Kirjailija-suomentaja on saanut pidellä kädessä tuoreita hengentuotteitaan, ja lähtee juuri kohti Kaapelitehdasta ja Finnconia puhumaan niistä(kin).
Kategoria: ”Alshain”
Taidetuotteita
Kuulemma Alas on tullut painosta ja näyttää hyvältä. Epäilemättä pääsen itsekin opusta ihailemaan tässä lähipäivinä, sillä kirjaa pitäisi olla myynnissä Finnconissa. Finnconiin tulee myyntiin toinenkin tuote, jota ei välttämättä niin helposti muuten saakaan, ja sellaista pitelen juuri nyt kädessäni.
Aivan niin, kyseessä on ensimmäinen Studio Yrttimaa -levy, josta olen puhunut jo pitkään. Levyllä on yksitoista uutta ja vanhaa lauluani, vanhimmat 80-luvulta, tuoreimmat tältä keväältä, muutama sellainen kappale joita kuullaan perjantaina Pannuhallissa jossa olen lausumassa, laulamassa ja soittamassa baritonikitaraa, sekä jotakin aivan muuta. Otetaan esimerkiksi vaikka yhden sointukierron ihme nimeltä ”Hän kysyy”:
Monistutin levystä parinsadan kappaleen painoksen. Tarkoitus on saada jatkossa levyn musiikki myös nettilevykauppoihin niin että sitä voi ostaa vaikkapa iTunesista ja kuunnella Spotifyssa: tämä pieni painos konkreettisia levyjä jäänee ainoaksi, joten mahdollinen tuleva keräilyharvinaisuus kannattaa käydä hankkimassa Kaapelitehtaalta Finncon-infosta.
En ole ennen monistuttanut omaa musiikkiani edes tämänlaajuista painosta, ja tämä on ensimmäinen kerta kun lähetin kappaleeni ammattilaisen masteroitavaksi. Jaakko Viitalähde teki sen verran osaavaa työtä, että huomasin masteroituja raitoja kuunnellessani kuuntelevani omaa lauluääntäni ja omia kappaleitani ihan mielelläni. Ne kuulostivat oikealta levyltä. Tämän kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä mitä annoin ymmärtää jo Kotistudio– ja Oma studio -kirjoissa: kaiken muun voi äänitteelleen tehdä itse, mutta masterointivaiheessa kannattaa ehdottomasti luottaa vieraan korvaparin apuun.
Levyn parilla viimeksi äänitetyllä raidalla (jotka olivat perjantain settiin kuuluvat laulut ”Helsinki”, ”Vanhat & viisaat” sekä ”Sininen”) kuullaan muuten uusinta soitinlaiterakenteluprojektiani, joka on Uraltonen rakennussarjasta kolvattu ja koottu pieni mutta monipuolinen täysputkivahvistin.
Äänittäessä vehje oli vielä koteloton, mutta kuulosti jo silloin vallan mainiolta vehkeeltä, monipuolisemmalta ja sävykkäämmältä kuin tähän asti käyttämäni (runsaasti modifioitu) Fender Champion 600. Voin suositella Uraltone Juniorin kokoamista kaikille niille, joita kiinnostaa saada itselleen erinomainen ”boutique”-kitaravahvistin koti- ja äänityskäyttöön – ainakin niille, joilla niin sanotusti pysyy kolvi kädessä. Ihan aloittelijan juotteluprojekti tämä ei ole sekään takia, että kyse on sentään valtakunnanverkkoon liitettävästä laitteesta, jonka kotelon sisään tulee tuhti 250 voltin jännite. Huolellisuutta, varovaisuutta, tarkkaavaisuutta ja malttia tarvitaan paljon.
Sittemmin vahvistimen ja kaiutielementin ympärille on syntynyt myös tukeva, suojaava ja vanhahtavaa tyyliä tavoitteleva kotelointi.
(Noihin logoihin en ole kyllä tyytyväinen. Ajattelin että vekottimelle pitää antaa nimi- ja mallitunnus sekä sarjanumero siltä varalta että tarvittaisiin vakuutusyhtiötä tai poliisia, mutta aikaisemmin luotettavat siirtokuvaprintit eivät tällä kertaa suostuneetkaan kestämään lakkaa ja sen liuotinta. Hmm. Jos laittaisi päälle samanmuotoiset messinkilaatat, vaikka…)
Tilaisuus kiitokseen
Palasin juuri äsken Messilästä, Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta. Univelasta huolimatta mieli on tyytyväinen, Alas-romaanin ja muiden hankkeiden valmistuminen vähää aikaisemmin tekivät tästä oivan hetken viettää muutama päivä etäällä arkirutiineista, erinomaisessa seurassa, keskellä keskusteluja jotka tuulettivat parhaimmillaan päätä vallan mukavasti.
Itselleni tämänvuotisella kirjailijakokouksella oli vielä miellyttävä pikku lisäbonari. Minähän aloitin kirjojen kirjoittamisen suhteellisen myöhään, siitä huolimatta että olen jotakuinkin aina ”tiennyt”, että kirjoittaisin kirjoja. Aloitin monta jotka jäivät yleensä ensimmäiseen tai toiseen lukuun, usein siksi että tekstini, kerrontani vaikutti (jo) seuraavana päivänä lukiessa kököltä, kömpelöltä ja tylsältä.
Vähän yli kymmenen vuotta sitten olin päivätyökseni Likellä jonkinlaisena graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmänä, ja eräänä päivänä taitettavakseni päätyi Abilio Estevezin romaani Sinun on valtakunta (Tuyo es el Reino, suom. Sari Selander). Tapani mukaan luin tekstin taittaessani, ja jotenkin Estevezin tapa kertoa teki minuun vaikutuksen, aukaisi portin ja innoitti minua löytämään itselleni luontevan tavan kertoa tarinaa niin, että tulos näytä kökkökauhealta seuraavanakaan aamuna. Minun kertojahahmoni, ensimmäisen persoonan preesensissä puhuvat tyypit, ovat hyvin erilaisia ääniä mitä Estevez käyttää, mutta heitä ei luultavasti olisi kansien välissä ilman Estevezin tuottamaa innoitusta.
Tämän Messilän kokouksen yhteydessä minulla oli tilaisuus kiittää Abilio Esteveziä tästä tahattomasta avusta.
Vasemmalta oikealle: minä, Abilio Estevez, kirjailijakollega Sakari Kirjavainen (takana), suomentajakollega Jyrki Lappi-Seppälä.
Sinne menee
No niin. Olen juuri sähköpostitellut taittotiedostoja kustantamon graafikolle, joka käy ne vielä kerran läpi ja lähettää sitten painoon. Viime hetken korjauskierroksia on tehty kustannustoimittajan kanssa tälläkin viikolla pari, ja joka kerta on löytynyt ainakin jotakin korjattavaa. Niin käy aina, väistämättä. Valmiistakin kirjasta löytyy yleensä ainakin jokunen kämmi, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän.
Osallistuin monta vuotta sitten Eino Leinon seuran järjestämään keskustelutilaisuuteen, jossa muuan nimekäs kirjailija valitti katkerasti kirjoihinsa tehtyjä kammottavia kansikuvia. Minun silmääni hänen mukanaan tuomansa esimerkit olivat lähinnä oman aikansa tyypillisiä kansia tyypillisine kliseineen ja – nykykatsojan silmässä – herttaisen vanhentuneine olemuksineen, mutta en ollut lukenut niitä, joten en tiedä miten paljon ne todella olivat ristiriidassa sisällön kanssa tai veivät lukijan mielikuvia vääriin suuntiin. No, tunnetusti, minulla ei ole ollut tätä ongelmaa, koska useimpien kirjojeni kansikuvat ovat itse tekemiäni – varsinaisesta layoutista vastaavat ammattilaiset, mutta kuva on, enemmän tai vähemmän, minun tekosiani. Alas jatkaa sarjaa.
Pohjana on, kuten Alshainissakin, Digital Universe -ohjelmalla tehty kuva siitä miltä tähtitaivas näyttäisi Alshainia kiertävältä planeetalta käsin. Alshainissa kaksi kalliolla seisovaa ihmistä osoitti pientä ja vaatimattoman näköistä tähteä, joka on meidän Aurinkomme viidenkymmenen valovuoden päässä heistä. Tällä kertaa kuvassa nähdään auringonnousu ja aika jumalattoman pitkä ja solakka torni (noin 40 000 kilometrin korkuinen, jos haluatte tietää), molemmat keskeisissä osissa kirjassa.
Jollei ihmeitä satu, Alas on painettu Finnconiin mennessä, kuten oli tarkoituskin. Olen aina Alshainin tekemisestä alkaen ollut varma, että kirjoitan lisää tarinoita samaan maailmaan, ja päätin jo hyvin varhain, että kirjoitan tasan viisi itsenäistä Alshain-romaania. Kun minua pyydettiin conin kunniavieraaksi, syntyi ajatus tehdä kirja numero kaksi ilmestymään juuri silloin – osittain siksi, että muuten tuorein romaanini olisi ollut Muurahaispuu joka ei ole suoranaisesti scifiä ja spekulatiivista fiktiotakin vain lievähkösti. Muutamia kertoja kuluneen puolentoista vuoden aikana olen miettinyt, tuliko haukattua liian itsevarmasti liian iso pala, varsinkin kun kirjan rakenne – sitten kun sain sellaisen mietittyä kasaan – on vähän kimurantti ja epätavallinen. Mutta jotenkin vain kirja on syntynyt aikataulussaan, ongelmat ovat ratkenneet ja muutaman muun kirjan syntyprosessissa koettuja lamaannuksen hetkiä ei ole tullut. Toivotaan, että kirja ilahduttaa myös lukijoita.
Tänään kuulin myös, että alkuvuodesta, Alas-romaanin kirjoitustauolla, suomentamani Rage Against The Machine – Taistelu lavalla -bändihistoriikki on tullut painosta.
Vallin kautta nurkkaan
Eilen joukko kirjailijaliittolaisia kokoontui Elokuvasäätiön tiloihin Katajanokalle kuulemaan ajatuksia ja kokemuksia siitä kuinka kirjoista syntyy – tai on syntymättä – elokuvia. Kiinnostavaa keskustelua, vaikka kysymys ei ainakaan vielä ole ollut minun kohdallani mitenkään ajankohtainen: muutamakin Muurahaispuun lukenut on tosin kertonut osaavansa kuvitella tarinaa elokuvana ja kustannustoimittaja-Stella bongasi uudesta Alas-käsikirjoituksesta muutamia hyvinkin elokuvallisia kohtauksia, mutta eipä ole ehdoteltu enkä ole tyrkyttänyt. Enkä välttämättä oleta että tilanne muuttuu kovinkaan pian, ainakaan ellei kirjojani käännetä muille kielille. Star Wreckeistä ja Iron Skysta huolimatta Suomessa tunnutaan edelleenkin kuvittelevan, että kaikki arkirealismista poikkeava on kallista ja aikaavievää, vaikka asia alkaa olla päin vastoin: on paljon kalliimpaa aidata katualue kaupungin keskustasta päiväksi ja raahata sinne kymmenittäin hyväpalkkaista väkeä duuniin kuin antaa prosessorien hyristä keittiän nurkassa muutaman yön (tai viikon) ajan.
Elokuvan tekeminen on joka tapauksessa julmetun kallista ryhmätyötä. Sain asiasta itse konkreettisen esimerkin tammikuussa, kun olin avustajana tulevan, Tom of Finlandista kertovan näytelmäelokuvan teaseria tehdessä. Tämän kohtauksen Malmin lentokentän päärakennuksen aulassa tapahtuvan alkuosan kuvaamiseen kului viitisen tuntia: paikalla oli parinkymmenen avustajan lisäksi toistakymmentä elokuvan ammattilaista ja opiskelijaa:
.
(Minä vilahdan tuossa parikin kertaa, mutta en ehkä kovinkaan helposti havaittavasti.)
Yleensä varsin yksin teostaan puurtavan kirjailijan on hyvä muistaa, että ”ryhmätyö” tarkoittaa myös sitä, että kirjailijalla olen enää valtaa kirjansa tarinaan kuin korkeintaan yhtenä ryhmänsä jäsenenä. Jos ei arvele kestävänsä sitä, että luovuutensa lapsi täysi-ikäiseksi kasvettuaan päättääkin ihailla Saul Schubackia ja Björn Wahlroosia ja lähtee Hankeniin opiskelemaan rahoitusta, niin sanotusti, ei kirjan elokuvaoikeuksia kannata kerta kaikkiaan myydä. Silloin se ei ole sen arvoista.
Antoisan iltapäivän päätteeksi saimme katsella Marko Kilven romaaniin Elävien kirjoihin perustuvan elokuvan. Aki Louhimiehen ohjaama 8-pallo on saanut suitsutusta, eikä lainkaan aiheetta. Se on tumma, tehokas ja pelottavakin tarina yhden ihmisen räpistelystä kuilun pohjalta kohti (edes jonkinlaista) valoa. Päähenkilö Pike on vähän päälle parikymppinen, vankilasta juuri vapautunut entinen sekakäyttäjä – ja vajaan vuoden vanhan tyttövauvan äiti. Työttömän, köyhän yksinhuoltajan arki on on yksinäistä ja ankeaa, eikä asiaa auta että vanha, edelleen päätään sekoittava kaveripiiri vaikuttaa selvin päin tarkasteltuna täydellisiltä idiooteilta. Kuvioihin palaa myös vanha poikaystävä, jonka ansiosta Pike on tuomionsa saanut. Molemminpuolinen rakkaus ei ole kadonnut, mutta Lallin mukana kuvioihin tulee muutakin kuin rakkautta. Tarinan toisena puoliskona on vähän kliseinen huumetutkijakaksikko: Olli on juuri sairaslomalta palannut, puukotuksen jäljiltä pahoista PTSD-oireista kärsivä avioeroisä, Elias taolaisen arvoituksellinen vanha ja kokenut poliisi, joka toimii sivuhomminaan psykoterapeuttina.
Jessica Grabowsky tekee vaikuttavaa työtä pelkästään epämiellyttävistä vaihtoehdoista valitsemaan joutuvana Pikenä: hän onnistuu näyttämään, miten naurettavaa kymmenen vuotta narkannutta nuorta on kehottaa omahyväisesti vain nostamaan leuka pystyyn ja sanomaan ”ei” – silloinkin kun nuori itse haluaa joka solullaan päästä uudelleen elämään kiinni. Elias (Pirkka-Pekka Petelius) ja etenkin Olli (Mikko Leppilampi) jäävät aika ohuiksi hahmoiksi eikä Eliaksen kiinnostuksen syitä Piken tilanteeseen lopultakaan avata. Ajatus siitä että Olli pääsee peloistaan yli silkalla väkivallalla on kertakaikkisen typerä, lapsellinen ja naurettava. Samanlaisia poliisihahmoja on nähty niin monta, vaikka itse yleensä välttelenkin rikoselokuvia ja -sarjoja. (Osittain juuri näistä syistä.) Yhtä lailla hämmentäväksi jää Eero Ahon sinänsä hienosti tulkitsema Lalli: Muutamassa kohtauksessa hän ilmaisee hyvinkin selvästi haluavansa itsekin pakoon maailmastaan, mutta hän ei löydä ulospääsyä senkään vertaa kuin Pike – paitsi tienaamalla jumalattomasti rahaa haaveilluista rikoksista ja hankkimalla omakotitalon rantatontilta. Toisaalta Lalli näyttäytyy täysin psykopaattisena hahmona, mikä tietysti tekee katsojalle hieman helpommaksi sulattaa loppuratkaisun.
Oletan, että Kilven kirjassa hahmoissa on enemmän syvyyttä, mutta kyllä elokuvan henkilöiden pitäisi pystyä seisomaan ihan omillakin jaloillaan. Joka tapauksessa hieno, komeasti ja näyttävästi kerrottu elokuva, joka kannattaa katsoa – mutta ei luultavasti silloin, jos oma elämäntilanne on tavalla tai toisella kovin ahdistava. Vasta myöhemmin sitten, kun alkaa mennä paremmin.
Kaapelitehdasvaeltaja
Postilaatikosta löytyi uusi Tähtivaeltaja. Me Finncon-kunniavieraat olemme hyvin esillä. Mukana on Peter Wattsin novelli ”Oliot” Hannu Blommilan suomennoksena ja Aliette de Bodardin novelli ”Laivan synty” minun suomentamanani. de Bodardin atsteekkiaiheisia tarinoita on suomeksi tulossa lisääkin, sillä Osuuskumma julkaisee novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.
Minun suomentamani Peter Wattsin Sokeanäkö on kuulemma painossa, ja Alas lähtee sinne kahden viikon kuluessa. Viimeisiä korjauksia viedään.
Luetteloituna
Liken uusi kirjakatalogi on ilmestynyt ja sen sivulta 29 löytyy esittely romaanista nimeltä Alas. Kansikuvaa ette vielä saa nähdäksenne: minulla on siitä aika pitkälle työstetty versio, mutta on lopulta kustantamosta kiinni käytetäänkö sitä (luultavasti) vai tehdäänkö toisenlainen.
Kirjaesittelyt ovat hankala taiteenlaji. Olen itse kirjoittanut aika paljonkin omien kirjojeni ja käännösten esittelyjä, mikä ei ole välttämättä kauhean hyvä idea. Kirjailija näkee teoksen (esimerkiksi) sarjana säikeitä, ihmisten päätymisiä paikasta ja tilanteesta toiseen omasta halustaan, pakosta tai sattumalta. Kyllähän kirjailijalla on yleensä jonkinlainen näkemys kirjasta kokonaisuutena, mutta se ei välttämättä ole mitenkään erityisen verbaalisesti ilmaistavana. Kustannustoimittaja-Stella kysyi käsikirjoituksen ensimmäistä versiota ojentaessani, millaisia teemoja kirjassa on, enkä muista mitä oikein änkytin vastaukseksi. Kyllä tuossa on teemoja, moniakin, mutta miten ne tiivistäisi muutamaan sanaan tai edes muutamaan lauseeseen?
Sitä paitsi kirjoitin ensimmäisen, hyvin lyhyen esittelytekstin kirjasta siinä vaiheessa kun olin kirjoittanut siitä vasta viidenneksen. Omakin näkemykseni tapahtumista ja erityisesti eräästä kirjan keskeisestä henkilöstä muuttui ratkaisevasti sitten myöhemmin, kun pääsin tutustumaan häneen vähän paremmin.
No, joudun treenaamaan teemojen tiivistämisen taitoa hyvinkin pian ensi kuussa, kun pääsen esittelemään kirjaani kirjakauppiaille ja toimittajille.
Jokotain maailmoissa
Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS on joskus mielletty jonkinlaiseksi vastareaktioksi meidän muutaman kirjailijan muutaman vuoden takaiseen reaalifantastikkojulistukseen. Itse en välttämättä osaa mieltää asiaa näin. Totta kyllä URS pitäytyy jossain määrin tiukemmin ”klassisissa” genrerajoissa siinä missä me halusimme antaa itsellemme kyynärpäätilaa käyttää kaikessa ja kaikkien genrejen kirjoittamisessamme mitä tahansa aineksia mitä tarina vaati, mutta tämähän ei tietenkään estä ketään kirjoittamasta tiukan klassista scifiä jos tarina sellaista vaatii: minun tuon julistukseni aikainen tuore teos Alshain oli aika pitkälti juuri sitä, ja on joku pitänyt sitä avaruusoopperanakin. URS on on kuitenkin laajentunut nopeammin paljon muuksi kuin pelkästään muutaman kirjoittajan ryhmäksi. Erityisen ilahduttavaa on laaja, runsas ja monipuolinen kustannustoiminta. Omallekin yöpöydälleni on kertynyt pino novelliantologioita odottamaan lukemista. Aloitin pinon päälimmäisestä, siis tuoreimmasta pinoon päätyneestä.
Tuomas Salorannan ja Markus Koskimiehen toimittama Me emme valehtele (Jyväskylän Science Fiction Seura 42, 2012) kokoaa kansiin kuusitoista novellia, joita yhdistää poliittisuus – jonkinlainen poliittisuus, tai oikeastaan pikemminkin tietynlainen, jossain määrin 1970-lukuhenkinen poliittisuus ja näkemys siitä, mikä on poliittista ja miten sitä käsitellään tieteiskirjallisuudessa.
Monissa tarinoissa elää muutenkin – ainakin minun silmääni – vahva seiskötlukuviba. Susi Vaasjoen ”Valtakunnassa kaikki hyvin” irtautuu ehkä parhaiten menneiden vuosikymmenten poliittisesta mustavalkoisuudesta, mutta on kerronnaltaan vahvasti 70-luvun ”oikea kirjailija kirjoittaa tieteistarinan” -henkinen, eikä ainoastaan tarinan keskeisten henkilöiden jatkuvan tupakanpolttelun vuoksi. Mixu Laurosen ”Me emme valehtele” vie tämän nostalgisen yksisilmäisasenteen suorastaan metatasolle leikitellessään ajatuksella, että median Pohjois-Koreasta meille kertomat asiat eivät ehkä sittenkään ole… ihan totta. Itseäni kiusaa monien tarinoiden maailmojen sijoittuminen hyvä yhteiskunta – paha yhteiskunta -akselin jompaankumpaan ääripäähän (yleensä pahan puolelle), se vie maailmoilta uskottavuutta ja vakuuttavuutta. Mutta toisaalta URS-henkeen sopii palata aikoihin, jolloin hyvä oli hyvää ja paha pahaa, millaiset aatteet kumpaakin sitten kunkin mielestä sattuivatkaan edustamaan.
Mari Saarion ”Punaorvokkien laulu” erottuu sarjasta ehkä parhaiten olemalla jotain muuta kuin dystopiahtava, vähän yksiulotteinen ja -oikoinen tieteistarina – nyt liikutaan fantasian ja vähän kauhunkin maisemissa – mutta toisaalta tarina kiertyy suomalaisen yhteiskunnan viimeisten sadan vuoden suurimman poliittisen tragedian ympärille. Sen käsittely olisi kyllä toisaalta ollut 70-luvulla varsin vaikeaa miltään kannalta katsellen.
Novelli on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa vähän ongelmalapsi, joten ilahduttavaa on sekin että URS on niin vahvasti tuonut esiin juuri lyhytproosaa. Me emme valehtelen kaltaiset suhteellisen tiiviit kokoelmat ovat erinomaista matkalukemista, joten tämä ja muita URS-kokoelmia kannattaa ehdottomasti hankkia käsiin.
