Kategoria: ympäristö

Paikka

·

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?
–

–

En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

Kontulan aika! ja expat

·

Kontulan aika! on Reittejä Kontulaan -yhteistyöhankkeen pohjalta syntynyt, yhdessä kirjoitettu näytelmä, joka kertoo – yllätys yllätys – Kontulan kaupunginosan historiasta, todesta ja kuvitellusta. Enimmäkseen kuvitellusta. Tälle kontulalaistaustaiselle kaupunginosaanmuutajalle näytelmän ensi-illan lisäbonuksena oli esityspaikka: Helsingin yhteislyseon juhlasali, sama halli jossa teininä tuli notkuttua jumppatunneilla ja käytyä pokaamassa ylioppilaslakki. Niin, esiinnyinhän minä samaisella lavalla muutamassakin koulun joulu- ja kevätnäytelmässä.

Mutta tämä ei ollut minun Kontulani tarina, ei oikeastaan.

Minä muutin muualle vuonna 1982 – pari vuotta lakkiaisten jälkeen – ja Kontulan ajan tekijät ovat nykyisiä asukkeja. Heidän kertomansa tarina on tietenkin toinen. Paikatkin ovat, monessa mielessä, toisia. Näytelmän keksityn esihistorian, muistellun historian ja fantasioidun tulevaisuuden kannalta keskeinen paikka on Kelkkapuisto, alue joka yllä olevaa kuvaa pari tuntia sitten ottaessani jäi selkäni taakse. Minun aikanani sitä kutsuttiin puolivitsinä ”Alppipuistoksi”: vanhan suopohjan päälle oli kasattu jätemaakumpareita. Siihenkin aikaan siellä laskettiin mäkeä, mutta nykyisestä keinovalaistuksesta ei ollut tietoakaan. Minä käytin sitä tähtien kiikarointiin, sillä kummut peittivät mukavasti lähikatuvalot näkyvistä, joten niiden keskellä oli parhaat mahdollisuudet tähtien ja planeettojen tutkimiseen mitä niin suburbaanissa ympäristössä saattoi kuvitella. (Paljon paremmat kuin nykykotiseudullani, mur.)

Minun Kontulani tarinaa oli jossain määrin Muurahaispuussa – kirjassa vilahtaa muutaman kerran ohimennen tyyppi, joka olen minä teini-ikäisenä ja parikymppisenä – ja saatanpa kirjoittaa sitä joskus muuannekin, jos siltä tuntuu. Epäilemättä tulen poikkeamaan ns. todellisuudesta ihan yhtä vapautuneesti kuin Kontulan ajankin tekijät.

HYLlin juhlasali on iso, kulmikas ja kiviseinäinen, mikä kaiutti harrastajanäyttelijöiden dialogia hetkittäin vähän vaikeasti kuultavaksi. Näytelmään rakennettu tarina oli tavallaan vähän hömelö. Mutta toisaalta… sellainen tällaiselta pohjalta rakennetun näytelmän oikeastaan pitääkin olla, kotiseututeatterin. Ja tekijöiden pitää olla innostuneita. He olivat, ja ihan aiheesta. Kaiken kaikkiaan mainio puolitoistatuntinen. Kiitos, Reetta, että tönit minut paikalle.

 

Missä kuljemme kerran jos toisenkin

·

Jenni Linturin toinen romaani Malmi, 1917 (Teos 2013) sijoittuu tähän lähikulmille. Siltamäessä käydään, Malmin kylässä ollaan, asutaan – ja taistellaan. Välillä piipahdetaan junalla pääkaupungissa kauempana etelärannikolla.

Linturin romaani kuvailee hyvin sisällissotaa edeltävien kuukausien elämän ja lojaliteettien kaoottisuutta. Ruotsinkieliset halveksivat suomenkielisiä ja päinvastoin, kaikki säätyläiset halveksivat työttömiä ja mustalaisia. Liittoutumisia tapahtuu pakosta, ja rakastumisen seurauksena. Kaunat johtavat veritekoihin, veriteot toisiin. Säätyläisyhteiskunta hengittää viimeisiään, mutta mitä tulee tilalle, paitsi epäluulon ja vihan myrkyttämä kaaos? Mitä väliä on yksilön kyvyillä, haaveilla ja unelmilla, kun muu maailma tuntuu tekevän parhaansa tuhotakseen ne?

Vanhahtava kieli sanoineen ja sanontoineen on tyylikäs epookin luoja. Linturin niukka ilmaisu ja lyhyet, katkeilevat kohtaukset tuovat välillä mieleen kaurismäkeläisen elokuvatyylin, mutta tässä romaanissa ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Romaani on sarja irrallisia, lyhyitä katkelmia, joiden ajallinen suhde edellisiin jää usein lukijalle epäselväksi. Jatkuvuus uupuu. Muutenkin kirjan tapahtumien tarkemmat ajankohdat jätetään epämääräiseksi, lukija joutuu päättelemään niitä säätilasta ja vuodenkiertoon liittyvistä maininnoista, mikä on hieman harmillista mikäli haluaisi suhteuttaa tätä pienen kylän kertomusta sisällissodan ja itsenäistymisen historiallisten tapahtumien kronologiaan.

Mutta kyllä Malmi, 1917 parisataasivuisen mittansa kantaa, muutenkin kuin paikallishistorian ja tuttujen tiennimien bongaamisen mielessä.

Uimisesta

·

Olen aina viihtynyt vedessä. Perheemme 1970-luvun alun veneilykesinä Suomenlahti oli sen verran lämmin että siellä tarkeni pulikoida tuntikausia. En ollut lapsena kovinkaan hyvä uimaan – missasin kaikki uimakandidaatti- ja uimamaisterimerkit koska uimataito ei vielä riittänyt – mutta se ei haitannut menoa. Vesi ei ole koskaan pelottanut minua, eikä satunnainen lapsuusaikainen hullunrohkeus aiheuttanut mitään tapaturmia tai muita traumanaiheita. Vedessä tuntee olevansa turvassa.

Järjestelmällisempi uiminen alkoi lukiovuosina Kontulan uimahallissa. Olen monet kerrat kertonut, miten opettelin kroolaustekniikkani: minua hävetti isän kroolaaminen, joka koostui runsaista, naapuriradoille asti yltävistä roiskeista ja hitaasta eteenpäinmenosta, joten kehittelin mahdollisimman vähän roiskivaa tyyliä. Koska energiaa ei haaskautunut veden lennättelyyn, uintityyli oli myös melkoisen tehokas. Vuoden–parin ajan kävin toisinaan jopa pari kertaa viikossa kiskaisemassa kilometrin kroolauslenkin.

Koulun jälkeen, opiskeluvuosina ja sen jälkeen oikeastaan ainoa yhtään säännöllisemmin harrastamani liikuntamuoto olivat pitkät kävelyt. Kroolaustekniikka kyllä säilyi, mutta silloin joskus kun tulin kokeilleeksi pidempää rupeamaa, huomasin kyllä jälkeenpäin, että lihakset eivät olleet moiseen revittelyyn tottuneet. Tilanne muuttui vasta päälle nelikymppisenä ja siihen vaikutti ratkaisevasti muuan joululahja: S:ltä saadut uimalasit, joiden linsseissä oli miinus kahdeksan diopterin vahvuus. (Silloin tuollaiset lasit olivat vielä hintavahkoa tilaustavaraa, nykyään niitä saa kaikista kunnon urheiluvälineliikkeistä.)

Aikaisemmin olin aina päätyessäni aikaisemmin tuntemattomaan uimahalliin joutunut käymään ensin lasit päässä tutkimassa reitin altaalle. Nyt tilanne muuttui. Vanhemmiten minulle on alkanut tulla myös yhä voimakkaammin fyysisen tekemisen tarvetta, jota olen täyttänyt entistä enemmällä kävelemisellä, puutöillä, taijilla – ja uimisella. Vakiolenkiksi muodostui hyvin pian lukioaikainen kilometrin kroolaus yhdestä neljään kertaan viikossa. Voimien kehittyessä aloin jaksaa uida sen yhteen putkeen, pysähtelemättä. Puolisentoista vuotta sitten matka venähti kahteen kilometriin. Tämän vuoden puolella olen useinmiten katsonut kellosta aikaa ja uinut tunnin mittaisen matkan, tuollaiset 2100–2400 metriä. Kun vakiohallini Malmilla meni vuodeksi remonttiin, siirryin ensin kesäksi lapsuusvuosilta tuttuun Kumpulan maauimalaan ja syksyn tullen Tikkurilaan: aamukävely sinne vieä reilusti tuplamittaisen ajan Malmille kävelemiseen verrattuna, mutta halli on väljä, mukava ja leppoisa. Viidenkymmenen metrin ratakin ilahduttaa: sopeutuminen Malmin kahteenkymmeneenviiteen voi olla vuoden päästä hankalaa.

Kirjoitustyöläiselle uiminen on loistava laji: niska- ja hartiajumit ovat jotakuinkin kadonneet. Aamu-uinnilta kotiin ja töiden ääreen palattua endorfiinihuppeli kestää yleensä jotakuinkin koko päivän, parantaa mielialaa ja tuottaa enemmän työtuloksia kuin jos olisin istunut uimareissuun kuluvan kaksi- tai kolmituntisen koneen ääressä päkeltämässä.

Uiminen, etenkin kroolaaminen, on myös osoittautunut erinomaiseksi meditaatiomenetelmäksi. Toistuva liike, hengitysrytmin kanssa synkassa toistuva liike. Korvissa lotisee vesi, juuri muuta kuunneltavaa ei ole. Näkymätkin ovat rajalliset, laseista huolimatta. Sen verran ympäristöä on seurattava että pysyy radalla eikö törmäile muihin, muuten näköhavainnot ovat lähinnä vilahduksia päättömistä kehoista veden alla ja (päädyissä kääntyessä) kehottomista päistä veden päällä. Siinä kaikki. Ajatusten voi antaa vaellella tai sitten keskittyä rytmiin: uloshengitys nenän kautta, pään kääntö sivulle, sisäänhengitys suun kautta, kasvot alaspäin, uloshengitys, pää sivulle, sisäänhengitys.

Hengitysrytmi ui kirjaan Neduissa: sisään–ulosrytmiä oli käsikirjoituksessa vain yhdessä kohtaa, kunnes eräs ateljeekriitikoistani kiinnitti siihen huomiota ja sai minut lisäämään hengitystä vielä lisää useampaankin kohtaan, eräänlaiseksi pinnanalaiseksi teemaksi. Jolle ei ui, mutta uimisesta hengitysrytmin käyttämisen idea tuli. Karstan Tria ui sitäkin enemmän avaruusaluksen keinopainovoimakentän tuottamassa donitsimaisessa uima-altaassa. Trian hahmo syntyi muutenkin Malmin uimahallin radalla, omaa itseäni ja kehonkuvaani koskevasta havainnosta. Tajusin nimittäin jossakin vaiheessa, että altaaseen mennessä olo oli yleensä jotakuinkin kiusaantunut pelkkien uikkareiden verhoamassa ylipainoisessa, keski-ikäisessä kehossani. Kilometrin lenkin jälkeen altaasta noustessa tunsi itsensä liki kuninkaaksi.

(No, nykyään, kun on ensin kävellyt kuusi–seitsemän kilsaa Tikkurilaan ja sitten uinut reilut kaksi kilometriä, askel on altaasta noustessa vähän kankeanpuoleinen, mutta silti…)

Tieteiskirjallisuuden vakiotemppuhan on venyttää jotakin todellisuuden piirrettä vähän normaalia pidemmälle ja katsoa mitä siitä seuraa, joten Trian kiusaantunut kehonkuva täydentyi konkreettisten kehoon tehtyjen kuvien aiheuttamalla ongelmalla ja (kaiken tämän seurauksena) sillä että hän halusi pitää jopa sukupuolensa yksityisasianaan. Vaikka en kaikilta osin olekaan täysin tyytyväinen Karstaan (siitä huolimatta että se on Risingshadow.netin kirjatietokannan käyttäjien suosikki romaaneistani), Trian hahmosta pidän yhä.

Myös Muurahaispuun Kari ui paljon: kävin kirjaa suunnitellessa pariinkin kertaan kroolaamassa kilometrin Kontulan uimahallissa, enkä pelkästään nostalgian vuoksi. Alshain ja Alas liikkuvat meren äärellä, mutta niissä ei juurikaan uida – jälkimmäisessä tosin kellutaan vedessä varsin sinnikkäästi. En silti väitä, etteikö uiminen voisi olla isommassa roolissa tulevissa kolmessa Alshainin maailman romaanissa. Vesi, uiminen ja meri ovat sen verran iso osa kirjailijuuttani.

Jalat maassa

· 5 kommenttia ·

Yksi omissa oloissa kotona työskentelyn – lähityön, ei etätyön – parhaita puolia on mahdollisuus olla paljain jaloin. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä sukat jalassa – kengistä puhumattakaan – on vaikeaa ajatella ja tehdä työtä. Silloinkin kun olen ollut töissä muualla – etäällä – olen suosinut sisäkenkiä, jotka saa nopeasti potkaistua pois jalasta heti kun on käynyt hakemassa uuden kupillisen kahvia ja ryhtyy tekemään töitä.

Silloin harvoin kun ajan autolla pitkiä matkoja – autoilen ylipäänsä harvoin ja jos autoilen, yleensä vain pitkiä matkoja – ajan myös mielelläni paljain jaloin. Kun varpailla on tilaa heilua ja kipristellä, jalka pysyy rennompana ja reaktiokyky nopeampana. Olen pitäytynyt sinnikkäästi paljasjalkaisena myös taiji-tunneilla, vaikka suurimmalla osalla ryhmää on sisätossut.

(”Oikeat” kiinalaiset harrastavat taijia yleensä kengät jalassa, on opettaja kertonut, mutta syy on kuulemma ainakin osittain siinä, että japanilaiset harjoittavat budolajeja usein paljain jaloin ja mikä on japanilaista ei kiinalaisen mielestä voi olla hyväksi. Hieman maiden välistä historiaa tuntevana ymmärrän kyllä tunteen.)

Viime syksynä rupesin ihmettelemään, miksi kaikesta tästä huolimatta sipaisen aina automaattisesti pihakengät – kesällä sandaalit, talvella reiskat – jalkaan kun käväisen vaikkapa postilaatikolla. Eihän meidän pihamaalla ole mitään pelottavaa eikä mitään erityisen viiltävääkään. Keväällä päätin ryhtyä toimiin ja jätin systemaattisesti kengät eteiseen. Ajattelin, että otan kengät käyttöön vasta kun jalkapohjia alkaa paleltaa.

Alkuun välttelin pihatien kivituhkapintaa ja kiersin nurmikon kautta. Vähitellen en edes huomannut siirtymää sileiltä betonilaatoilta karhealle kivituhkalle, paitsi siinä mielessä että jalkapohjista levisi muuhun kehoon mukavaa kihelmöintiä, vahän niin kuin jalkapohjia hierottaessa (minkä elaboraatimpaa versiota on toisinaan markkinoitu ”vyöhyketerapiana”). Mielenkiintoista kyllä, huomasin vaistomaisesti pysytteleväni aina edellisellä materiaalilla niin pitkään kuin mahdollista, myös karhealla kivituhkalla, vaikka seuraavana, ihan postilaatikoiden luona, olisi ollut sileänmukavaa asfalttia. Ainakin osa tiedostamattomasta mielestä on perin konservatiivista.

Mutta kenkienlaitto-automatiikan olen saanut purettua. Toisinaan joudun piha- tai puutöihin mennessäni muistuttamaan itseäni, että nyt kengistä voisi olla hyötyä, kun on tekemisissä sälöjen ja muun terävän kanssa. Postilaatikkoa kauemmas mennessä käytän kyllä yhä kenkiä (kuten jalkapöydissä yhä kesähelteiden jäljiltä näkyvistä sandaali-rusketusrajoista huomaa). Mutta kotipihasta on tullut jalkapohjien valtakuntaa. Se on sitä edelleenkin, sillä niin kylmäksi maanpinta ei ole vielä jäähtynyt. Nurmikko tosin on kasteaamuina viileämpää, joten sitä kautta tulee nykyään harvemmin koukattua. Kenkäkauden alku häämöttänee kuitenkin lähitulevaisuudessa, sillä en ole enää niin cool kuin joskus parikymppisenä, jolloin saatoin kävellä paljain jaloin lumihangessakin ainakin lyhyitä matkoja.

Mutta vielä jalkapohjat saavat koskettaa kotiplaneettaansa.

Liian vähän tai liikaa vettä

·

Science Daily -verkkotiedelehden mukaan vaikuttaisi siltä, etteivät Australiasta kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia sitten kadonneet jättikokoiset pussieläimet (ns. megafauna) kadonneetkaan alueelle saapuneiden ihmisten masuihin. Megafaunan kellisti ilmastonmuutos: Sahuliksi sanottu muinaismantere (johon kuuluivat nykyisen Australian lisäksi Tasmanian ja Uuden Guinean saaret) alkoi aavioitua ennen ihmisten saapumista 40 000 – 50 000 vuotta sitten ja suurten eläinten toimeentulomahdollisuudet katosivat.

Eikä kivikauden ihmisillä ollut erityisen hyviä välineitäkään suurriistan tappamiseen. Tämä alkoi onnistua vasta myöhemmin, kun ihmiskunta keksi heittokeihään, atlatlin ja jousen kaltaisia ihmeaseita – ja ihmisyhteisöt kasvoivat riittävän isoiksi organisoituja metsästysretkiä varten. Pienemmät yhteisöt saivat ruokansa paljon helpommin, nopeammin, tehokkaammin ja ravitsevammin pikkueläimistä, kasveista ja vesieläimistä.

Australian alkuasukkaiden yli nelikymmentuhatvuotinen kulttuuri on kiinnostava tapaus monessakin mielessä. Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni jostakin tiedelehdestä jutun ”abojen” pitkälle kehitetystä loogisesta järjestelmästä, joka perustui matemaattispohjaisten operaatioiden sijaan sukulaisuusjärjestelmien pohjalle – ja ne ovat eri abo-kulttuureissa tietääkseni hyvinkin mutkikkaita. Jos jollekulle on sattunut kohdalle laajempi artikkeli tai kirja aiheesta, olen erittäin kiinnostunut.

Abot ovat hyvä muistutus myös niille, jotka olettavat automaattisesti, että mahdolliset maanulkopuoliset kulttuurit ovat kehittyneet (teknisesti) ihmistä paljon pidemmälle, jos ne ovat ihmiskuntaa vanhempia. Abo-kulttuurit ovat yli nelikymmentuhatvuotisen jatkumon tulosta (arkeologien mukaan) ja olivat sopeutuneet erittäin hyvin ympäristöönsä (sellaisena kuin se oli ennen eurooppalaisten ryöstelyä), mutta teknisten laitteiden osalta atlatlin australialaisvastine woomera oli edelleen huipputekniikkaa. Ja bumerangi, joka eri muunnelmineen toki onkin huikean nerokas laite. Maan kulttuureista teknisesti edistynein on se, joka on myös lyhytaikaisin, ja saattaa sellaiseksi jäädäkin. Voi olla, ettei tämän planeetan ulkopuolellakaan ole kovin montaa tälläistä vimpainintoista, radioaaltosaastetta ympäri avaruutta suoltavaa kulttuuria. Ehkä.

Sahulin kuivattanut ilmastonmuutos oli ns. luonnollinen ilmiö, ja voi olla etteivät noin neljän–viidentuhannen vuoden takaiset pienemmät muutoksetkaan johtuneet maanviljelyn ja (runsaasti kasvihuonekaasuja tuottavan) karjankasvatuksen synnystä, vaikka tästä asiasta onkin vielä vaikeaa sanoa edes mitään puolivarmaa. Vaikuttaa joka tapauksessa ilmeiseltä, että viimeisen sadan vuoden aikana kiihtynyt ilmaston lämpeneminen on, kiistattomasti, ihmisen tuotosta. Todisteet alkavat olla niin ilmeisiä, ettei vastaanväittäjissä ole enää juuri muita kuin foliohattuväkeä.

Viimeviikkoisessa New Scientistissä oli kiinnostava juttu (joka on luettavissa lehden maksullisilla sivuilla) ilmaston lämpenemisen aiheuttamasta jäätiköiden sulamisesta ja tämän aiheuttamasta merenpinnan noususta. Pohjoisnapajäätikkö ei ole tässä suhteessa ongelma – sehän kelluu meren päällä eikä oleellisesti vaikuta merenpinnan korkeuteen, vaikka sulaakin hyvää vauhtia (kuten Jäämerellä koeporauksia tekevät öljy-yhtiötkin uskovat). Ongelmapaikkoja ova Grönlanti ja Etelämanner, joiden jäätiköt ovat maanpinnalla ja joista vapautuva vesi nostaa merien pintaa – niin, miten paljon?

Vaikuttaa siltä, että merenpinnan odotettavissa oleva korkeus riippuu paikasta. Tähän asti jäätiköiden sulamisen vaikutusta on arvioitu lähinnä keskimääräisen merenpinnan kohoamisen mielessä. Tämä on kuitenkin huono idea, sillä meren pinta ei ole nytkään kovin monessa paikassa kovin keskimääräinen: toisissa paikoissa meri on korkeammalla kuin keskimäärin, toisissa paikoissa paljon matalammalla. Tähän on monia syitä, esimerkiksi se, ettei Maa ole sittenkään ihan pallonmuotoinen eikä tasalaatuinen: gravitaatio on eri seuduilla juuri sen verran eri suuruista, että se vaikuttaa pinnan korkeuteen. Meren lämpötilan ja merivirtojen aiheuttamat tiheysvaihtelut vaikuttavat nekin.

Jos Grönlannin jäätiköt sulavat nykyvauhtia, pohjoisatlanttinen merenpinta saattaa jopa laskea itse Grönlantia laajemmaltakin alueelta. Siellä nimittäin vaikuttaa myös Pohjanmaalta tuttu ilmiö: jään painosta vapautunut maanpinta kohoaa hitaasti korkeammalle. Koska sikäläinen jäätikkö sulaa tällä hetkellä nopeammin kuin Skandinavian muinainen jääkilpi, tämä ”ponnahdus” saattaa olla rajumpaa ja aiheuttaa seudulle myös maanjäristyksiä. Tässä skenaariossa merenpinta kohoaisi laskelmien mukaan eniten Etelä-Amerikan vesillä ja Tyynellämerellä.

Jos taas Etelämantereen länsiosien uhanalainen jäätikkö katoaisi ensimmäisenä, suurin pinnannousu tapahtuisi Intianvaltamerellä ja Länsi-Atlantilla, ja saattaisi jossakin New Yorkin tienoilla olla useita metrejä.

Eihän mikään tästä kaikesta tapahdu missään nimessä huomenna tai edes ensi vuonna. Sadan vuoden aikaskaalalla sen sijaan… no, niin paljon kuin tykkäänkin merenrannoista, en kyllä suosittelisi rantatonttien ostamista lastenlapsille perinnöksi jätettäväksi…

Drink up, dreamers, the cup is running dry

·

Meidän monien, etenkin ns. länsimaisen kulttuurin lasten on usein vaikea hahmottaa, miten pienestä kiinni ovat monet itsestäänselvinä pitämämme päivittäiset asiat. Etenkin päivittäin käyttämämme kasvikunnan tuotteet. Kaikki kaupan lukuisat perunalajikkeet ovat alkuaan peräisin pieneltä Perun vuoristoalueelta ja geneettisesti lähestulkoon identtisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erittäin herkkiä kasvisairauksille ja loisille. Pikku hiljaa Suomenkin pelloille leviävä koloradokuoriainen on luultavasti vasta alkusoittoa.

Vielä herkempi ja arempi kasvi on kahvi.

Käytännöllisesti katsoen kaikki kauppojen erilaiset kahvilaadut perustuvat yhteen ainoaan kasvilajiin, Coffea arabicaan, jonka osuus maailman kahvintuotannosta on noin kaksi kolmannesta, kertoo taannoinen New Scientist. Arabicaan sekoitetaan lopullisia kahvilaatuja valmistettaessa muutamia muitakin kahvilajeja, ennen kaikkea Coffea canephoraa, jonka baristat tuntevat kauppanimellä ”Robusta”. Mutta paras aromi tulee nimenomaan arabicasta.

Arabica on puolestaan peräisin parista kasvista, jotka kuljetettiin Etiopian ylängöiltä Jemeniin joskus 500-luvun tietämissä, ja joiden jälkeläiset levisivät sitten ympäri maailmaa 1600-luvulta alkaen, kun eurooppalaiset innostuivat arabien juomaherkusta. Kaikki maailman arabicat ovat parin yksittäisen kasvin jälkeläisiä, ja geneettisesti siis jotakuinkin identtisiä. Tämä tekee niistä erittäin arkoja loisille, joista tunnetuin on kovakuoriainen nimeltä Hypothenemus hampei.

Mutta ei tässä kaikki. Arabica on äärimmäisen kranttu kasvuympäristönsä suhteen, niin arka että ilmastonmuutos ja epävakaiden, vaihtelevien säiden lisääntyminen vaikuttavat satoihin jo nyt etenkin Keski-Amerikassa ja itäisessä Afrikassa. Kahvinviljelyn vaatimia hyvin vakaita kasvukauden säätiloja on yhä harvemmin. Tämä on yksi keskeinen syy viime vuosien raakakahvin hinnannousuun, loisten ohella.

Sekä lois- että säänkestävyysongelmiin auttaa sama lääke kuin monien muidenkin eliöiden kohdalla: on kasvatettava geneettistä diversiteettiä. Arabican geenipohjaa on laajennettava ja monipuolistettava. Tätä varten tutkijat ovat palanneet kahvikasvin alkuperäiselle kotiseudulle, Etiopian ja Etelä-Sudanin vuoristoseuduille, mistä ensimmäisten viljeltyjenkin arabicojen esi-isät ovat peräisin. Risteyttämällä viljelylajikkeita villien sukulaistensa kanssa saadaan monipuolisempi geenikirjo ja, toivon mukaan, sitkeämpiä lajikkeita. Asiassa on vain yksi ongelma. Villi-arabicaa ei enää tahdo löytyä sieltä missä sitä tiedetään kasvaneen vielä muutama vuosikymmen sitten. Seudun säätilat ovat muuttuneet niin paljon, että vanhojen kotiseutujen kasvusto on kokonaan muuttunut. Voi olla, että villi kahvikasvi on kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on vain kitukasvuisia, huonokuntoisia yksilöitä. Voi olla, että ne ovat juuri sellaisia sitkeämpiä geenimuunnoksia joita kaivataan, mutta eivät ne kovin satoisilta vaikuta. Voi olla, että arabican viljelystä tulee harvinaisuus jo muutamassa vuosikymmenessä, ja me kahvinystävät joudumme tyytymään maultaan heikompaan Robustaan.

Voi olla, että tulevaisuudessakin ennen oli kaikki paremmin.

(Otsikko on tietenkin mukaelma Peter Gabrielin klassisesta laulusta ”Here Comes the Flood”.)

”… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.”

·

Näin itse vasta tänään ensi kertaa parisen viikkoa sitten ilmestyneen Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-lehden ja siinä julkaistun, kesällä minulta tilatun novellin. Novelli on osa juttukokonaisuutta, jossa haastatellaan pelitutkijoita heidän näkemyksistään siitä, millaisia pelejä pelataan vuona 2042.

Minun pikku tulevaisuusskenaarioni näyttää itse asiassa noudattelevan – pelien osalta – aika hyvin asiantuntijoiden arvailuja. Eri asia sitten, miten hyvin piirtämäni Helsinki-maisema toteutuu kolmenkymmenen vuoden kuluessa: tulevaisuusskenaarioita on aina perin hupaisaa lukea sinä aikana, jota ne ovat kuvaavinaan. Toistaiseksi arvelen, että saatan olla hyvinkin oikeilla jäljillä.

Tilaustyö oli sinänsä kerrassaan mainio hanke. Tällaisen marginaalisemman kirjallisuuden tekijä ei pääse turhan usein kirjoittamaan novelleja, joista maksetaan ihan oikea kirjoituspalkkio. Minulle annettiin tarinalle hyvin väljät puitteet – lähinnä vuosiluku ja ajatus, että pelaaminen olisi jossakin muodossa mukana tarinassa – joten en kokenut missään vaiheessa joutuvani kirjoittamaan jonkun toisen laatimaa tarinaa. Tällaisia lisää!