamista saadakseen valtaistuimen. Pelkuria Shakespeare ei hänestä sentään tee – siihen hän on liian hyvä tarinankertoja – vaan antaa hänen kuolla urhollisesti Bosworthin taistelussa.

Shakespearen antama kuva vastaa varsin hyvin historiaa – sitä historiaa, jota kirjoitettiin Shakespearen omana aikana. Tällöin itsevaltaa piti käsissään Rikhardin jälkeen valtaistuimelle nousseen Henrik VII:n Tudor-suku. Rikhardin omana aikana kirjoitetut kuvaukset, samoin kuin modernimpi historiantutkimus, ovat kertoneet hieman toista. Vaikuttaa siltä, että Rikhardista olisi saattanut kehittyä varsin pätevä ja köyhemmätkin alamaisensa huomioon ottava hallitsija, ellei hänen valtakautensa olisi sattunut osumaan keskelle sisällissotaa ja jäämään niin lyhyeksi. Hänen seuraajastaan Henrik VII:stä ei ole erimielisyyksiä: hän oli verenhimoinen, macchiavellimaisen vallanjanoinen pyrkyri, joka ei kaihtanut murhiakaan raivatakseen oman ja sukunsa tien valtaistuimelle. (Tässä suhteessa hän ei juurikaan poikennut muista ajan hallitsijoista.)

Shakespearen näytelmän käsitys Rikhard III:n luonteesta ei ollut millään tavoin ristiriidassa hänen aikansa vallanpitäjien suosiman näkemyksen kanssa. Päinvastoin se oli jyrkästi ja jämäkästi juuri sellainen, jollaisena vallanpitäjät halusivat sata vuotta aikaisemmin kuolleen kuninkaan esitettävän.

On mahdollista, ettei Shakespearella ollut asiasta muutakaan tietoa. Sata vuotta oli tuohon aikaan paljon pidempi aika kuin nykyään, ja Tudorin aikana yleisön saatavilla oleva historiankirjoitus oli väistämättä juuri sellaista, jollaisena Tudorit sallivat historiaa kirjoitettavan. Tudorit eivät tunteneet sanaa ”sananvapaus” ja jos olisivat tunteneetkin, heidän nöyrät palvelijansa olisivat taluttaneet sen saman tien Towerin mestauspölkyn ääreen, samaan jonoon muiden ryppyilijöiden kanssa. Jos Shakespeare tiesi ettei virallinen historia vastannutkaan totuutta, hänellä on ollut aihetta pohtia huolella kirjoittamisiaan: totuuden tekeminen näytelmäksi olisi luultavasti vienyt hänet itsensä mestauspölkylle.

Shakespearella oli viehtymys tarkastella ”pahoiksi” luokiteltavia hahmoja, joten voi olla että hän vain käytti sopivasti käsillä olevaa turvallista vainajaa tarkoitukseen. Voi tietysti olla, että hän itse asiassa kirjoittikin Henrik VII:stä. Tai Henrik VIII:sta. Tai Elisabet I:stä? Nykyhetken tapahtumien siirtäminen historiaan (tai tulevaisuuteen) on vanha hyvä keino hämätä sensoreita.

Hän on kuitenkin niin arvostettu näytelmäkirjailijana, että historijoitsijoiden uudet arviot Rikhard III:n ominaisuuksista eivät kiinnosta hänen fanejaan, eivät edes vakavammin kirjallisuudenhistoriaan suhtautujia: kuningasvainaa halutaan yhä edelleen nähdä ”pahana”, koska kerran itse Shakespeare hänet sellaiseksi kirjoitti. Tunnistan kyllä taipumuksen itsessänikin. Oma kiinnostukseni Rikhard III:n tarinaan on saanut alkunsa Josephine Teyn nerokkaasta romaanista Ajan tytär, jossa nykyajan rikostutkija alkaa pohtia, joutuiko väärä mies syytteeseen viidensadan vuoden takaisista murhista.

 

 

5/25

·

Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä,  keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.

Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.

Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.

Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.

Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.

Vielä yksi pingviini

·

Olen käsitellyt blogissa aiemminkin Bloom County -faniuttani. Berkeley Breathedin kahdeksankymmentälukuinen strippisarja oli melkoinen mestariteos – ilmeisistä vaikutteistaan huolimatta – eikä piirtäjä malttanut sen lopettamisen jälkeenkään olla palaamatta asiaan. Raskaan päivittäissarjan sijaan Outland (1989–95) ilmestui vain sunnuntaistrippeinä ja pysytteli enimmäkseen epäpoliittisena. Muutamista herkullisista jaksoista huolimatta se oli minusta pääosin selkeästi heikompi enkä ole viitsinyt täydentää Bloom County -kirjastoani tällä jatko-osalla. Alkuaan vuosina 2003–8 julkaistu Opus on taas jäänyt minulle vieraaksi, sillä tuoreudestaan johtuen sitä ei ole ollut vielä luettavissa netissä (ainakaan luvallisesti) toisin kuin aikaisemmat Breathed-sarjat. Joten täydellinen Opus-kokoelma (The Library of American Comics / IDW Publishing 2012) tarttui nettikaupassa ns. hihaan.

Ensilukeman perusteella Opuskaan ei ihan yllä alkuperäisen Bloom Countyn tasolle, mutta petraa selvästi Outlandista. Alkuun tosin vaikutti vähän heikolta. Äitinsä luona Antarktiksella asusteleva Opus-pingviini kyllästyy elämäänsä ja palaa Bloom Countyyn. Hän törmää siellä vanhasa kaartista edelleen yhtä räjähtäneen Bill-kissan sekä keski-ikäistyneen juristin Steve Dallasin, joka onkin yllättäen luopunut Outlandin lopussa julistamastaan homoudesta ja palannut entisiin kuvioihinsa. Outlandin riesaksi muodostuneesiin äijäsohva-latteuksiin ei onneksi sentään palata (ja tylsä Milquetoast-torakka loistaa onneksi poissaolollaan), ja on sentään jotain muutoksiakin: Steve Dallas huomaa yllättäen olevansa isä ja kouluikäisen pojan yksinhuoltaja.

Auggie Dallasista tulee tähän sarjaan jonkinlainen vastine BC:n Milo Bloomille ja Binkleylle, joista jälkimmäinen ilmestyy myöhemmin muutamaan strippiin, vaikka hänen legendaarinen Pelkojen komeronsa onkin ilman mitään selityksiä siirtynyt Opuksen öiseksi riesaksi. Muutama muukin vanha BC-hahmo nähdään ohimennen. Breadhed myös kierrättää sumeilematta joitakin vanhoja ideoitaan, eikä välttämättä saa niihin mitään uutta ja tuoretta.

Breathed käyttää paikka paikoin sumeilematta hyväkseen digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia väritysmahdollisuuksia ja Opus onkin visuaalisesti entistä näyttävämpi. Poliittinen räväkkyys tekee aika ajoin paluutaan, siinä määrin että Breathed joutui muutaman kerran tarjoamaan lehdille vaihtoehtoksi vanhaa strippiä, mikäli nämä eivät halunneet julkaista sunnuntaisivuillaan mitään, missä irvailtiin amerikkalaisten muslimikammolle.

Yhtä asiaa jäin miettimään. Bloom County sai alkunsa Ronald Reaganin presidenttikauden alkaessa, Outland puolestaan George Bush vanhemman hallitessa. Opus oli taas George Bush tyhmemmän ajan tuote. Jos Yhdysvaltain presidentiksi olisi valittu republikaanien Mitt Romney, olisiko Opus-pingviinin saaga saanut neljännen kautensa? Vastausta tähän kutkuttavaan kysymykseen joudumme odottamaan ainakin neljä vuotta.

Tityy

·

Olen päätynyt kirjallisuuden suomentajaksi ns. kadulta, harrastusten ja kirjoittamisen kautta. Kielen ja kirjallisuuden sijaan opiskelin aikoinani ensin fysiikkaa ja sittemmin filosofiaa ja kulttuuriantropologiaa. Siinä(kin) mielessä on erittäin valaisevaa päästä toisinaan kuulemaan kieleen ja kielen käyttöön liittyviä luentoja. Kääntäjäliitto järjesti juuri tällaisen tilaisuuden, joten olen viimeiset kaksi päivää istunut kollegojen keralla luentosalissa kuuntelemassa esityksiä käännös- ja kielitieteestä.

Opimme muun muassa, ettei monen halveksima lemmikinomistajien tapa puhua koirastaan tai kissastaan hänenä ole suinkaan mikään uusi muoti-ilmiö. Itse asiassa kaikissa suomen murteissa se– ja hän-pronominien käyttö on ollut huomattavan vaihtelevaa ja rikasta: joitakin kotieläimiä ja arvostettuja riistaeläimiä on hänitelty hyvinkin paljon, lause- ja asiayhteydestä riippuen. Vasta 1800-luvun lopun kirjakielen kehittäjät laativat keinotekoisen rajauksen, jonka mukaan hän tarkoittaa ihmistä ja se kaikkia muita. Suomen lähintä sukukieltä meänkieltä normitetaan vasta nyt, ja siellä on säilytetty suomen puolellakin aikaisemmin hyväksytty joustava pronominien käyttö. Kirjakielessähän asian suhteen jouduttiin tekemään myönnytys ja ottamaan kömpelö tämä käyttöön vaihtoehtoisena persoonapronominina:

Matti kertoi Liisalle, että hän arvostaa tämän työpanosta.

Voi kyllä olla, että käytän jatkossakin ainakin käännöksissä tämää enkä sitä. Omassa tekstissä on jossain määrin helpompaa käyttää laajempaa kielen keinojen valikoimaa – silloin kun keino sattuu sopimaan asiayhteyteen.

Sitä paitsi kirjakieli on juurtunut minuun syvälle, ei ihan (toimittaja-)äidinmaidosta asti mutta melkein. Tekstissä tämä tulee jotakuinkin yhtä luontevasti kuin ”alkuperäinen” se puheessa.

Laura Visapää kertoi meille verbimuodosta, jota hän on ryhtynyt kutsumaan ”itsenäiseksi A-infinitiiviksi”. Vaikuttaa siltä, että tämä kohtuullisen yleinen ilmaisutapa on jäänyt kielentutkijoilta täysin huomaamatta. Yleensä sitä pidetään jonkinlaisena vajaana muotona eikä itsenäisenä kielellisenä ilmaisutapana, jota on käytetty sekä korkeakirjallisessa tekstissä

Kohdata Pariisissa vuosien jälkeen tuttu kaunotar!

että löysässä arkijutustelussa:

Se terassi olis ollu tosi kiva. Kesällä sinne olis voinu kantaa kaiuttimet ja kuunnella musaa kovaa. Olis sellainen rento meininki. Grillata vaikka makkaraa, ottaa relaa ja napata drinksua.*

Itsenäiseen infinitiiviin sisältyy usein vahva tunneaffekti – joko positiivinen, kuten edellä, tai paheksuva: Pomppia nyt joulupöydästä kesken kaiken puhumaan puhelimessa!** Tällainen latautuneisuus tekee siitä vähän hankalan käytettävän. Lisähankaluuksia aiheuttaa, että jokaisen modernin tekstinkäsittelyohjelman oikoluku herjaa itsenäiseen infinitiiviin perustuvista virkkeistä: ”Virkkeestä näyttää puuttuvan pääverbi.” Mutta Visapää onnistui vakuuttamaan meidät siitä, että tämä kummajainen on itsenäinen, mielekäs ilmaisutapa kohtaamastaan hyljeksynnästä ja epäluulosta huolimatta. Kielimuoto ei myöskään ole pelkästään suomen ominaisuus: Visapää aloitti esityksensä pätkällä Wim Wendersin klassikkoelokuvasta Berliinin taivaan alla, jossa kaksi enkelia mietti millaista heidän elämänsä olisi, jos he olisivat tavallisia kuolevaisia. Molemmat puhuivat pitkät pätkät itsenäisillä infinitiiveillä sekä saksankielellä että englanninkielisessä tekstityksessä.***

Emeritaprofessori Auli Hakulisen keskusteluanalyysitutkimukseen liittyviä esitelmiä olen päässyt kuulemaan ennenkin, mutta kuulen mielelläni lisääkin. Auli on loistava luennoija ja aihe on äärimmäisen kiinnostava. Tavallinen löysä arkipuhe – jutustelu, puhelinkeskustelu, lääkärikäynti tai kaupan kanssalla asiointi – osoittautuu tallennettuna melkoisen monia lainaisuuksia, mutkikkaita rakenteita ja kaikkien osapuolten luonnostaan tuntemia lainalaisuuksia noudattavaksi kulttuurin aarreaitaksi. Ajatellaanpa vaikka (näennäisen) yksinkertaista kysymystä tyyliin:

Lukeeks Kalle [kirjoja]?

On eroa siinä, alkaako vastaus sanalla Lukee vai Joo. Jälkimmäinen oikeastaan vaatii, että asiasta on keskusteltu jo aikaisemmin (tai asiassa on lisäpuimisen arvoista).

Iso osa (käännettävästäkin) kirjallisuudesta on keskustelua, joten tällaiset huomiot ovat oleellisen tärkeitä.

Puhetta oli myös siitä, että ensikuulemalla hyvinkin yksitavuiset ja karut keskustelut vaikkapa kioskimyyjän kanssa saattavat sisältää melkoisen määrän paitsi informaatiota, myös näkymättömiä kohteliaisuussääntöjä, vaikka juuri tällaista dialogia käytetäänkin usein esimerkkinä tapakulttuurin rapistumisesta. Jäin pohtimaan asiaa, ja ainakin joitakin salissa istuneita kollegoita tuntui huvittavan (vähintäänkin puolivakavasti) heittämäni teoria talitintti-ilmiöstä: Etenkin kaupungeissa melutaso on liikenteen, ilmastoinnin ja taustamusiikin takia kohonnut niin paljon, että ilmaisua on ollut ymmärrettävyyden vuoksi pakko tiivistää. Anteeksi ja kiitos hukkuvat hälyyn pahemmin kuin Oho ja tos, ja nekin voidaan korvata tietynlaisella katseella ja nyökkäyksellä. Kyse ei ole epäkohteliaisuudesta, vaan ilmaisun tiivistymisestä.

Teoriaa vastaan tietysti puhuu, ettei samanlaista ilmiötä ole selvästikään tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Ranskassa. Mutta ainakin toistaiseksi ajatus jaksaa minua huvittaa.

___

* Molemmat esimerkit ovat muistinvaraisia mukaelmia Visapään esimerkeistä. Ensimmäinen on alkuaan peräisin Milan Kunderan kirjan suomennoksesta ja jälkimmäinen keskustelututkimuksen tallenteesta.
** Tämä taas on kahden koulutuspäivän jälkeen pidetyissä (erään toisen kulttuurijärjestön) pikkujouluissa pöytäseurueemme kollegalle lohkaisema muka-paheksunta.
*** Berliinin taivaan alla on yksi kaikkien aikojen kauneimmista elokuvista. Hitto, pitäisi katsoa taas kerran.

 

Luojat, loiset ja toiset

·

Kömpelön, kehnosti kirjoitetun ja hölmön Anthemin jälkeen Ayn Randin pääteoksiin laskettu The Fountainhead (1943) oli, virkistävähkösti, toista maata: huomattavan paljon sävykkäämpi teos. Paasaamiselta ei toki vältytä, ei toki: yksisilmäiseen ja -oikoiseen paasaamiseenhan Randin kirjallinen ura ja maine perustuvat.

Tarina pyörii 1920- ja 1930-lukujen newyorkilaisissa arkkitehtipiireissä, joihin astuu kaksi kaverusta. Peter Keating on arvostetusta arkkitehtikoulusta juuri valmistunut kurssinsa primus, kaunis nuorukainen, taitava pujottelemaan sosiaalisissa verkostoissa ja käyttämään niitä hyväkseen. Howard Roark on juuri saanut potkut samasta koulusta kieltäydyttyään järjestelmällisesti jäljittelemään olemassaolevia rakennuksia harjoitustöihinsä. Hän on suostunut luomaan ainoastaan oman näkemyksensä mukaista arkkitehtuuria.

Molemmat onnistuvat kuitenkin käynnistelemään uraansa arkkitehteina, jonkin aikaa jopa samassa toimistossa. Heidän urillaan on nousuja ja laskuja, menestystä ja työttömyyttä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ensin toisesta tulee tähti, sitten toisesta. Lopulta toinen luisuu hitaaseen ja loputtomaan alamäkeen pystyäkseen vielä kerran edes hieman suoristamaan selkäänsä ja nostamaan päätään. Toiselle käy toisin.

Rand käyttää Roarkia peilinä jotakuinkin vastenmielisinä, omahyväisinä ja omavoitonpyyntöisinä pitämiensä arkkitehti- ja liikemiesporukoiden edessä. Roark on eräänlainen Forrest Gumpin huippuälykäs versio, omalla erikoisalallaan tavattoman lahjakas, uuttera ja taitava tekijä, josta on vaikeaa sanoa onko hänen sosiaalisten pelien pelaamiskyvyttömyytensä (tai -haluttomuutensa) vamma vai valinta. Jälkimmäiseen näkemykseen viittaa, että hän on samalla, joissakin asioissa, taitava ihmistuntija ja sen taitonsa käyttäjä: hyvinkin säälimätön valtapeluri, raiskaaja, narsisti, miltei breivikiläisten mittojen psykopaatti.

Randin maailmaan kuin maailmaan väkisin tunkema mustavalkoinen saa olettamaan, että myös hänen päähenkilönsä täytyy olla joko tai.

Rand jakaa ihmiskunnan kahteen osaan: on luojia (creators) ja on loisia (second-handers). Kollektivismin ja altruismin saarnamiehet hän sulloo sumeilematta ryhmään kaksi: heidän tavoitteensa eivät ole sitä mitä he väittävät niiden olevan, he tavoittelevat ainoastaan paikkaa valtapelin huipulla, haluavat nostaa itseään julistamalla omaa, tekopyhää hyveellisyyttään. Aidosti hyveelliset ihmiset, luojat, eivät välitä muista. He toteuttavat omaa visiotaan, omia arvojaan muista ja muiden mielipiteistä piittaamatta. He vievät yhteiskuntaa eteenpäin, he ovat keksineet tulen ja pyörän, he ovat nostaneet amerikkalaisen arkkitehtuurin aivottomasta kertaustyylikopioinnista uljaaseen, visionääriseen modernismiin. Eivät siksi että haluaisivat kehittää ihmiskuntaa tai parantaa kanssaeläjiensä oloja, vaan koska heidän luomuksensa nyt vain ovat ihan jo kategorisesti niin paljon parempia kuin porukassa ja komiteoissa pakertavien loisten.

Ei ole lainkaan sattumaa, että Ayn Rand käyttää luojista (creator) samaa sanaa kuin kristityt käyttävät Luojasta (Creator). Randin palvonnan kohde, hänen jumalansa, on ihminen ja hänen luovuutensa. Se on korkein voima, ainoa pyhä, eikä muita jumalia ole olemassakaan.

Ai niin, on tietysti kolmaskin ihmisryhmä: ne, joiden työllä visionääristen arkkitehtien visiot muuttuvat teräkseksi ja betoniksi. He, joiden harteille luojat nousevat seisomaan nähdäkseen kauemmaksi. Heidät mainitaan, heidän olemassaolonsa tunnustetaan. He ovat peilejä, joista luojat voivat katsella virheetöntä kuvaa omasta erinomaisuudestaan. Heillä ei ole omaa luovuutta, mutta he tunnistavat kyllä luovuuden jos sellaista näkevät, eivät ihannoi sitä millään niljakkaan naivilla tavalla, vaan arvostavat ja tukevat sitä työmiesmäisen rehdissä hengessä. Mikäli he poikkeavat tästä kaavasta, pullikoivat tai vaativat huomiota itseensä ja omiin ajatuksiinsa, he ovatkin oikeasti loisia.

Jos Ayn Rand itse ei olisi ollut nainen, Fountainheadin naishahmojen vähäisyyteen ja kulissimaisuuteen ei ehkä kiinnittäisi niin suurta huomiota. Hänen järjestelmällisesti käyttämänsä (nykyenglannin kannalta hieman vanhahtava) man-sana merkitsemässä ihmistä yleensä tietysti vielä korostaa asiaa. Kirjan keskeisessä henkilökaartissa on kaksi naista: toinen on (kaikilta oleellisilta ominaisuuksiltaan) nunna joka pysyy nunnana, olisi pysynyt sellaisena vaikka olisikin päässyt naimisiin. Toinen ei ole nunna ainakaan ihan ilmeisessä mielessä. Hänkin on peili, jolla on olemassaolemisen oikeutus ainoastaan kuvastamiensa miesten kuvastamisen ja heidän pyrintöjensä auttamisen ja/tai horjuttamisen kautta. Hänet kuvataan lahjakkaaksi kirjoittajaksi, mutta hänen kirjoittamisensa ei ole luovuutta, ainoastaan (hänen itsensä tai muiden) valtapeliä. Sivuhenkilöinä kyllä piipahtelee muitakin naisia, omahyväisiä, iljettäviä pikku valtapelejään pelailevia kanoja – vaikka eivät he ole yhtään kanampia kuin miespuoliset vastineensa. He eivät ole tärkeitä. He eivät ole luojia.

Myös Randin suhtautuminen seksuaalisuuteen kiinnittää väistämättä huomiota. Seksi ei ole lisääntymistä varten: tässä kirjassa ei saada lapsia ja sukulaisuudet ovat enimmäkseen akuankkamaisia setiä, enoja ja veljenpoikia tai -tyttöjä. Seksi on (sekin) sadomasokistista valtapeliä. Voi kyllä, on sillä toisinaan tekemistä rakkaudenkin kanssa: kirjan ainoa rakkaussuhde alkaa raiskauksella ja jatkuu rajuna s/m-seksinä ja naisosapuolen eteerisenä kaukokaipuuna raiskaajaansa kohtaan silloin kun parisuhteen mies käyttää valtaansa pysyttelemällä etäällä. Muulla tavoin nainen ei kykene iho- ja sukupuolielämästä nauttimaan, eikä haluakaan.

Ayn Randin äänekkäimmän fanikunnan kannalta on miltei hykerryttävää lukea, miten avoimessti Rand tässä kirjassa halveksii rikkaita. Hän halveksii heitä melkein yhtä paljon kuin taide- ja kulttuuripiirejä. Rand halveksii ennen kaikkea perintöomaisuudellaan loisivia, jotka eivät ole itse tehneet mitään helpon elämänsä eteen. Hän halveksii myös katuojasta nousseita miljonäärejä, joiden tavoitteet eivät ole puhtaat, sillä pohjimmiltaan hekin himoavat valtaa, asemaa muiden silmistä, eivät oikeita asioita oikeiden asioiden itsensä vuoksi. Kirjan mittaan näyttää pitkään siltä että edes yksi, alkuun vastenmieliseltä vaikuttanut self-made-miljonääri saa kirjailijan silmissä arvon, mutta lopulta, pienessä sivuhuomautuksessa, hänen luoja-luokkaan kuuluva ainoa ystävänsä paljastaa ajattelevansa, että kyse on sittenkin vääristä syistä oikeita asioita tukevasta loisesta.

Tavallaan tuntuu (tämän kirjan pohjalta) siltä, että Randille on käynyt kuin Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle: niin isolla klapilla ei Linnakaan pysty lukijan päähän pasifismiaan ja herravihaansa hakkaamaan, etteikö kirjaa olisi ryhdytty käyttämään sotaintoilun ja huippuyksilöpalvonnan raamattuna. Rand jakaa Linnan herravihan ja jopa pasifismin, joskin eri syistä: hänelle sodankäynti on kommunistien, fasistien ja muiden kollektivistien aikaansaama mätäpaise, jonka (senkin) tarkoituksena on joko loisia luojien saavutuksilla tai estää heitä saamasta näkemyksiään toteutetuksi.

Kirjan kenties tunnetuimmassa kohtauksessa maailman päähänpotkimaksi itsensä kokeva, luovuudelleen kanavia etsivä teinipoika kohtaa sattumalta Roarkin tämän suunnittelemassa, vielä tyhjässä lomakylässä. Tämä hetken kohtaaminen, Roarkin lahjakkuuden ja luovuuden todistaminen, antaa pojalle voimaa jaksaa elää, löytää oma tiensä. Luoda oma elämänsä. Muutamien tuttavien tavoin uskon, että The Fountainhead voisi olla voimaannuttava kirja vaikkapa viisitoistavuotiaalle – tai, minun kaltaiseni myöhäiskypsän ihmisen tapauksessa, parikymppiselle – joka etsii tietään ja kokee ympäristönsä painostavana, lannistavana, latistavana, takahikiämäisenä, Jantelaki-maisena.

Vanhemmiten olen ainakin itse oppinut kyllä arvostamaan yhteisön, yhteisöjen, tukea ja merkitystä yksilön(kin) luovuudelle. Niin tietysti, tavallaan, oppi Ayn Randkin, joka tragikoomisesti – ja ilmeisesti varsin vastentahtoisesti – hoitatti itse aiheutettua keuhkosyöpäänsä loppuikänsä veronmaksajien rahoilla.

Kohta mennään Turcoseen

·

Pedaalilauta ja baritonikitara on pakattu Turun reissua varten.

Kunniavieraspuheeni Turconen-tapahtumassa alkaa huomenna lauantaina kello 11:10 ja siitä tulee luultavasti (ainakin) suomalaisten conien ensimmäinen kunniavieraspuhe, jossa käytetään efektipedaaleja. Ja soitinta. Ja jossa, hieman, myös lauletaan.

Koska kyseessä on spekulatiiviseen fiktioon liittyvä tapahtuma, pedaalilaudan efektiketjua piti muuttaa Kiimankulman yössä kuunnellusta yhden efektin osalta: tokihan settiin piti saada laatikko, jonka kannessa lukee sana phaser.

Minusta riippumatta tulossa näyttäisi olevan hyvä tapahtuma. Conien paneelikeskustelut ovat yleensä paljon kiinnostavampia kuin vaikkapa kirjamessutilaisuudet, ja conin illanvietoissa (etkot tänään Cosmic Comic Caféssa, varsinainen illanvietto huomenna Teerenpelissä) keskustelu jatkuu fiksuna ja kiinnostavana.

Set the phaser on enjoy.

Jo vain luemme lehtiä

·

Uusi Tähtivaeltaja (3/2012) kolahti postilaatikkoon. Mukana on viimeviikkoisen Suomen vierailun yhteydessä tehty (lyhyehkö) Ernest Cline -haastattelu ja Toni Jerrmanin kehuva arvostelu Steph Swainstonin Uudesta maailmasta,* mutta numeron todellisia tähtiä ovat sen novellistit, haastattelussakin esillä oleva Tiina Raevaara ja Johanna Sinisalo. Molemmat tarinat vaikuttavat alkuun realistisehkoilta kertomuksilta jostakin historian hämäristä, mutta lukija tajuaa kyllä ennemmin tai myöhemmin, ettei maailma olekaan ihan samanlainen kuin tämä missä me elämme, luullaksemme.

Johannan ”Että hän muistaisi Waksanderia” saa innoituksensa pienestä Suomen suuriruhtinaaseen Aleksanteri I:een liittyvästä tositarinasta, jonka pohjalle on kudottu rauhallisesti etenevä, vähitellen tuntemistamme tapahtumista hienovaraisesti erkaantuva kertomus Tampereelta ja Tampereen teollistumisesta 1800-luvulla. Tiinan ”Ompelijattaren tarina” lähtee joenrannasta uusia löytöjä tekevistä sisaruksista, joista yksi…

… ei, lukekaa itse. Tähtivaeltajaa saa toki paremmista lehtipisteistäkin, mutta itse olen sitä mieltä että lehti on ehdottomasti tilaamisen arvoinen laatukulttuurijulkaisu.

Ja viikon päästä sitten Turcoseen. Ohjelmakirjasta on julkaistu sähköinen versio. Omalta osaltani olen paikalla (perjantai-illan Cosmic Comic Café -etkojen ohella) varmaakin koko päivän. Kitara- ja efektisäesteinen ”kunniavieraspuheeni” alkaa peräti kello 11:10 ja jatkuu Shimo Shuntilan haastattelulla. Varsinaisen ohjelman jälkeen olen vielä signeeraamassa kirjoja halukkaille Sammakon kirjakaupassa sekä tilaisuuden illanvietossa Teerenpelissä.

___
* Arviossa ei mainita käännöstyön laadusta mitään, mutta näissä hommissa saa tottua siihen, että jos siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota, se toimii. Joten ei oikeastaan valittamista.