Kategoria: ympäristö

Hiljaisuus hälyn keskellä

·

Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.

Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa. Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.

Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.

Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.

Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.

Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).

Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.

Mellarin 70-lukua

·

Kirjavaisen Sakke on minua pari vuotta vanhempi ja taisi liikkua teinivuosinaan paljon enemmän kotikaupunginosassaan Mellunmäessä kuin minä siinä naapurissa Kontulassa. Niinpä Sakke ehti nähdä muutaman asian enemmän ja kuulla enemmän juttuja sillä aikaa kun itse hankasin nenääni kirjoihin. Puolensa kummallakin.

Ohjaaja-dramaturgi Sakari Kirjavaisen toinen romaani Tinaharkko (Johnny Kniga 2011) kertoo Jappe Kärpäsestä, Saken ikäisestä mellunmäkeläispojasta ja hänen 1970-luvustaan. Iso osa paikoista on minullekin tuttuja – tätini ja serkkuni asuivat Mellarissa – mutta Jappe liikkuu kyllä eri puolilla Helsingin ympäristöä enemmän kuin minä tuolloin. Esimerkiksi Koivukylään tutustuin vasta paljon myöhemmin, silloin kun se oli jo rakennettu. Sipoota en tunne kovin hyvin vieläkään. Silti miljööt ja ilmiöt tekevät tästä minulle jonkinlaisen kotiseuturomaanin.

Tai kertomuskokoelman. Kirja koostuu erillisistä episodeista, joita välillä tuntuu yhdistävän vain se, että ne tapahtuvat Japelle, Japen perheelle tai Japen kavereille. Yleensä kahdelle jälkimmäiselle ryhmälle. Jappe itse tuntuu olevan elämässään pikemminkin vähän välinpitämätön sivustakatsoja. Hän ei tunnu myöskään juuri muuttuvan tai kasvavan episodien väleissä kuluvien kuukausien ja toisinaan vuosienkin mittaan. Välinpitämätön asenne tietysti selittää sen, miksi Japelle käy lopulta niin kuin käy, tai ainakin on selittävinään. Itselläni oli huomattavia vaikeuksia saada otetta koko tyypistä ja hänen motiiveistaan. Hieman hämmentävä oli myös  Seksuaalipoliittisen seuran julkaisuja -sarjan ykkösosan kappaleiden päätyminen tuon tuostakin milloin kenenkäkin henkilön luettavaksi ja siteerattavaksi. Ehkä se tuotti jatkuvuutta?

Osan tarinoista olen kuullut Sakelta aikaisemminkin – jouluinen automatka Neuvostoliittoon sisältyi Saken pikkujoulusaarnaan Eino Leinon Seurassa viime marraskuussa – mutta tässä ne kyllä asettuvat hyvin aikaansa silloinkin, kun alkuperäinen juttu on ilmeisesti peräisin aivan eri ajalta. Niinhän tarinankerronta toimii. Muistoja, muistikuvia ja miljöitä kirja välittää (ja herättää) hyvin, vaikka romaanikokonaisuus jäikin minun mielessäni vähän hajanaiseksi.

Jollain toisella planeetalla

·

Suomalaisia moititaan usein, ihan aiheestakin, turhasta kynttilän pitämisestä vakan alla. Omaa osaamista kannattaisi nostaa enemmänkin esille. Siitä olen samaa mieltä. Toisaalta Säteilyturvakeskuksen pääjohtajan Jukka Laaksosen lausunnot – sikäli kuin YLEn uutinen siteeraa niitä millään tavoin oikein – tuovat kyllä mieleen enemmänkin amerikkalaisen omakehukulttuurin ja, tietysti, sen mitä tuollaisesta ylimielisestä hybriksestä väistämättä seuraa kreikkalaisten tragedioiden malleja tiuhaan siteeraavassa Hollywoodin maailmassa.

Etenkin, kun ottaa huomioon, etteivät STUK:n ennustukset Fukushiman voimalan tilanteen kehittymisestä ole nähdäkseni viime aikoina osuneet oikeastaan yhtään sen paremmin oikeaan kuin kenenkään muunkaan. Teoriassa meillä on maailman parasta reaktoriosaamista, mutta käytännössä olisi enemmän hyötyä käytännön reaktorionnettomuuskokemuksesta – jota on kaikkialla maailmassa perin vähän.

Henkilöauton omistamisen ainoita hyviä puolia oli, miten hyvin se opetti ristiriidan teoreettisen tiedon ja käytännön ongelmien välillä. Kun silloisessa taloudessamme oli muinoin vanha Saab 99, perehtyin huolella auton omistajan oppaaseen ja kahteenkin huolto-opaskirjaan. Silti muistan tuijotelleeni monena monituisena iltana auton valtavan konepellin alla ääneti lepäävää kaksilitraista moottoria, jonka kaikilla pinnoilla kimalteli parkkipaikan katuvalon siniseksi sävyttämä huurrekerros. Kaiken piti olla kunnossa, kaiken piti olla tarkistettua, mutta tästä erinomaisesta teoreettisesta tiedosta huolimatta moottori ei toiminut. Ammattimaiset huoltomiehet onnistuivat vekottimen kanssa paremmin, käytännön kokemuksensa ansiosta.

(Minulla on nykyään muitakin erinomaisia syitä olla omistamatta autoa, mutta tämä on ollut pitkään tärkeä tekijä. Minusta on erittäin epämiellyttävää olla tekemisissä sellaisten  laitteiden kanssa, joita en pysty hallitsemaan ja joiden teknisiä ongelmia en pysty itse ratkaisemaan. Sen verran minussa on machoa maalaisjunttia.)

Teorian ja havaittavan todellisuuden ero oli tietysti jo vanhastaan tuttua teoreettisen fysiikan opinnoista. Jokainen fysikaalisia(kin) tieteitä opiskeleva oppii luullakseni väistämättä tajuamaan, että löysässä arkipuheessa ”luonnonlaeiksi” kutsutut käsitteet ovat ikuisten totuuksien sijaan pelkkiä ihmisen laatimia teoreettisia malleja, joiden hyvyys ja toimivuus testataan sillä, miten hyvin teorian ennusteet vastaavat tehtyjä havaintoja. Jos havaintojen ja teorian välillä on ristiriita, teoriaa on korjattava tai on kehitettävä tilalle parempi teoreettinen malli, joka puolestaan joutuu jatkuvaan testiin: sen on selitettävä sekä kaikki vanhat että myös tulevat havainnot. Tällä jatkuvan korjailun ja vanhojen doktriinien hylkäämisen tekniikalla – joka on osa sitä, mitä kutsutaan ”tieteelliseksi metodiksi” – ollaan päästy aika toimiviin todellisuuden malleihin: esimerkiksi suhteellisuusteoriaan ja kvanttiteoriaan. Kumpikaan näistä sadan vuoden takaisista perusolettamuksista lähteneistä teoreettisista malleista ei ole todellisuuden kanssa millään muotoa ristiriidaton – puhumattakaan siitä, että niiden välillä on vakavia ristiriitaisuuksia – joten parhaillaan kehitellään uusia teoreettisia malleja, jotka korjaisivat vanhojen mallien ongelmia. Tiedämme maailmankaikkeuden toiminnasta melkoisesti, mutta kvantti- ja suhteellisuusteorian kaltaisia uusia tieteellisiä vallankumouksia on taatusti tulossa, ennemmin tai myöhemmin.

Aivan niin, taatusti jo tajuattekin, mikä minun mielestäni on niin ongelmallista Laaksosen puheissa: hän antaa ymmärtää (ehkä tahtomattaan), että jos STUK:n teoria ja Fukushiman todellisuus ovat ristiriidassa, Fukushiman todellisuus on väärässä.

 

 

Kaikki on maalaisten syytä

·

Kaksi kirjaa, jotka tuntuivat jo etukäteen parilta: John Newtonin The Roots of Civilisation – Plants that Changed the World (Pier 9, 2009) ja Spencer Wellsin Pandora’s Seed – The Unforeseen Cost of Civilization (Allen Lane, 2010).

The Roots of Civilisation lähentelee ns. kahvipöytäkirjaa: se on näyttävä, vanhoilla opetustaulutyylisillä väripiirroksilla kuvitettu kevyehkö johdatus kasvilajeihin, jotka ovat tehneet ihmiskunnasta sitä mitä se on nykyään: ruokakasvien ohella on esitelty nautintoaineita, maustekasveja, kuitukasveja, väriainekasveja, psykoaktiivisia aineita tuottavia kasveja ja lemmenlääkkeiksi käytettyjä kasveja. Kepeydestä huolimatta tietoa on paljon: minulle esimerkiksi oli uutta, että arkeologisten löytöjen perusteella oopiumia on valmistetty päihteeksi kauan ennen kuin alkoholia (joskaan en usko ihmisen poikenneen kehityshistoriansa aikana muusta nisäkäskunnasta, joka riemumielin käy vetämässä lärvit aina jos sattuu kohdalle vaikkapa käyneitä marjoja.)

Newtonin kirjaa on mukava lueskella pikku hiljaa, muiden kirjojen ohessa, kasvi tai pari silloin tällöin.

National Geographic Societyssä työskentelevä ja Cornellin yliopistossa professorina toimiva geneetikko/antropologi Spencer Wells on sekä syvällisempi että poleemisempi. Hän lähtee ihmisen perimästä ja kahdesta ajanjaksosta, joiden seuraukset näkyvät geeneissämme vieläkin. Toinen tapahtui noin 80 000 vuotta sitten, jolloin ihminen eläinlajina oli vähällä sukupuuttoon: arvioiden mukaan hengissä selvisi vain parisentuhatta yksilöä. Tämän ”populaatiopullonkaulan” ansiosta olemme edelleenkin toistemme kanssa geneettisesti lähes identtisiä eikä nykyisin elävää ihmiskuntaa voi millään geneettisesti mielekkäällä tavalla jakaa rotuihin.

Toinen järistys tapahtui aivan äskettäin, vaivaiset kymmenkuntatuhatta vuotta sitten. Kyseessä oli ilmastonmuutos: maailmanlaajuinen lauha ja lämmin kausi päättyi ns. nuorempaan dryaskauteen. Edeltävän leppeän ajan kuluessa ihmiskunta oli levinnyt syntysijoiltaan Afrikasta muillekin mantereille. Runsaan ravinnon ja (keräilijä-metsästäjäkulttuureille tyypillisen) runsaan vapaa-ajan ansiosta ihmiskunta oli lisääntynyt varsin vauhdikkaasti. Kun sää kylmeni ja ravintokasvillisuus väheni, oli pakko keksiä jotakin. Samankaltaisia ratkaisuja keksittiin suunnilleen (muutaman tuhannen vuoden tarkkudella) samoihin aikoihin monella Maapallon kulmalla: maanviljelys ja karjanhoito.

Tämä oli, tietysti, monessakin suhteessa järisyttävä muutos. Aikaisemmin ihmiset olivat eläneet kuten muutkin eläimet ja syöneet mitä saivat, mitä kohdalle tuli. Jos täältä ei löytynyt riittävästi ruokaa, muutettiin tuonne tutkimaan, olisiko siellä paremmin. Yhteisöt olivat pieniä, arvioiden mukaan (ja 1900-luvun metsästäjä-keräilijäkulttuurien perusteella) suunnilleen 150-henkisiä. Väkivaltaa oli, mutta sotia ei käyty: miksi olisikaan käyty, kun muilla ei ollut mitään sen kummempaa omaisuutta eikä kukaan ollut niin naurettava, että olisi mennyt väittämään jotakin joutavanpäiväistä maaplänttiä ”omakseen”?

Sen jälkeen kaikki oli toisin. Sekä maanviljely että karjanhoito vaativat pitkäaikaista suunnittelua ja maanviljely pitkälti myös yhteen paikkaan asettumista. Vähitellen yhteisöt paisuivat, organisoituivat – ja eriarvoistuivat: Çatal Hüyükin kaltaisissa varhaisimmissa kiinteämmissä yhteisöissä talot olivat vielä jokseenkin samankokoisia, mutta pian jotkut oppivat keräämään itselleen enemmän tavaraa ja tilaa kuin olisivat oikeastaan tarvinneetkaan. Vaikka sitten väkivalloin: näihin aikoihin ihmiskunta oppi käymään järjestelmällisiä sotia. Ravitsemus yksipuolistui, sillä monet ihmisen luontaiset ravinnonlähteet eivät sopineet viljeltäviksi ainakaan kaikkialla. Ravitsemus myös vääristyi, sillä monien viljelykasvien energia on ihmiselle huonosti sopivien hiilihydraattien muodossa. Hengissäpysymiseen tarvittavan elannon hankkimiseen kuluvien työtuntien määrä moninkertaistui verrattuna jopa karujen seutujen keräilijä-metsästäjiin. Myös tautiperintö muuttui: keräilijä-metsästäjien terveysongelmia ovat lähinnä tapaturmat, mutta etenkin karjatalouden vaatima geneettisten lähisukulaisten majailu samoissa tiloissa ihmisen kanssa aloitti tartuntatautien ja epidemioiden ajanjakson.

Vaikka ihmiskunta onkin geneettisesti perin yhtenäistä, muutamia paikallisia sopeutumia kehittyi. Pohjoisen Euraasian paimentolaiskulttuureissa syntyneen mutaation ansiosta joillakin aikuisilla säilyy aikuisiälläkin kyky käyttää laktoosia ravinnokseen. Sääsken välityksellä leviävän Plasmodium-loisen kotiseuduilla muutamissa Afrikan ja Aasian kolkissa kehittyi mutaatio, joka parantaa vastustuskykyä loisen aiheuttamalle malarialle: paha vain, että tiettyinä, molemmilta vanhemmilta saatuina yhdistelminä tämä geenimuunnelma aiheuttaa myös sirppisoluanemian kaltaisia vakavia sairauksia.

Eipä ihme, että keräilijä-metsästäjäkulttuureista kohti ”sivistystä” siirtymistä murehditaan Raamatussakin karkoituksena Paratiisista, jolloin ihmiskunta tuomittiin työhön.

Mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Wells tarkastelee nykymaailman oikeastaan viimeistä jäännettä keräilijä-metsästäjäkulttuurista: kalastusta. Tähän asti meren satoa on vain korjattu, ei kylvetty, mutta tämä(kin) paratiisillinen tila alkaa olla nyt peruuttamattomasti menetetty. Kalakantojen maailmanlaajuinen romahtaminen on pakottanut pohtimaan ja kokeilemaan muidenkin kuin vain lohikalojen viljelyä.

Myös muiden nykyiselle elämäntyylillemme välttämättömien raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot alkavat olla jotakuinkin lopussa. Wells siteeraa James Howard Kunstlerin kirjoitusta Washington Postissa:

”Mikään aurinko-, tuuli- tai ydinvoiman, etanolin, biodieselin, öljyhiekan tai käytetyn uppopaistorasvan yhdistelmä ei salli meidän pitää käynnissä Wal-Martia, Disney Worldia ja moottoritieverkostoa – ei edes murto-osaa niistä. Meidän on järjestettävä asiat toisella tavalla.”

Wells huomauttaa, että ainakin jossakin mielessä pohjimmiltaan ihmiselle luonnollisinta elämäntapaa harjoittavat nyky-yhteiskunnan puitteissa ne, jotka ajelehtivat paskaduunista toiseen, palkkapäivästä toiseen, keräämättä säästöjä tai ajattelematta huomista, ilman mitään mikä kiinnittäisi heitä tiettyyn paikkaan tai oikeastaan edes tiettyyn maahan. He elävät kuten ihmisen on tarkoitettu. Monessa suhteessa suurin ongelma ihmiskunnalle ovat – viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana – olleet ne, jotka keräävät itselleen enemmän kuin (välittömästi) tarvitsevat, pistävät jemmaan pahan päivän varalle, hankkivat vähän ylimääräistä.

Wells arvelee muutaman pikku ajatusloikan jälkeen, että maanviljelyn mukanaan kantama ajatus ympäristön hallitsemisesta (ympäristössä toimeen tulemisen sijaan) osaltaan on myös aiheuttanut sen, että nykyelämässämme logos dominoi mythosta: antropologina hän on seurannut viimeisten keräilijäkulttuurien tapaan siirtää katoavaa perintöä sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Hän näkee fundamentalismin nousun sekä Yhdysvalloissa että Lähi-Idässä vastareaktiona logosin suhteettomaan ylivaltaan, ehkäpä jopa jonkinlaisena irrationaalisena (ja tosiasioista mitään tietämättömänä) kaipuuna kadotettuun menneisyyden paratiisiin.

Tietystä ituhippi-puunhalaajahengestään sekä toisinaan aivan turhan kautta rantain polveilevasta tyylistään huolimatta Pandora’s Seed on sujuvasti kirjoitettu, tiivis (parisataasivuinen), monitieteinen ja monipuolinen katsaus muutamiin keskeisiin tekijöihin, joiden vuoksi ihmiskunta on nyt tällaisessa tilanteessa kuin on. Siinä mielessä vallan suositeltavaa luettavaa.

Ei uida luomuna, ei

·

On aina kiinnostavaa huomata pitävänsä itsestäänselvyyksinä asioita, joita ei ehkä aina olisi niin järkevää pitää itsestäänselvyyksinä. Ajatellaan nyt vaikkapa viime vuosien urheilurakentamisen kukkasta, hiihtotunneleita. Aivan älytöntä energianhaaskausta, eikö vain? En itsekään tullut ajatelleeksi, että niiden energiankulutus on itse asiassa ihan samaa luokkaa kuin uimahallien. Ja uimahallithan ovat itsestäänselvyys, eikö vain?

Ovat ainakin minulle. Uiminen on yksi ehdottomia mieliliikuntalajejani kävelemisen ja taijin ohella. Meditatiivinen tuokio, tilaisuus antaa ajatusten leijailla omia ratojaan kehon keskittyessä rytmiin, kun silmillä ei ole juurikaan muuta näkemistä kuin altaan kaakelipohja eikä korvilla juurikaan muuta kuulemista kuin veden lorina korviin ja korvista pois. (Uin enimmäkseen kroolaamalla, osittain siksi että olen aina ollut surkea rintauimari.)

Täällä Koillis-Helsingissä vallitsee näinä päivinä idyllinen talvi. Pikkupakkanen, puut postikorttimaisen lumisina. Lisää lunta on tulossa, ja pian on edessä sama ongelma kuin viime talvena: pihaa on paha kolata, kun lumelle ei ole tontilla kunnolla tilaa. Kulkuväylien molemmille puolille kasautuu parimetriset vallit.

Oli hämmentävää käydä eilen, pitkästä aikaa, Helsingin keskustassa. Paikka on täynnä loskaa, ja katujen auraus on niin kehnoa, ettei sellaista siedettäisi täällä sivistyneemmissä kaupunginosissa. Esikaupunkilaiselle keskustasta tulee muutenkin mieleen ennen kaikkea likaisuus ja meluisuus, joten ostokset ja muun elämän tekee mieluiten jossakin muualla – siis sellaisessa muualla, jonne pääsee julkuneuvolla. Sen verran kaupunkilainen olen, etten suostu autoa omistamaan. Sitä paitsi keskustan likaisuus ja meluisuus johtuu ennen kaikkea juuri sinne väenväkisin tuppaavista henkilöautoilijoista.

Serkulle käsipäivää

· 4 kommenttia ·

Kuvittele sukulainen, jonka mielestä seksi on kuin kädenpuristus. Joka järjestää naapureiden kanssa orgioita, ei piittaa siitä vaikka elämänkumppani makaisi muiden kanssa ja uskoo vakaasti, että naisten pitäisi päättää kaikesta. Kuvittele nyt, että tällaisia sukulaisia olisi kokonainen heimo – mieletöntä, vai mitä? Mutta taatusti tosi hauskaa.

Törmäsin Vanessa Woodsin kirjaan Bonobo Handshake (Gotham Books, 2010) primatologi Sue Savage-Rumbaughin New Scientistissä julkaistun esittelyn kautta. Kirjan lukemisen jälkeen tuo esittelu tuntuu jossain määrin harhaanjohtavalta: Woods ei mitenkään hirveästi pohdi sitä, missä määrin bonobojen käyttäytyminen johtuu kulttuurista (genetiikan sijaan). Itse asiassa Woods kertoo enimmäkseen kongolaiselle Lola Ya Bonobo -rauhoitusalueelle toimitetuista, pääosin orpona kasvaneista bonoboista, joiden mahdollisuudet oppia käyttäytymistä lajikumppaneilta varhaislapsuudessa ovat ollee ainakin jossain määrin rajallisia. Monet pienokaisista ovat nähneet kuinka bushmeatin, laittoman villiriistan metsästäjät ovat tappaneet heidän vanhempansa, osa on pelastettu laittomilta villieläinkauppiailta, jotkut ovat kasvaneet hyvää tarkoittavien mutta typerien ihmisperheiden lemmikkeinä.

Yhtä harhaanjohtava on toisaalta kirjan imelään kanteen painettu mainoslause Muistelmat rakkaudesta ja seikkailusta Kongossa. Kyllä kirjassa puhutaan paljon rakkaudesta ja Woodsin suhteesta sulhaseensa, primatologi Brian Hareen. ”Seikkailu” on ennen kaikkea Woodsin haastattelemien ihmisten selviämistarinoita Kongon demokraattisen tasavallan sisällissotien ja kansanmurhien keskellä.

Woodsilla oli Haren ja apinoiden lisäksi kolmaskin syy lähteä vaaralliseen maahan. Hän halusi oppia ymmärtämään Vietnamin sodassa taistellutta, psyykkisesti vaurioitunutta ja alkoholisoitunutta isäänsä tutustumalla muihin sodan kokeneisiin ihmisiin.* Kongossa heitä riittää. Luonnonvaroiltaan yksi maailman rikkaimmista maista on ollut jo vuosikymmeniä sisällissotien ja korruption raastama. Tilanne Woodsin kuvaamana tuo minulle vahvasti mieleen sen, mitä olen oppinut Kiinan historiasta viimeisen dynastian ja Kansantasavallan perustamisen välisenä aikana. Myös Kongossa tilanne on edullinen edullisia teollisuuden raaka-aineita loputtomasti janoaville länsimaille.** Esimerkiksi meidän kännykkämme ovat niin naurettavan halpoja osaltaan siksi, että niiden toiminnalle välttämätön maametalli tantaali on saatu puoli-ilmaiseksi erilaisten sissiarmeijoiden orjatyövoimalla Kongosta louhimalla ja naapurimaihin salakuljettamalla. Ihmisten lisäksi silmittömän raa’asta sissisodasta kärsivät myös eläimet – kuten bonobot.

Bonobo (eli vanhastaan ”kääpiösimpanssi”) on ihmisen lähin elävä geneettinen sukulaislaji. Ihmistä läheisempää sukua bonobot ovat simpansseille – joihin ne on pitkään sotkettu myös tieteessä – mutta käyttäytymisen suhteen lajit ovat hyvin kaukana toisistaan. Aikuiset simpanssit kestävät miltei minkälaisia vastoinkäymisiä tahansa, ne ovat aggressiivisia, suorastaan sadistisen julmia niin omille lajitovereilleen kuin muillekin tielleen tuleville eläimille, ja niiden yhteisöjen patriarkaalisuus saa muinaisten roomalaisten patria potestas -perinteen tuntumaan silkalta humanistiselta tasa-arvovelttoilulta. Simpanssiyhteisöt käyvät julmia valloitussotia naapuriensa kanssa eivätkä pistä pahakseen etnisiä puhdistuksia väärään ryhmään kuuluvien lajikumppaniensa keskuudessa.*** Bonobojen yhteisöt ovat naaraiden johtamia, muukalaisiin – olivat ne sitten bonoboja tai ihmisiä – suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti elleivät muukalaiset anna aihetta muuhun, yhteisö pistää yleensä yksilöiden välisen väkivallan kuriin hyvin nopeasti ja – tämä lienee bonobojen tunnetuin piirre – kriisi- ja stressitilanteet ratkaistaan homo- tai heteroseksuaalisella hässimisellä.

Sisällissota ynnä bonobojen ja simpanssien erilainen elämä muodostavat Woodsin kirjan perussanoman. Toisaalta hän kuvailee nöyrän ihmetyksen vallassa sitä valtavaa välittämisen, huolenpidon ja altruismin määrää jota hän näkee sekä sotien syvistä vammoista toipuvien kongolaisten että bonobojen arjessa. Toisaalta hän peilaa sitä armeijoiden ja sissijoukkojen sekä simpanssien kerran toisensa jälkeen osoittamaan raakuuteen ja muukalaiskammoon.**** Hän haluaa meidän oppivan mieluummin bonoboilta – ehkei suoranaisesti seksuaalikulttuurin suhteen,***** mutta pikemminkin yleisen elämänhallinnan ja toisenlaisten kanssa toimeentulemisen suhteen. Meissä on siihen potentiaalia.

Ja Kongossa – ennen kaikkea kongolaisissa – on potentiaalia. Paljon. Woods kertoo painajaismaisia tarinoita raakuuksista, raiskauksista ja silpomisista, mutta hän ei ole toivoton, päin vastoin. Hän yrittää myös välttää perinteistä eurooppalaisen kulttuurin aivotonta kukkahattutäti-sormenheilutusta ja asioiden paremmin tietämistä. Hän haluaa mieluummin kuulla kongolaisten omia ratkaisuja jossain määrin helpottaneeseen, mutta silti yhä edelleen jatkuvaan kaaokseen. Vaikka Woods korostaa aivan aiheellisesti bonobojen uhanalaisuutta, hän ei ole serkkujemmekaan suhteen toivoton. Bonobojen apuna on sekä Kongossa että ns. länsimaissa paljon taitavampaa ja fiksumpaa väkeä kuin vuorigorilloja ”suojellut” kuuluisa sosiaalinen kehitysvammainen, joka onnistui katkomaan välinsä suunnilleen kaikkiin, joiden apua hän olisi tarvinnut.

Luin nuorena paljon erilaisia eläinaiheisia muistelmakirjoja – Joy Adamsia ja kumppaneita, ja tietysti Gerald Durrellia. Bonobo Handshake ei ole samanlainen leppoisa, kiltti eikä lapsellinen kirja, mutta tarjoaa eläimien tilanteelle ja elämälle paljon parempaa kontekstia ja taustaa kuin Adams tai Durrell. Se on tärkeä, valaiseva kirja ja sen soisi julkaistavan myös suomeksi.

___

* Woods viittaa pari kertaa Joseph Conradin romaaniklassikkoon Pimeyden sydän, joka, kuten tunnettua, sijoittuu Kongon historian siihen kammottavaan vaiheeseen, jolloin maata ja sen kansoja hävittivät sairaalloisen sadistiset ja ahneet belgialaiset. Ehkä Woods jättää tarkoituksella lukijan hoksattavaksi sen, että Pimeyden sydämen elokuvaversio Ilmestyskirja. Nyt. on sijoitettu puolestaan 1960-luvun lopun Vietnamiin.

** Eurooppalaisten, pohjoisamerikkalaisten, australialaisten ja kiinalaisten lisäksi Kongon haaskalla kekkaloivat toki myös Kongon naapurimaat, mm. omasta kansanmurhastaan ilmeisen ”hyvin” ”toipunut” Ruanda. Hutuja ja tutseja asuu myös Kongon puolella.

*** Tässä on tietysti muistettava huomauttaa, että simpanssien valloitussodankäynnistä on saatu havaintoja vasta viime vuosikymmeninä, jolloin mm. metsänraivaus ja kaivostoiminta ovat kutistaneet niiden elinalueet jotakuinkin olemattomiin. Jotkut tutkijat tuntuvat kyseenalaistavan sen, onko nyttemmin havaitun kaltaista sodankäyntiä harjoitettu aikaisemmin vai onko se esimerkiksi – ihmisiltä opittua. Simpanssien ajoittainen hillitön väkivaltaisuus on kyllä havaittu aikaisemminkin.

**** Woods muistaa kyllä korostaa, että simpansseista on paljon muuhunkin kuin vain vihaan ja väkivaltaan. Bonoboihin verrattuna näiden lähisukulaislajien  ero vain helposti korostuu

***** Jossain mielessähän ihminen on kyllä tätäkin puolta harrastanut maailman sivu. Erinäisiä sotia on saatettu päätökseen järjestetyillä avioliitoilla.

Masennuslääkkeet eivät tee hyvää katkaravuille

· 2 kommenttia ·

Se mitä tapahtuu Las Vegasissa, ei jää Las Vegasiin. Huolellisesta puhdistuksesta huolimatta jätevetemme pursuavat kemikaaleja: esimerkiksi kofeiinia ja fluoksetiinia.

Fluoksetiini (jonka tunnetuin tuotenimi, Suomessakin, lienee amerikkalainen Prozac) on yleisesti psyykenlääkkeenä käytetty serotoniinin takaisinoton estäjä. Sen avulla hyvin moni ihminen – mukaan lukien osa minun ja varmasti myös sinun tuttava- ja ystäväpiiristäsi – pystyy elämään ns. normaalia elämää paljon helpommin tässä yhteiskunnassa, joka odottaa meiltä yhä luonnottomampia ponnistuksia kansantalouden ja osakkeenomistajien eteen. Fluoksetiini on kuitenkin (sekin) aine, joka vaikuttaa myös muihin eliöihin kuin ihmisiin.

Esimerkiksi katkarapuihin. Tuoreen tutkimuksen mukaan fluoksetiini saa katkaravut uimaan kohti valoa – ja siten saalistavien kalojen kitoja. Kalat ehkä ovat tyytyväisiä (riippuen tietysti siitä, miten fluoksetiini vaikuttaa niihin), mutta ekologisen tasapainon horjahtelu näin lähellä ravintoketjun alkupäätä voi aiheuttaa sotkuja, jotka tuntuvat myös ravintoketjun jo ennestäänkin kovilla olevassa toisessa päässä: petokalojen ja niitä ryöstökalastavien ihmisten kohdalla.

Muovi antaa periksi

·

Iso osa 1900-luvun aineellista kulttuuriperintöä on vaarassa tuhoutua. Vaara uhkaa monia vanhempiakin aarteita.

Ongelma on muovi, tuo aikamme ilo ja riesa. Toisin kuin pitkään kuviteltiin, muovi ei ole ikuista, eikä edes erityisen pitkäikäistä. Muovit ovat orgaanisia polymeerejä, pitkiä hiili- tai piiyhdisteitä. Osa muoveista – kuten vanhemmissa filmimateriaaleissa käytetty räjähdysherkän selluloidin tilalle kehitetty turvallisempi selluloosa-asetaatti, lähes kaikkialla lähes kaikkeen käytetty polyvinyylikloridi (PVC) – hajoavat ns. autokatalyyttisesti: hajoavista hiiliketjuista syntyy kemikaaleja, jotka edistävät hiiliketjujen hajoamista. Alkuun päässyt hajoaminen muuttuu nopeasti pahemmaksi.

PVC:n kaltaisia muoveja on käytetty myös paljon vanhempien kulttuuriaarteiden säilyttämiseen: esimerkiksi 700-luvulta peräisin oleva belgialainen käsikirjoitus Codex Eyckensis säilöttiin 1950-luvulla silloin vielä ikuisena pidetyn PVC:n alle – mutta ehdittiin pelastaa, ennen kuin suojeleva muovi tuhosi suojeltavansa.

Jotkut muovilaadut kelpaavat myös mikrobien ravinnoksi.

Viime ja tämän vuosisadan kulttuurista valtava osa on tallennettu muoville: elokuvat, valokuvat, äänilevyt, cd-levyt, dvd-levyt, lelut, monet veistokset,… niiden päivät ovat ehkä luetut. Nykyajan teollinen paperi ei ole sekään kovin hyvin säilyvää. Ehkä informaatioteknologian aikamme muistetaan vuosisatojen päästä pimeänä aikana, jolta ei ole jäänyt talteen juuri mitään.

Toisaalta: enkäpä ihmiskunnan (kirjaimellisesti) suurin häpeäpilkku, Tyynenmeren jätepyörre, hajoaa sekin itsekseen. Ainakin, jos mantereilta tulevan uuden aineksen määrä saadaan vähenemään.