Kategoria: reilu peli

Kohautus

Ayn Randin Atlas Shrugged (1957) on niitä romaaneja, joista monilla on mielipide jo ennen sen lukemista. Minulla oli ja, hykerryttävästi, myös Tree Lobsters -sarjakuvalla oli juuri eilen, kun sain lähes tuhatsatasivuisen tiiliskiven luettua loppuun.

Useimmat myös tuntevat kirjan perusjuonen: Joukko teollisuuden johtohahmoja, omien alojensa huippuyksilöitä, kyllästyy lopullisesti siihen kuinka yhteiskunta imee heidän vertaan verottamalla, vaatimalla heitä antamaan oman panoksensa yleiseen hyvinvointiin ja arvostelemalla heidän ahneuttaan. He pakkaavat kamansa ja katoavat tästä maailmasta. Yhteiskunta luhistuu ja rahvaalle tulee todella ikävä rakkaita teollisuuspamppujaan ja näiden ankaraa oikeudenmukaisuutta.

Kirjaa lukiessa tuli muutaman kerran pohdittua, että Ayn Randin (alkuaan Alisa Zinojevna Rosenbaum, 1905–82) venäläisyys näkyy siinä, millaisen sivumäärän hän käyttää rakenteeltaan ja käänteiltään suhteellisen yksinkertaisen tarinan kertomiseen. Tarinalla ei ole minnekään kiire, keskeiset aatteelliset pointit tehdään selväksi moneen kertaan, monin sanamuodoin. Rand ei kuitenkaan pysty tekemään itäeurooppalaisen kirjallisen perinteen siirtämisestä angloamerikkalaiseen kirjalliseen ympäristöön samanlaista kielellistä ja ilmaisullista helmeä kuin hänen eräänlainen kohtalotoverinsa, puolalaissyntyinen Joseph Conrad (Józef Teodor Konrad Korzeniowski, 1857–1921). Randin ilmaisu näyttää kiusallisesti juuri sellaiselta pökkelömäiseltä ei-äidinkieleltä, mitä minäkin huomaan kirjoittavani silloin jos yritän kirjoittaa kaunokirjallisuutta englanniksi.

Atlas Shrugged sijoittuu maailmaan, joka ensivilkaisulla muistuttaa hyvinkin paljon 1950-luvun Yhdysvaltoja. Toiseen maailmansotaan ei viitata, mutta muun maailman valtiot ovat yksi kerrallaan muuttuneet omaisuuksia kansallistaneiksi ”kansanvaltioiksi” (”People’s States”), joita yksityisyritteliäisyyden viimeinen linnake Yhdysvallat joutuu jatkuvasti tukemaan sekä rahallisesti että aineellisesti. Yhdysvalloissakin on paineita kehittää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja estää teollisuusväen jatkuva rikastuminen, ja vähitellen sosiaalista vastuuntuntoa ajavat ”ryöstäjät” (”looters”) saavat yhä vankemman niskalenkin rikkaimmistosta. Henkisesti nujerrettuja yrittäjiä painostetaan ruotuun lainsäädännön ja juonittelun avulla. Osa murtuu ja mukautuu, osa tekee itsemurhan, osa katoaa. Pahimmillaan heitä painostetaan suorana radioituihin julkisiin omien erheidensä tunnustuksiin, ja näistä synkeistä vainon hetkistä tulevat vahvasti mieleen kirjan julkaisuajan rajut Joseph McCarthyn johtamat ”kommunistien” vainot. Niin, ja tietenkin myöhemmät kommunisti-Kiinan ”itsekritiikit”.

Mutta pelko pois: yrittäjillä on myös puolustajansa. Myyttinen merirosvo Ragnar Danneskjöld kulkee maailman meriä korjaamassa Robin Hoodin vääryyksiä: hän ottaa ahneilta ja kateellisilta köyhiltä ja antaa ahkerille rikkaille. Hän ei ryöstä yritysten toisilleen lähettämiä lasteja (jos niistä on maksettu käypä hinta), ainoastaan verovaroin kustannettuja avustuslähetyksiä. Toisaalla salaperäinen yleisnero John Galt luo muutamien hengenheimolaistensa kanssa uuden Atlantiksen, salaisen maailman, jonne sosiaalisesta painostuksesta tarpeekseen saaneet yrittäjät voivat paeta elämään ihmisarvoista elämää, jossa työstä maksetaan kunnon korvaus ja ”antaa” on kirosana.

Randin romaanin yrittäjäkuva on kiinnostava. Kirjan sankarit eivät ole mitään Hankenin kasvatteja. Randin maailmassa teräsmiljonäärin ura alkaa siitä, että hän menee kuusitoistavuotiaana työhön kaivokseen, ylenee siellä tehtävästä toiseen älynsä ja ajattelukykynsä turvin, kunnes hän omistaa omaa nimeä kantavan yrityksen, joka tuottaa parasta, mitä alalla voidaan tarjota. Laatu ja uudet keksinnöt ovat päämäärä, liikevoitot ja rikkaus oikeudenmukainen seuraus tämän päämäärän määrätietoisesta tavoittelusta. Osakekauppaan ja pörssiin viitattin muistaakseni yhden ainoan kerran koko kirjassa, mutta muuten tehtiin selväksi, että hyvät omistavat itse ja yksin omat yhtiönsä, joissa heillä on – tai heillä pitäisi olla – täydellinen itsemääräämisoikeus. Tätä oikeutta kunnioittavat myös heidän työntekijänsä – parhaat työntekijänsä – jotka itsekin pyrkivät aina parhaaseen laatuun ja saavat työstään arvoisensa palkan. Muunlaisia työntekijöitä ei kauaa katsella, ennen kuin valtio painostaa palkkaamaan kaikkea mahdollista roskaväkeä tuhoamaan tuottavuutta.

Sijoittajien puuttuminen kirjan maailmasta on hyvin merkittävää. Kirjan hyvien puolella on myös pankkiiri, mutta ”Midas” Mulligan ei sijoita, vaan lainaa rahaa – toki hyvällä korolla, jonka ansiosta hän tienaa sievoiset tulot. Hän valikoi lainojensa vastaanottajiksi niiden arvoisia miehiä, mutta ei tunnu olevan kiinnostunut ostamaan rahoillaan vaikutusvaltaa heidän tekemisiinsä. Kunhan maksavat velkansa ja korkonsa ajallaan. Itselleni tulee vahva vaikutelma, että ainakin tämän kirjan maailmassa Rand laskee sijoittajat ja muut yrittäjien päätösvaltaan vaikuttamaan pyrkivät tahot – oli heidän motiivinsa sitten pikavoittojen saaminen toisten työstä, kateus tai vallanhimo – samaan ryöstäjien kategoriaan kuin hyväntekeväisyysjärjestöt, verottajat, sosiaalitukien varassa elävät ja muut loiset.

Tämän kirjan Yhdysvalloissa ei myöskään tunnu olevan vaaleja, kansanedustuslaitosta tai demokratiaa. Asioista päättää ”Washington”, pieni klikki viranomaisia, pari yliopistomiestä ja monopoliasemiin pyrkiviä teollisuuspamppuja, jotka pyrkivät viranomaistoimin saamaan markkinoilta ne oman alansa yrittäjät, jotka toimivat heidän turvonneita ja tehottomia firmojaan tehokkaammin, tuottavammin ja innovatiivisemmin. Kirjan erään päähenkilön kehittämä kevyt, luja ja kestävä ”Rearden-metalli” pyritään kieltämään, koska tällainen keksintö vaikeuttaisi muiden terästehtaiden kilpailuedellytyksiä (ts. sisäpiiriläisteollisuuspampun oman teräskonsernin voitonsaantia). Aivan niin, yrittäjän pahin vihollinen ei Randin mielestä olekaan mikään sosiaalitantta, vaan rikkaampi, ahneempi, vallanhimoisempi ja paremmin vallan sisäpiireissä pujotteleva toinen yrittäjä.

Atlas Shrugged on eräänlainen vaihtoehtohistoria: siinä Yhdysvallat on neitseellisen tyhjään maahan perustettu valtio, jonka maata tai luonnonvaroja ei ole ryöstetty tai huijattu keneltäkään, minkä lisäksi sen nyky-Yhdysvallat poikkeaa melkoisesti 1950-luvun todellisesta valtiosta. Tavallaan se on myös tieteiskirjallisuutta, sillä siinä esiintyy useitakin fantastisia keksintöjä, joita joko sankarit käyttävät hyvään tai ryöstäjät käyttävät pahaan. Monessakin kohtaa mieleen tuli kuitenkin J. R. R. Tolkienin jonkin verran lyhkäisempi ja tiiviimmin kirjoitettu fantasiaseikkailu Taru Sormusten herrasta. Myös Randilla hyvien ja pahojen raja on perin jyrkkä eikä sen yli juuri kukaan pääse kulkemaan. Myös Randilla hyvyys ja pahuus erottuvat jo olemuksesta. Myös Randilla on mielessään ihanne täydellisestä, hyvästä elämästä, jota kaikkien tulee tavoitella. Myös Randilla pahat tuntuvat olevan niskan päällä, ja pieni hyvien joukko joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan nokkeluudella, älyllä ja – sitten kuitenkin loppujen lopuksi – rakkaudella toisiaan kohtaan. Myös Randilla on oikeastaan alusta alkaen selvää, että hyvien on pakko lopulta voittaa.

Randin henkilöhahmot eivät kuitenkaan kehity kirjan noin kymmenen tapahtumavuoden aikana yhtä radikaalisti kuin Tolkienilla: Randin hahmot olivat oikeassa alun alkaenkin, miksi heidän pitäisi kehittyä? Rand myös jättää lopputulosta enemmän auki: kirjan päättyessä sankarit ovat vasta valmistautumassa potkaisemaan pahojen itse huteroittamaa korttitaloa nurin. Randin kirjallisen dynamiikan taju on sitä paitsi melkoisesti Tolkienia heikompi. Atlas Shruggedin kuuluisa huipentuma on yli kuusikymmentäsivuinen radiopuhe – ei lainkaan huono puhe sinänsä, se summaa ihan hyvin kirjan keskeisiä filosofisia pointteja, mutta aika raskas vuodatus silti – jota kohta seuraa amerikkalaisen elokuvakäsikirjoittajankin (Randin palkkatyö) tekemäksi jotakuinkin korni ja ennalta arvattava tulitaistelu.

Tolkienista Rand poikkeaa myös sukulaisuuden halveksunnassaan: Atlas Shruggedin päähenkilöistä vain parilla on (eläviä) perheenjäseniä, ja he ovat järjestään roistoja.  Fountainheadin lailla lasten tekeminen tai saaminen ei mitenkään liity päähenkilöiden elämään. Kyllähän he sängyssä sentään vehtaavat, kuka mistäkin syystä kenenkäkin kanssa. Tällä kertaa Rand ei ihannoi raiskausta kuten Fountainheadissa, mutta valtapeli on nytkin keskeinen seksin motiivi.

Atlas Shrugged sisältää myös vakavan varoituksen niille, jotka ihailevat, tukevat ja kannustavat huippuyksilöitä, mutta joita ei itseään sellaiseksi jostakin syystä lasketa. Kirjan ainoa naispuolinen päähenkilö Dagny Taggart pääsee itsestään selvästi huippuyksilöiden salaiseen Atlantikseen, mutta hänen uskollinen, rakastava, ahkera ja kyvykäs avustajansa, lapsuudenystävä Eddie Willers jätetään Arizonan aavikolle makaamaan kiskoille rikkinäisen veturin eteen. Ei hänestä ole väliä, huippuyksilöt eivät enää tarvitse häntä.

Olin ennen tämän kirjan lukemista vakaasti sitä mieltä, että Ayn Randia pitäisi suomentaa: olisi hyvä että hänen ajatuksiinsa olisi helpompi tutustua, ei siksi että olisin niiden kanssa samaa mieltä, vaan siksi että en ole niiden kanssa samaa mieltä. Monista hyvistäkin havainnoistaan huolimatta Ayn Rand on lapsellinen, todellisuudelle ja ihmisluonnolle vieras idealisti* ja olisi hyvä, että asia tulisi selväksi laajemmalle yleisölle myös Suomessa. Hänen oma tekstinsä tekee asian erinomaisen hyvin selväksi. Niin, olen edelleenkin sitä mieltä että Ayn Randia pitäisi suomentaa.**

___

* Tämä tietysti näkyi hänen omassa elämässään. Hän kyllä yritti elää ihanteidensa mukaan, mutta varakkaista faneista huolimatta ei koskaan tienannut suuria tuloja. Hän ei uskonut viranomaisten varoituksiin tupakanpolton terveysvaaroista, mutta sai keuhkosyövän. Ystävien painostuksesta hän lopulta myöntyi kirjautumaan verovaroin ylläpidettyyn Medicare-järjestelmään saadakseen hoitoa, johon hänellä ei olisi muuten ollut rahaa.
** Vaikka tarkoitus onkin suomentaa, ei sumentaa eikä somentaa – kuten sanonta kuuluu – hyvin toimitettu suomennos olisi kielitaitoisellekin luultavasti miellyttävämpää luettavaa kun Ayn Randin tökköenglanti.

 

Hyvä uutinen II

Lauantaiseen bloggaukseen liittyen vielä: Lasten ja nuorten vähäisempi kiinnostus huippu-urheilua kohtaan saattaa hyvin johtua siitä, että kunnianhimoisilla – mitä sillä sitten tarkoitetaankin – on demokraattisehkossa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa muitakin tapoja ja teitä päteä. Esimerkiksi opiskella.

Kilpa- ja huippu-urheilun merkitys yksilön sosiaalisen aseman kannalta on suurin yhteiskunnissa, joissa on vaikeaa tai mahdotonta nousta muuten köyhyydestä (laillisin keinoin, siis). Mitä suuremmat tuloerot, mitä suurempi köyhällistö, mitä maksullisemmat opiskelumahdollisuudet, sitä todennäköisempää että nousukkaat ovat rahansa tienanneet nimenomaan urheilemalla. Näissä tapauksissa voittamisen nälkä voi olla hyvinkin konkreettinen tunne. Niille harvoille, jotka kykenevät yrittämään köyhyydestä pyristelyä edes tällä keinolla.

No, EK ja sen poliittinen siipi Kokoomus pyrkivät tietysti tekemään parhaansa Suomen saamiseksi takaisin tällaiseksi urheilumahdiksi.

Hyvä uutinen

Kilpaurheilun asiantuntija on huolissaan: ”Nykylapsi on liian laiska huippu-urheilijaksi?”, uutisoi YLE.

Huippu-urheilijoita kaivattiin lapsista siihenkin aikaan kun minä kouluani kävin. ”Pesäpalloa ei oikeastaan kannattaisi koulussa pelata, kun siinä ei voi edetä Suomea laajemmille kilpakentille”, totesi koulumme jumppamaikka toiselle, joka nyökytteli myöntymyksen merkiksi. Se tiivisti koulun urheilutuntien tarkoituksen: Ne ovat kykyjenetsintätilaisuuksia, eivät suinkaan mitään meidän tavallisten tallaajien elämäntapoihin vaikuttamista. Tätä korosti myös opettajamme käsitys talviurheilusta. Hän oli jääkiekkovalmentaja ja suomenmestaruustason kiekkoilija, eikä hänelle muita talviurheilulajeja ollut olemassakaan. Ne, jotka eivät pitäneet lätkästä, mahtuneet joukkueisiin, pärjänneet luistimilla tai joiden perheillä ei ollut varaa hommata kasvavaan jalkaan joka vuosi (siihen aikaan käytettynäkin kalliita) hokkareita, saivat viettää liikuntatunnit kävelemällä lumihangessa kaukalon ympäri sillä aikaa kun muut pelasivat.

Tällainen urheilu- ja liikuntakasvatus synnytti minulle vuosikymmenien inhon kaikkea järjestettyä liikuntatoimintaa kohtaan.* En ole totisesti ainoa. Ilmeisesti koululiikunnan tilanne on nykyään parempi. Ehkäpä nykylapset tosiaan löytävät koululiikunnan kautta yhdessä liikkumisen riemun, sen jonka itse olen löytänyt vasta päälle nelikymppisenä taiji-tuntien myötä. Ehkä koululiikunta tosiaan ohjaa ihmisiä liikkumaan eikä ihannoimaan liikkumisen katselemista tai liikunnallisia huippuyksilöitä, jollaisia heistä itsestään ei tullutkaan ja joiden takia heidän liikkumisellaan ei ollut sitten loppujen lopuksi niin väliä.

Kansalliskiihkoilun ja muun sairaan nationalistismin ohella tärkein peruste mättää veronmaksajien varoja kilpaurheiluun ja kilpaurheilutulosten välittämiseen** on perinteisesti ollut, että näin innostetaan kansalaisia – etenkin nuoria – liikkumaan, huolehtimaan kunnostaan, vähentämään kansanterveydelle koituvia kustannuksia ja niin edelleen. Näin meitä on aina opetettu, mutta jos jollakulla teistä, lukuisat lukijani, on tietoja todellisista tutkimuksista jotka oikeasti osoittavat kilpaurheilun seuraamisen innostavan kilpaurheiluyleisöä huolehtimaan kunnostaan, otan mielelläni vastaan linkkejä. Tiedän vain kuulleeni uutisen, jonka mukaan lontoolaiset liikunta-alan yrittäjät olivat perin pettyneitä Lontoon olympiakisoihin, jotka eivät tuoneet saleille lainkaan uusia kuntoilijoita.

Niin kauan kuin ollaan ”kaikkihan sen tietävät” -tasolla, voi aivan yhtä hyvin väittää, että kilpaurheilun seuraaminen ja kilpaurheilutarjonnan lisääntyminen ovat keskeisiä tekijöitä länsimaisen lihavuusepidemian pahenemisessa, sillä ne lisäävät rasvaisen ja sokerisen roskaruoan sekä alkoholin kulutusta. Vai milloin olette käyneet urheilutapahtumassa tai -rakennuksessa, jossa on ollut tarjolla terveellistä, vähärasvaista, ravitsemuksellisesti tasapainoista ruokaa?

Viime vuosiin asti urheilijat, heidän valmentajansa sekä urheiluvälineet on kuvissa ja televisiolähetyksessä kiedottu mainoksiin, joissa kehoitetaan katsojaa juomaan alkoholia ja polttamaan tupakkaa. Pienet lapsetkin ovat tienneet, että polkupyöristä, leikkiautoista ja päällysvaatteista saa sporttisempia kiinnittämällä niihin tupakki- ja kaljamainoksia. Tämä on, onneksi, vähentynyt tiukentuneiden mainoslainsäädäntöjen ansiosta.

Kilpaurheilun ja terveiden elintapojen yhteys lienee muutenkin pelkkä vaarallinen myytti. Viime päivien Lance Armstrong -uutisointi on tästä hyvä todiste. Tärkeintä on voittaa keinolla millä hyvänsä, rehellisyys ja omasta (tai muiden) terveydestä huolehtiminen on toisarvoista. Lienevätkö nallewahlroosit ja kumppanit olleet lapsena mitenkä innokkaita kilpaurheilun katsojia?

Ehkä huippu-urheilusta kieltäytyvät lapset ovat vain järkevämpiä kuin vanhempiensa sukupolvi. Ehkä kasvavassa polvessa on vähemmän mielisairaaseen huippuyksilöpalvontaan lankeavia ääliöitä, ja enemmän niitä jotka tajuavat että fyysinen tekeminen on mukavaa, mieltä ja sielua elvyttävää puuhaa ja että porukassa on mukava olla ja toimia kilpailematta(kin).

Onhan kilpaurheilu sinänsä, parhaimmillaan, hyvinkin erinomaista ja jännittävää viihdettä. En kyllä keksi mitään järkevää syytä, miksi meidän veronmaksajien pitäisi sitä rahoittaa yhtään enempää kuin, no vaikkapa Big Brotheria.

___

* Mutta en voi kuitenkaan syyttää lihavuudestani pelkästään koululiikunnan huonoutta, en tietenkään. Kyllä siihen pahin syypää tuijottaa ihan normaaliin tapaan peilistä joka aamu. Mutta olisi ollut ihan hyvä löytää säännöllisen liikkumisen ilo vähän aikaisemminkin, niiden pitkien kävelyretkien lisäksi joita olen harrastanut koko ikäni.
** Kuten Yleisradiossa pitkään työskennellyt isäni totesi moneen kertaan, kaikki uusi ja kallis tekniikka tuli taloon aina ensimmäiseksi urheilutoimituksille. Voi tietysti olla, että ilman urheilua niitä ei olisi tullut ollenkaan, mutta ehkä rahat olisivat säästyneet sitten mielekkäämpiin asioihin?

 

Lainaa vain

Sanasto ry:n avulla kirjailijoille jaettavat lainauskorvaukset jaksavat puhuttaa. Viime päivinä asiasta on puhunut muun muassa Maaria Pääjärvi, joka jokunen vuosi sitten kirjoitti minusta vallan mainion artikkelin Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita -teokseen. Tässä mitä nyt kirjoitan, on pitkälti samoja asioita mitä kirjoitin hänen bloggauksensa kommenttiosioon.

Monia tuntuu hiertävän perin pahasti ajatus, että muutenkin menestyvät kirjailijat saavat myös eniten lainauskorvauksia, koska heidän teoksiaan lainataan eniten, tietenkin. Ihan näin yksinkertaisesti asia ei mene. Tokihan hyvin myyvät ja/tai muuten huomiota saaneet kirjailijat herättävät myös kirjastonkäyttäjien kiinnostuksen, mutta koska kirjastoihin ei osteta rajattomia määriä tähtikirjailijoiden(kaan) teoksia, lainausmäärien ero tasoittunee jonkin verran, ehkä paljonkin, vähemmän myyvien kirjailijoiden hyväksi.* Enkä suostu ilman vankkaa tilastotietoa uskomaan muutenkaan, että myyntimäärät ja lainausmäärät korrelloisivat keskenään täysin yksioikoiseksi. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi… ööö… vaikkapa sellaista vähälevikkisehköä genrekirjailijaa kuin J. Pekka Mäkelä, jonka teoksia ei totisesti ole nähty missään Mitä Suomi lukee (pikemminkin ”Mitä Suomi ostaa”) -listoilla. Samainen Mäkelä kuitenkin huomasi kuuluvansa siihen 9,5 prosentin kultalusikkaeliittikirjailijaporukkaan, joka sai viime Sanasto-tilityksessä lainauskorvauksia (juuri ja juuri) yli tuhat euroa.

Tätä selittää tietysti, ainakin pieneltä osalta, myös se, että kyseinen genrekirjailija sattuu olemaan myös, ja päätoimeltaan, kirjallisuuden suomentaja. Kirjailijoiden  kirjojensa tekemisestä saamat tulot – pienet tai suuret – koostuvat (lainauskorvauksen ohella) kirjan myynnin mukaan tilitettävistä myyntipalkkioista, joista osa ehkä maksetaan etukäteen ennakkona. Näin hyvin myyvä kirjailija tienaa enemmän kuin huonosti myyvä kirjailija. Suomentajan palkkio on normaalisti kertasumma, joka maksetaan käännöksen luovuttamisen jälkeen ja joka määräytyy suomennoksen merkkimäärän ja kustantajan kanssa sovitun merkkipalkkion** tulona. Siinä se, myi suomennos sitten hyvin tai huonosti. Lainauskorvausta maksetaan suomentajille kuitenkin samalla laskutavalla kuin kirjailijoille: mitä enemmän lainoja rekisteröityy, sitä enemmän senttejä saa myös kääntäjä.

Lainauskorvauksilla on myös paljon pidempi häntä kuin kirjamyynnillä (yleensä). Monet isot kustantamot ovat ottaneet turhankin tosissaan löysät puheet siitä kuinka kirja elää vain neljännesvuosisadan ja makuloivat (eli hävittävät) kaikki kappaleet varastoistaan viimeistään parin vuoden kuluessa.*** Sen jälkeen niitä löytyy enää divareista (joiden myynti ei tuota tekijöille latiakaan) ja kirjastoista (josta saa edes sen pienen lainauskorvauksen). Tämä pelaa juuri pienilevikkisen kirjallisuuden pussiin, sillä sen myynti ei perustu mainostuksen ja mediahaastattelujen hypettämään neljännesvuoteen kirjamessuista jouluun, vaan sana kulkee lukijalta toiselle, hitaasti mutta varmasti, mahdollisesti monen vuoden mittaan. Vaikka kustantaja pitäisikin kirjaa saatavana, kirjailijan palkkio määräytyy myyntihinnan mukaan, joten myöhempien aikojen alemyynnistä saa ainoastaan alepalkkioita. Lainauskorvauksen taso yhtä lainaa kohden on sama päivän hitillä ja neljäkymmentä vuotta vanhalla omakustanteella.

En siis paheksu Pääjärven lailla lainauskorvauksia, vaikka en saakaan niitä kymppitonneja kuten (ehkä) joku yksittäinen kirjailija (kenties) saa. Minun tuloillani tuhatlappunenkin on iso raha. Se antaa osaltaan vähän paremmat mahdollisuudet pitää vuoden–parin välein muutaman kuukauden palkattomia kausia omien romaanien kirjoittamiseen. Jos lainauskorvauksia saataisiin hilattua vähän lähemmäs muiden Pohjoismaiden tasoa – mihin Suomi on itse asiassa sitoutunutkin, sopimusten noudattaminen tuntuu vain olevan kovin vaikeaa – tilanne paranisi entisestään, myös tällaisella vähälevikkisellä kirjailijalla.

En myöskään keksi mitään syytä paheksua sitä, jos joku (kaupallisesti) menestyvämpi kirjailija sattuu (edes jonakin vuonna) saamaan minua paljon isompia lainauskorvauksia. Minusta on oikein mukava ajatella, että näinkin pienellä kielialueella edes joku kykenee oikeasti tienaamaan hyvin kirjallisuuden kirjoittamisella – pidin sitten itse kyseisen kirjailijan teoksista tai en – että kirjojen kirjoittaminen voi olla muutakin kuin vain kallis ja aikaavievä harrastus.****

___

* Myyntimenestyskirjailijoiden tuotantoa ostetaan myös huomattavasti enemmän lahjoiksi kuin vähälevikkisempää kirjallisuutta – ne ovat tavallaan varmoja nakkeja niille lahjoittajille, jotka eivät välttämättä tunne lahjan saajan makua tai tuntevat maun mutta eivät tiedä ko. kirjallisuuden alueesta mitään. Veikkaisin käsivaralta, että Hirvisaari–Oksanen–Tervo–jnpp. -akselin kirjailijoiden myynnistä kolmannes, ehkä jopa puolet, on ostettu lahjoiksi. Tuskin kukaan lainaa kirjoja lahjaksi, vaan lainaksi halutaan sitä mitä itseä kiinnostaa. Tämäkin saattaa vähentää hittikirjailijoiden lainauskorvausosuutta.
** Tyypillisesti 11–15 euroa per tuhat aakkosnumeerista merkkiä. Olen kaksi kertaa allekirjoittanut käännössopimuksen, johon sisältyy lisäpalkkio siinä tapauksessa että kirja myy tietyn, kohtuullisen suuren kappalemäärän. Toisessa tapauksessa (esikoiskäännökseni, Christopher Sandfordin Kurt Cobain) lisäpalkkio tuli maksuun monta vuotta myöhemmin, kun löysin sopimuksen paperien seasta ja muistin kokonaan unohtamani lisäpalkkiopykälän. Toinen tapaus on vielä julkaisematta, mutta olen sen suhteen kohtuuoptimistinen. Olen kerran ehdottanut kustantajalle, että voisin tehdä suomennoksen riskipalkkiolla, eli niin että saisin (pienen) prosenttiosuuden myynnistä: kyseessä oli (ja on edelleenkin) mielestäni erittäin suomentamisen arvoinen elämäkerta. Kustantaja kuitenkin kieltäytyi, enkä ole kuullut että tällaisiin ideoihin olisi muuallakaan suostuttu.
*** Esimerkiksi isäni Juhani Mäkelän kirjoja ei tietääkseni kustantajalla ole myytävänä. Kirjastoissa kyllä. Tämän kirjailijaperikunnan – kuten luultavasti useimpien kirjailijaperikuntien – saamat myyntipalkkiot ovat puhdasta nollaa. Jahka pitkään venynyt ja vanunut kuolinpesä saadaan lopultakin setvittyä, perikunnalle saattaa muutama satalappunen kuitenkin pudota.
**** Ja minä sentään olen aika julmetun nopea kirjoittamaan niitä kirjoja. Silti kolmeensataan sivuun menee useampi kuukausi täyspäiväistä työtä.

Alfredin mallin mukaan

Tulin jostakin syystä vilkaisseeksi vanhan blogin ensimmäisiä kirjoituksia ja huomasin paljastaneeni tulevan kirjailijan pikaisen piipahduksen omassa esikoisromaanissaan. En muistanutkaan asiasta maininneeni, mutta olen epäilemättä kirjoittanut molempiin blogeihin uusina asioina kaikenlaista, mitä olen ennenkin kirjoittanut jompaankumpaan blogiin. Joutunette kestämään sellaista hatarapäisyyttä jatkossakin.

Olin itsenäni mukana myös Nedujen ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa, siinä jossa kirja alkoi Jolle Peltolan muusikkoelämäkertana, jonka Jolle ikään kuin kaappaa jostakin elämäkerran sitaattikatkelmassa, ja jatkaa sitten oman tarinansa kertomista omilla ehdoillaan.*  Tämän kuvitteellisen muusikkoelämäkerran yksi haastateltava oli muuan kirjailija/suomentaja/amatöörimuusikko-Mäkelä, joka kertoi näkemistään Näädän ja Dystokion keikoista.

Taannoin istuessamme kollegoiden kanssa kirjallisuuden suomentajien jaoston kokouksen jatkoilla eräs tovereista kertoi vastikään lukeneensa Muurahaispuun ja arveli tunnistaneensa kirjasta minut. Myönsin. Olisikin ollut aika vaikeaa olla sortumatta itsensä sijoittamiseen romaaniin, joka tapahtuu muutaman sadan metrin päässä sieltä missä itse asuin lapsuudesta melkein parikymppiseksi, ja joka sivuaa muutenkin muutamaa omaa elämänvaihettani. Kyse ei ole silti missään mielessä minkäänlaisesta ”avainromaanista”: Kari Lännenheimon dysfunktionaalinen perhe ei ole oma tai kenenkään tuttavanikaan kotoa. Eihän meillä ollut punaista cockerspanieliakaan, enkä muista että kenelläkään tuttavallakaan olisi ollut (mustavalkoisia kyllä parin kaverin perheellä). En ole ainakaan vielä kokenut minkäänlaista tarvetta tai halua avainromaanien kirjoittamiseen, ja ajatus tuntuu kaiken kaikkiaan vähän moraalittomalta.**

Ei, en aio järjestää minkäänlaista ”tunnista jPekka” -kilpailua. Minusta ei tarvitse tietää kovinkaan paljoa tietääkseen, kenestä ohimennen piipahtavasta tyypistä on kyse.

Saatan piipahdella kirjoissani toistekin. Jos tulee tilaisuus. Ja kiusaus.

Samaisessa varhaisessa blogahduksessani pohdin Alshainin Vera Poitakin hahmoa ja kerroin, että minulla oli aikeita kertoa hänestä lisää myöhemmissä Alshainin maailmaan sijoittuvissa kirjoissa. Niin onkin, edelleen. Varhaisissa Paluun kaavailuissa Vera olisi ollut hyvinkin merkittävässä osassa, mutta sitten tuli tarpeelliseksi pistää kirjan rakenne ja tapahtumat remonttiin, ja kävi niin, että Veran runsas mukanaolo tässä kirjassa – sellaisessa roolossa kuin hänelle olen ajatellut – ei oikein olisi ajallisesti mahdollista, tai muutenkaan. Mutta kyllä hänestä vielä kuullaan, jos saan kirjoitettua lisää tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja.***

Muuan toinen Alshainin henkilö kyllä on käväisemässä tässäkin kirjassa. Ehkäpä joku toinenkin. Vielä riittää kirjoittamattomia sivuja.

*

Siitäpä tulikin mieleeni: Käydessäni 1990-luvulla teoreettisen filosofian laudaturseminaarissa ryhmässä istui hyvin nuoren ja ujon oloinen poika, joka tuntui olevan seminaarin vetäjälle varsin tuttu. Toisin kuin minä hän ilmeisesti sittemmin sai tehtyä tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa hänen oppiarvonsa oli jo siihen aikaan fil. yo (väit.), sillä tohtorinarvosta puuttuivat, laudaturseminaarin lisäksi, enää filosofian maisterin ja lisensiaatin sivuaineopinnot. Sittemmin nuoren miehen ura on edennyt vauhdikkaasti. Suomen Kuvalehden nettisivut tietävät kertoa, että hänelle maksettiin 700 000 euroa vastikään ilmestyneestä 157-sivuisesta Sinisestä kirjasta, joka on ilmaiseksi ladattavissa Valtioneuvoston nettisivuilta. Minun romaanini ovat keskimäärin kolmesataasivuisia, huomattavan paljon tiiviimpää tekstiä, enkä ole yhdestäkään saanut edes tuhatta euroa ennakkopalkkiona. Aikaa myötä myynneistä tulee muutama satanen lisää vuodessa – kaikista kirjoista yhteensä. Ja suunnilleen saman verran lainauskorvauksina.

Ai että minäkö kateellinen? No, ehkä vähän.**** Mutta onhan se mukava huomata, että edes joku tienaa hyvät massit humanistisellakin koulutustaustalla.

___

* Hauska idea, joka ei vain tuossa kokonaisuudessa sittenkään toiminut. Hmmm, taisin juuri muuten keksiä sopivan kirjaprojektin, jossa tuota voisi käyttää…
** Ai niin, olen tainnut todeta tämänkin joskus aikaisemmin.
*** Minulla on jotenkin pieni päähänpinttymä siitä, että jokaisesta kolmesta kirjoittamastani romaanista yhden pitäisi sijoittua Alshainiin. Kolmesta ensimmäisestä keskimmäinen on Alshain. Kolmesta seuraavasta viimeinen on Alshain. Tietysti, kun Alshain-kirja jakautui viiteen osaan, joista (melkein) jokaisessa on viisi lukua, voisi olla tieten sopivampaa, että jokaisesta viidestä kirjoittamastani romaanista yksi tapahtuu Alshainissa, mutta se venyttäisi suuruudenhullun viiden Alshain-romaanin suunnitelman valmistumista melkoisen pitkälle.
**** Voin tosin olla ylpeä siitä, että minulla on selvästikin huomattavasti parempi kustannustoimittaja ja oikolukijoita.

Kokoomusnuoriso kunnostautuu, osa n

En oikeastaan tule kirjoittaneeksi kovinkaan usein poliittisista aiheista, vaikka mieli tekisi. Yleensä joku muu ehtii ensin ja/tai napakammin. Esimerkiksi Pantterin puremia -blogin terävä Emilia Kukkala – hän, jota Matti Apunenkin pelkää niin paljon että yritti epätoivoisesti vähätellä tätä hiljaiseksi Hesarissa kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubakin tämänpäiväisistä eugeniikkapuheista.

Hyvät Kokoomuksen äänestäjät: tällaisia tyyppejä te äänestitte äänestäessänne ihan ketä tahansa Kokoomuksen listoilla olevaa ehdokasta. Nauttikaa.

Kirjamessu- ja vaalimuikkari!

Muistutanpa vain täältä Floridan Orlandosta, että ensi viikonloppuna Suomen Helsingissä pidetään kirjamessut. Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla 7s60 on torstaista sunnuntaihin tavattavissa scifiä ja fantasiaa työstäviä suomentajia, joista osa suomentaa, perinteiseen messutapaan, livenä.

Itse olen osastolla päivystämässä sunnuntai-iltapäivän päätteeksi kello 16–18, joten minunkin kanssani voi tulla juttelemaan. Yritän vastata järkeviä, jetlagista ja unenpuutteesta huolimatta…

*

Ja samana sunnuntaina on tietenkin (paitsi ns. normaaliaikaan siirtyminen myös) kunnallisvaalit. Käytä ääntäsi, ettei kukaan toinen pääse ratsastamaan sinun äänettömyydelläsi.