Kategoria: lähdeaineistoa?

Tätä myöten mennään

· 2 kommenttia ·

Televisiosarjoilla on – vierailevia ja puolivakinaisia käsikirjoittajia varten – ”raamattu”, jossa selitetään yksityiskohtaisesti, millaisessa maailmassa hahmot elävät, millaisia he ovat ja millä asioilla ko. maailmassa voi pelailla. Minulla on kutakin kirjaani varten paperinivaska jota kutsun, paremman termin puutteessa, ”lukusuunnitelmaksi”.

Paperinipussa on jokaiselle tulevan kirjan luvulle oma liuskansa, johon on listattu pääkohtia luvun tapahtumista. Siinä saattaa olla yksityiskohtaisempiakin pätkiä, dialogia, luonnoksia kirjan henkilöiden lukemista teksteistä ja heidän ajatuksistaan. Kaikkea sellaista. Muurahaispuun tapauksessa kansilehtenä on, kuten näkyy, pohjapiirros asunnosta, jossa päähenkilö majailee kirjan tapahtumien aikana. Kyseessä on (Neduista poiketen) ihan oikeassa talossa sijaitseva oikea asunto, joskaan ei se, mihin kävin taannoin tutustumassa, vaan isompi huoneisto samasta taloyhtiöstä. (Pohjapiirros löytyi nettimyynti-ilmoituksesta.) Kyseisen taloyhtiön taloista toinen näkyy parhaillaan tietokoneeni taustakuvakarusellissa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun lukusuunnitelma on ns. vähän vaiheessa vielä silloin kun aloitan kirjan ensimmäisen luvun kirjoittamisen (mikä tapahtui aikaisemman päätöksen mukaisesti Messilän kirjailijakokouksen jälkeisenä torstaina). Karstan tapauksessa lukusuunnitelma jäi varsin ohueksi ja luonnosmaiseksi koko kirjoitusprosessin ajaksi, mikä ei totisesti helpottanut kirjoitustyötä. Muurahaispuun nivaska on aika tavalla tuuheampi, vaikka ei se vieläkään lopullinen ole. Nivaskaan ilmestyy jatkossa yhä enemmän ja enemmän merkintöjä, täydennyksiä, siirtoja, poistoja, ehkä uusia juonisäikeitäkin entisten rinnalle. Tai tilalle.

Joka tapauksessa minulla on nyt käsissäni ohje, mistä päähenkilön pitäisi päätyä mihin ja minkälaisten vaiheiden kautta. Se helpottaa kummasti kirjoittamista.

60-luvun kauansoiva blues

·

Periaatteessa en lue toisten kirjoittamaa fiktiota ennen kuin oman kirjan käsikirjoitusversio numero yksi on valmiina, mutta koska a) tapasin Olli Jalosen Messilässä ja kovin pikaiseksi jääneen juttutuokion perusteella hän on äärimmäisen fiksu ja sympaattinen ihminen, b) koska hänen Messilä-alustuksensa teki vaikutuksen, c) koska Poikakirjaa (Otava 2010) kehuttiin Messilässä niin estoitta ja d) koska sen voi väljästi katsoen olevan (ainakin tunnelmiltaan) lähdemateriaalia Muurahaispuuhun, e) koska kirja tarttui kaupasta hihaan ja f) koska siltä nyt vain tuntui, vietin rauhallisen juhannuspäivän kuroen edes hivenen pienemmäksi kirjallisen sivistykseni erästä isoa aukkoa.

En tiedä missä määrin tätä romaania voi pitää omaelämäkerrallisena – muutama tekstin viite antaa ymmärtää että ehkä paljonkin – eikä se välttämättä ole edes oleellista, mutta etenkin tarinan alkupuolella olin aistivinani, että lähes vuosikymmenen ikäero Ollin, minun ja Kirjavaisen Saken välillä näkyy. Vaikutelma väheni kirjan etenemisen mittaan. Lopultakin Poikakirja on suhteellisen ajaton kuvaus koulupojan kasvamisesta perheen täyttämästä lapsuudesta koulun ja koulukaverien myötä aina siihen asti, kun teini-ikä ja alkuun pelottavakin seksuaalisuus alkavat hiipiä osaksi elämää.

Kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan sikäli uteloittava, että 1950–60-lukujen koulupojan nuoruuteen (luultavasti väistämättä) kuulunut kirjallisuuden sittemmin hiipunut laji, poikakirjat, eivät nouse esiin kovinkaan vahvasti esiin. Poikakirjamentaliteettia edustaa kaikkein vahvimmin sotaveteraaniopettaja, jolle on yhä jäänyt päälle nuoruusaikojen jämerän militantti uho siitäkin huolimatta, mitä sota on tehnyt sekä hänelle itselleen että myös hänen tovereilleen (jos hänellä sellaisia on koskaan ollut). Opettajan kohtalon kautta Jalonen myös viestii, että jotakin on muuttunut lopullisesti, että entiseen ei ole paluuta, ei kirjan kertojan omassa elämässä eikä myöskään suomalaisessa elämänmuodossa. Aika on muuttunut, maailma myös, eikä Suomi voi jäädä eristyksiin sormet korvissa ja silmät ummessa.

Vaikka Jalonen ei asiaa suuremmalti korosta, olin lukevinani vähintäänkin rivien välistä saman kehityksen jota olen omalla kohdallani pohtinut viime aikoina paljon: kuinka koululaisen maailma pikku hiljaa alkoi laajeta, ensin kodin ja perheen, koulun ja luokkatovereiden ynnä lähimetsien leikkien ja seikkailujen pienestä, loogisesti toimivasta ja turvallisen rajatusta kehästä vähitellen yhä laajemmalle, muihin kaupunginosiin, perheystävien mökeille (jotka muodostivat toisaalta oman, pienen, suljetun kehänsä) ja lopulta lehtien, radion ja television kautta kattamaan ison osan maapalloa. Avaruuttakin: Jalosen koulupoika kasvoi teini-ikään silloin kun ensimmäiset avaruusluotaimet lensivät kohti muita planeettoja.

Tätä Jalonen ei suuremmalti korosta, eikä oikeastaan muutakaan. Hänen tarinansa on pienien sattumusten, hiljaisten tragedioiden, puoliääneen mumistujen surujen ja ilojen tarinaa, rivienvälien tarinaa. Kauniisti kudottu kertomus nuoren pojan elämästä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään erityisen poikkeuksellista kenenkään muun kuin pojan itsensä kannalta: se on hänen elämänsä, hänen ainoa elämänsä, ja hänelle asiat tapahtuvat aina ensimmäisen kerran. Vähitellen hän alkaa tajuta myös, että monet asiat tapahtuvat viimeisen kerran, että hitaasti muuttuva jatkuvuus saattaa toisinaan katketa hyvinkin terävästi.

”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa / yks’ suuri on Suomen valta”

·

Näin kuuluivat Heikki Nurmion Saksassa vuonna 1917 kirjoittaman ”Jääkärimarssin” alkuperäiset sanat, kertoo Jussi Niinistön Heimosotien historia 1918–1922 (Suomalaisen kirjallisuuden seura 2005) ja tutustuttaa lukijansa aikakauteen, josta ei tosiaankaan ole hirveästi Suomessa huudeltu minun elämäni aikana.* Suomen sisällissota nimittäin ei oikeastaan päättynytkään huhtikuussa 1918, vaan se ulkoistettiin eri puolille Karjalaa ja Viroa. Seurasi sarja verisiä sotaretkiä ja konflikteja, joiden molemmilla puolilla taisteli suomalaisia: Valkoisen puolen liittolaisia olivat ”heimosoturit”, suomensukuisia kieliä puhuvat karjalaiset ja virolaiset, sekä ennen vuoden 1918 marraskuuta saksalaiset. Punaisen puolen liittolaisia olivat venäläisten ohella karjalaiset – ja englantilaiset.

Vaikka Venäjä olikin vetäytynyt I maailmansodasta lokakuun vallankumouksen jälkeen, sen entinen liittolainen Iso-Britannia katsoi aiheelliseksi suojella liittoutuneiden etuja Kuolassa ja Vienassa. Suomi oli helppoa (ja pitkälti oikeutettuakin) nähdä tässä vaiheessa pelkkänä Saksan näennäisitsenäisenä vasallivaltiona, joten britit aseistivat ja organisoivat karjalaisia taisteluun heidän kotiseuduilleen lännestä tunkevia ”ruotsheja” (ts. suomalaisia) vastaan. Karjalassakin oli nimittäin kyllä vahvaa halua irroittautua bolševikkien johtamasta, sisällissodan keskellä vääntelehtivästä Venäjästä, mutta toisin kuin Karjalan länsirajan takana kuviteltiin, suurin kohdistui itsenäisyyteen, ei länsinaapuriin liittymiseen. Suomensukuisten kansojen suurvaltahankkeet olivat ennen kaikkea länsisuomalainen keksintö, johon idempänä suhtauduttiin enimmäkseen perin epäluuloisesti – ja tulevaan Suur-Suomeen kuuluvaksi lasketussa Virossa haluttiin sielläkin mieluummin elää vapaassa Virossa kuin Etelä-Suomessa.

Heimosodat kestivät nelisen vuotta, paljon kauemmin kuin Suomen sisällissota. Taistelijoiden kokonaismäärä oli ehkä – ainakin suomalaisten osalta – vähäisempi kuin sisällissodassa, uhrimäärä on kaiken kaikkiaan saattanut olla suurempikin. Tätä edisti sodan tavaton raakuus ja sumeilemattomuus: vankeja ei otettu kummallakaan puolella, vaan kaikki vastaan panneet ammuttiin saman tien. Eikä kiduttaminenkaan ollut ilmeisesti mitenkään poikkeuksellista.

Heimosotaretket Karjalaan on usein kuitattu pelkkinä intomielten yksityishankkeina, mutta minun yllätyksekseni niillä oli enimmäkseen valtiovallan hiljainen tai avoin siunaus – ja rahoitus. Vuoden 1918 Vienan retkille komennettiin mukaan jopa asevelvollisia, vasten tahtoaan, ja vastentahtoisten hyökkääjien motivaation puute olikin yksi syy näiden hankkeiden kaatumiseen.

Suurimmat vastoinkäymiset johtuivat kuitenkin siitä, että innokkaiden fennomaanien pettymykseksi paikallinen asujaimisto ei innostunut suursuomalaisuudesta, vaan halusi mieluummin joko olla rauhassa tai auttaa karjalais-suomalais-venäläisiä punikkijoukkoja.**

Väestön enemmistön tuen saivat taaksensa oikeastaan vain Viron vapaussodassa vuonna 1919 taistelleet joukko-osastot, I Suomalainen vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Ne olivat myös ainoat sotilaallista menestystä saaneet suomalaiset koko heimosotakautena, ja oikeastaan ensimmäinen ja ainoa sodan voittajapuolella taistellut suomalaisjoukko sitten 30-vuotisen sodan.***

Yksi valtiovallan keskeisiä syitä olla mukana tällaisissa hankkeissa oli, ettei Suomella ollut olemassa itärajaa ennen Tarton rauhansopimusta (1920). Monien mielestä itsenäistä Suomea olisi mahdotonta puolustaa, ellei rajaa saataisi kulkemaan suunnilleen Suomenlahti–Laatokka–Ääninen–Vienanmeri-linjalle.**** Venäjällä riehuva sisällissota sitoi vallankumoushallituksen resursseja, joten nyt tuntui olevan paras mahdollinen tilaisuus hyötyä naapurin kaaoksesta niin paljon kuin mahdollista.

Oli myös tärkeitä taloudellisia etuja puolustettavana. Maan johdolle nämä olivat heimoaatetta tärkeämpiä, kuten Tarton lopullinen sopimus osoitti: kovin suomalaismieliset Repolan ja Porajärven pitäjät vaihdettiin – repolalaisten ja porajärveläisten kiihkeistä anomuksista huolimatta – surutta Petsamon nikkeliin ja Jäämeren satamaan. Tämän jälkeen ylioppilas Bobi Sivén, Repolan entinen nimismies, ampui itsensä ja hänen surmanluotinsa kätkettiin Akateemisen Karjala-seuran lippuun muistuttamaan Tarton rauhan epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että Karjalan haltuunottoa oli vain lykätty, ei hylätty. Tolkuttomat Suur-Suomi-haaveet haudattiin lopullisesti vasta vuoden 1944 tietämissä, vaikka jokunen haamu silloin tällöin kummitteleekin.

Jälkeenpäin voi tietysti pohtia, olisiko karjalaisten sittenkin kannattanut liittoutua kielisukulaistensa eikä heille historiallisesti, uskonnollisesti ja kulttuurillisesti paljon läheisempien venäläisten kanssa. Neuvostokommunismi ei tehnyt kovinkaan hyvää kauniille Karjalan maille, tai karjalaisille. Sen ajan arpia parannellaan vielä pitkään. Mutta toisaalta ei Suomikaan ole kohdellut valtakielensä sukukieltä puhuvia kansoja omien rajojensa sisällä kovinkaan armollisesti: kysykää vaikka saamelaisilta, joiden maat vietiin ja joiden kulttuuria vainottiin aina 1970-luvulle asti. Itä-Karjalasta olisi voinut hyvin tulla Lapin kaltainen ryöstöhyödynnettävä raaka-ainereservi Helsingin pankkiireille ja teollisuusmiehille.

Kirjoittaja-Niinistö on kyllä puolensa valinnut, vaikkei vaihtoehtohistorialla spekuloikaan. Hänen mielessään punaisten raaka sodankäynti oli julmuutta ja raakalaismaisuutta, valkoisten raaka sodankäynti taas taistelutilanteen aiheuttama välttämättömyys. Hän myös suorastaan ylpeilee sillä, että on jättänyt käyttämättä venäläisiä tietolähteitä sotien historiaa selvitellessään. Mutta toisinaan on antoisampaa lukea tekstiä, jonka kirjoittaja on niin varma asiansa oikeutuksesta, että jokainen  täysjärkinen lukija on väkisinkin epäluuloinen.

___

* Tämähän on tietysti ollut vakioruikutusaiheita monenkin historian tapahtuman suhteen: aina on vaiettu jostakin, ennen kaikkea tietysti sotaveteraaneista. Omalta osaltani voin kyllä vakuuttaa että jopa 1970-luvun suomettumisaikoina nuorison päätä hakattiin sotaveteraanien uhrauksilla ja kohtaloilla sellaisella voimalla että aihe ärvöttää vieläkin. No, auttoihan tuo päähänhakkaaminen estämään minua koskaan sortumasta kokoomuslaisuuteen tai perssuomalaisuuteen, vaikka olinkin teinivuosinani varsin kiinnostunut sotahistoriasta. Mutta heimosodista tosiaan on oltu aika hissun kissun.

** Sama ilmiöhän toistui sittemmin jatkosodan aikana saksalais-suomalaisen hyökkäysrintaman edetessä syvälle Karjalaan

*** Ellei Lapin sotaa lasketa.

**** Ja, kuten parikymmentä vuotta myöhemmin osoittautui, he olivat itse asiassa ihan oikeassa.

Kaupungin sota

·

Viime maaliskuussa kävimme Museokeskus Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Näyttelyn yhteydessä varoitetaan etukäteen järkyttävästä materiaalista, eikä ihan aiheetta. Itselleni jäi vahvimmin mieleen melkoisen tunnettu kuva Verkatehtaan eteen Hatanpäänkadulle kuolleesta tuntemattomasta pikkupojasta. Tunteeseen vaikutti, että kuvittelin rakennusta silloiseksi majapaikaksemme Lapinniemen kylpyläksi, entiseksi puuvillakehräämöksi. Siinä olin väärässä: Verkatehdas sijaitsi keskustassa ja nykyään sen tilalla on Koskikeskus. Kuolleen pojan alla näkyvä mukulakivikatu on nykyään Suvantokatu.

Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun (et al.) toimittama kirja Tampere 1918 (Vapriikki 2008) sekä taustoittaa erinomaisesti ja perusteellisesti (lopultakin kohtuullisen suppeaa) näyttelyä että täydentää ja syventää osin samojen tekijöiden  Sisällissodan pikkujättiläistä.

Suurimmaksi osaksi Suomen sisällissota oli hajanaista kahakointia liikennesolmujen liepeillä* sekä raakalaismaisia puhdistuksia ja summittaisia teloituksia pääasiassa ”varsinaisen” sodan jälkeen. Tampere (ja jossain määrin Viipuri) on poikkeus, paikkakunta jossa käytiin oikeaa, modernia kaupunkisotaa kortteli korttelilta, talo talolta – ja Kalevankankaalla kirjaimellisesti hautakivi hautakiveltä. Luotien ja kranaattien jälkiä näkee edelleenkin vanhojen talojen seinissä.**

Vaikka en ole koskaan asunut Tampereella ja liikkunutkin siellä vain silloin tällöin, kirja aukaisee sisällissodan tapahtumia aivan uudella, konkreettisella tavalla: monet ratkaisevat taistelupaikat ovat tuttuja katuja, joita olen itsekin kävellyt monta kertaa. Tällainen konkreettisuus on (ainakin lievästi) mikrohistoriallisen lähestymistavan valtti. Runsas ja laadukkaasti painettu kuvitus auttaa asiaa: tuttuja rakennuksia on helppo bongata (vaikka toisinaan tunnistus meneekin ulkopaikkakuntalaiselta pieleen, kuten todettu).

Näyttelyn ja kirjan pitäisi oikeastaan kuulua jokaisen suomalaisen yleissivistykseen. Ne kertovat erinomaisella tavalla, mitä suomalaiset pystyvät tekemään toisilleen, sekä hyvässä että pahassa, ihan ilman ulkomaalaisten sekaantumista asiaan. Tämäkin kirja viittaa myös siihen, mitä suomalaiset ovat tehneet vääränkielisille ja väärännäköisille ”poikkeusolojen” nimissä otetuilla rajattomilla valtuuksilla.

___

* Siitä johtui sodan ainoan ”ison” aseen, panssarijunien, suuri merkitys
** Näkyy niitä Helsingissäkin, tietysti. Saksalaisten maihinnousun aikaisia osumajälkiä näkyy mm. Pitkässäsillassa.

Kahtia jaettu

· 3 kommenttia ·

Suomen vuoden 1918 sisällissota lienee monessa suhteessa tyypillinen sisällissota. Se oli verinen, katkera ja kaoottinen. Sen tapahtumista, niiden oikeutuksista ja jopa sodan nimestä on kinasteltu vuosikymmeniä. Muistot, katkerat muistot, eivät suostu vieläkään kuolemaan, vaikka käytännöllisesti katsoen kaikki mukana olleet ovat kuolleet. Nykyisten kinastelijoiden muistot ovat usein koulussa (huonosti) opittua, jo oppiessa vääristynyttä tietoa (suuntaan tai toiseen), tai sitten kirjoista, elokuvista tai näytelmistä (Täällä Pohjantähden alla kaikissa kolmessa formaatissa) omaksuttua ja kuviteltua.

En tiedä, onko suomalaisten vimma pitää omia sotiaan jonakin aivan erityisenä ja poikkeuksellisena yleismaailmallinen ominaisuus, vai onko kyse esimerkiksi siitä, että jatkosotaa on niin paljon vaikeampaa puolustella, jos se liitetään osaksi toisen maailmansodan yleistä kulkua ja saksalaisten silmittömän aggressiivista ja totalitaristista hyökkäyssodankäyntiä? En tosiaan tiedä. Vasta suurvaltamiehityksestä vapautuneissa itsenäistyneissä maissa äärimmäisen väkivaltaiset kriisit, despotismi ja joukkomurhat ovat joka tapauksessa perin yleinen ilmiö. Suomi ei ollut poikkeus.

Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun toimittama Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY 2009) pyrkii olemaan objektiivinen, toteava ja analysoiva alkuvuoden vuoden 1918 tapahtumien ynnä niiden syiden ja seurausten yleisesitys. Se pohjustaa kuvailemalla Suomen suuriruhtinaskunnan osuutta Venäjän sotaponnisteluihin maailmansodassa: Suomalaisia vapaaehtoisia värväytyi aluksi jonkin verran Venäjän armeijaan, muuten suomalaiset lähinnä hyötyivät sodasta, koska tarviketilaukset toivat maahan rahaa ja työpaikkoja. Yksikamarinen eduskunta oli tuonut valtiopäiville jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin työväestön edustajat, mutta isot kysymykset – torpparikysymys, työaikalait – odottivat yhä ratkaisemistaan. Muun Venäjän sota oli sen sijaan kuihduttanut nälänhätien partaalle, ja lopulta keisarivalta romahti maaliskuun vallankumouksessa 1917, ja sitten kaoottinen porvarishallinto romahti puolta vuotta myöhemmin lokakuun vallankumouksessa bolševikkien valtaannousuun. Suomessa sekä oikeiston että vasemmiston itsenäisyysmieliset näkivät tilaisuuden koittaneen. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen hetkellinen yksimielisyys alkoi nopeasti rakoilla, katastrofaalisin seurauksin.

Kuten Pikkujättiläinen toteaa, Suomen sisällissota oli siinä suhteessa merkillinen, että jotakuinkin kaikki hävinneen osapuolen vaatimukset toteutettiin muutaman vuoden kuluessa: torpparit ja mäkitupalaiset saivat maata, säädettiin työaikalaki, kaikki pääsivät kouluun ja sitä myötä urakehitysmahdollisuudet demokratisoituivat. Eikä Suomesta sittenkään tullut Saksan keisarikuntaan sitoutettua kuningaskuntaa.

Saksalaismielisyys kyllä jatkoi vimmaista, yksisilmäistä voittokulkuaan aina siihen asti, kun Helsingin herrat lakkasivat pakon edessä lyömästä päätään Karjalan mäntyyn vuonna 1944. Myös kommunisteja tai kommunisteiksi kuviteltuja vainottiin vielä vuosikymmeniä. Varsinaisen sisällissodan päätyttyä alkoivat vainot, ns. valkoinen terrori, kosto todellisista ja kuvitelluista hirmuteoista. Ilmeisesti ainakin Kannaksella terrori johti silkkoihin etnisiin puhdistuksiin, kun mm. Viipurin ja Raivolan venäjänkielistä siviiliväestöä teurastettiin täysin järjestelmällisesti. (Kuten taannoin totesin, epäilen että etnisiä puhdistuksia on tapahtunut muuallakin. Ainakin Helsingistä tuntuu sisällissodan jälkeen kadonneen kaikki sitä edeltänyt luonteva, reipas ja iloinen monikulttuurisuus.)

Yrjö Varpion kirjoittamasta luvusta ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” pomppaa silmille katkelma Lauri Pohjanpään runosta vuodelta 1920, joka voisi olla peräisin vaikkapa amerikkalaisten kuvitelmasta siitä, millaista islamistinen runous on, tai islamistien kuvitelmaa siitä mitä länsimaiskristittyjen runous on:

Ja siks’ on hurmein huuruva nyt
tänä yönä leirin hiekka,
me olemme kutsutut kostamaan,
me olemme Herran miekka.

Ei tästä sodasta ole kovin kauaa. Ei sitä pidä unohtaa, eikä sen aikana ja jälkeen tehtyjä ihmisoikeurikoksia pidä painaa villaisela. Niitä pitää yrittää oppia ymmärtämään, ei siksi että tekijät kaipaisivat armoa, vaan siksi että voisimme ainakin yrittää välttämästä samanlaisten tapausten toistumista Suomessa tai missään muuallakaan. Ei sellainen helppoa ole – niin on nähty Jugoslaviassa, Ruandassa, monessa muussa paikassa – mutta vaivan arvoista.

Tammisaaren pimeä puoli

· 2 kommenttia ·

Olen aina pitänyt Tammisaarta viehättävänä paikkana. Kävimme siellä omalla veneellämme muutamia kertoja 70-luvulla ja isällä oli kesäasunto muutaman vuoden siinä lähellä Lappohjassa. Monelle vanhemmalle miehelle ja naiselle nimellä on kuitenkin mustempi kaiku niiltä ajoilta, kun viehättävä puutarhakaupunki tunnettiin Ekenäsinä ja ”Tammisaari” viittasi oikeastaan yksinomaan nykyisen Dragsvikin varuskunnan paikalla sijainneeseen vankileiriin. Sinne keskitettiin 1920- ja 30-luvuilla Suomen poliittiset vangit.

Sirpa Kähkönen kertoo saaneensa  Mustat morsiamet -romaanin jälkeen lukijapalautetta, jossa kuvausta suomalaisista poliittisista vangeista pidettiin kuvitelmana. Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) pohjautuu osin nyttemmin julkisiin Etsivän Keskuspoliisin ja vankeinhoitolaitoksen arkistoihin – niihin, joita ei hävitetty poliittisen ilmapiirin muuttuessa – ja osin Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen jäämistöön – siihen, mitä Tuomainen itse tai hänen leskensä eivät hävittäneet.

Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen taistelemaan vuoden 1918 sisällissodassa, mutta kahden punikin pikkuveljenä hän oli jo valmiiksi epäilyksenalainen. 20-luvun köyhien kyykyttäminen sai hänet lähtemään itärajan toiselle puolelle parempien mahdollisuuksien Neuvostoliittoon – mitä maa hetken aikaan olikin, ainakin suomalaisille ja ainakin Karjalan ja Leningradin seuduilla – mutta veljistään poiketen hän palasi muutaman vuoden kuluessa takaisin Suomeen. Poliittinen toiminta johti pian toistakymmentä vuotta kestäneeseen mielipidevankeuskierteeseen.

Vankien elämä 1930-luvulla ei ollut yleisesti ottaenkaan kovin ruusuista – asenneilmapiiri on tuttua nykyisten perssuomalaisten vaahtosuisimmilta sekopäiltä – mutta nykysuomalaisen silmään raaka kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaisemmalta silloin, kun vangin ainoa rikos on yritys käyttää sananvapautta tai parantaa oman sosiaaliryhmänsä tai lähipiirinsä toimeentulomahdollisuuksia. Pakkosiirtolan arkistoista on sittemmin hävitetty mm. lääkärinraportit – mahdollisesti henkilökunnan suojelemiseksi myöhemmiltä rikossyytteiltä – mutta toiminta tuntuu säilyneenkin aineiston valossa usein lähinnä perverssin sadistiselta. Ainoaa kapinointikeinoaan syömälakkoa käyttäneitä vankeja yritettiin nujertaa samankaltaisella barbarismilla mitä englantilaispoliisit olivat käyttäneet parikymmentä vuotta aikaisemmin suffragetteja ja monta kymmentä vuotta myöhemminkin irlantilaisterroristien myötäilijöiksi epäiltyjä vastaan. Monille, Lauri Tuomainen mukaan lukien, kohtelu aiheutti elinikäisiä vammoja. Jotkut kuolivat jo pian pakkoruokinnan jälkeen. Suomalainen lehdistö ei asioista tietenkään kertonut muuta kuin sen mitä Etsivä Keskuspoliisi halusi lehdistön kertovan. Suomalainen media oli tuohon aikaan muutenkin yhtä yksipuolista kuin amerikkalainen Fox nykyään.

Kiusaannuttavan romanttisesti nimetyn Vihan ja rakkauden liekkien kuvaus Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ei tietenkään ole koko totuus. Mutta se on sellainen osa totuutta, jota ei pidä unohtaa, ei koskaan.

Karjalainen ei ollutkaan arjalainen

·

Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä.
(The Master Plan. Himmler’s Scholars and the Holocaust. Suomentaneet Vappu Orlov ja Anna Orlova. Bazar 2009)

Tieteellisissä teorioissa on yksi kiusallinen piirre: havaintotuloksilla on paha taipumus puhua niitä vastaan. Entä jos tutkija on etsinyt koko uransa todisteita teorialle, jolle ei kerta kaikkiaan löydy todisteita? Joko hänen pitää todeta kylmän rauhallisesti ”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti” ja rakentaa koko ammatillinen ajattelunsa uudelleen – tai sitten purtava hammasta yhteen ja jatkaa todisteiden etsimistä entistäkin epätoivoisemmilla keinoilla.

Ajatellaanpa vaikkapa teoriaa siitä, että ihmiskunta olisi jaettavissa siististi ”rotuihin”, joihin kuuluvat voidaan erottaa toisistaan näppärästi henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Harvaa teoriaa on yritetty todistaa oikeaksi niin sinnikkäästi ja perusteellisesti, mutta helkutti sentään, kun ihmiskunta ei kerta kaikkiaan suostu jakautumaan rotuihin millään tolkullisella tavalla. Vieläkin lienee jokunen tutkija joka jaksaa uskoa sinnikkäästi rotuteorioihin – siis oikea tutkija eikä mikään Tatu Vanhasen tasoinen ”tutkija” – mutta Hesarin tiedetoimittajien kaltaisten näennäistieteilijöiden ja kaiken maailman puolikoulutettujen perssuomalaisten piirissä rotumyytti tuntuu yhä kituuttavan hengissä.

(No, okei: Svante Pääbon tutkijaryhmä osoitti, että ihmiskunta on ollut jaettavissa fyysisesti ja ehkä henkisestikin toisistaan poikkeaviin rotuihin. Mutta se toinen rotu – neandertalilaiset – kuoli sukupuuttoon kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten. Vähän heikäläisten geeniperimää näyttäisi yhä elelevän meidän eurooppalaistenkin soluissa.)

Kolmannen Valtakunnan ideologialle rotumyytti oli aivan keskeinen peruskivi. Kansallissosialistinen liike oli siinnyt 1920-luvun Saksan sekavissa oloissa vastauksena ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävään tappioon, massatyöttömyyteen, mielettömään inflaatioon ja maahanmuuttajien pelkoon. (Siihenkin aikaan Saksassa oli paljon siirtotyöläisiä mm. Puolasta.) Yhtenäinen Saksa ei ollut muutenkaan erityisen vanha eikä kunniakas valtio, joten yhtenäisyyttä yritettiin pönkittää luomalla mielikuvaa jalosta rodusta, joka oli hävinnyt sodan ainoastaan alhaisen kieroilun vuoksi. Kieroilijoiksi oli helppoa leimata juutalaiset, sillä antisemitismi on ollut yleinen mielenterveysongelma kaikkialla Euroopassa jo vuosisatoja.

Jotta juutalaisten, slaavien ja mongolien kaltaisten kieroutuneiden, rappeutuneiden alempien rotujen merkitystä saataisiin heikennettyä, oli tietysti siitettävä lisää mahdollisimman puhdasta herrarotua – juuri sitä rotua, jonka tiedettiin eläneen kadonneessa Atlantiksen valtakunnassa, rakentaneen Peruun palatseja jo miljoona vuotta sitten, tuhonneen neandertalilaiset tieltään ja johtaneen kaikkia suurvaltoja Skandinaviasta Intiaan. Tämä rotu tunnettiin vaaleista piirteistään ja hiuksistaan, sinisistä silmistään, jalosta muodostaan ja korkeista henkisistä kyvyistään – sekä siitä, että he, tai ainakin heidän esi-isänsä, puhuivat indogermaanisia kieliä. (Nykyään puhutaan mieluummin ”indoeurooppalaisista kielistä”.)  Tälle rodulle otettiin käyttöön vanhimman tunnetun indogermaanisen kielen, sanskritin ”ylhäistä” tarkoittavasta sanasta johdettu termi ”arjalaiset”. Arjalaisten puhdasverisyyden takaamiseksi alkuaan eräänlaiseksi henkivartijakaartiksi perustetusta SS:stä kehitettiin järjestö, jonka jäseneksi pääsivät vain rodullisesti parhaat, joiden edellytettiin levittävän siementään mahdollisimman paljon: tätä auttamaan Hugo Boss suunnitteli heille mahdollisimman tyylikkäät ja seksikkäät mustat univormut.

SS:n johtaja Heinrich Himmler halusi myös tieteellistä tietoa rotukäsitystensä tueksi, joten järjestön sisään perustettiin Ahnenerbe-niminen tutkimuslaitos, toisaalta selvittämään pohjoisen rodun loistavaa, miljoonavuotista historiaa ja toisaalta auttamaan rodunjalostusta esimerkiksi laatimalla täsmälliset, mitattavat kriteerit eri rotujen edustajien fyysisille ominaisuuksille. Molemmissa suhteissa Ahnenerbe epäonnistui surkeasti, loppujen lopuksi.

1930-luvun tutkimusretket Peruun, Islantiin, Karjalaan, Lähi-Itään tai Tiibetiin eivät tuoneet oikeastaan mitään konkreettisia todisteita pohjoisen rodun vaikutuksesta tai loisteliaasta menneisyydestä. Ahnenerben suomalaistutkija Yrjö von Grönhagen yritti kovasti vakuuttaa esimiehiään siitä, että kalevalainen lauluperinne olisi jäänne arjalaisten kunnian päiviltä, mutta epäonnistui ja sai lopulta potkut: vaikka hänellä oli saksalaisiakin sukujuuria, hän ei tietenkään voinut olla arjalainen, koska suomi tai karjala eivät kuulu indogermaanisiin kieliin.

Alempirotuisten, ennen kaikkea juutalaisten erotteleminen saksalaisten (tai muidenkaan eurooppalaisten) joukosta ei sekään luonnistunut kovin hyvin: pelkästään jo Saksan juutalaislapsista toistakymmentä prosenttia osoittautui vaaleahiuksisiksi ja sinisilmäisiksi, eivätkä läheskään kaikki juutalaiset aikuisinakaan kävelleet ryhdittömän laahustavasti, kuten teoria tiesi. Entistä sekavammaksi todisteiden etsintä meni Saksan ja liittolaistensa hyökättyä Neuvostoliittoon. Koska kaikkia puna-armeijan bolševikkikomissaareja pidettiin kategorisesti juutalaisina, kallonmittaukset antoivat sekavia tuloksia. ”Viimeisen goottilaisvaltakunnan” alueelta Krimin niemimaalta puolestaan löytyi sulassa sovussa eläviä ja keskenään risteytyviä juutalais-, muslimi- ja kristillisiä yhteisöjä, joiden tapakulttuuritkin menivät ihan miten sattui. Eivätkä arkeologitkaan löytäneet myyttisestä goottilaisvaltakunnasta mitään muuta jälkeä kuin vaatimattomia luolakaupunkeja.

(Sellaista ei ollut nimittäin koskaan olemassakaan: Krimillä asui jonkin verran gootteja vielä keskiajalla, mutta he olivat pieni ja yhdentekevä heimo Bysantin keisarikunnassa. Asterix tietysti leikitteli myöhemmin varsin vinkeästi natsien fantasioimalla saksalaisten ja goottien sukulaisuudella.)

Ja sitten Kolmannen Valtakunnan korttitalo alkoikin jo luhistua saatuaan aikaan ensin miljoonia ruumiita. Ahnenerben tutkijat yrittivät parhaansa mukaan hävittää todisteita puuhistaan ja tutkimuksiaan varten murhatuista, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä. Osa kuoli tai teki itsemurhan ennen oikeuden eteen joutumistaan, yksi tuomittiin kuolemaan, muutama muu pidempiin vankeusrangaistuksiin. Osa selvisi varsin vähällä, jatkoi tieteellistä työskentelyä (jonkun muun alan kuin ”rotutieteen” parissa) tai elätti itseään sodan jälkeen muuttuvassa maailmassa muilla keinoin.

Saksan liittolaisena Karjalan mäntyyn itseään hakanneen Suomen kansalaisena Pringlen kirja saa tietysti pohtimaan, miten suomalaisiin olisi suhtauduttu natsien kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Sodan aikanahan liittolaiseksi toki kelvattiin, mutta niin kelpasivat selkeästi alempaa mongolirotua edustavat japanilaisetkin. Suomen ansiosta Neuvostoliitto joutui venyttämään rintamaansa parituhatta kilometriä pidemmäksi ja huomattavan paljon vaikeammin puolustettavaksi.

Mutta eivät suomalaiset olisi arjalaisiksi kelvanneet, eivät koskaan. Ensinnäkään me emme puhu arjalaista kieltä. Toiseksi saksalaiset fyysisen antropologian tutkijat olivat jo 1900-luvun alussa osoittaneet suomalaisten kuuluvan mongolirotuun. Todennäköisesti suomalaisten kohtalona olisi siis aikaa myöten ollut orjatyö – ja Ahnenerben kaltaisten ”tutkimuslaitosten” aineistoksi päätyminen.

Erinomaisen hyödyllistä luettavaa itse kullekin.