Kategoria: ”Karsta”

Keskiaukeaman tytöt

·

Oikeastaan kyse on kyllä pikemminkin aikuisista naisista kuin tytöistä. Jarmo Papinniemi pohdiskeli taannoin omassa blogissaan, kuinka suureen osaan kirjojen aloitukset ja lopetukset on nostettu – mutta mitä tapahtuu täsmälleen kirjan puolessavälissä, keskiaukeamalla? Pitihän tuota sitten kaivaa omatkin kirjat esiin ja tutkia.

391 pääsee keskiaukeamalla itse asiaan. Nimetön päähenkilö, ”minä”, ja kirjan toinen keskeinen hahmo, ”sinä”, ovat ekaa kertaa sillai. Myöhempiä kertoja ei taida sitten loppujen lopuksi olla kovin montaa.

Alshainissa on keskiaukeamalla luvunvaihto. Edellisen luvun lopussa on puhe naisesta, (Maan vuosissa mitaten) noin nelikymppisestä kotihoitajasta, jota kertojavanhus kutsuu ”Sormustytöksi”. Seuraavan luvun alussa vanhus löytää väkivaltaisesti kuolleen miehen. Alshain on tosiaankin (ainakin toistaiseksi) ainoa romaanini, jossa on myös dekkarimainen sivujuoni.

Nedut puhuu keskikohdassaan sekin naisesta – tai pitäisikö sanoa naaraasta. Kyseinen henkilö kun ei satu kuulumaan Homo sapiens -lajiin, vaikka onkin lähisukua. Päähenkilö astelee portaat alas tutkimaan kellaria, jossa kyseinen naaraspuolinen henkilö majailee, mutta ei ole juuri silloin paikalla. Päähenkilö pohtii myös viimeiaikaisia uniaan, jotka eivät kuitenkaan ole (suoranaisesti) seksuaalisia. Ehkä se johtuu siitä, että Nedujen Jolle taitaa olla tähänastisista romaanieni päähenkilöistä ainoa, jolla on suunnilleen koko kirjan tapahtumajakson ajan säännöllistä ja suhteellisen tyydyttävää iho- ja sukupuolielämää?

Karsta ei ole vielä valmis joten keskiaukemana lopullisesta paikasta ei vielä ole lopullista varmuutta. Sain kuitenkin eilen valmiiksi sellaisen version (joka minun tylsässä merkintätavassa kulkee tunnuksella ”2.8”), jossa on otettu huomioon ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan korjausehdotukset ja kommentit. Tapani mukaan huitaisin tekstin InDesign-taitto-ohjelmaan ennen kuin lähetin sen sähköpostilla takaisin kustannustoimittajalle. Puolivälin aukeamalla 160-161 pohditaan siinäkin naisasiaa: tässä tapauksessa ihmetellään erään kertojan lähipiirin henkilön varsin… eh… värikästä menneisyyttä ja ihmetellään, saisiko se tämän kyseisen henkilön käyttäytymään itsetuhoisesti. Hmmm, oikeastaan tässäkin kirjassa tosiaan voisi sanoa olevan jonkinlainen dekkarihko juonne mukana.

Vaikuttaa siltä, että keskiaukeamien suhteen olen jokseenkin… tasalaatuinen kirjailija. ”Sinä” on suunnilleen kolmekymppinen ja Nedujen Efisddan ikää voi vain arvailla, mutta sekä Sormustyttö että Karstan Hwan ovat nelissäkymmenissä. Eivät siis varsinaisesti enää tyttöiässä. Mutta otsikko on tuollai jotenkin fraasimpi.

Finnconnected

· 5 kommenttia ·

Tänä vuonna Finncon on levinnyt sujuvasti kolmelle päivälle. Ihan hyvä idea: kiinnostavia esityksiä ja keskusteluja ei ole niin pahasti päällekäin kuin yleensä. Oletettavasti etenkin Animecon-väestä suuri osa on kesälomalla, joten perjantai-iltapäivän(kin) kuluttaminen Kaapelitehtaan kulmilla ei ole mikään ongelma. Ei näytä olevan mikään ongelma.

Omalta osaltani coni alkoi oikeastaan sillä ohjelmanumerolla jota etukäteen hirvittelin eniten. Science in Science Fiction oli aiheena kiinnostava ja antoisa – ja on minulla siitä sanottavaakin – mutta en ole välttämättä kovin hyvä puhumaan englantia suurelle väkijoukolle aivan kylmiltään. Asiaan vaikuttaa tietysti nolousaspekti: vaikka englanninkielisen tekstin suomentaminen on aivan eri asia kuin englanninkielen puhuminen, onnistun silti kiusaantumaan töktök-aksentistani. Luultavasti aivan turhaan: muut panelistit ja yleisö tuntuivat pysyvän kohtuullisen hyvin kärryillä siitä mitä sanoin.

Pitäisi vain muistaa Hollolan kunnanjohtajaa Päivi Rahkosta ja hänen esittämäänsä kunnan tervetuliaistoivotusta Mekkilän kirjailijakokouksen aluksi: hänellä oli hyvin suomalainen nuotti englanninkielisessä puheessaan, mutta hän puhui selkeästi, tiiviisti, lyhyesti ja asiaa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Samaisessa kokouksessa tuli keskusteltua niin monenlaisilla englannin murteilla ja korostuksilla ettei suomalaisaksentissa ollut totisesti mitään nolostelemista. Miksi olisikaan?

Pääsin myös esittelemään Karstaa pikaisesti ”SF-kustantajien” tuotannonesittelytilaisuudessa, jossa ainoa oikea kustantaja oli Kirjavan Jan Hlinovsky.

Karkelot jatkuvat huomenissa: yritän ehtiä puoleksipäiväksi Risingshadow.netin miittiin, kello 16 on vuorossa Exelillä ekselentiksi -keskustelu kirjanteon valmistelusta, ja illalla bileet. Sunnuntaina minua pääsee ihailemaan VIITE-tiskillä ja kello 15 julkisuomentamassa Philip K. Dickin klassikkoromaania Dr. Bloodmoney vuodelta 1965.

Mustaa valkoisella

·

Tuossa muutama tunti sitten kannoin Liken konttoriin Liisankadulle paperinivaskan, jonka päällä luki Karsta, työversio 1.4. Takaisin kotiin tuli paperiarkki, jonka päällä lukee ”Kustannussopimus”.

Kustantaja osoittaa melkoista luottamusta kirjailijaansa ehdottamalla sopimuksen tekemistä samalla tapaamisella jolla kirjailija tuo käsikirjoituksen ensi kertaa näytille. Nyt ei voi kuin toivoa, että Karsta osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.

Itse olen tällä hetkellä täysin kyvytön arvioimaan kirjaa mitenkään. Viimeisiä korjauksia tehdessä teksti tuntui välillä vallan mainiolta, välillä taas kököltä kuin mikä.  Mutta nyt ollaan siinä vaiheessa kirjan tekoprosessia, jolloin kirjailijan on pakko ajatella jotakuinkin että ”no tää on tällainen välityö, koeta nyt saada se nopeasti pois käsistä että pääset sitten suunnittelemaan niitä suurteoksia…” Nedujen kohdalla oli samanlaisia kausia, ja loppujen lopuksi se on saanut melkoisen hyvää palautetta.

Nyt minulla on mainio tilaisuus ottaa tekstiin välimatkaa kun sitä pyörittelevät vuorostaan sekä kustannustoimittajat että ateljeekriitikoiksi värväämäni ystävät. Kun kommentit ja korjausehdotukset kantautuvat minulle, osaan itsekin huomata tekstistä puutteita, korjattavaa ja muokattavaa – sekä niitä kohtia ja ideoita, jotka tuntuvat oikeastaan aika hiton hyviltä.

(Kuten kuvasta näkyy, yhden printin teksti on loppupuoleltaan mustaa keltaisella: valkoinen paperi loppui kesken, vaaleankeltaista sattui pyörimään nurkissa.)

”… sillä Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 5 kommenttia ·

Noin. Karsta siis päättyy samaan lauseeseen, jolla se alkoi. Naputtelin nuo sanat yhdeksännentoista ja viimeisen luvun loppuun tuossa äsken sillä aikaa kun odottelin euroviisujen toisen semifinaalin tuloksia.

Loppulause oli tosin mietittynä jo kauan sitten, samoin kuin koko kirjan rytminen rakenne. Muuten jätin tällä kertaa vähän turhankin paljon asioita roikkumaan ”mietitään sitten kun ollaan siinä kohdassa” -pohjalta. Ei hyvä idea, näköjään. Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut välillä melkoista kitkuttamista. Eikä kysymys ole siitä, että kyse olisi mistään juonirakenteeltaan monimutkaisesta tiiliskivestä. Tämä on tiivis ja jossain määrin suoraviivainenkin kirja. Taisin itse luonnehtia sitä jossakin ”anti-avaruusoopperaksi”. En tiedä onko se sitä. Ehkä ”anti-avaruusaaria” tai ”anti-avaruuskansanlaulu”?

(Ja jos joku haluaa joskus maailmassa ohjata minun tieteisromaanista elokuvan, niin suosittelen Karstaa. Se nyt sattuu olemaan sellainen tarina, sellaisissa puitteissa.)

Nyt on siis kasassa kirjan versio 1.0. Huomenna saatan vilkaista tekstiä, sijoitella muutamia tällä hetkellä irrallisessa tiedostossa olevia pikku palasia niihin kohtiin mihin ne on tarkoitettu. Ehkäpä huomaan sijoittaa alkupään näyttämön seinälle vielä pari haulikkoa, joilla ammutaan myöhemmässä vaiheessa. Tai huomaan, että loppupuolella ammuskellaan haulikolla, jota ei ole nähty ensimmäisessä näytöksessä. Näin asia etenee.

Ensi viikolla editoin sitten version 1.1, ja teen pikaisen taiton. Koska taittaessa huomaa eri asioita, siitä tulee versio numero 1.2. Se lähtee sitten jo kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.

Hiljaista

· Yksi kommentti ·

Blogi päivittyy näinä aikoina kovin harvoin, mistä pahoitteluni. Yritän pistää kaiken kirjallisen energiani Karstan loppurytinän saamiseksi lopultakin ns. paperille.

Kuroslainen kirjoitusmetodi II

· 3 kommenttia ·

Olen tiennyt jo jonkin aikaa, että Karstasta tulee ensimmäinen romaanini, jossa ei ole itse tekemääni kantta. Olen heitellyt Martinahon Lasselle ideoita ja hän kehitteli kansikuvan, johon tein muutaman korjausehdotuksen. Tulos viehätti minua melkoisesti: se on hyvinkin erilainen kuin oma viimekesäinen kehitelmäni.

(Nyt voin paljastaa, että tuon oman viritelmäni ”avaruusaluksen ikkuna” on itse asiassa kiinalaisen silkkikangaslyhdyn sisäpuoli ala-aukosta kuvattuna. Yläaukkoon photoshoppasin sitten tähtivalokuvan ja oman iirikseni.)

Koska Lassen kansi on näköjään jo päässyt Risingshadow.netin laajaan kirjatietokantaan, voinen sen itsekin tässä esitellä. Tuossa oikealla, olkaa hyvä!

Kannen ruskeat värisävyt viehättävät silmääni – ja tuovat sitä paitsi eräänlaista jatkuvuuden tuntua Nedujen ruskeasävyiseen kanteen. Viivapiirrosmainen tyyli puolestaan tuo minun mieleeni Jules Vernen kirjat: vaikka Karsta on tyylin ja aiheen puolesta epävernemäinen, nuorna tuli scifin suurta ranskalaisklassikkoa kyllä luettua vallan perusteellisesti. (Suosikkini oli Matka maan keskipisteeseen.)

Jälleen kerran sykähdyttää kustantamon luottamus kirjailijaansa: kukaan ei ole vielä nähnyt kirjan tekstiä, ei muuta kuin kirjoittamani lyhyen esittelytekstin (joka sekin löytyy Risingshadow.netistä. Silti hankkeeseen satsataan jo.

Nyt pitäisi enää vääntää valmiiksi noiden hienojen kansien sisältö…

Kollega, Mekkilään!

·

Kuten kaikki epäilemättä jo tietävätkin, perinteikäs Mukkulan kirjailijakokous – virallisesti Lahden kansainvälinen kirjailijakokous – siirtyy ensi kesänä Mukkulasta järven toiselle puolelle Messilään. Tiloja pitäisi olla paremmin niin, että koko porukka pääsee majoittumaan samaan paikkaan. Viime kerralla ulkomaanvieraat asustivat hotellissa Lahden keskustassa, minkä vuoksi kaveeraaminen jäi suurimman osan ajasta meidän suomalaisten keskeiseksi puuhaksi.

Kollegojen – kirjailijoiden ja kääntäjien – kanssa kaveeraaminen on pitkälti kokouksen parasta antia. Minähän olen ollut pitkälti sitä mieltä, että spekulatiivisen kirjallisuuden genreen ghettoutuminen voidaan lopettaa parhaiten sillä, että spekulatiivisen kirjallisuuden tekijät pyörivät pyörivät ”normaalien” kirjailijoiden ja kulttuuripersoonien porukoissa kuin kuuluisivat sinne – kuten kuuluvatkin. Minun kohdallani tämä tuntuu toimineen vallan mainiosti ainakin Eino Leinon seurassa, Suomen Kirjailijaliitossa – sekä kirjailijakokouksessa.

(Ja ei: se että minut oli majoitettu kartanohotellin hääsviitin parivuoteeseen erään tunnetun pastoriskirjailijan kanssa, ei ole aiheuttanut pysyviä traumoja. Ei ilmeisesti parivuoteen toisellekaan puolelle: hän muutti perheineen tammikuussa melkein naapuriin parinsadan metrin päähän…)

Tapahtuman varsinainen ohjelma tarjosi sekin hetkiä: muutamia tylsiä Keats- ja Baudelaire-sitaateilla höystettyjä ylipitkiä jaaritelmia lomitti riittävästi esityksiä, jotka tarjosivat ihan oikeita tilaisuuksia oivalluksiin. Tai iloa ja riemua. Keskusteluakin.

Tämänvuotinen teema Toisin sanoen on muuten melkein räätälöity meille spekulatiivisen fiktion tekijöille: genrejemme kirjallisuus oli idean keksijän mielessä, mikä on (vain) yksi syy minkä vuoksi minäkin olen sitä kannattanut asiasta päättäneessä tahossa eli Eino Leinon seuran johtokunnassa.

Niinpä kalenterissa on merkintä 14.– 16.6.2009. Ai niin, sitä ennen pitäisi kirjoittaa omakin teemakommentti kokouksen sivuilla julkaistavaksi ja keskustelujen pohjaksi. Niin, ja Karsta lopultakin loppuun… kirjaan on muuten päätymässä yksi toissakesäisessä kirjailijakokouksessa tavattu henkilö. Tai oikeastaan pikemminkin eräiden toisten paikallaolleiden puheita hänestä. Spekulatiiviseen fiktioon on mukavaa upottaa kaikenlaista, alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuna, kauas ajassa ja paikassa lennätettynä, joskus todempana kuin tosi, joskus tahallaan – tieten tahtoen, hyvällä tai pahalla – väärin nähtynä ja vielä vääremmin tulkittuna.

”Hyvää suomen”, sanoi mustapartainen mies, ”kielen päivää!”

·

Agricolan päivänä kiskon oikein mielelläni Suomen lipun taloyhtiön salkoon. Kammoan nationalismia – tietystä nurkkapatrioottisuudestani huolimatta – ja olen lukenut riittävästi historiaa tietääkseni, miten keinotekoinen 1800-1900-lukujen luomus sekä Suomen valtio että ”Suomen kansa” ovat. Mutta kieli on eri asia. Paitsi että elätän itseni kielellä, kieli on lisäksi notkea elin ja sanoja on monenlaisia.*

Viime viestissäni mainitussa tiistaisessa Kääntäjän ääni -tilaisuudessa oli jo perinteiseen tyyliin sali täynnä. Keskustelu toi esiin hyviä pointteja, ja sai minut jälleen kerran huokaisemaan helpotuksesta, ettei itselleni ole ainakaan vielä tullut kohdalle mitään yhtä kimuranttia käännettävää kuin Jelinek tai Pamuk. Avaruusblues oli tavallaan hankala tapaus, mutta sellaisella viehättävällä tavalla, joka pikemminkin innosti kuin lannisti – etenkin kun Slattery itse oikein kehottamalla kehotti leikittelemään kielellä. Yritin pysyä kohtuudessa, mutta löytyy suomennoksesta kyllä esimerkiksi yksi pikkuinen parafraasi Jorma Eton runoon ”Suomalainen” – jota olen lausunut koulun kevätjuhlassa joskus 1970-luvulla.

Tiistaina oli mukavaa juhlistaa kääntämistä sikälikin, että olin juuri saanut valmiiksi käännöstyön. Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower (suomeksi Kuinka lähestyä leskimiestä) on jossakin määrin eri tyyppinen kirja kuin mikään aikaisemmin kääntämäni. Näin keskitien kirjallisuudeksi, ehkä ”lukuromaaniksikin”, laskettavaa tekstiä en ole nimittäin ennen tehnyt: Chuck Palahniukin Tukehtuminen tulee ehkä lähimmäksi, mutta eipä sekään ole kovin keskitietä… Tropper-kokemus oli kuitenkin vallan positiivinen ja miellyttävä. Ihmissuhdepainotteisuudestaan huolimatta kirja on erinomainen, hyvin kirjoitettu, nokkela, hetkittäin viehättävän ilkiömäinen ja mainiota kieltä. Ja vaikka loppuvaiheissa kirjaan mahtuu yksi hyvinkin kliseinen amerikkalaistyylinen kohtaus, Tropper osaa sentään päättää tarinansa täsmälleen oikeassa kohdassa. Ja vaikka joissakin kohti tekstistä voi aistia että kirjailijalla on ollut mielessään elokuvasovitus (ymmärtääkseni oikeudet on jo ostettukin), kirja kantaa omillaankin eikä missään kohti tule samanlaista kiusaantunutta oloa kuin eräässä lukemassani jännärinalussa, jossa koko ensimmäinen luku oli täysin alastomasti ja häpeilemättä elokuvan alkutekstien taustalle suunniteltu kohtaus.

Käännöksen valmistuminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että nyt on palattava oman romaanin ääreen. Pieni tauko on toivottavasti tuulettanut päätä juuri sopivasti. Ainakin tähänastinen teksti tuntui eilen sitä läpi käydessäni kantavan vallan hyvin, ja tauon aikana on syntynyt muutama lisäidea. Eiköhän se tuosta ala taas rullaamaan. On ainakin korkea aika.

—

* (Tämä on mukaelma suosikkisitaatistani Fridjuv Bergin teoksesta Troian sota, jonka suomentajaa Otava ei ole katsonut aiheelliseksi mainita syntymävuonnani 1962 julkaistussa neljännessä painoksessa. Hyihyi!)