Kategoria: lähdeaineistoa?

Luojat, loiset ja toiset

·

Kömpelön, kehnosti kirjoitetun ja hölmön Anthemin jälkeen Ayn Randin pääteoksiin laskettu The Fountainhead (1943) oli, virkistävähkösti, toista maata: huomattavan paljon sävykkäämpi teos. Paasaamiselta ei toki vältytä, ei toki: yksisilmäiseen ja -oikoiseen paasaamiseenhan Randin kirjallinen ura ja maine perustuvat.

Tarina pyörii 1920- ja 1930-lukujen newyorkilaisissa arkkitehtipiireissä, joihin astuu kaksi kaverusta. Peter Keating on arvostetusta arkkitehtikoulusta juuri valmistunut kurssinsa primus, kaunis nuorukainen, taitava pujottelemaan sosiaalisissa verkostoissa ja käyttämään niitä hyväkseen. Howard Roark on juuri saanut potkut samasta koulusta kieltäydyttyään järjestelmällisesti jäljittelemään olemassaolevia rakennuksia harjoitustöihinsä. Hän on suostunut luomaan ainoastaan oman näkemyksensä mukaista arkkitehtuuria.

Molemmat onnistuvat kuitenkin käynnistelemään uraansa arkkitehteina, jonkin aikaa jopa samassa toimistossa. Heidän urillaan on nousuja ja laskuja, menestystä ja työttömyyttä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ensin toisesta tulee tähti, sitten toisesta. Lopulta toinen luisuu hitaaseen ja loputtomaan alamäkeen pystyäkseen vielä kerran edes hieman suoristamaan selkäänsä ja nostamaan päätään. Toiselle käy toisin.

Rand käyttää Roarkia peilinä jotakuinkin vastenmielisinä, omahyväisinä ja omavoitonpyyntöisinä pitämiensä arkkitehti- ja liikemiesporukoiden edessä. Roark on eräänlainen Forrest Gumpin huippuälykäs versio, omalla erikoisalallaan tavattoman lahjakas, uuttera ja taitava tekijä, josta on vaikeaa sanoa onko hänen sosiaalisten pelien pelaamiskyvyttömyytensä (tai -haluttomuutensa) vamma vai valinta. Jälkimmäiseen näkemykseen viittaa, että hän on samalla, joissakin asioissa, taitava ihmistuntija ja sen taitonsa käyttäjä: hyvinkin säälimätön valtapeluri, raiskaaja, narsisti, miltei breivikiläisten mittojen psykopaatti.

Randin maailmaan kuin maailmaan väkisin tunkema mustavalkoinen saa olettamaan, että myös hänen päähenkilönsä täytyy olla joko tai.

Rand jakaa ihmiskunnan kahteen osaan: on luojia (creators) ja on loisia (second-handers). Kollektivismin ja altruismin saarnamiehet hän sulloo sumeilematta ryhmään kaksi: heidän tavoitteensa eivät ole sitä mitä he väittävät niiden olevan, he tavoittelevat ainoastaan paikkaa valtapelin huipulla, haluavat nostaa itseään julistamalla omaa, tekopyhää hyveellisyyttään. Aidosti hyveelliset ihmiset, luojat, eivät välitä muista. He toteuttavat omaa visiotaan, omia arvojaan muista ja muiden mielipiteistä piittaamatta. He vievät yhteiskuntaa eteenpäin, he ovat keksineet tulen ja pyörän, he ovat nostaneet amerikkalaisen arkkitehtuurin aivottomasta kertaustyylikopioinnista uljaaseen, visionääriseen modernismiin. Eivät siksi että haluaisivat kehittää ihmiskuntaa tai parantaa kanssaeläjiensä oloja, vaan koska heidän luomuksensa nyt vain ovat ihan jo kategorisesti niin paljon parempia kuin porukassa ja komiteoissa pakertavien loisten.

Ei ole lainkaan sattumaa, että Ayn Rand käyttää luojista (creator) samaa sanaa kuin kristityt käyttävät Luojasta (Creator). Randin palvonnan kohde, hänen jumalansa, on ihminen ja hänen luovuutensa. Se on korkein voima, ainoa pyhä, eikä muita jumalia ole olemassakaan.

Ai niin, on tietysti kolmaskin ihmisryhmä: ne, joiden työllä visionääristen arkkitehtien visiot muuttuvat teräkseksi ja betoniksi. He, joiden harteille luojat nousevat seisomaan nähdäkseen kauemmaksi. Heidät mainitaan, heidän olemassaolonsa tunnustetaan. He ovat peilejä, joista luojat voivat katsella virheetöntä kuvaa omasta erinomaisuudestaan. Heillä ei ole omaa luovuutta, mutta he tunnistavat kyllä luovuuden jos sellaista näkevät, eivät ihannoi sitä millään niljakkaan naivilla tavalla, vaan arvostavat ja tukevat sitä työmiesmäisen rehdissä hengessä. Mikäli he poikkeavat tästä kaavasta, pullikoivat tai vaativat huomiota itseensä ja omiin ajatuksiinsa, he ovatkin oikeasti loisia.

Jos Ayn Rand itse ei olisi ollut nainen, Fountainheadin naishahmojen vähäisyyteen ja kulissimaisuuteen ei ehkä kiinnittäisi niin suurta huomiota. Hänen järjestelmällisesti käyttämänsä (nykyenglannin kannalta hieman vanhahtava) man-sana merkitsemässä ihmistä yleensä tietysti vielä korostaa asiaa. Kirjan keskeisessä henkilökaartissa on kaksi naista: toinen on (kaikilta oleellisilta ominaisuuksiltaan) nunna joka pysyy nunnana, olisi pysynyt sellaisena vaikka olisikin päässyt naimisiin. Toinen ei ole nunna ainakaan ihan ilmeisessä mielessä. Hänkin on peili, jolla on olemassaolemisen oikeutus ainoastaan kuvastamiensa miesten kuvastamisen ja heidän pyrintöjensä auttamisen ja/tai horjuttamisen kautta. Hänet kuvataan lahjakkaaksi kirjoittajaksi, mutta hänen kirjoittamisensa ei ole luovuutta, ainoastaan (hänen itsensä tai muiden) valtapeliä. Sivuhenkilöinä kyllä piipahtelee muitakin naisia, omahyväisiä, iljettäviä pikku valtapelejään pelailevia kanoja – vaikka eivät he ole yhtään kanampia kuin miespuoliset vastineensa. He eivät ole tärkeitä. He eivät ole luojia.

Myös Randin suhtautuminen seksuaalisuuteen kiinnittää väistämättä huomiota. Seksi ei ole lisääntymistä varten: tässä kirjassa ei saada lapsia ja sukulaisuudet ovat enimmäkseen akuankkamaisia setiä, enoja ja veljenpoikia tai -tyttöjä. Seksi on (sekin) sadomasokistista valtapeliä. Voi kyllä, on sillä toisinaan tekemistä rakkaudenkin kanssa: kirjan ainoa rakkaussuhde alkaa raiskauksella ja jatkuu rajuna s/m-seksinä ja naisosapuolen eteerisenä kaukokaipuuna raiskaajaansa kohtaan silloin kun parisuhteen mies käyttää valtaansa pysyttelemällä etäällä. Muulla tavoin nainen ei kykene iho- ja sukupuolielämästä nauttimaan, eikä haluakaan.

Ayn Randin äänekkäimmän fanikunnan kannalta on miltei hykerryttävää lukea, miten avoimessti Rand tässä kirjassa halveksii rikkaita. Hän halveksii heitä melkein yhtä paljon kuin taide- ja kulttuuripiirejä. Rand halveksii ennen kaikkea perintöomaisuudellaan loisivia, jotka eivät ole itse tehneet mitään helpon elämänsä eteen. Hän halveksii myös katuojasta nousseita miljonäärejä, joiden tavoitteet eivät ole puhtaat, sillä pohjimmiltaan hekin himoavat valtaa, asemaa muiden silmistä, eivät oikeita asioita oikeiden asioiden itsensä vuoksi. Kirjan mittaan näyttää pitkään siltä että edes yksi, alkuun vastenmieliseltä vaikuttanut self-made-miljonääri saa kirjailijan silmissä arvon, mutta lopulta, pienessä sivuhuomautuksessa, hänen luoja-luokkaan kuuluva ainoa ystävänsä paljastaa ajattelevansa, että kyse on sittenkin vääristä syistä oikeita asioita tukevasta loisesta.

Tavallaan tuntuu (tämän kirjan pohjalta) siltä, että Randille on käynyt kuin Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle: niin isolla klapilla ei Linnakaan pysty lukijan päähän pasifismiaan ja herravihaansa hakkaamaan, etteikö kirjaa olisi ryhdytty käyttämään sotaintoilun ja huippuyksilöpalvonnan raamattuna. Rand jakaa Linnan herravihan ja jopa pasifismin, joskin eri syistä: hänelle sodankäynti on kommunistien, fasistien ja muiden kollektivistien aikaansaama mätäpaise, jonka (senkin) tarkoituksena on joko loisia luojien saavutuksilla tai estää heitä saamasta näkemyksiään toteutetuksi.

Kirjan kenties tunnetuimmassa kohtauksessa maailman päähänpotkimaksi itsensä kokeva, luovuudelleen kanavia etsivä teinipoika kohtaa sattumalta Roarkin tämän suunnittelemassa, vielä tyhjässä lomakylässä. Tämä hetken kohtaaminen, Roarkin lahjakkuuden ja luovuuden todistaminen, antaa pojalle voimaa jaksaa elää, löytää oma tiensä. Luoda oma elämänsä. Muutamien tuttavien tavoin uskon, että The Fountainhead voisi olla voimaannuttava kirja vaikkapa viisitoistavuotiaalle – tai, minun kaltaiseni myöhäiskypsän ihmisen tapauksessa, parikymppiselle – joka etsii tietään ja kokee ympäristönsä painostavana, lannistavana, latistavana, takahikiämäisenä, Jantelaki-maisena.

Vanhemmiten olen ainakin itse oppinut kyllä arvostamaan yhteisön, yhteisöjen, tukea ja merkitystä yksilön(kin) luovuudelle. Niin tietysti, tavallaan, oppi Ayn Randkin, joka tragikoomisesti – ja ilmeisesti varsin vastentahtoisesti – hoitatti itse aiheutettua keuhkosyöpäänsä loppuikänsä veronmaksajien rahoilla.

Minä, ratkaisu kaikkeen

· 2 kommenttia ·

Alisa Zinovjevna Rozenbaum (1905–1982) pakeni kaksikymmenvuotiaana muutaman vuoden ikäisestä Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin. Vauraan pääkaupunkilaisen apteekkariperheen lapsena hän kuului siihen venäläiseen kansanosaan joka joutui kärsimään vallankumouksen aiheuttamista vainoista heti ja myös taloudellisesti, joten ei mikään ihme että hän käytti jotakuinkin koko loppuikänsä saarnatakseen kollektivismia vastaan ja valistuneen itsekkyyden siunauksellisuuden puolesta.

New Yorkiin päästyään hän tutustui varhaisiin tieteiskertomuksiin ja alkoi (elokuvakäsikirjoitusten ohessa) kirjoittaa tieteisromaaneja. Tällöin hän oli jo muuttanut nimensä virallisestikin Ayn Randiksi. Pienoisromaani Anthem julkaistiin aluksi vain Britanniassa (1938), sodanjälkeistä amerikkalaispainosta varten hän editoi sitä reippaasti uusiksi. Kyseessä oli alkuaan vain pieni välityö kesken ensimmäisen massiivisen romaanin The Fountainhead (1943) kirjoitusprosessia.

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, tiukasti säädellyssä kollektivismissa, joka on unohtanut useimmat ”nimeltämainitsemattomien aikojen” keksinnöt. Nuori kansalainen nimeltä Equality 7–2521 on halunnut päästä tutkijakoulutukseen, mutta Elämäntehtävien Neuvosto määrää hänet elinikäiseksi kadunlakaisijaksi. Kiltisti nuorukainen aloittaa uudella urallaan, mutta pitää silmiään auki enemmän kuin hänen ammatissaan on suotavaa. Pian kohdalle sattuukin mielenkiintoisia havaintoja, joista jotkut liittyvät nimeltämainitsettomiin aikoihin, ja monet nuoreen, kauniiseen maatalouskollektiivin työntekijättäreen nimeltä Liberty 5–3000, joka ei ole vielä joutunut kokemaan kaikille kansalaisille pakollista parittelukautta, vaan on, Equality 7–2521:n suureksi riemuksi, yhä neitsyt.

Nuori kadunlakaisija tuhoaa lopullisesti mahdollisuutensa toimia yhteiskunnan jäsenenä tuomalla esiin nimeltämainitsemattomien aikojen keksinnön, jonka hän on onnistunut saamaan toimimaan omalla nokkeluudellaan. Hän pakenee Kartoittamattomaan metsään ja osoittautuu  kaupunkilaistaustastaan huolimatta välittömästi taitavaksi metsästäjä-keräilijäksi. Mukaan ottamiensa nimeltämainitsemattomien aikojen tekstien avulla hän lopulta ylittää elämänsä suurimman henkisen kynnyksen: hän opettelee käyttämään kiellettyä sanaa”minä”.

”Minä”-sana on Anthemin tunnetuin pointti. Taustalla on epäilemättä neuvostoretoriikkaan kuuluvan kollektiivisen ”me”-sanan käytön ohella englanninkielen ainainen teitittely: toisen persoonan pronominin yksikkömuotoa thou ei juurikaan enää käytetä. Randin kollektiivissa ”me”-sanaa käytetään kuitenkin selkeästi yksiköllisenä, kuten (nykyään) you-sanaa, myös silloin kun henkilö ajattelee itseään yksilönä (kuten Equality 7–2521 tarinan mittaan koko ajan ajattelee) eikä pelkästään kollektiivin edustajana. Jotenkin epäloogista, minusta, ja vesittää kirjan pointtia.

Mutta ei se ole ainoa epäloogisuus tai -uskottavuus tässä kömpelöhkössä pikku tarinassa, joka etenee alusta loppuun jotakuinkin ennalta-arvattavia polkuja. Voi tietysti olla, että nihkeä suhtautuminen johtuu ensisijaisesti nihkeästä etukäteissuhtautumisestani Ayn Randia kohtaan: jonkun toisen kirjoittamana juttu olisi voinut hyvinkin mennä yksinomaan naiiviudessaan hupaisana pikku kertomuksena, oman aikansa peittelemättömänä peilinä niin kuin lähes kaikki tieteiskirjallisuus on.

Kaunokirjallinen muoto antaa kirjoittajalleen aina suunnattoman vallan omien aatteidensa ja tendenssiensä todistamiseen. Toisin kuin todellisuudessa, romaanien maailma toimii juuri niin kuin sen ideologian mukaan pitäisikin toimia. En ole tällaiseen (kuvitellun) todellisuuden vääristelyyn itsekään syytön. Ayn Randin koko ura ja hänen maineensa valistuneen itsekkyyden ihailijoiden keskuudessa taitavat pitkälti perustua tähän mahdollisuuteen keksiä itse todisteita omien teorioiden tueksi.

Riskille alttiina

· 3 kommenttia ·

Tuttava postitti Naamattuun kuvan varoituskyltistä, jossa luki suunnilleen seuraavasti:

VAROITUS
Kirjailija työssä
sivulliset vaarassa päätyä tarinaan

Niin, myönnetään: niin se on. Kirjailija – tai kuka tahansa tarinankertoja – verottaa kohdalle sattuneiden kanssaihmisten elämästä palasia kuin mikäkin vampyyri. Turvassa eivät ole tuttavat, sukulaiset eivätkä ohikulkijatkaan. Itse asiassa ohikulkijat ovat suurimmassa vaarassa. Luullakseni suurin osa kirjailijoista välttelee minun laillani keräilemästä aiheitaan (ainakaan liian) avoimesti lähipiiristä. Ohikulkijat, tuntemattomat, ovat siinä suhteessa parempaa ainesta. Muutaman sivusta kuullun repliikin ympärille voi rakentaa paljon vapaammin tarinoita. Tai ohikulkijan olemuksen ympärille.

Muurahaispuun Iiriksellä oli nimi ja luonne jo ennen viimekesäistä Messilän kirjailijakokousta, mutta ulkoisen olemuksensa hän sai siellä tapaamaltani uudelta tuttavalta.* Moneenkin kirjaan on ripoteltu palasia, jotka ovat peräisin joko omasta tai (joskus) tuntemieni ihmisten elämästä. Harvoin kuitenkin ilmeisiin paikkoihin, ja lähes aina melkoisesti muutetussa muodossa. Jotkut Neduja lukeneista tuttavista ovat kuulemma pohtineet, mitkä asiat kirjassa ovat minun elämästäni niiltä ajoilta, kun itse asuin vanhassa puutalossa Korson pientaloalueella. Tunnustan: hyvin, hyvin harvat. Lähipiirin kokemuksia on ripoteltu kyllä moneenkin viidestä romaanistani, mutta minkäänlaiset avainromaanit eivät ole minun juttuni. Okei, yhden romaanin yhden kohtauksen tapahtumat liippasivat niin läheltä erään ihmisen yksityiselämää, että pyysin häneltä luvan käyttää kyseistä episodia, mutta se on poikkeus.

Paljon parempi hyödyntää niiden elämiä, joita en tunne ja jotka eivät tunne minua. Ja siirtää tarinat, keskustelunpätkät ja tapahtumat toiseen paikkaan, toiseen aikaan ja toisenlaisiin tilanteisiin.

*

Olen joskus tainnut kertoa, että pari viikkoa Alshainin painoonmenon jälkeen rupesin harmittelemaan, ettei ollut enää tilaisuutta lisätä kirjaan yhtä tai kahta viatonta pikku virkettä. Näin minun ei seuraavassa samaan maailmaan liittyvässä kirjassa tarvitsisi tempaista tyhjästä… paria pientä asiaa. Ei pieniä tarinan kannalta, eikä itse asiassa ikään kuin fyysisestikään, mutta sellaista, jotka olisivat olleet pieniä asioita Alshain-romaanissa.

Onni onnettomuudessa on, että tajusin vähän aikaa sitten, ettei Paluulle kehittelemäni rakenne ja miljöö itse asiassa toimi kovinkaan hyvin. Jatko-osa olisi tyyliltään ja rakenteeltaan lineaarisempi, tavanomaisempi ja tylsempi. Takaisin piirustuspöydälle, siis. Eräänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen heräsin sitten mielessäni paljon lupaavamman oloinen perusidea. Ja, kuinka ollakaan, tämä idea ei vaadikaan niitä paria pikkuasia, joita en maininnut Alshainissa. Molempi parempi.

Saattaa tosin olla, että joudun keksimään Paluulle paremmin uuteen ideaan sopivan työnimen. Ans kattoo. Edessä on vielä monen monta ideointiyötä ennen kuin pääsen työstämään kertomusta täyspäiväisesti.

___
* Kyllä, olen kertonut asiasta hänelle, ja lähettänyt kirjankin. En tiedä, onko hän lukenut sitä – hän kyllä osaa jonnin verran suomea, mutten tiedä miten paljon lukee tällä kielellä – mutta ajatuksesta hän tuntui olevan vallan huvittunut. Loistava tyyppi.

Epäinhimillistä oikeudentuntoa

· Yksi kommentti ·

Joskus 1980-luvun lopulla tulin ostaneeksi Scientific American -lehden ihan vain siksi, että yksi kannen otsikoista kuului ”Altruism in (would you believe it?) vampire bats”. Lehden juttu kuvaili tutkimusta, jossa osoitettiin kiistattomasti, että vampyyrilepakot jakavat lehmistä (ja muista nisäkkäistä) keräämänsä veriaterian saaliitta jääneiden lajikumppaneidensa kanssa silloinkin, kun kyseinen lajikumppani ei ole sukulainen. Myös silloin, kun oman ravintomäärän väheneminen vaikeuttaa omaa selviytymistä. Lisäksi vampyyrit adoptoivat orvoksi jääneitä ei-sukulaispoikasia ja kasvattavat kuin omiaan.

Elämä ei ole pelkkää itsekkäiden geenien yritystä levittää kopioitaan kaikista muista välittämättä. Ei ihmisillä eikä vampyyreilla. Eikä monilla muillakaan eläimillä: tutkimukset ovat osoittaneet, että eläinten altruismi, empatia ja oikeudentunto saattavat toisinaan ylittää jopa lajien välisen kuilun.

Jos nimittäin uskoo, että eläimet – tarkemmin sanottuna muut eläimet kuin eräs tietty kädellislaji – voivat olla moraalisia toimijoita, jotka voivat toimia altruistisesti, tuntea empatiaa tai joilla voi olla käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Kaikki eivät ole samaa mieltä, ja näköjään eläinten kyvyttömyyttä moraaliin on käytetty jopa perusteluna siihen, miksi lihansyönti on ihmiselle moraalitonta mutta (muille) eläimille ei.

Etologi Mark Bekoffin ja moraalifilosofi Jessica Piercen kirja Wild Justice: The Moral Lives of Animals (University of Chicago Press 2009) luotaa ennen kaikkea sitä, miten hämmentävän kiistanalaista eläinten kyky moraaliin on jopa alan tutkimuksen parissa. ”Moraalin” ja ”empatian” kaltaiset sanat haluttaisiin varata ainoastaan ihmilajia koskeviksi. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ajatus (muista) eläimistä eräänlaisina lisääntyvinä koneina, joiden toiminta on yksinomaan geenien määräämää – siitäkin huolimatta, että tapakulttuurin geenimutaatioista riippumattomasta kehityksestä on kiistattomia todisteita ainakin kädellisten kohdalla.

(Jokainen koiran tai kissan omistaja voi sitä paitsi omasta kokemuksestaan todistaa, että nämä eläimet kykenevät tuntemaan empatiaa ja syyllisyydentuntoa – jälkimmäistä silloinkin, kun odotettavissa ei ole rangaistusta ja paheksuttavasta teosta on kulunut jo tovi.)

Osittain tässä ”ne eivät toimi kuten me” -ajattelussa on myös kyse eräänlaisesta henkisestä itsesuojelusta. Eläinten käyttäytymistä tutkivassa etologiassa koejärjestelyt ovat joskus paljon julmempia kuin Milgramin kuuluisassa ihmisille tehdyssä tottelevaisuuskokeessa. (Samantyyppistä koejärjestelyä on kyllä käytetty Bekoffin ja Piercen mukaan osoittamaan, että laboratoriorotat eivät syö ruokaa, jos näkevät että toinen rotta saa sähköiskuja silloin jos ne itse painavat nappia, jolla ruokaa tulee.) Osittain kyse saattaa olla myös joidenkin piirien edelleen suosimasta käsityksestä, että vasta uskonnot synnyttivät moraalin: jos eläimillä ei ole uskontoa (mitä ei toki ole pystytty osoittamaan puoleen tai toiseen), niillä ei voi olla myöskään moraalia.*

Silti ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen epäuskottavalta, että jokin niin mutkikas ja yhteisöjen selviytymisen kannalta hyödyllinen ilmiö olisi kehittynyt vain kerran, vain yhdelle eläinlajille, ja niin lyhyessä ajassa simpansseista ja bonoboista erkaantumisen jälkeen. Bekoff ja Pierce ovat pitkälti samaa mieltä, omista lähtökohdistaan käsin. Reilusti alle kaksisataasivuinen Wild Justice onkin pitkälti tarkoitettu avoimen keskustelun avaukseksi: ”Meillä on runsaasti havaintotuloksia, joita on hyvin vaikeaa selittää muilla teorioilla kuin eläinten oikeudentunnolla. Nyt tutkimaan ja analysoimaan, arvon kollegat!”

___

* Lisäongelmana on eläinten ”luonnollisen” käyttäytymisen tutkimuksen tavaton vaikeus. Eläintarhoissa ja labroissa tehtävä käyttäytymis- ja moraalitutkimus on epäilemättä täsmälleen yhtä luotettavaa kuin sellainen ihmisten käyttäytymisen ja filosofian tutkimus, jonka ainoana aineistona ovat rangaistusvangit.

Ihan ITE

· 2 kommenttia ·

Aina toisinaan omasta(kin) musiikistani käyttämän ITE-termi hämmentää. Etenkin kuvataiteiden puolella ITE-taide on jo vanha, vakiintunut käsite. Miksi ei musiikissakin?

Motiivi sanan käyttöönottoon syntyi kymmenkunta vuotta sitten, kun minua haastateltiin sähköpostin välityksellä Kotistudio-kirjan pakeilta juttuun, jossa käsiteltiin ura- ja koulutusmahdollisuuksia kevyen musiikin parissa. Juttukokonaisuuden ainoa tuntema kevyen musiikin ammattinimike oli… rocktähti! Tai poptähti. Tai iskelmätähti. Samapa se, mutta tähti kuitenkin. Kirjoitin toimittajalle pitkiä vastauksia jotka käsittelivät muitakin mahdollisia, realistisempia ja edes hivenen turvallisempia ammatillisia tavoitteita musiikin parissa – äänittäjästä studiomuusikon kautta videomusiikin tekijään tai muiden artistien lauluntekijään – ja toimittaja kiitti vastauksessaan: ”Tässä olisi aihetta toiseenkin juttuun”. Ilmestyttyään artikkeli kuitenkin keskittyi tähteyden tavoitteluun. En ollut siinä vaiheessa enää yllättynyt.

Eihän tämä tietenkään ole pelkästään ns. kevyen musiikin ilmiö. Myös klasaripuoli sortuu aatelisvallan ajoilta periytyvään tähteyden ja huippuyksilöyden palvontaan. Lahjakkuus nähdään helposti synnynnäisenä, ehkä periytyvänäkin, joka tapauksessa syynä nostaa kyseinen nero kanssaihmistensä yläpuolelle, antaa hänelle enemmän oikeuksia ureakefaliaan kuin muille. Rivimuusikkoutta, taustamuusikkoutta, orkesteripultissa soittamista tai kuorolaisena laulamista pidetään kovin kerkeästi epäonnistumisena: hän ei ollutkaan lahjakas. Musiikintekemisestä yritetään tehdä huippuyksilöiden yksinoikeutta.

Sitä sain minäkin osakseni, kun kiinnostuin tosissani musiikin tekemisestä vähän alle parikymppisenä. ”Ei sulla oo lahjoja”, sanoi isä. ”Kirjoittaisit mieluummin. Siinä sä oot hyvä.” Miksi pitäisi olla lahjakas voidakseen tehdä musiikkia? (Tai taidetta ylipäänsä.) Punk toi peliin terveempää asennetta: ”Jokainen osaa soittaa ja laulaa, eikä ole niin väliä vaikkei osaisikaan.”

Tämä vuonna 1986, kaksikymmentäneljävuotiaana, väkertämäni, yksin soittamani ja laulamani ralli eittämättä luottaa punk-henkiseen eetokseen, monessakin mielessä:

.

”Luotu huijaamaan” oli tehty ensimmäisen bändini Kumpula-projektin tuhkasta noussutta seuraavaa yhtye-yritystä varten. Minä ja Franz Orava -niminen viritys kuitenkin otti ja päätti hajota vain kolme päivää ennen ensimmäistä keikkaansa, joten tämä kasettineliraitanauhurilla väkerretty, pelkästään bändin korviin tarkoitetuksi lauludemoksi tarkoitettu nauhoitelma on sen ainoa koskaan tallennettu esitys.

Käytin äsken suunnilleen tunnin pikaisen uudelleenmiksauksen tekemiseen. Tulin muutama vuosi sitten digitoineeksi kaikki tallella olevat neliraitanauhoitukseni, mutta suurimmalle osalle en ole tullut tehneeksi tallennusta ja varmuuskopiointia ihmeempää. Tämä on ensimmäisiä neliraitanauhoituksiani ensimmäisellä neliraiturillani (joka oli ensimmäinen todella halpa neliraiturimalli, Fostex X-15: se maksoi vain kolme–neljä tuhatta markkaa) ja ensimmäinen tehtävä raitojen uudelleenkäsittelyssä oli vähentää niille aikoinaan uinutta hillitöntä kohinan määrää. Siihen on onneksi nykyään keinoja.

Kitarasoundi viittaa joskus noina vuosina omistamaani hienoon, mustaan Double Eagle -osista rakennettuun Fender Telecasterin kopioon, tai oikeammin Fender Esquiren kopioon. Siinä oli vain yksi mikrofoni, nimittäin, joten kitarasoundeissa ei ollut kauheasti pelivaraa, varsinkaan kun pedaaleja tai muita muokkausvälineitäkään ei suuremmin ollut. Rumpusoundit ovat peräisin englantilaisen MPC Electronicsin valmistamasta varsin vinkeästä laitteesta nimeltä The Kit. Useimmat tuon ajan (halvat) rytmi- ja rumpukoneet toistivat ainoastaan etukäteen ohjelmoituja komppeja, mutta ainoa valmista rytmiä soittava asia The Kitissä oli sen ”haihatti”. Muut rumpuäänet tehtiin naputtelemalla etupaneelin lämisköjä. Soundit eivät olleet kovinkaan realistisia, mutta lämiskät olivat kosketusherkkiä, joten soitossa oli dynamiikkaa. Ainakin silloin, jos niiden soittaja osasi soittaa rumpuja paremmin kuin minä…

(Tuota vekotinta käytettiin bänditreeneissäkin silloin, jos rumpalimme varsin epäluotettava Vauxhall ei suostunutkaan starttaamaan. Muulla bändillä oli vain pokassa pitelemistä, kun vakavamielinen, aina siistiä kauluspaitaa ja neulesolmiota käyttävä Mika soitti nukenlieden näköistä rumpukonetta palleropäisillä leikkipalikoilla…)

Kappaleen riffi on eräänlainen mukaelma erinäisistä AC/DC:n biiseistä (jotka puolestaan ovat mukaelmia Freen ”All Right Now’sta”) ja tekstin perusteella olin vielä tuohon aikaan säilyttänyt lapsenuskoni joidenkin ihmisten synnynnäiseen pahuuteen ja/tai itsekkyyteen (mikä tuntuu nyt yhtä naiivilta kuin usko synnynnäiseen lahjakkuuteen). Luullakseni uskoin vielä tuolloin, 24-vuotiaana, että minusta saattaisi tulla vielä jonkinlainen rokkitähti. Tai ainakin saattaisin olla jonkun kulttisuosiota nauttivan bändin basisti ja lauluntekijä. Niin ei ole vielä(kään) käynyt. On minulla jemmassa muutama omasta mielestäni vallan kelvollinen laulu – tätä parempia, siis – joista saattaisi kenties tullakin jotain jonkun parempiäänisen laulajan esittämänä. Vaikkapa, hah, ”hitti”.

Mutta se ei ole oleellista. Musiikin tekeminen on oleellista. Kenenkään ei pidä alistua siihen, että vain ”huipuilla” tai ”lahjakkailla” olisi lupa ilmaista itseään musiikilla.

Vaikka on minulla tällekin tekeleelle tulevaisuudensuunnitelmia, jos rehellisiä ollaan. Se kuvastaa omaa aikaansa – tai syntyään edeltäviä vuosia – monessakin mielessä, ja saattaa olla siinä suhteessa hyödyllinen eräälle mietintämyssyssä pyörivälle hankkeelle. Mutta siitä lisää sitten kun siitä on lisää kerrottavaa.

 

Unen (raja)mailla

·

Joskus toistakymmentä vuotta sitten tein käännöstyötä jotakuinkin erikoisella vuorokausirytmillä: Tein töitä nelisen tuntia. Menin nukkumaan. Suunnilleen kolmen tunnin unien jälkeen heräsin (ilman kellonsoittoa) ja jatkoin työntekoa. Noin neljän tunnin rupeaman jälkeen alkoi uni painaa silmää ja menin nukkumaan. Heräsin taas noin kolmen tunnin päästä ja jatkoin työntekoa. Toisinaan kävin kaupassa ja söin jotakin. Sitten jatkoin samaan tahtiin.

Tätä jatkui muutamia viikkoja. Kuten arvata sopii, asuin silloin yksin enkä seurustellut kenenkään kanssa. Niinä viikkoina minulla ei ollut pahemmin edes sosiaalista elämää. Olin kyllä kavereihin yhteydessä netin välityksellä, mutta en juurikaan tavannut ketään. Olen usein naureskellut, että tällainen luonnoton vuorokausirytmi sopi hyvin suomennettavaan teokseen ja sen kirjoittajaan: kyseessä oli Philip K. Dickin Haudasta kohtuun.

Tiesin tosin jo siihen aikaan, että monet kokeet ja joidenkin tuttavien omat kokemukset – osin omatkin kokemukseni – olivat ristiriidassa normaalin, pohjoismaisen unirytmi-ihanteen kanssa: tarkoitan ajatusta siitä, että nukkumisen pitäisi tapahtua yöllä ja valvomisen päivällä, molemmat yhtenä, yhtenäisenä jaksona. Nyttemmin asiasta on ruvettu puhumaan enemmän ja avoimemmin: tämän aamun Hesarin Tiede-sivujen pääjuttuna oli laaja kirjoitus ”Nukummeko me väärin?” (jota ei ainakaan vielä löydy lehden ilmaisilta nettisivuilta) jossa pohdittiin vuorokausirytmin lisäksi tosin muitakin ihmisen biologian kannalta mahdollisesti virheellisiä nukkumakäytäntöjä (kuten yksin, hiljaa ja pimeässä nukkuminen).

Voi hyvin olla, että pitkät, makoisat yöunet ovat pohjimmiltaan ihmiselle yhtä suuri luonnottomuus kuin yhdessä paikassa asuminen tai viljatuotteiden syöminen.

Itse olen jo pitkään noudattanut varsin luontevasti perin konservatiivista pohjoismais-porvarillista vuorokausirytmiä sillä erotuksella, että olen kyennyt myöntämään itselleni, etten yleensä saa juuri mitään aikaiseksi aamupäivisin, joten on parempi lorvia vailla huonoa omaatuntoa kuin lorvia tuntien huonoa omaatuntoa. Kuulun silti niihin ihmisiin, joilla on taipumusta heräillä aamuyöstä: en muista että sitä olisi tapahtunut niin paljon siihen aikaan kun valvoin säännönmukaisesti pidempään ja heräsin myöhemmin. Nykyään sitä kuitenkin tapahtuu. Aikaisemmin aamuöinen valvominen on liittynyt minulla ahdistavaan tilanteeseen – taloudellisiin ongelmiin, ihmissuhdesotkuihin jnpp. – joten jossakin vaiheessa itse heräämisestä tuli ahdistava kokemus.

Olen kuitenkin vähitellen päässyt eroon siitä, että ahdistuisin itse valvomisesta. Parhaimmillaan aamuyön hiljaiset tunnit ovat nimittäin osoittautuneet melkoisen luovaksi ajaksi. Ei, en pomppaa jalkeille enkä kirjoita pimeässä muistikirjaan laajoja tekstejä. Loion sängyssä, katselen kattoa ja annan ajatusten vaeltaa. Omalla rytmillään, omia aikojaan. Siihen vuorokaudenaikaan olen kuitenkin riittävän lähellä unta, että ajatukset vaeltelevat omia latujaan, logiikasta ja asiayhteyksistä piittaaamatta. Odottamattomat assosiaatiot saattavat usein kiteytyä ideoiksi, tarinoiksi, näkökulmiksi. Ero uneen on, että mielekkäiden kokonaisuuksien koostaminen on kuitenkin paljon helpompaa ja tietoisempaa, ja että nämä ajatukset on helpompi muistaa vielä aamullakin.

(Voi tosin olla, että se aamulla muistettu versio on saanut lisäprosessointia mahdollisen uuden nukahtamisen jälkeisistä unista. Se on luultavasti idealle vain hyväksi.)

Muurahaispuun lukeneet kyllä huomaavat, että kirjaa on ideoitu tällaisessa lähes-mutta ei ihan-valvetietoisessa tilassa. Ei se ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun olen tätä ”tekniikkaa” käyttänyt. Eikä taatusti viimeinen. Enkä ole varmasti ainoa.

 

Käydään välillä lepäämässä

·

Kesäpaikan uusi pirtti alkaa olla uunia ja lattiaa vailla. Mies ryhtyy hommiin, tuumailee ja suunnittelee. Poikkeaa rautakauppaan ostamaan tulitiiliä ja laastitarpeita. Välillä käy vieraita, sukulaisia. Juodaan teetä ja syödään orsileipää. Mies muuraa taas pari varvia ja miettii miten seuraavaksi. Loppukesästä vietetään pari päivää ryhmämatkalla Ruotsin puolella ja tutkitaan asiantuntevasti kirkkojen urkujen koneistoja ja virityksiä (Werckmeister III). Sitten palaan takaisin pirtin työmaalle ja vaihdan ehkä kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja takaisin sitten vähän myöhemmin, kunhan ensin on vähän levätty kamarin sängyllä. Meren lähellä on aina hiljaista, kiireetöntä ja melutonta, vaikka betonimylly ja timanttilaikka roikaavat niin että kuulosuojaimet pitää olla. Kuluu vuosi, kuluneeko toinenkin. Päästään piippuakin muuraamaan, ja sitten on lattian valu.

Antti Hyry ei pidä Uunissa (Otava 2009) millään kiirettä, ja miksi pitäisikään? Eläkeläispariskunnan kesäinen olo ja elo on kiireetöntä, eikä sitä kannata hopulla kuvatakaan. Eihän laasti, tai sementtikään, kuivu hetkessä. Tämä on asennekirjallisuutta ja sellaisena luultavasti paljon terapeuttisempaa kuin mitkään itsehoito-oppaat. Systemaattisempi lukija olisi pitänyt vieressä kynää ja paperia luonnostellakseen työvaiheet ja uunin rakenteet hormeineen ja piisineen. Olisi sitä kai netistäkin voinut katsella kaavioita ja esimerkkejä, mutta eipä tämän kirjan henkeen oikein kuulu pompata tuon tuosta koneelle googlailemaan.

Vanha ja vakiintunut pariskunta, Hanna ja Pietari, ovat juoksunsa juosseet ja lapsensa tehneet jo hyvän aikaa sitten. Enää ei tarvitse kiirehtiä. Hetkittäin tulee mieleen ärsyyntyä pariskunnan kovin perinteisestä roolijaosta, mutta toisaalta: se sopii heille. Kyllä pojantyttäret saavat tulla muuraushommiin kun kerran itse haluavat, ja hyvää työtähän nuo apumiehinä tekevät. Ja loppukohtauksessa kahdenkeskinen lämpö välittyy kyllä melkein palaksi lukijan kurkussa asti.

Hommasin Uunin uteliaisuuden lisäksi myös siksi, että erään tarinaideanpoikaseni saattaisi katsella vähän samantapaisiin maisemiin, mutta loppujen lopuksi niin ei sitten oikeastaan ollutkaan. Antoisa tarina yhtä kaikki.

”… tajunnan ulkopuolella / omituisen rauhallisina / sodan sydämentykytys…”

·

No niin, sain lopultakin luettua Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian (Otava 2009).

Pitkän lukutauon jälkeen Siltalan alussa omahyväiseltä, teennäiseltä ja sekavalta vaikuttanut ilmaisu tuntui kirjan loppua kohti tiivistyvän. Aihekin tiivistyi, kun sodan esinäytösajan ilmapiirin kuvaamisesta siirryttiin itse lyhyeen sotaan ja sen jälkiseurauksiin.

Siltala lähestyy aihettaan poimimalla ajan säilyneistä kirjoituksista pätkiä, yhdistelemällä niitä temaattisesti teksteissä esiintyvien kielikuvien, sanontojen ja vertausten perusteella, halvanoloisten psykologisten stereotyyppilinjausten mukaan: tukahdutettu seksuaalisuus, äitimyytti, yhteisö ihmiskehona, toteemit ja niiden vampirismi (”Lippu juo vain parhaiden verta”) ja niin edelleen.

Mielenkiinto tällaisiin asioihin on tietysti peräisin jotakuinkin samalta aikakaudelta ja samojen yhteiskuntaluokkien piiristä: 1900-luvun alkupuolella lehtiin ja kirjoihin kirjoittelutaitoiset tulivat lähinnä kaupunkien varakkaammasta väestönosasta, samoin kuin sellaiset käsitykset, joiden mukaan kirjoittajan henkisestä tilasta voidaan päätellä yhtä ja toista vaikkapa hänen käyttämiensä, kenties hyvinkin sattumanvaraisten ja toisista yhteyksistä omaksuttujen kielikuvien perusteella. Otos on siis erittäin valikoitu, väistämättä. Toisaalta Siltala tuntuu riviensä välissä normittavan oikeaa (ja vääristynyttä) suhtautumista äitiyteen, seksuaalisuuteen jnpp. nykyajan normien mukaan. Ehkäpä tulevaisuuden psykohistorioitsijat tulevat huomaamaan Sisällissodan psykohistorian hyvinkin valaisevaksi kertomaan jotakin 2000-luvun alun Suomen henkisestä tilasta?

Toisinaan tekstiä tulee luettua ainoastaan Siltalan valikoimista sitaateista poimimien lihavointien kautta, eräänlaisena sekavan kömpelönä, mutta ehkäpä Siltalan sieluntilaa paljastavana eroottisena(kin) runoutena, tyyliin

elämää antava ja kasvattava voima
mahtava mamma, hellällä äidillä vitsa
lasta
puinen neitsyt Maarian kuva
hameen alla teräviä neuloja
pieniä veitsenteriä
rakkauden syleilyssä

Mutta kyllä Siltala onnistuu kaivamaan laajasta aineistostaan esille myös aidosti kiinnostavia näkökulmia. Olen tähän asti olettanut Jussi Halla-ahon blogitekstien olevan enimmäkseen tämän eteläslaavilaisten kielten tutkijan suomentamia ja lokalisoimia katkelmia serbialaisesta sotapropagandasta Jugoslavian hajoamissodan ajoilta. Siltalan suomentamien sitaattien perusteella myös vuoden 1918 Hufvudstadsbladet saattaa toimia pyhän vihan lähteenä: sama kaiku on lauseiden.

Siltalan kiinnostus seksuaalisuuteen saa hänet korostamaan molempien osapuolten vastapuolelle tekemää seksuaalista väkivaltaa ja ihmettelemään valkoisen puolen punaisia naistaistelijoita (ja sellaiseksi epäiltyjä) kohtaan tuntemaa mieletöntä vihaa. Mielenkiintoinen on erityisesti valkoisella puolella sodan jälkeen virinnyt ilmeisen hurmioitunut lapsisotilaiden ihannointi: merkittävä osa valkoisen(kin) puolen taistelijoista oli 10–20-vuotiaita koululaisia. Olen viime aikoina pohdiskellut ajatusta sodasta eräänlaisena jälkiaborttina, jossa yhteiskunnan tarpeettomimmaksi koettu väestönosa – nuoret miehet – lähetetään kuolemaan ennen lisääntymistään, koska maatalouteen siirtymisen jälkeen heitä ei ole voitu lähettää kuolemaan pitkille metsästysretkille, pois yhteisön piiristä, joka sekin on ollut arvostettua ja ihailtua toimintaa juuri siksi, että eniten ihailua ja huomiota kaipaavasta porukasta päästäisiin tällä vapaaehtoismenetelmällä eroon: ”Nuorukaisen kuolla kuuluu.”