Kategoria: kirjallisuus

Gabriel García Márquez 1927–2014

· 2 kommenttia ·

Olen luultavasti kertonut ennenkin, kuinka tulin ostaneeksi divarista halvalla romaanin joskus 1980-luvun alkupuolella miettien että ”ei se varmaan ole kovin kaksinen, kun kirjailija kerran on saanut Nobel-palkinnon, mutta eipä se ollut kallis”. Taisin aloittaa sen lukemisen ratikassa, vähän hämmentyneenä siitä mitä luin. Kirjassa tapahtui kaikenlaista… outoa. Ei sillä tavalla kuin scifissä tai fantasiassa (joita olin kyllä lukenut ja digannut) vaan jotenkin toisin. Kirja vaikutti miltei täsmälliseltä historialliselta kuvaukselta pienestä kaupungista, jonka todellisuuteen mahtui kaikenlaista kummallista. Kesti pari lukua päästä kerrontaan sisään, mutta sitten koko romaani humahtikin miltei yhdeltä istumalta, koska en malttanut jättää sitä kesken. (Ei ratikassa, vaan kämpillä.) Lainasin kirjan pikkusiskolle joka tykkäsi siitä myöskin, ja huomautti että kirjassa on eräässä kohtaa viiden sivun mittainen virke. Minä en ollut sitä huomannut, se istui kerrontaan niin täydellisesti.

Muutamaa vuotta Sadan vuoden yksinäisyyteen törmäämisen jälkeen luin Kuulutetun kuoleman kronikan, joka vaikutti ehkä vieläkin vahvemmin. Tulin juuri ajatelleeksi, että oman Alas-romaanini rakenne, samojen tapahtumien kertominen eri ihmisten näkökulmasta ajallisesti ”väärässä” järjestyksessä, on luultavasti tämän lukukokemuksen rohkaisemaa. Pienoisromaani osoitti, että niin voi tehdä, jos tekee sen taiten.

Minulla on edelleenkin lukematta monta Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista – puhumattakaan ammottavista aukoistani muun latinalaisen Amerikan kirjallisuuden suhteen – mutta siltikään en voi olla laskematta häntä suureksi vaikuttajaksi siihen että kirjoitan, tai miten kirjoitan. Minä en kirjoita ns. maagista realismia – tai Muurahaispuu tavallaan oli sitä, kylläkin – mutta hän opetti minulle, että todellisistakin tapahtumista on joskus helpompaa kirjoittaa silloin kun niistä kirjoittaa toisella tavalla. Tietäisikö niin moni maailman kansalainen United Fruitin (nyk. Chiquita Brands International) järjestämistä toisinajattelijoiden joukkomurhista ellei olisi lukenut niistä ensin Macondoon sijoitettuna? Tuskin.

Lennä rauhassa, Gabriel García Márquez.

Kuulokuvia, sävyjä, vailla räikeää valkeaa

·

En tiennyt, että Daniel Lanois on kirjoittanut muistelmansa jo neljä vuotta sitten. Mutta kun asia selvisi, oli Soul Mining – A Musical Life (Faber & Faber 2010) tietenkin hommattava. Olenko muuten maininnut, että Daniel Lanois on suosikkituottajani ja yksi suosikkilaulaja-lauluntekijöistäni?

image
Keisha Kalfin -nimisen haamukirjoittajan kanssa koostettu kirja ei ole ihan perinteinen elämäkerta. Perustiedot elämänkaaresta kyllä ovat mukana, tosin ilman vuosilukuja. Kanadanranskalainen yksinhuoltajan poika rakentaa veljensä kanssa äänitysstudion talon kellariin, kiertää välillä syrjäkyliä show-bändien kitaristina saadakseen rahaa elämiseen ja studion pyörittämiseen. Kuluu vuosia, studio pyörii ja hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Danny Lanois kehittelee siellä omia musiikillisia ja soundillisia ideoitaan. Joku vinkkaa hänestä brittieksentrikko Brian Enolle, Roxy Musicista eronneelle äänimaisemataiteilijalle, ja Eno varaa kanadalaisten pikkustudiosta sessioajan. Sielunkumppanit tunnistavat toisensa ja loppu on musiikin historiaa.

Tarina ei etene tämän(kään) jälkeen lineaarisessa ajassa ja jättää monia kiinnostaviakin asioita kertomatta. Elämänkerrallisista asioista tulee sivujuonne, kun Lanois keskittyy kuvaamaan keskeisimpien levyhankkeittensa itseään kiinnostavia aspekteja. Toisinaan tämä tarkoittaa muutamien äänilaitteiden nimien heittelyä, mutta vain harvoin. Lanoisia kiinnostaa muusikkona ja tuottajana – ja usein tuottamillaan levyillä myös soittavana muusikkona – äänimaisema, sävyt, valot, varjot, rytmit, melodiat, harmoniat sekä kaikki ne ajatukset, ideat ja musiikilliset perinteet, joiden pohjalle kukin hanke rakentuu ja joita niihin voi yhdistää. Kirjaa lukiessa ei välttämättä haittaa tietää jotain äänitystekniikasta, mutta varsin suositeltavaa on tutustua kirjassa läpi käytyihin äänitteisiin. Ne ovat vaivan arvoisia vaikkei välittäisi vähääkään siitä miten ne on tehty tai kuka on ollut tuottamassa.

Lanoisissa on tuottajana ja ennen kaikkea musiikintekijänä mystikon vikaa, mikä näkyy kirjassakin. Joidenkin muidenkin oman soundillisen tiensä kulkijoiden tapaan hän puhuu vanhan analogisen äänitekniikan puolesta, mutta antaa arvoa digitaalisillekin vekottimille, silloin kun niillä voi tehdä jotakin mihin vanha rauta ei pysty.

Kyllä, kiinnostava kirja kaikille musiikin tekemiseen ja äänitysprosessiin liittyvien asioiden suhteen uteliaille.

 

Ajan tappaja

·

1930-luvun lamavuosina Chicagossa kostonhimoista porukkaa pakeneva asunnoton pakenee hylättyyn taloon, joka ei olekaan sisältä ihan sitä miltä se näyttää ulkoa. Hän huomaa pystyvänsä astumaan talon ulko-ovesta haluamaansa ajankohtaan 1930- ja 1990-lukujen välisenä aikana. Talon seinältä löytyy myös joukko naisten nimiä, ja kulkumiehelle muodostuu vastustamaton pakkomielle käydä rituaalimurhaamassa nämä nuoret naiset, eri aikoina, eri puolilla kaupunkia. Pakkomielteenomaisesti hän myös käy tapaamassa samoja tyttöjä vuosia ennen kuin tappaa heidät – joko ennen tai sen jälkeen kun (oman ajanlaskunsa mukaan) on tappanut heidät. Hän jättää heille (elävinä tai kuolleina) esineitä, jotka ovat peräisin toisilta uhreilta, toisesta ajankohdasta. Sitten eräs hänen 1980-luvun lopun uhrinsa jää kuitenkin täpärästi eloon, ja alkaa vuosia myöhemmin, fyysisistä vammoista päällisin puolin toivuttuaan, selvittämään itseensä kohdistunutta hyökkäystä.

Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt (suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms 2013) on monessa mielessä aika perinteinen sarjamurhaajatrilleri – ellei poikkeavaksi lasketa sitä, että lukija seuraa alusta alkaen murhaajan ja häntä etsivän toimittajakaksikon toimia rinnakkain: jännityksessä on siis arvoitusdekkari-asetelman sijaan eräänlainen šakkiotteluasetelma. Vanhemman, kyynistyneen miehen ja nuoren, miltei pakkomielteisen (ymmärrettävästi) naisen kaksikko ei sekään ole kovin omaperäinen yhdistelmä, ja dramaattisessa loppukohtauksessakin on paljon tuttuja, nähtyjä ja luettuja piirteitä.

Sarjamurhaajan liikkuminen ajassa tekee asetelman kuitenkin mielenkiintoisemmaksi, etenkin kun hän ei suinkaan suorita talon (tai mielensä) hänelle määräämiä rituaalimurhia aikajärjestyksessä. Beukes rakentaa taitavasti pieniä ajankuvia, kiinnostavia ja koskettavia naishahmoja, joista lukija pystyy välittämään. Näin heidän kohtaloillaan on lukijalle merkitystä, he eivät ole pelkkiä kulisseja joiden ainoa tarkoitus elämässään on (kenties) kuolla. Beukes rakentaa tarinansa muutenkin taitavasti ja kirjoittaa niin hyvin (ja Vainikainen suomentaa niin hyvin) että kirjan kolme ja puolisataa sivua kuluvat nopeasti.

Lauren Beukes on toinen vuoden kuluessa kohdalle sattunut eteläafrikkalainen naiskirjailija, joka tekee kiinnostavaa ja vaikeahkosti luokiteltavaa spekulatiivista fiktiota. Toinen on tietysti loppusyksystä suomentamani Sarah Lotz, jonka romaani The Three (suomeksi luultavasti Kolme) ilmestyy englanniksikin vasta loppukeväästä. Lotzin lailla hänen kaverinsa Beukeskaan ei selittele asioita turhan päiten tai yritä kehitellä selityksiä kummalliselle talolle. Siinä mielessä tämä(kään) kirja ei ole scifiä, vaan (eräänlaista) urbaania kauhufantasiaa. Lotzin lailla Beukes jättää lopussa myös osan langoistaan solmimatta ja leikkaamatta, mikä on minusta erinomainen ratkaisu – ei jatko-osa-mielessä, vaan siinä mielessä että lukija voi kuvitella että jotakin tässä kirjassa kuvattua saattaa olla yhä olemassa, ja jatkaa mielessään kirjan tarinaa. Vaikka loppuratkaisussa on minun mielestäni heikkouksia, tässä suhteessa se toimii tehokkaasti.

Kumpujen yöstä

·

Luoja ei luonut intiaaneja. Hän lauloi ja tanssi heidät.

Joskus 1990-luvulla muistan kuulleeni radiosta joitakin jaksoja sarjaa, jossa luettiin historiankirjaa ääneen. Vain luettiin, sen kummemmin dramatisoimatta. Luulen, että se tuli silloisesta Radiomafiasta, mutta en ole varma. Tummat, julmat pienet tarinat tekivät vaikutuksen. Kirja – tai trilogia, jos tarkkoja ollaan – meni heti hankintalistalle.

Siis sille listalle, jonka kirjat hankkisin sitten kun minulla olisi rahaa. (Siihen aikaan sitä ei ollut yhtään.)

Trilogian kakkos- ja kolmososa sattuivat sittemmin silloin tällöin kohdalle, ykkösosaa ei. Joulun alla en enää odotellut kadonnutta alkua, vaan hankin ne kaksi muuta. Ykkönen löytyi lainaksi kirjastosta.

Alkuaan vuonna 1984 ilmestynyt Eduardo Galeanon Tulen muistot (suom. Anu Partanen, Loki-kirjat 1992–97) on merkillinen Amerikan kaksoismantereen historia. Lähdeviitteet ovat kohdallaan, mutta tarina kulkee lyhyinä, yleensä alle sivun pienoiskuvaelmina, hypähtelee mantereen laidalta toiselle, maasta toiseen, kylästä tai kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen, palaa toisinaan takaisin samoihin ihmisiin, ehkä vuosia myöhemmin. Osa sen kuvaamista ihmisistä on historian suurnaisia tai -miehiä, osa tavallisia tallaajia jotka ehkä vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, tai oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Ensimmäinen osa Vanha uusi maailma alkaa eri intiaanikansojen luomismyyteistä, siirtyy sitten nopeasti aikakausien halki espanjalaisten ja portugalilaisten miehitykseen ja päättyy vuoteen 1700. Kasvot ja naamiot käy läpi seuraavat kaksi vuosisataa, miehityksen jatkumisen, kapitalismin nousun ja Amerikan valtioiden itsenäistymisen. Tuulen vuosisata paneutuu 1900-lukuun.

Tänään La Pazin keskuaukiolla pidetään näytös. Siellä uhrataan intiaanikapinan kaksi naispäällikköä. Túpac Catarin vaimoa, Bartolina Sisaa, tuodaan köysi kaulassa ja hevosen häntään sidottuna sotilasparakeilta. Túpac Catarin sisarta, Gregoria Apazaa, tuodaan aasin selässä. Kummallakin on keppi oikeassa kädessä, valtikan tapaan, ja päässä piikkikruunu. Vangit lakaisevat tietä heidän edestään. Bartolinaa ja Gregoriaa kuljetetaan monta kertaa auion ympäri, ja he karsivat hiljaisina kun heitä kivitetään ja pilkataan intiaanikuningattariksi, ja sitten koittaa hirttämisen hetki. Tuomio määrää, että heidän päänsä ja kätensä viedään nähtäväksi seudun kyliin.

Kuvittelen tienneeni Amerikoiden historiasta edes jotakin ennen trilogian lukemistakin, mutta aukkoja tiedoissa kyllä riittää, sekä historian että maantiedon osalta: Galeano heittelee henkilöiden ja paikkojen nimiä lukijalle tuttuina, vaivautumatta selittelemään, mikäli kyseessä on merkkihenkilö tai mikäli hän kertoo jotakin jonkun tunnetun tapauksen tai taajaman liepeiltä. Mutta kirjan teksti vetää mukaansa vaikka ei aina tietäisikään, ollaanko Meksikossa vai Uruguayssa. Kirjan kertoma historia myös järkyttää, kerran toisensa jälkeen.

Hyväntahtoinen isoisä Martínez, joka murhasi kolmekymmentätuhatta salvadorilaista, uskoo että muurahaisten tappaminen on suurempi rikos kuin ihmisten tappaminen, koska muurahaiset eivät voi syntyä uudestaan. Joka sunnuntai maestro Martínez puhuu kansalle radiossa maailman poliittisesta tilanteesta, suolistoloisista, sielujen jälleensyntymisestä ja kommunismin vaarasta.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tulo Amerikkaan (omien vapaussotiensa keskeltä) tuhosi inkojen ja atsteekkien veriset sotilasdiktatuurit, mutta muutti mantereen entistäkin pahempien järjestelmällisten joukkomurhien ja -raiskausten sekä riiston ja orjatyön keskitysleireiksi. Jos erehtyy lausumaan ääneen ajatuksen siitä, että intiaaneilla ja neekereillä saattaisi olla sielu ja/tai ihmisoikeuksia, ei eurooppalainen ihonvärikään suojaa teloitukselta ilman oikeudenkäyntiä. Amerikan valtioiden itsenäistyminen ja entisten hyväksikäyttäjävaltioiden vaikutusvallan romahtaminen 1800-luvun alussa näyttää ensin muuttavan tilannetta, mutta Simón Bolívarin unelma yhtenäisestä amerikkalaisesta valtiosta kuolee nopeasti: uusille riistäjille, Yhdysvalloille ja Englannille, on edullisempaa junailla mantereelle pieniä, keskenään sotivia valtioita: näin ne saadaan tuottamaan halvalla teollisuuden tarvitsemia raaka-aineita ja ostamaan kalliilla omista raaka-aineistaan jalostettuja tuotteita.

Teollistumisen aikakauden Eldorado sijaitsee Yhdysvalloissa, ja Yhdysvallat on yhtä kuin Amerikka.
Etelässä toinen Amerikka ei osaa enää edes änkyttää omaa nimeään. Äskettäin julkaistu tutkimus paljastaa, että kaikilla tämän toisen Amerikan mailla on kauppasopimuksia Yhdysvaltain, Englannin, Ranskan ja Saksan kanssa, mutta ei ainoatakaan sopimusta keskenään. Latinalainen Amerikka on helposti höynäytettävien valtioiden saaristo, jotka on saatu eristäytymään toisistaan ja opetettu keskinäiseen vihanpitoon.

Tällaisena tilanne jatkuu trilogian lopulle saakka, vuoteen 1980: monissa maissa sotilasvallankaappausten määrä lasketaan jo kolminumeroisilla luvuilla.

Viime vuoden heinäkuussa [1976 Brasilian] sotilasdiktatuuri kielsi Movimento-viikkolehteä julkaisemasta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776, koska siinä sanotaan että kansalla on oikeus ja velvollisuus kaataa despoottinen hallitus. Sen jälkeen sensuuri julisti pannaan muun muassa Bolshoi-baletin, koska se on venäläinen, Pablo Picasson eroottiset kuvat, koska ne ovat eroottisia, ja Surrealismin historian, koska yhden luvun otsakkeessa on sana vallankumous (Vallankumous runoudessa).

[…]

Samaan aikaan Platajoen toisella rannalla argentiinalaissotilaat kaappaavat vallan. Yksi uuden diktatuurin päälliköistä, kenraali Ibérico Saint-Jean julistaa:
– Ensin tapamme kaikki kumoukselliset. Sitten tapamme heidän liittolaisensa. Sitten heidän kannattajansa. Sitten epäröitsijät. Ja lopuksi me tapamme välinpitämättömät.

Mutta ei Galeano toivoton ole. Hän kertoo Etelä-Amerikan viidakoissa toistasataa vuotta sinnitelleestä karanneiden orjien valtakunnasta. Hän huomaa toivoa, näkee merkkejä uudesta. Hän tunnistaa vapaudenkaipuun taiteessa, jota ei saada enää tukahdutettua. Vuosisatainen despotismin kierre alkaa pikku hiljaa helpottaa.

Uruguayn diktatuuri järjestää kansanäänestyksen ja häviää.
Vaikenemaan pakotettu kansa vaikutti mykältä, mutta nyt se avaa suunsa ja sanoo ei. Vaikka vuosia kestänyt hiljaisuus huusi, sotilaat olivat tulkinneet sen alistumiseksi. He eivät odottaneet tällaista vastausta. Kaiken huipuksi he kysyivät kansalta vain muodon vuoksi, niin kuin kokki käskee kanaa kertomaan, minkä kastikkeen kanssa se haluaa tulla syödyksi.

Tulen muistojen päättymisen jälkeen muutos on vain nopeutunut, eikä Latinalaisessa Amerikassa ole enää montaakaan diktatuuria, kun Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt muille mantereille eikä sillä ole ollut aikaa ja rahaa paapoa takapihan despootteja. Kohtalon ivaa(kin) on, että viimeiset sinnittelijät ovat niitä harvoja maita, joissa Galeanon arvostamat vapaustaistelijat onnistuivat. Mutta totta on, että Castrot, Chavezit ja Ortegat ovat pelkkiä pasifistisia pikkutekijöitä Batistoihin, Trujilloihin, Pinocheteihin ja muihin silmittömiin joukkomurhaajiin verrattuina.

Eduardo Galeano istui vankilassa 1970-luvulla kotimaassaan Uruguayssa ja vietti sittemmin monta vuotta maanpaossa: hänen näkökulmansa ei missään mielessä ole erityisen puolueeton eikä Tulen muistoja voi missään mielessä pitää minään tasapuolisena historiateoksena. Se ottaa avoimesti kantaa, on salailematta mieltä. Joitakin asioita se vähättelee, joitakin se korostaa. Siinäkin mielessä se tuo mieleen poliittisen kartan vastakkaiselta laidalta ponnistaneen suomalaisedeltäjänsä, upseerin ja taidemaalarin Aarno Karimon 1920–30-luvuilla kirjoittaman ja kuvittaman järkäleen Kumpujen yöstä, jota luin nuorna moneen kertaan ja perusteellisesti, ja jonka yksisilmäisyys omalta osaltaan vaikutti siihen että suhtaudun edelleenkin erittäin kriittisesti oikeistolaisiin historiantulkintoihin.

Eurooppalaiselle Tulen muistot on valaisevaa luettavaa sikälikin, että monet meidän näkökannaltamme katsottuna tärkeät ”maailmanhistorian” tapahtumat jäävät siinä paljon vähäisemmälle huomiolle kuin olemme tottuneet: tärkeämpiä ovat aivan toiset ”maailmanhistorian” tapahtumat. Juttelin viime perjantaina Gummeruksen päivällisillä Loki-kirjoja aikanaan pyörittäneen Niko Aulan kanssa, ja hän tuntuu olevan yhä innoissaan Tulen muistoista. En ihmettele. Mistähän löytyisi kustantaja ottamaan trilogiasta uuden painoksen? Tässä on tärkeä kirja erinomaisesti suomennettuna, eikä kolmenkymmenen vuoden ikä ole teoksen tärkeyttä vähentänyt.

MMXIII -> MMXIV

·

Niin se alkaa: Vuosiapurahan ensimmäinen kuukausierä, reilut puolitoista tonnia, on kilahtanut tilille, joten minun alkaa olla aika pikapuoliin töniä kirjallisuuden suomentaja pois pöydän äärestä niin että kirjailija pääsee aloittelemaan uuden romaanin pohjatöitä. Mutta ei sentään vielä, sillä Sarah Lotzin The Threen käännöksessä (jonka suomenkieliseksi nimeksi saattaa tulla Kolme)  on vielä höyläämistä ja hiomista. Lisätyötä on aiheuttanut, että alkuteoskaan ei ole vielä täysin päässyt irti höyläämis- ja hiomisvaiheestaan, vaan uusia versioita on tippunut pitkin vuotta, eikä tuoreinkaan ole ihan vailla sellaisia pikkumokia jotka ovat pistäneet suomentajan silmään. Tällä tietoa alkuteos ilmestynee ensi toukokuussa, suomenkielinen versiokin varmaan alkaneen vuoden aikana.

Vuosi 2013 on mennyt suunnilleen puoliksi kirjailijana ja puoliksi kääntäjänä, vaikka kääntäjä olisikin kaivannut vuoden mittaan vähän enemmän töitä, etenkin kun kesti aikansa ennen kuin The Threestä tuli sellainen versio, jonka pohjalta käännöstä oli lupa aloittaa.

Kirjailija ei puolestaan voi vuottaan valittaa. Alkuvuodesta hieman hirvitti, tuliko haukattua vähän turhan iso pala liian tiukalla aikataululla. Alas-romaanin ennakkosuunnitelma oli poikkeuksellisen kevyt, mutta kehitti kirjalle aikajanoiltaan kimurantinpuoleisen rakenteen toteuttaa. Alkuun olin ajatellut, että romaanin viisi osaa voisi kenties vaihtaa toiseen järjestykseen, mikäli rakenne ei tuntuisi toimivan suunnitellussa järjestyksessä, mutta aika pian kirjoitustyön alettua tajusin ettei tuollainen remontti tule onnistumaan. Oli pitäydyttävä suunnitellussa rakenteessa, mikä aiheutti hetkittäin mielenkiintoisia tilanteita: pari kertaa menin työpäivän jälkeen illalla nukkumaan miettien ”huomenna pitäisi keksiä tämän osan päähenkilölle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta saan seuraavaan lukuun hänet paikkaan X ajankohtana T”. Hämmentävää kyllä, mielekästä tekemistä syntyi yleensä seuraavaan aamuun mennessä. Samalla tavoin, valveen ja unen välimailla, ratkesi moni muukin romaanin juonen pienempi tai isompi ongelma. Ensimmäisessä Alshain-kirjassa unien vaikutus kirjan syntyprosessiin näkyy vahvemmin, mutta väyrysläinen kirjoitusmetodi on ollut mukana myös tällä kertaa. Kirjoitustyö siis eteni paremmin ja sujuvammin kuin yleensä, mutta silti peffan ympärillä oli koko ajan kylmä rinki ja mielessä ajatus, olinko haukkaamassa liian hankalaa palaa.

Mutta ei: kirja siitä tuli, ja lukijakuntakin tuntuu enimmäkseen olleen tyytyväistä. Ovat kriitikot ja bloggaajat löytäneet romaanista huomautettavaakin – aivan asiallista ja varteenotettavaa huomautettavaa – mutta yleissävy on ollut vallan positiivinen. Kiitos.

Muuten(kin) kirjailijan vuosi olikin melkoista juhlaa. Eri maalaisten kirjailija- ja kääntäjäkollegoiden kanssa tuli vietettyä miellyttäviä hetkiä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, minun osaltani jo neljättä kertaa. Finncon-kunniavieraan asema oli tietysti kiistaton huippuhetki, ja tämän aseman vuoksi tuli hengailtua vähän paremmin myös muiden ulkomaanvieraiden porukassa. Aliette, Nene, Regina, Caitlin, Cheryl, Sara, Peter, Johan, Tom ja kumppanit olivat loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulee epäilemättä oltua tekemisissä vastakin, toivottavasti muutenkin kuin vain piuhaa pitkin. Suomalaisesta con-väestä tietysti puhumattakaan. Tämä loistava porukka tapaa toisensa uudelleen viimeistään 11. – 13. heinäkuuta Jyväskylässä, ensi kesän Finnconissa.

Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).

Vuoteen kuului muitakin hienoja hetkiä, kuten mainiot reissut Berliiniin, Irlantiin ja Lontooseen. HeiaHeian tilastojen mukaan olen vuoden mittaan liikkunut vallan mukavasti: reipasta kävelyä on tullut harrastettua yli kuusisataa kilometriä – puolen Suomen mitan verran – ja krooliuintia 132 kilometriä. Molempien lajien kohdalla pyrin alkavana vuonna parempaan. Suruakin on ollut: rakas anoppini Eeva kuoli tammikuussa pitkän sairauden jälkeen.

Vuoden 2014 tärkein hanke ainakin töiden kannalta on tietenkin kirjahanke (työ)nimeltä Hunan. Apurahan ansiosta voin käyttää projektiin paljon enemmän täyspäiväistä työaikaa kuin aikaisempiin romaaneihini, ja siihen on syytäkin. Hankkeen luonteen ja sisällön vuoksi perehdyttävää materiaalia on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tämän hetken kaavailujen mukaan olen varannut talven ja kevään pohjatöihin. Jossakin kohtaa kesää pitäisi sitten saada itse kirjoitustyö hyvään alkuun jotta homma olisi valmiina kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettäväksi joskus vuodenvaihteen tietämissä.

Olen joskus tullut väittäneeksi, että Suomen kokoisilla markkinoilla (ja apurahoilla) pystyy elämään täyspäiväisenä kirjailijana vain muutama ihminen. Sittemmin olen joutunut korjaamaan arviota ”muutamaan kymmeneen”; vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkunta (jotka järjestön sääntöjen mukaan ovat ”ammattimaisia” kaunokirjallisuuden tekijöitä) onkin ylittänyt jo hyvän aikaa sitten kuudensadan hengen rajan, vain harva kykenee harjoittamaan ammattimaista kirjailijantointa tekemättä mitään muuta työtä: moni on toimittaja, jotkut kirjoittavat säännöllisesti kolumneja, suurin osa tekee aivan muita töitä. Siinä mielessä on ollut hämmentävää tajuta oman statuksen muutos: nyt, tämän vuoden ajan, minä olen täyspäiväistä työtä tekevä ammattikirjailija. Tämän vuoden ajan.

Suomentajaminä pitää siis sapattivuotta (kunhan pääsee Lotzin romaanista eroon). Toivottavasti sapatti ei kuitenkaan kestä ihan täyttä vuotta, sillä apurahakauden päättyessä vuoden lopussa voi tulla suru kukkaroon, ellei tekeillä tai ainakin tiedossa ole uusia käännössopimuksia.

Juoma

·

Viime aikoina on tullut luettua ilahduttavasti useampikin sellainen romaani jota olen jo tovin kytännyt: ”Tuo pitäisi ehdottomasti…” Asiassa on auttanut, että teen tällä hetkellä käännöstyötä. Omia romaaneja suunnitellessa olen paljon kehnompi muiden fiktion lukija, ja omia romaaneja kirjoittaessa en lue muiden fiktiota lainkaan.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) voitti ensin kustantamon käsikirjoituskilpailun ja sitten Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon, eikä asia välttämättä yllätä kirjan lukemisen jälkeen. Kyseessä on hallittu, harkittu ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus, joka ei turhia rönsyile eikä sorru kovin pahasti spekulatiivisen fiktion helmasyntiin eli jaarittelevaan selittelemiseen.*

Teemestarin kirjan maailmassa on klassisia dystopian piirteitä – tulevaisuuden poliisivaltio, pula jostakin keskeisestä (tässä vedestä), katkaistu historiankirjoitus, joka jättää oleellisia osia historian kulkua hämärään ja enemmän tai vähemmän kielletyksi tiedoksi tavalliselle kansalaiselle. Itäranta sotkee kuitenkin kuvioita tekemällä tulevaisuusmaailmastaan vinkeän sekoituksen vanhaa Pohjois-Suomea ja sinne tulvinutta itäaasialaista valtakulttuuria, joka on vuosisatojen mittaan ennättänyt vakiintua niin syvästi että kirjan päähenkilön ammatti, ritualistinen teemestari, on osa ikiaikaista suomalaisperinnettä. Sf-kirjallisuuden mielikuvituksettomampien perinteiden mukaisesti ammatti kulkee suvussa. Sf-perinteen mukaisesti Noria Kaitio on myös ammatissaan poikkeus perinteestä siksi että on nainen, ja siksi että alkaa tonkia asioita joita hänen ei erityisen mielellään haluta tonkivan.

Pohjalta löytyy monessa suhteessa klassisen sf-perinteen hengessä kirjoitettu tarina ystävyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja virallisten totuuksien kyseenalaistamisesta, mutta tarina on kirjoitettu sen verran viehättävän kiireettömällä, tyynellä ja hallitulla tavalla että se toimii erinomaisesti. Loppuratkaisukaan ei ole maailman omaperäisin, mutta sekin toimii osana tätä kokonaisuutta. Vaikuttaa siltä että Teemestarin kirja on tuonut sf-kirjallisuuden pariin niitäkin lukijoita jotka ovat näitä aihealueita aikaisemmin karsastaneet†, joten tällaista klassista perinteikyyttä voi tavallaan pitää hyvänä johdantona mahdollisille tuleville harrastajille.

Mutta hyvän kirjan pitää kantaa myös omana itsenään, ei vain osana jotakin suurempaa jatkumoa. Teemestarin kirja kyllä kantaa.

___
* Siitä sain itsekin risuja Elli Lepän tuoreessa Tähtivaeltajassa (4/2013) julkaistussa Alas-arvostelussa. Ja varmaankin ihan aiheesta.
† Teemestarin kirja on ilmeisesti yksi niitä teoksia, joiden vuoksi nykyisen ”nuortenkirjallisuuden” dystooppisuutta on paheksuttu.

Missä kuljemme kerran jos toisenkin

·

Jenni Linturin toinen romaani Malmi, 1917 (Teos 2013) sijoittuu tähän lähikulmille. Siltamäessä käydään, Malmin kylässä ollaan, asutaan – ja taistellaan. Välillä piipahdetaan junalla pääkaupungissa kauempana etelärannikolla.

Linturin romaani kuvailee hyvin sisällissotaa edeltävien kuukausien elämän ja lojaliteettien kaoottisuutta. Ruotsinkieliset halveksivat suomenkielisiä ja päinvastoin, kaikki säätyläiset halveksivat työttömiä ja mustalaisia. Liittoutumisia tapahtuu pakosta, ja rakastumisen seurauksena. Kaunat johtavat veritekoihin, veriteot toisiin. Säätyläisyhteiskunta hengittää viimeisiään, mutta mitä tulee tilalle, paitsi epäluulon ja vihan myrkyttämä kaaos? Mitä väliä on yksilön kyvyillä, haaveilla ja unelmilla, kun muu maailma tuntuu tekevän parhaansa tuhotakseen ne?

Vanhahtava kieli sanoineen ja sanontoineen on tyylikäs epookin luoja. Linturin niukka ilmaisu ja lyhyet, katkeilevat kohtaukset tuovat välillä mieleen kaurismäkeläisen elokuvatyylin, mutta tässä romaanissa ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Romaani on sarja irrallisia, lyhyitä katkelmia, joiden ajallinen suhde edellisiin jää usein lukijalle epäselväksi. Jatkuvuus uupuu. Muutenkin kirjan tapahtumien tarkemmat ajankohdat jätetään epämääräiseksi, lukija joutuu päättelemään niitä säätilasta ja vuodenkiertoon liittyvistä maininnoista, mikä on hieman harmillista mikäli haluaisi suhteuttaa tätä pienen kylän kertomusta sisällissodan ja itsenäistymisen historiallisten tapahtumien kronologiaan.

Mutta kyllä Malmi, 1917 parisataasivuisen mittansa kantaa, muutenkin kuin paikallishistorian ja tuttujen tiennimien bongaamisen mielessä.

Jotakin on kadonnut

·

Tommi Liimatta esitteli uutta romaaniaan Rautanaula kesäkuussa samassa Liken kesäpressitilaisuudessa missä minä olin puhumassa Alasista. Liimatan huikea sanailu sai väistämättä kiinnostumaan romaanista ja hankkimaan sen lopulta käsiin.image
Kirjailijan verbaaliakrobatian tietäen Rautanaulan kerronta tuntuu alkuun melkeinpä kuivakkaalta. Keski-ikäinen myyntiedustaja palaa työmatkalta kotiin ja huomaa kotirouva-vaimonsa kadonneen jäljettömiin. Hän ei alkuun tiedä miten suhtautua asiaan, ja vielä vähemmän sitten kun kadonneelta vaimolta tulee ensimmäinen kirje. Vaimon sisar hermostuu ja järkyttyy paljon enemmän ja painostaa miestä toimiin.

Romaanin henkilöt eivät vaikuta ensisilmäykseltä erityisen miellyttävältä väeltä, etenkään itse päähenkilö, joka viettää lukemattomat työmatkayönsä enimmäkseen toisten naisten sängyissä, usein väärällä nimellä, siviilisäädyllä ja lupauksilla. Itse teksti kuitenkin kantaa erittäin hyvin ja saa jatkamaan kohti lopuratkaisua, jossa on aineksia klassisista rikostarinoista. Liimatan aikaisemmista teksteistä ja Absoluutisen nollapisteen deadpan-sanoituksista tuttu verbaaliakrobatiakin leimahtelee välillä vallan riemukkaasti. Toimiva kokonaisuus, niitä kirjoja joiden tekstin sujuvuutta mielelläni kuvaisin sanalla ”lukuisa”.