Kategoria: kulttuuri

Minä ja 24 000 muuta

·

”Eks sä ala olla jo vähän liian vanha käymään festareilla?” kertoi nainen kaverinsa kysyneen. Hän istuskeli nurmikolla Ilosaarirockin Tähtilavan ulkopuolella ja kuunteli kavereidensa kanssa puolella korvalla telttalavalla musisoivaa J. Karjalaista yhtyeineen. En tuntenut porukkaa jonka keskustelua salakuulin muutaman metrin päästä, mutta tuskin kukaan heistä oli kahtakymmentäviittä enempää, ei kysymyksen kohteeksi joutunut nainenkaan.

Itse aloitin festareilla käymisen varsin vanhana, vasta kahdeksantoistavuotiaana, jos Helsingin Kaivopuiston konsertteja ei lasketa. (Kyseessä oli vuoden 1980 Ruisrock.) Koska aloitin niin vanhana, en koskaan oppinut suhtautumaan festareihin kahden tai kolmen päivän päänsekoitusputkena. Ei, minä ryntäilin mahdollisimman vikkelästi lavalta toiselle – Ruississakin oli niitä tuolloin jo kaksi – ja yritin nähdä mahdollisimman monta esiintyjää mahdollisimman läheltä. Koska tuohon aikaan festivaaligourmetin huippu oli jos sattui saamaan käristemakkaran päälle muutakin kuin vain sinappia ja ketsuppia eikä oheisohjelmaa ollut eikä alueelta voinut kesken kaiken poistua, ei ollut oikeastaan muutakaan tekemistä (ellei tosiaan halunnut vetää lärvejä salakuljetetulla viinalla, mitä minulla ei koskaan ollut).

Silloin ei olisi tullut mieleenkään jäädä jonnekin nurmikolle loikoilemaan ja kuuntelemaan artistia, jota ei mukavalta paikalta edes näe. Konserttitilaisuuksia nähdä edes kotimaisia nimiartisteja oli siihen aikaan muutenkin niin vähän – Helsingissä toimi vasta vallatun Lepakon lisäksi oikeastaan vain kaksi musiikkiklubia, Tavastia ja Botta – että kaikki tilaisuudet oli pakko käyttää visusti hyväksi.

Nykyään laadukkaan livemusiikin kuuntelutilaisuuksia on niin paljon, että lähes kaikki jäävät käyttämättä.

Litku Klemetti ja Tuntematon numero

Myös festivaalit ovat muuttuneet. Joensuun Laululavan maisemissa tallustellessa ei viisikymmentäviisivuotias tuntenut itseään edes ylimpään ikäsegmenttiin kuuluvaksi. Kiireellä salakuljetetut eväänsä kitanneita känniääliöitä – ylipäänsä juopuneita – ei näkynyt kuin festarialueen ulkopuolella. Ruokaa löytyy melkoisen moneen makuun ja ruokavalioon. Vessat ovat kohtuullisen siistejä. Festarikansan keski-ikä on kasvanut, ja nuortenkin festarikävijöiden vaatimustaso on kasvanut. Kahdeksankötluvulla ei olisi voinut kuvitellakaan yhdellekään rokkifestarille mitään VIP- tai Premium-alueiden kaltaisia erikoismaksuluokkia. Nykyään ne ovat normi.

Omakin kuluttajakäyttäytyminen on muuttunut. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena majoittua festareiden ajaksi telttaan tilapäisleirintäalueelle, sitä ei ole todellisuudessa tapahtunut sitten viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) Roskilde-reissun, josta on aikaa jo erinäisiä vuosia. En myöskään juokse yhtä maanisesti kaikkia päiviä lavalta toiselle katsomaan eturivistä kaikkea mitä kiinnostaa: asiaan toki vaikuttaa sekin, että nykyään en (useinkaan) käy festareilla yksin, vaan puolison ja kaverienkin tarpeet ja kiinnostukset pitää ottaa huomioon.

Eikä samaa tahtia enää jaksaisikaan, eikä viitsisikään. Kuten tuli todettua Joensuussa tavatun toverin kanssa, festivaalit eivät ole välttämättä kovinkaan hyvä paikka kokea suuria musiikillisia elämyksiä: niitä varten ovat artistien omat konsertit – joihin kaikkiin ei toki ole mahdollista päästä, ulkomaalaisten tähtien tapauksessa. Löytöjä on toki mahdollista edelleenkin tehdä: tällä kertaa ennenkuulemattoman elämyksen tarjosi englantilainen Rag’n’Bone Man, jonka perinnetietoinen, modernisti sävytetty soulpop nousee kaltaistensa yläpuolelle siksi, että tämä Rory Charles Graham -niminen nuorimies on huikean ilmaisuvoimainen laulaja, soul- ja bluesperinteen parhaimmistoa siinäkin. Häntä on taidettu mainita jonkinlaiseksi Adelen miespuoliseksi vastineeksi, eikä vertaus ihan lepikossa ole.

Ilosaarirockin(kin) päälava-artistien lista kertoo toisaalta sekin, että kävijäprofiili on iäkkäämpää kuin kahdeksankötluvun alussa: vaikka esimerkiksi Pixies on minulle eräänlainen ”uusi” bändi niiltä ajoilta jolloin en välttämättä enää ihan kaikkea uutta musiikkia kuunnellut, ei toisaalta ole lainkaan asiatonta tituleerata yhtyettä ”legendaksi”. Myös Ultra Bra on monelle nimenomaan nuoruusnostalgia-uudelleenelämys: yhtyehän on koonnut rivinsä ainoastaan kesän keikkoja varten, eikä uutta musiikkia ole tiettävästi tulossa. Vanhatkin laulut soitettiin jotakuinkin yksi yhteen levytysversioiden kanssa. Hyvin he soittivat ja lauloivat, ei siinä mitään, mutta kyllä minulle kaikkien aikojen UB-konsertti on edelleen Tavastialla vähän esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Silloin kuultiin sitä paitsi ”Ampukaa komissaarit”, mikä nyt puuttui muuten kattavahkosta setistä.

Mutta minulle tämänkertaisen Ilosaarirockin suurin elämys oli itse asiassa istuskella nurmikolla paikassa, jossa ei (sillä erää) kuulunut oikeastaan minkäänlaista musiikkia miltään lavalta, ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä, tyytyväisiä ihmisiä, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, erilaisia ihmisiä. Vaikka tarkkailinkin heitä introverttimäisesti sivusta, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan mukavan pieneksi osaksi tätä kahdenkymmenenneljäntuhannen hengen parviälyä. Sellaiset ovat hienoja hetkiä.

Kevytvelhoilua

·

Lentokentällä koneeseen nousua odotellessa on yleensä liikaa aikaa norkoilla kaupoissa. Tulee ostettua kaikenlaista. Kenaz Filanin The New Orleans Voodoo Handbook (Destiny Books, 2011) tarttui hihaan, yllätys yllätys, viime vuoden tammikuussa New Orleansista lähtiessä.

Filanin teos on monessa suhteessa hyvinkin tyypillinen lentokenttäkirja: sen kohderyhmää ovat matkailijat. Niinpä teos alkaa lyhyellä New Orleansin historiikilla – mikä sinänsä on hyvinkin hyödyllistä taustaa kirjan varsinaiselle sisällölle – ja esittelee sittemmin pintapuolisesti myös ravintoloita ja soittoruokaloita. Voodoo-perinteenkin esittelyssä huomattavan isossa osassa ovat nykyään jäljellä olevat turistikohteet ja erilaisia voodoo-tuotteita myyvät puodit. Eikä kirjassa lopultakaan mennä kovin syvälle voodoo-kulttuuriin. Lukijan on turha odottaa analyysia tai edes kunnollisia kuvauksia perinteisistä rituaaleista. ”Käsikirja” ei myöskään kerro esimerkiksi, miten uhrattavalta kanalta pitäisi oikeaoppisesti katkaista kaula, joskin mukana on pitkiä selostuksia siitä millaisia kynttilöitä kannattaa käyttää minkäkin tavoitteen saavuttamiseen ja miten erilaisia voodoo-nukkeja käytetään muuhunkin kuin neulatyynyiksi.

Kevytvelhoilun lomassa on kyllä kiinnostavaa historiallista taustoitusta New Orleansin mielenkiintoisesta perinneuskontosekoituksesta. Alkuaan ranskalaisten perustama kaupunki kitui muutaman vuosikymmenen, kunnes se myytiin espanjalaisille (joiden jäljiltä ovat ”ranskalaiskorttelien” vanhat rakennukset), jotka 1800-luvun alussa antoivat paikan (muun Mississippin vesistöalueen eli silloisen Louisianan ohella) takaisin ranskalaisille, jotka Napoleonin johdolla myivät kaiken Yhdysvalloille. Vasta tässä vaiheessa kaupungista alkoi kehittyä merkittävä satamakaupunki, jonka läpi virtasi pohjoisesta puuvillaa, maailman meriltä kaikenlaista – ja orjia. Ranskalaisten ansiosta orjilla oli muita Yhdysvaltoja paremmat olot, he saivat omistaa rahaa ja ostaa itsensä vapaiksi ja vapaapäiviäkin oli: silloin oli tapana kokoontua kaupungin laidalle aukiolle, joka sai nimen Congo Square, soittamaan, laulamaan ja sosialiseeraamaan. Vaikka rotujen väliset avioliitot olivat yhtä kiellettyjä kuin muuallakin Yhdysvalloissa, New Orleansissa eli hyvinkin vakiintunut ja jopa arvostettu perinteikäs rakastajatarkulttuuri, joten kaupunkiin kehittyi vähitellen hyvinkin iso ja keskiluokkainen ”mulattien” eli ”kreolien” kansanryhmä. Sosiaaliluokkien väliset kuilut ovat kuitenkin edelleenkin valtavia, ja iso osa kaupungin vähintäänkin yhtä perinteikkäästä rikollisuudesta, prostituutiosta ja väkivallasta sikiää näistä sosiaalisista eroista. Samalla kansanryhmien erot ovat antaneet erilaisten voodoo-nimikkeen alle sijoitettavien kulttien kehittyä rauhassa muiden väestöryhmien tietämättä, tai ainakin välittämättä. (Joskin vauraatkin valkoiset perheet ovat palkanneet mustia poppanaisia avukseen jos siihen on tuntunut tarvetta.)

Myös haitilaisesta vodounista kirjoittanut Filan tekee selvän eron vodounin, pohjoisempien osavaltioiden hoodoon ja neworleansilaisen voodoon välillä, vaikka etenkin Haitin ja Louisianan välillä kulki väkeä, aatteita ja perinteitä. Hyvä esimerkki on länsiafrikkalaisen Papa Legban hahmo: pohjoisemmilla bluesseuduilla hän oli risteysten valtias, se tyyppi jota kunnianhimoiset bluessoittajat menivät keskiyöllä tapaamaan (ja jonka he, puritaanisen protestantismin ansiosta, kutsuivat lauluissa ”paholaiseksi”). Haitilla hän on afrikkalaisempi hahmo, välittäjä henkien ja elävien maailmojen välillä. New Orleansissa ”Papa La-Bas” yhdistyy Pyhään Pietariin, avainten, ovien ja porttien valtiaaseen. Neworleansilainen perinne on ollut myös vahvasti naisten johtamaa: tunnetuin hahmo on tietenkin moniin lauluihinkin päätynyt ”voodookuningatar” Marie Laveau, mutta hän ei selvästikään ole ainoa naisvaikuttaja. Kaikesta tästäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Ehkä pitää kaivella käsiin oikeaa etnografista tutkimusta neworleansilaisista kulteista.

 

Fiksusti valittu kirjannimi

· 2 kommenttia ·

Tulevan romaanini työnimenä on ollut Hunan niin kauan kuin kirjaprojekti on ollut olemassa edes pilkkeenä kirjansasuunnittelijan silmäkulmassa. Tavallaan se on ollut itsestäänselvä nimi: suurin osa kirjan tapahtumista asettui jo suunnitteluvaiheessa Hunanin maakuntaan (tai provinssiin) Kiinassa, missä kummitätini vietti suurimman osan lähetyssaarnaaja-aikaansa. Sitä paitsi kustantamossani todettiin jo useampi kirja sitten, että minulle ovat muodostuneet eräänlaiseksi tavaramerkiksi kirjannimet, jossa on vain yksi lyhyehkö ja erikoinen sana.

Viime viikkoina nimikandidaatti on herättänyt hämmentävän paljon huomiota sen jälkeen kun se näkyi painettuna Lahden kirjailijakokouksen osallistujaesittelyvihkosessa. Ensin tuli haastattelu gbtimesiin, sitten Radio Classicin haastattelu (joka on edelleen kuultavissa Soundcloudissa), ja lopulta kutsu Elämyksiä Kiinasta -tapahtumaviikon avajaisiin. Viikon teemana sattuu nimittäin olemaan Hunan.

Töölönlahdenrannan virtuaalitodellisuustelttaa emme päässeet (ainakaan vielä) kokeilemaan, mutta Musiikkitalon aulassa oli esillä runsaasti hunanilaisia taidekäsitöitä ja avajaistilaisuuden videoscreenillä vilahtaneista maisemista saattoi havaita, että Hunanin pääkaupunki Changsha on muuttunut melkoisesti niistä ajoista kun siellä kävin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Zhangjiajien kansallispuiston alue näyttäisi sentään olevan edelleen yhtä henkeäsalpaavan huikea kuin silloinkin… oli aikoinaan häkellyttävää tajuta, etteivät vanhojen kiinalaisten maalausten pystysuorat sormivuoret ole suinkaan taiteilijan vapaudella maalattuja, vaan ns. oikeastikin samannäköisiä.

Matkailun kasvattaminen lieneekin oleellisin syy valita teemaksi juuri Hunan. Provinssi on ainakin ulkomaalaisten silmistä epäilemättä jäänyt tunnetumpien alueiden varjoon. Itse kyllä palaisin maakuntaan mielelläni, viime reissulakin pari vuotta sitten tuli vain lennettyä vanhojen maisemien yli.

Avajaistilaisuudessa saatiin esimakua viikon kohokohtiin kuuluvasta Akrobatian taikaa -esityksestä, mutta vain esimakua, sillä kaikki parhaat palat säästettiin varsinaiseen esitykseen Musiikkitalon isossa salissa. Ison osan avajaisista veivät asiaankuuluvat juhlapuheet, pääosin englanniksi ja kiinaksi. Jälkimmäisistä kasvoi pitkästä aikaa hinku jatkaa kauan sitten alkutekijöihinsä jääneitä kiinankielen opintoja, kun huomasin pystyväni (edelleen) poimimaan puheen seasta tuttuja sanoja, ja ainakin kuvittelin että olisin saattanut pystyä nauhoitteesta kirjoittamaan tekstin ylös pinyinillä ja sitten tulkkaamaan (hyvin hyvin työläästi!) sanakirjan kanssa.

Onneksi puheiden ohella kuultiin myös pari lyhyttä mutta hyvähenkistä musiikkiesitystä, jotka rakensivat siltoja Suomesta Hunaniin: eihän meidän ja Kiinan välissä ole sentään kuin yksi muu valtio… kuulimme esimerkiksi sikermän osana ”Myrskyluodon Maijan” teemaa kiinalaisten perinneinstrumenttien ja suomalaisen deejiin yhteistulkintana.

Ilta päättyi Akrobatian taikaa -esitykseen, ja sitä kannatti odottaa. Esityksen runkona oli kansantarinanomainen kertomus urhean nuorukaisen ja feeniks-keijun romanssista, jota lomitettiin ajan kulua kuvastamaan sijoitetuilla perinteisemmillä temppujaksoilla. Kokonaisuus oli tasoltaan selvästi korkeammalla kuin muutama aikaisemmin kohdalle sattunut ”turistiesitys”, ja ryhmän osaaminen oli kiistämättä huikeaa. Muutamassa kohtaa kaikki ei mennyt putkeen, ja oli ilahduttavaa nähdä miten huippuammattilaiset selviävät yli pikkukämmäyksistä. Ne loivat samalla lisäjännitettä niihin hetkiin, kun lavalla tapahtui jotakin todella hengenvaarallisen näköistä.

Esityksiä on tänään vielä kaksi – kello 13 ja 18 – joten jos tilaisuus on, suosittelen katsomaan menemistä. Minä puolestani toivon, ettei Hunaniin kohdistuva kiinnostus jää Hunan-viikkoon vaan jatkuu sittenkin kun Hunan lopulta ilmestyy ensi vuoden alkupuolella.

 

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten

·

Uudelleenkokoontunut Ultra Bra tekee tänä kesänä useammankin festivaalikeikan, joten on sopiva tilaisuus palauttaa mieleen, mitä juttelimme Rumba-lehteä varten Café Engelin pihaterassilla neljän yhtyeen jäsenen – tai kahden yhtyeen jäsenen ja kahden ei-esiintyvän sanoittajan – kanssa syyskuun alussa 1996, kun esikoisalbumi Vapaaherran elämää oli juuri ilmestynyt.

*

ULTRA-BRA: MÄÄRÄTIETOINEN HEDELMÄTARHA

Ultra Bra tömähti yleiseen tietoisuuteen viime syksynä vaatiessaan ampumaan komissaarit, nuo hullut koirat. Nyt kun ensimmäinen pitkäsoitto Vapaaherran elämää on ilmestynyt, alkaa olla selvää että kyse ei ole sen enempää parodiasta kuin agit-pop-revivalistakaan.

Isoa orkesteria edustivat haastattelutilanteessa sanoittaja Anni Sinnemäki laulaja Terhi Kokkonen, säveltäjä/pianisti Kerkko Koskinen ja sanoittaja Janne Saarikivi. Ryhmään kuuluvat lisäksi (syvä sisäänhengitys) sanoittajat Juhana Rossi ja Pekka Lahdenmäki, laulajat Anne Tulusto, Vuokko Hovatta, Olli Virtaperko ja Arto Talme, kitaristi Joel Melasniemi, basisti Tommi Saarikivi, rumpali Antti Lehtinen, lyömäsoittaja Jan Pethman sekä puhallinsektio Marko Portin, Kari Pelttari ja Ilmari Pohjola.

Teiltä taatusti kysellään hyvin paljon, miten te olette päätyneet tekemään tällaista musiikkia. Aika iso osa vaikutteista tuntuu tulevan 70-luvulta – minulle esimerkiksi tulevat väistämättä mieleen Euroviisut. Tel Aviv, Tel Aviv voisi hyvin olla Israelin edustuskappale…

Kerkko: – Minä olen suuri euroviisufriikki. Viime syksynä me osallistuimme Sankarittarella, mutta emme päässeet edes Suomen karsintoihin. Mikäli saadaan hyvä sanoitus ja siihen toimiva sävellys, uskon että me tänäkin vuonna sitkeästi yritämme. Jos meidät vaikka kelpuutettaisiin suomalaisen kevyen musiikin kermaan.

Kokoonpanoa joudutte pienentämään – siinä taitaa olla vieläkin kuuden esiintyjän maksimi.

Kerkko: – Me suunniteltiin tuota, kun me olimme ihan varmoja voitosta… että kuinka laulajat astuvat sisään ja mä asetun valkoisen flyygelin taakse.

Etenkin liveoloissa koko bändi on kuitenkin aika oleellinen – paitsi että laulusoundin lisäksi tuo puhallinsektio on kyllä aika oleellinen osa juttua.

Janne: – Euroviisujen voittaminen on oleellisempaa. (naurua)

Mitä muita musiikillisia vaikutteita on kuin euroviisut?

Kerkko: – Iskelmämusiikki yleensäkin. Minä olen myöhäismurrosiässä soittanut ja ollut tavattoman kiinnostunut jazzista. Mutta se nyt ei tällaisessa laulelmamusiikissa niin välttämättä kuulu.

Janne: – Eikös elokuvamusiikki?

Kerkko: – Elokuvamusiikki tietysti. Jos joku lännenelokuvan teemanpoikanen saadaan ujutettua mukaan, en pistä ollenkaan pahitteeksi. Mutta se nyt kuuluu irvokkaaseen iskelmäperinteeseenkin.

Voisin kuvitella että jotain James Bond -tunnareitakin on kuunneltu…

Kerkko: – Aika helpostihan nämä kaikki näyttävät sieltä kuuluvan. Bond-musiikin tupla-cd on luultavasti mun kaikkein eniten kuuntelemani levy.

 

Levyn kannessa oli aika manifesti siitä että te ette tee poliittisia lauluja.

Janne: – Siinä on vähän sellainen asetelma, että politiikka merkityksessä yhteisön toimintojen kontrolli versus politiikka merkityksessä puoluepolitiikka. Koska tällä levyllä ei ole yhtään mitään tekemistä puoluepolitiikan kanssa.

  Kun musiikissa on tiettyä epookin henkeä, niin joku voisi poliittisuuden tulkita myös parodiaksi. Siitähän tässä ei ole kyse.

Janne: – Eräässä lehdessä sanottiin tosi hyvin, että ne jotka kysyvät, onko kyseessä parodia eivät ole ymmärtäneet miksi bändi on olemassa.

Täytyisi olla aika huikea huumorintaju tehdä noin isolla systeemillä ja vaivannäöllä parodiaa. (naurua)

Kerkko: – Sitä paitsi: miksi vitsailla kun voi ottaa homman haltuun? Tässä on paljon lahjakkaita ihmisiä joilla on paljon annettavaa. Ironiset sävyt voi ottaa haltuun muutenkin.

Janne: – Ihmisille tuntuu olevan varsin vaikea ymmärtää että tätä voi tehdä myös ihan tosissaan.

Shellin nenille hyppimisestä teloitetusta kansalaisoikeusaktivistista kertova Ken Saro-Wiwa on kuollut on ehkä selkeimmin poliittinen laulu.

Kerkko: – Se on sellainen yksittäinen asia joka on koskettanut ja järkyttänyt.

Anni: – Minun mielestäni tärkeää on se kokonaisuus. Ettei vaan keräile yksittäisiä asioita joista on jotakin mieltä… Olen tehnyt Ken Saro-Wiwan todella täysin tosissani, se on ollut minusta todella hirveä juttu.

Kerkko: – Ken Saro-Wiwa on tavallaan vähän harhaanjohtava – että meille tulee ikäänkuin jumalan lahjana aihe missä voi olla niin selkeästi jotakin pahaa vastaan. Se on tänä päivänä varsin poikkeuksellinen aihe.

Janne: – Mutta on hyvä että tuollaisiakin sävyjä on olemassa. Kyllä niilläkin paikkansa on.

  Seitsemänkymmentäluvun alussakin iso osa niinsanotuista poliittisista lauluista oli jotakin aivan muuta…

Anni: – Rakkauslauluja ja niin edelleen…

Kerkko: – Rakkauslauluilla on ollut eniten tilaa jäädä elämään. Vaikka sillä poliittisella puolella on ihan yhtä huikeita saavutuksia. Niille ei ole koskaan annettu mahdollisuutta… on aika vaikea kuvitella että joku Balladi toveri Viljasesta olis otettu kokoomuslaisessa perheessä hyväksi menobiisiksi. Että kuunnellanko musiikkia, lapset…

Janne: – Kyllä meidän perheessäkin ovat kummasti soineet Kaj Chydeniukselta nimenomaan Kauneimmat rakkauslaulut. Vaikka Porvari nukkuu huonosti -kasetilla on ihan yhtä hyvät biisit. Ja jossain mielessä vähän paremmatkin, koska niissä on ulottuvuus joka rakkauslauluilta puuttuu.

Anni: – On ihana laulaa rakkaudesta, mutta sillä että laulaa jostakin vihaisena on ihan oma pointtinsa.

Tämän levyn rakkauslauluissa on ehkä paljon enemmän jonkinlaista… ironiaa.

Anni: – Etenkin Sankarittaren sanoituksessa on vähän parodista feminismiä, ja sävellyksistä on ehkä tullut enemmän poppiksia.

Kerkko: – Tekstit ovat houkutelleet säveltämään sellaisia.

 

Mistä aihe lauluun Säkeitä Erwin Rommelille?

Janne: – Minä olen ollut sotakirjojen ystävä pienestä pitäen. Erwin Rommel on ollut jo kymmenvuotiaasta asti tuttu. Onhan se sellainen uusi kiva sankari jota ei ole vähään aikaan muistettu. Ja siinä on sellainen kiva Corto Maltese -tunnelma…

Myöskin siinä mielessä että päähenkilöksi nousee ihminen, joka ei välttämättä ole hyvä.

Janne: – Kyllä mä sen tein tosissani, pyrin perustelemaan minkä takia se on sankari. Että se on pelkkä teknomilitaristipaska, joka kuitenkin toimii oikein olosuhteiden paineessa.

  Tuo biisi kiehtoi sikälikin, että vaikka pasifisti olenkin, minulla on taipumusta jonkinsorttiseen maailmansotafetisismiin…

Janne: – Minulla on sama juttu! Olen pasifisti ja viehtynyt sotaan. (naurua) Ehdottoman fetisistinen suhde kaikkiin sotateknologiasta ja sotasankareista kertoviin kirjoihin… ja se todellinen maailmankuva on kuitenkin vähän toinen.

Anni: – Meille tuo asetelma on tosi mielenkiintoinen, kun olemme kasvaneet rauhallisissa oloissa. Ei olla ikinä jouduttu sellaisten moraalisten kysymysten eteen, jotka edellyttävät konkreettisia tekoja.

Kerkko: – Se on ollut sanoittajalle varmaan tosi herkkupala ajatella, että joku natsi on toiminut jollakin tavalla sankarillisesti.

Janne: – Tietyllä tavalla tosi väärin, mutta samalla pistos rinnassa. Samalla tavalla mekin teemme joka päivä kun menemme muovipussit kädessä ostamaan muoviin pakattua kanaa vaikka tiedetään miten hyvää se muovi maailmalle pitkällä tähtäimellä tekee.

 

Vaikka tekstejä tekee monta henkeä, niissä on aika paljon yhteistä henkeä…

Janne: – Me olemme aika paljon tuttuja… ja maailmankuva on samanlainen.

Anni: – Me olemme tunteneet toisemme kauan ja asiat ovat varsin yhteisiä.

Kerkko: – Aika vahvana siteenä on se että ne biisit ovat yhden ihmisen säveltämiä. Se toimii sidosaineena.

Terhi: – Kun tekstejä ekaa kertaa lukee, ne kuulostavat tosi erilaisilta.

Janne: -…mutta niistä tulee enemmän samanlaisia. Mutta niin sen pitääkin toimia.

  Siinä on jonkinlaista harkittua kirjallisuutta, joka on lähempänä runoutta kuin perinteisiä laulutekstejä.

Anni: – Se johtuu varmaan siitä että sanat kuitenkin syntyvät ensin ja sitten sävelletään.

Janne: – Ja kun niitä ei kuitenkaan tehdä runoiksi… ne viedään Kerkon kahvihuoneeseen ja sitten niitä muutetaan ja pudotetaan kaksi kolmasosaa pois ja…

Terhi: – Kerkko rytmittää niitä sanoja tosi omintakeisesti.

Anni: – Ihan eri tavalla mitä on itse ajatellut.

Kerkko: – Kun minä soitan niitä pianon ääressä kaksi päivää putkeen, virta vie mennessään.

Janne: – Kun ekan kuulee omaan tekstiinsä tehdyn biisin se kuulostaa ihan hirveältä. Kun on pari päivää hyräillyt, alkaa tuntua siltä että se on hyvä ja minun.

Kerkko: – Mä pidän suurena rikkautena sitä että musiikkiin millään lailla vihkiytymättömät henkilöt tekevät noita tekstejä, koska sen jälkeen siitä tulee sellainen ihana risteytys.

Anni: – Mutta eihän Janne ole…

Kerkko: – Sinä olet musiikkiin vihkiytynyt, mutta epämuusikko.

 

Kerkko, teetkö valmiiksi pätkiä joita sitten yhdistelet teksteihin?

Kerkko: – Minulta menee hukkaan varmaan 60 prosenttia sävelletystä materiaalista… suurin osa teksteistä ei koskaan päädy biiseiksi, tai niitä biisejä ei käytetä. Harmittaa, että on mennyt hyviäkin aiheita hukkaan, mutta ei niitä voi käyttää uudestaan kuin esimerkiksi näytelmämusiikiksi.

Janne: – Joskus on jäänyt hyviäkin tekstejä säveltämättä mutta eihän sille mitään mahda. Ylipäänsä materiaalista katoaa matkalla joku 80 prosenttia.

  Mutta tuohan on vielä aika hyvä hyötysuhde, tiedän arvostettuja lauluntekijöitä joilla hukkaprosentti on luokkaa 95… (naurua)

Kerkko: – Jos ajatellaan niitä sanoituksia mitä mulle tuodaan… levyllä on neljätoista biisiä, ohjelmistossa parikymmentä. Niiden lisäksi mulla on noin sata sanoitusta.

Anni: – Onks niitä niin paljon?

Kerkko: – Niitä on aivan helvetisti. Kaikki nurkat täynnä. Noin viiteenkymmeneen on olemassa biisi jota ei ole käytetty. Kokonaisuudessaan liikenteessä on ollut ehkä 30-40 biisiä.

Terhi: – Ja on sellaisia biisejä, joita ollaan esitetty, joita ei koskaan tulla kuulemaan millään levyllä. Ne vaan jotenkin putoaa…

Anni: – Tältä levyltähän on jäänyt pois paljon sellaisia, jotka eivät ole sellaisia tosi rajuja menobiisejä. Tää on sellainen kunnon keikkasetti. Tavallaan sellainen höyryllä ja kiihkolla tehty paketti.

  Eka levy on väkisinkin jonkinlainen linjanjulistus.

Kerkko: – Se on sitä väistämättä. Tuntuisi hassulta pukeutua sellaiseen kaapuun mitä ei todella ole.

Terhi: – Kyllä tuo vähän kuulostaa siltä että siihen on laitettu kaikki mitä on keksitty. Että mitään ei ole jätetty varastoon.

Janne: – Ihanan runsas. Tämä bändi on ihmeellinen hedelmätarha, jossa torvet törähtelee ja kauniit tytöt heiluu, paljon värejä…

Kerkko: – Meillä on etulyöntiasema tavalliseen rokkibändiin verrattuna siinä, että meillä on niin paljon ihmisiä. On neljä sanoittajaa, jotka ovat erikoistuneet sanojen tekemiseen. Jokaiseen työvaiheeseen on spesialistinsa.

 

Oletteko te muita covereita soittaneet kuin Ding Dinge Dongia?

Kerkko: – On meillä ollut Ojasen Vallankumouksen ylistys ja muutama muu.

  Ding Dinge Dong on aika riemastuttava valinta, kun itsekin olen siihen aikaan euroviisuja kuunnellut.

Kerkko: – Se on ihan poskettoman siisti biisi.

Terhi: – Harmi että se nyt jää pois.

Tolla kokoonpanolla pystyisi coveroimaan paljon sellaista mitä muut eivät pysty. James Bond -tunnareita…

Kerkko: – Meillä on suunnitelmissa ilta, jossa soitetaan James Bond -musiikkia. Sitten kun me ollaan instituutio eikä mikään pysty horjuttamaan. Meillä on monet jutut päätetty että mitä sitten esitetään. (naurua)

Mikä on seuraava askel tiellä instituutioksi?

Kerkko: – Suunnitelmia on… sitten kun me ollaan myyty triplaplatinaan me saadaan Jannelle helposti kokoon kymmenentuhatta nimeä niin että siitä tulee presidenttiehdokas.

Janne: – Minun mielestäni oli puhe presidentistä. Emmä ehdokkaaksi…

Kerkko: – Mutta se rupesi pelottamaan… että jos rockbändi pystyy järjestämään presidentin.

Anni: – No näistä tavallisista suunnitelmista… lisää biisejä.

Kerkko: – Ei me – ei minulla ole muita suunnitelmia. Lähinnä tehdä kappaleita ja kehittää tätä juttua. Turha asettaa tavoitteeksi että myy kultaa. Se on vähän sama kuin suunnitella lottovoittoa.

Terhi: – Ollaan me mun mielestäni kuitenkin aika päämäärätietoisia.

Kerkko: – Mutta kun ei ole vielä edes sanoja niin ei tiedä että mistä aiheesta tai millaisia biisejä on tulossa.

Janne: – Sitä paitsi on tosi vaikea tehdä toinen noin hyvä levy. (naurua) Mun piti tuossa toissapäivänä mennä näyttämään Kerkolle uusia sanoituksia, mutta sitten kun City-lehti kehui tätä Suomen parhaaksi levyksi, niin en enää uskaltanut… ne alkoivat näyttää jotenkin niin mitättömiltä, että jos mä vähän tutkailen niitä ennenkuin vien…

  Perinteinen loppukysymys. Jos musiikkinne olisi rakennus, niin millainen?

Janne: – Joku tosi iso…

Anni: – Pompidou-keskus?

Janne: – Länsiväylän varteen on ruvennut nousemaan sellaista meidän tyylistä rakennusta – kimallusta ja torneja, iso tie menee vierestä ja purjeita…

Anni: – Mut ne on liian steriilejä. Pompidou-keskuksessa on…

Janne: – …ne putket.

Kerkko: – Jos ei kenellekään tule parempaa mieleen, niin valitaan se.

TEKSTI: J. PEKKA MÄKELÄ

*

Haastattelun tallentamiseen käyttämäni kasetti ei ole enää tallessa, mutta muistan, että juttelimme monen muun asian ohella myös bändin ensimmäisen eepeen aloituskappaleesta ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat”; se on edelleenkin lempparikappaleeni Ultra Bralta, ja olin harmissani, että se oli jätetty albumilta pois, kun en ollut eepeetä onnistunut saamaan mistään käsiini. No, viikkoa myöhemmin minua odotti Rumban toimituksessa kirjekuori ja siellä tuo kaivattu eepee. Hienoa suhdetoimintaa, ei ihme että bändistä tuli kuuluisa!

(Kuva ei liity juttuun mitenkään. Olen joskus skannannut vahingoittuneella värinegatiivilla säilyneen kuvan, joka on alun perinkin valotettu lievästi sanoen pieleen. Skannatun tiedoston nimi on ”Maistema jostakin”. Jotenkin se vain näytti hauskalta juuri nyt.)

Robert Maynard Pirsig 1928–2017

·

Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta kerronpa jälleen:

Joskus vuoden 1980 tietämissä kirjakaupan alelaarista sattui silmään englanninkielinen pokkariversio kirjasta, josta olin kuullut puhuttavan. Koska kirja maksoi vain kymmenen markkaa ja minulla sattui olemaan rahakkaahko hetki (ts. minulla oli ainakin muutama kymppi), kirja lähti mukaani ja päätyi lukemattomana hyllyyn. Kului vuosi tai pari, muutin pois kotoa ja pidin ensimmäisessä ”omassa” kämpässäni tuparit. Kaverini Kimmo huomasi korkkaamattoman kympin kirjani hyllyssä ja pyysi sen lainaksi. Hän palautti sen paria kuukautta myöhemmin ja oli aivan tohkeissaan. Sitten minäkin sain aikaiseksi lukea kirjan. Siitä kesti vain pari vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni fysiikasta filosofiaan, ja Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance oli päätöksen tärkeä alkuitu. Pidin pitkään tapanani lukea kirjan vähintään kerran vuodessa. Jossakin vaiheessa suunnittelin suomentavani sen (mutta onneksi homman teki ammattilainen ennen kuin ehdin edes aloitella).

Hyvin zeniläiseen tapaan Zen ei juurikaan käsittele zen-buddhismia (jota Pirsig kyllä oli opiskellut). Moottoripyörästä ja sen kunnossapidosta kyllä puhutaan sen verran, että nuori romanttinen mieli alkoi kaihota omaa kaksipyöräistä (johon onneksi ei ole koskaan ollut rahaa). Moottoripyöräkään ei ole kuitenkaan kirjan perimmäinen juttu. Pirsigin kahden kirjan tuotannosta ensimmäinen ja tunnetuin on pohjimmiltaan varsin taitava länsimaisen filosofian peruskäsitteiden ja -kysymysten esittely – sekä, kuulemma, huomionarvoinen Sokratesta edeltävien kreikkalaisfilosofien merkityksen uudelleenarviointi. Lisäksi kirja on kehyskertomukseltaan tarina isän ja pojan sekä heidän tuttavapariskuntansa moottoripyörämatkasta Yhdysvaltain keskilännen halki Montanaan ja sieltä Kaliforniaan, sekä kirjoittajan itsensä psyykkisen romahduksen ja siitä toipumisen kuvaus. Sen lisäksi sitä voi mainiosti käyttää melkein minkä tahansa teknisen laitteen vianetsinnän henkisenä opaskirjana – tai melkein minkä tahansa muunkin ongelman ratkaisemisen apuneuvona.

1991 ilmestyi Pirsigin jälkimmäinen teos Lila: An Inquiry into Morals. Tavallaan se oli Zeniä täydentävä teos, joka käsitteli niitä filosofian aloja jotka esikoinen oli sivuuttanut, erityisesti moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa sekä tieto-oppia. Myös se rakentui kehyskertomuksen ympärille. Tällä kertaa moottoripyörän tilalla oli purjevene, ja (nuorena väkivaltaisesti kuolleen) Chris-pojan tilalla oli veneen kipparin matkaan satamasta päätynyt moniongelmainen nuori nainen nimeltä (yllätys) Lila. Aikamoisten ennakko-odotusten paineessa tämä kirja ei tehnyt ihan yhtä voimakasta vaikutusta, miksi en olekaan lukenut sitä yhtä monta kertaa.

Ehkä pitäisi – jo pelkästään siksi, että tänään on uutisoitu että Robert Maynard Pirsig on pitkään sairastettuaan menehtynyt kotonaan Mainessa kahdeksankymmentäkahdeksanvuotiaana.

Elämän(ilo)kertaelokuva

·

Muutama vuosi sitten debytoin elokuva-avustajana, kun Malmin edesmenevän lentokentän vanhassa lippuhallissa kuvattiin traileria Touko Laaksosesta eli Tom of Finlandista kertovaan elokuvaan. Traileri tehtiin pienellä budjetilla ja sen tarkoituksena oli kerätä hankkeelle rahoitusta. Kävi kuitenkin niin, että samaan aikaan suunnitteilla oli peräti kaksi elokuvahanketta samasta miehestä: en usko että minun ja S:n pieni vilahdus trailerin kohtauksen taustalla kulkevina lentomatkustajina vaikutti siihen, että ”meidän” hankkeemme jäi pelkän trailerin mittaiseksi. Rahoituksen ja toteutuksen sai Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, jonka kävimme eilen katsomassa Amnestyn tueksi järjestetyssä varsin massiivisessa monen salin erikoisnäytöksessä.

Luullakseni olen törmännyt Tom of Finlandin nimeen – ja kuviin – ensi kertaa joskus 1980-luvun alkupuolella. Toisin kuin etelähelsinkiläisen paikallislehden kuukausiliitteen taannoinen hieno juttu antoi ymmärtää, Tomin töitä kyllä julkaistiin Suomessakin jo Laaksosen elinaikana, ainakin Kallessa, jossa oli tuolla vuosikymmenellä, lainsäädännönkin pikku hiljaa vapautuessa, muutama homomiehille tarkoitettu sivu. Ellen sitten ole onnistunut kehittämään valemuistoja… en varmaankaan lukenut kovin montaa lehden numeroa (ne olisi pitänyt ostaa kioskilta ja olin paitsi köyhä myös perin ujo), mutta minusta tuntuu etteivät kohdalleni osuneet ToF-kuvat olleet mitenkään erityisen poikkeavaa tarjontaa lehdessä.

(Muuan naispuolinen heterokaveri oli suureksi hämmennyksekseen törmännyt nimeen jo teinityttönä edellisellä vuosikymmenelle Lontoossa, kun paikalliset olivat aivan tohkeissaan että hän oli kotoisin samasta maasta kuin Tom of Finland.)

Luullakseni 1980-luvun loppupuolella perustetun Liken ns. toimitiloissakin pyöri jotakin ToF-materiaalia, joten minulla oli jonkinlainen käsitys Touko Laaksosen taiteen luonteesta vuonna 1991, kun hänestä alkoi tulla kuoltuaan mainstream-mediajulkkis myös kotimaassaan. Vapaudenristillä palkitun jatkosodan ilmatorjuntatykistöupseerin ja arvostetun mainosgraafikon (kaksois)elämänvaiheita on sittemmin kerrottu ja kerrottu lukuisissa laajoissa lehtijutuissa ja kirjoissa sekä televisiossakin näytetyssä mainiossa dokumenttielokuvassa Daddy and the Muscle Academy (1991).

Suhtaudun erittäin epäluuloisesti etenkin kotimaisiin elämäkertaelokuviin: kovin usein elokuvasta tulee vain katkonainen sarja irrallisia kohtauksia, joita hädin tuskin pystyy yhdistämään edes se, että päähenkilö on mukana joka kohtauksessa ja häntä (saattaa) esittää sama henkilö. Dome Karukosken uusi Tom of Finland ottaa Laaksosen elämäntarinan suhteen joitakin vapauksia ja siirtyilee ajassa joitakin kertoja edes takaisin, ja onnistuu vaikeassa kokonaisuuden rakentamisessa aikamoisen hyvin.

Etenkin Amnesty-näytöksessä tietysti korostui ehkä turhankin selvästi Karukosken tapa rinnastaa jatkosodan loppuvaiheiden ahdistusta ja epätoivoa, sodanjälkeisten aikojen homofobian ahdistavaa epätoivoa, 1980-luvun aids-epidemian aiheuttaman uuden homofobiaepidemian synkkyyttä ja (rivien välissä) tämän hetken nationalismin ja muun ääliökonservativismin ahdistavuutta, mutta toisaalta: tämän elokuvan vahvin sanoma on kuitenkin toiveikkuus. Luutnantti Laaksonen onnistui (ainakin elokuvassa) herättämään lannistuneissa ja epätoivoisissa sotilaissaan toivoa (edes) hengissä selviämisestä, sittemmin Tom of Finlandin työt saivat monet seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat näkemään itsensä uudessa valossa, ja ilmeisesti 1980-luvulla myös tuomaan lohtua niille, joiden rakkaat olivat sairastuneet silloin vielä väistämättä kuolemaan johtaneeseen tautiin.

Sillä elokuva(kin) korostaa, että Tom of Finlandin töissä keskeinen viesti on elämänilo, reilu äijämeininki.

S. piti jossain määrin häiritsevänä, että vaikka Toukoa näyttelevä Pekka Strang vanheni elokuvan mittaan varsin vakuuttavan näköisesti, samaa ei voi sanoa Kerttu-siskoa näytelleestä Jessica Grabowskysta tai Toukon avomiestä Veliä esittäneestä Lauri Tilkasesta, jotka molemmat pysyivät kasvoiltaan kiusallisen parikymppisen oloisina, vaikka vuosikymmen olisi valkokankaalla kuinka vaihtunut. Grabowskyn tapauksessa ajan kulumisen näki vain silmälasien mallin vaihtumisena ja, aivan lopussa, pienoisena ryhdin painumisena kasaan. Harmillinen pikku laiminlyönti muuten hyvissä roolisuorituksissa.

Eräs ystäväni pohdiskeli, missä määrin viime vuosien Tom of Finland -buumia lakanakankaineen sun muineen voidaan pitää kulttuurillisena omimisena. Jos me tavalliset cis-heterot kekkaloimme edes muokatuissa kuvissa ToF-henkisissä nahkapoikaposeerauksissa, olemmeko me yhtään parempia kuin kännistä saamelaista halpakaupan neljäntuulenlakissa näyttelevät ”nunnukanunnuka”-ääliönäyttelijät? Vaikka tekisimme niin tasa-arvon, rakastamisen vapauden ja solidaarisuuden hengessä? On selvää, että tiettyjen vuosikymmenien homoille ToF-kuvasto on ollut salainen aarre, klaanimerkki, jotain paljon merkittävämpää, monin verroin arvokkaampaa kuin vain pelkkiä pornokuvia. Arvokkaampaa kuin ”vain” (eroottista) taidetta.

Minulla ei ole hyvään kysymykseen vastausta. On joka tapauksessa selvää, että Tom of Finlandin kuvastoa ei voi enää sulkea kaapin perälle piiloon. Ei voi, ei kyetä eikä saa. Ja tämän elokuvan ottaminen Suomi 100 -juhlavuoden teoksiin tekee minut hyvin paljon ylpeämmäksi kuin tsiljoonas näyttelijätulkinta siitä romaanista jonka nimeä en halua edes mainita (vaikka kirja onkin erinomainen).

Seuraava kerta

· Yksi kommentti ·

Joulunalusviikoksi lensimme Roomaan, ikuiseen kaupunkiin, mistä teimme päiväretken etelämmäksi Napolinlahden ympäristöön. Seutu on Euroopan parhaita viljelysseutuja: suosiollista ilmastoa täydentää tavattoman ravinteikas maaperä. Syy tähän erinomaisen rikkaaseen maahan näkyy kauas. Sen nimi on Vesuvius.

Rooman valtakunnan aikaan, parituhatta vuotta sitten, vuorta pidettiin jotakuinkin harmittomana tapauksena. No, kyllähän se purkautui joskus, mutta purkaukset olivat järjestään mitättömiä ja vaarattomia tuhnuja verrattuna sellaisiin lähiseudun oikeisiin tulivuoriin kuten Stromboli ja Etna. Olihan seudulla tietysti silloin tällöin maanjäristyksiä, mutta niitä on kaikkialla Apenniinien niemimaalla.

Ennen roomalaisia Napolinlahdella oli ollut kreikkalaisten maahanmuuttajien siirtokuntia ja kaupunkivaltioita, kuten lahdelle nimensä antanut Neapolis, ”uusi kaupunki”, ja alkuaan oskilaisten perustama ja väliin etruskeillekin kuulunut Pompeiji. Väki oli vaihtunut, ja jos seudulla vielä kierteli kansantarinoita parintuhannen vuoden takaisesta isosta tulivuorenpurkauksesta, niistä tuskin piitattiin. Seutu oli vaurasta ja kukoistavaa. Neapoliin ja roomalaisten bailukaupunki Pompeijin satamiin laski laivoja eri puolilta tunnettua maailmaa ja kaupunkien vakinainenkin väestö oli yhtä monenkirjavaa ja monikulttuurista kuin satamakaupungeissa yleensäkin – siinä mitassa, että kaupungin lupanaarioissa tarjotut palvelut oli aiheellista esittää kuvina, koska suurin osa asiakkaista ei olisi sanallisia selityksiä ymmärtänyt.

Perimätietoa parintuhannen vuoden takaiseen maailmaan tuskin oli jäljellä lainkaan, kirjoitetusta historiasta puhumattakaan. Niinpä oikeastaan mikään ei etukäteen viitannut siihen, mitä tulisi tapahtumaan 24. elokuuta vuonna 79 jaa.

Edellisenä päivänä oli vietetty vulcanaliaa, roomalaisten tulenjumalan Vulcanuksen juhlaa. Seuraavana aamuna Vesuvius menetti huippunsa ja lähiseudun kaupunkeihin alkoi sataa vulkaanista tuhkaa ja hohkaavan kuumia pikkukiviä. Monet suojautuivat tuhkasateelta sisätiloihin, mikä tuntui oikein hyvältä idealta: roomalaiset talot olivat vankkaa tekoa, tuhatvuotista käyttöä varten rakennettuja. Katot ja seinät eivät kuitenkaan suojanneet kuumuudelta eivätkä myrkkykaasuilta. Sisätiloissa piilotelleet menehtyivät. Ulos rynnänneet, tuhkaa tulvivia katuja pitkin pois kaupungista pyrkivät menehtyivät hekin.

Aikaa myöten huokoisiin tuhkakerroksiin hautautuneet ruumiit mätänivät olemattomiin ja niiden tilalle kovettuneeseen massaan jäi vain luuranko ja edesmenneen muotoinen onkalo. Kun Pompeiji löydettiin uudelleen 1700 vuotta katastrofin jälkeen, jotkut onkalot valettiin täyteen kipsiä ennen kuin vulkaaniset kerrostumat poistettiin ympäriltä. Uhreista, uhrien kuolinasennoista, tuli näin eräänlaisia tosielämän patsaita, joiden sisällä heidän luunsa yhä ovat.

Olen käynyt Pompeijissa ennenkin, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Se oli merkittävä kokemus lapsesta asti arkeologiasta kiinnostuneelle nörtille, ja vaikuttava kokemus Pompeiji oli nytkin.

Kaupungista on parinsadan vuoden mittaan kaivettu kerrostumien alta esiin seitsemisenkymmentä prosenttia, eikä kyseessä ole mikään ihan pikkuinen kaupunki. Muutaman tunnin kiertelyllä ei ehdi nähdä kuin murto-osan kaduista, taloista ja nähtävyyksistä.

Pompeiji – tai Pompei – on myös arkeologisen museokaupungin viereen noussut moderni pikkukaupunki. Napolinlahden alue on kaiken kaikkiaan tiiviisti asutettua seutua. Viljelmät ja viinitarhat kohoavat korkealle Vesuviuksen rinteille.

Niin ne ovat kohonneet aina. Aina on pitkä aika, monta sukupolvea, lukemattomia sukupolvia sen jälkeen kun seudun aikaisempi asutus pyyhkiytyi päivässä olemattomiin. Sen jälkeen on koettu kansainvaellusten aika, pohjoisen barbaarit, kristinuskon nousu, paaveja, kuninkaita, ritareita, kuninkaita ja lopulta Italian yhdistyminen yhdeksi valtioksi vajaat sataviisikymmentä vuotta sitten. Ihmiset ovat aina asuneet Vesuviuksen rinteillä, jokunen purkauskin on koettu, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Viime purkauksen aikana vuonna 1944, maailmansodan melskeiden jo hiljennyttyä seudulla, kuoli vain parikymmentä ihmistä. Ei paljon mitään. Aina täällä on pärjätty. Joten miksi siirtyä minnekään, kun ei seuraavassakaan purkauksessa varmasti käy sen pahemmin?

Nykyään tiedämme aika paljon enemmän geologiasta ja tulivuorista kuin aikaisempina vuosisatoina ja tuhansina. Pian tulee täyteen parisentuhatta vuotta vuoden 79 purkauksesta, jota edeltävä iso purkaus tapahtui parisentuhatta vuotta sitä ennen. Ja sitä edeltävä parisentuhatta vuotta aikaisemmin. Eivät tulivuoret toimi kuin kellot, mutta jonkinlaista säännönmukaisuutta niissä kyllä on. Vesuviuksen toimintaa seuraa huippumoderni geologinen observatorio ja ison purkauksen varalta on laadittu evakuointisuunnitelmat kaikille vuoren ympäristön asukkaille – mutta lähtevätkö he, vaikka saisivat varoituksen ajoissa? Vai luottavatko enemmän isien ja isoisien tietoon siitä, ettei vanha kunnon Vesuvius tee pahaa kärpäsellekään, tai ainakaan kovin monelle kärpäselle? Ja jos suku on asunut kotitilalla aina – ainakin muutaman sata vuotta – osaisiko sitä muualla elääkään? Eikö olisi parempi mennä kertarutinalla sen sijaan että muuttaisi muualle inisemään?

Pompeiji on vaikuttava paikka, ja rauniokaupungin aukioille sijoitellut Igor Mitorajn suuret pronssiveistokset täydentävät kokemusta vielä tammikuun alkupuolelle asti. Harvoin näkee taidenäyttelyä niin täydellisesti synkassa ympäristönsä kanssa. Ne täydentävät äkkikuoleman kokeneen kaupungin ilmapiiriä omalla, rikkinäisellä surumielellään.

Mutta veistosten lähdön jälkeenkin Pompeiji on vaivan arvoinen matkakohde. Kannattaa myös vilkaista edes bussin ikkunasta kauniille Napolinlahdelle, jonka pinnan alla uinuu Vesuviusta paljon väkevämpi tulenjumala. Campi Flegrei on ainoa eurooppalainen kohde jota on kutsuttu supertulivuoreksi. Kyseenalaisen arvonimen tunnetuimpia haltijoita ovat viime vuosien maanjäristyksistään tunnetun Pohjois-Sumatran Toba ja pohjoisamerikkalainen Yellowstone, jonka kraaterissa sijaitsee nykyään tunnettu kansallispuisto. Tämän kokoluokan vulkaanisiin purkauksiin verrattuna Vesuvius on, pahimmillaankin, pelkkä tuhnu. Jos Campi Flegrein alue purkautuisi sellaisella voimalla mihin se on muinoin pystynyt, ongelmat eivät jäisi Napolinlahden ympäristöön tai edes Italiaan. Ilmakehään sinkoutuva tuhka tekisi muutaman seuraavan vuoden kesättömäksi kaikkialla maailmassa, ja voi olla että maanviljelys muuttuisi pitkäksi mahdottomaksi suuressa osassa Eurooppaa, ehkä Suomessakin. Menneiden vuosimiljoonien supertulivuoritasoisten purkausten arvellaan olleen merkittävässä osassa monissa planeettamme historian suurista sukupuuttoaalloista. Koska ihminen on jo valmiiksi heikentänyt ison eliöstökuntamme osan elinmahdollisuuksia, kovin isoa lisätönäisyä tuskin tarvittaisiin sellaiseen sukupuuttoaaltoon, joka veisi mukanaan ihmisen itsensäkin.

Mitä pitäisi siis tehdä? Pitäisikö tehdä mitään, vai olla ja elellä vain kuten ennenkin? Kuten isät ja isoisät ovat aina eläneet?

Mm. muutaman sadan elokuvan tähden

·

Eilisiltana Hjallin lavalle oli nostettu tuoleja enemmän kuin keskiverto-musiikkiareenalla on asiakaspaikkoja. Konsertin alkuhetken koittaessa esille asteli ensin satakunta kuorolaista ja sitten suunnilleen saman verran soittajia. Illan todellinen ja ainoa tähti oli kuitenkin pikkumies, joka ei soittanut eikä laulanut mitään, ei edes esittänyt välispiikkejä. Hän oli illan tähti aivan aiheesta.

Ennie Morriconen musiikin äänimaisemissa leijuessa oli hyvä pohdiskella konserttiin sisältyvää perusristiriitaa. Morriconen tuotannon tunnetuin osa – se jota suurin osa yleisöstä oli luullakseni tullut kuuntelemaan – on elokuvamusiikkia, siis äänimaisemaa jota ei ole tarkoitettu toimimaan itsenäisenä teoksena, vaan täydentämään kuvakerrontaan sitä mitä kuvilla ei voi esittää – eivät itsenäisiä teoksia, vaan osia ryhmätyönä syntyneistä taiteellisista kokonaisuuksista. Tavallaan elokuvamusiikin kuunteleminen ilman elokuvaa on vähän kuin katselisi (ääni)elokuvaa ilman ääntä, tai mustavalkoisia valokuvia veistoksista.

Huomasin monta kertaa konsertin mittaan antavani, yrittämättä, ajatusten leijua omia teitään, omissa maailmoissaan, kiinnittämättä huomiota soivan musiikin detaljeihin. Ehkä minä tällä tavoin loin lavalta soivalle soundtrackille oman elokuvan. Monet tuntemani kirjailijat käyttävät kirjoittamisen taustamusiikkina nimenomaan eeppisehköä, orkestroitua elokuvamusiikkia, ehkä juuri tästä syystä: elokuvamusiikki on tarkoitettu tukemaan tarinaan, ei olemaan tarina itsessään. Itse en ole tätä tapaa koskaan onnistunut omaksumaan. Jos kuuntelen musiikkia kirjoittaessani, se on yleensä aika pienimuotoista ilmaisua, joka yleensä sisältää paljon improvisaatiota, ellei ole kokonaan improvisoitua.* Ehkä tämä vaikuttaa omaan kirjalliseen ilmaisuuni: olen itsekin kokenut, että monesti kirjojeni kohtauksissa on jollakin tavalla hiljaista vaikka läsnä olisi paljonkin väkeä, ja aika usein, kirjoittaessa, huomaa romaanihenkilöidensä ajattelevan tai tekevän jotakin mitä ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi. Tämä on tietysti jotakin mistä haluankin pitää kiinni: minun kirjallinen soundini. Mutta täytyy silti joskus kokeilla rakentaa johonkin kirjaan valmiiksi tarkkaan mietitty kohtaus, jossa on monta ihmistä, joiden liikkeet ja ajatukset on tarkkaan mietitty etukäteen – ja laittaa kirjoittamisen taustalle soimaan jotakin todella eeppistä läpisävellettyä musiikkia.

Nyt kun ajatus palaa taas eilisillan konserttiin, on hyvä muistaa huomanneensa, että Morriconen(kin) elokuvamusiikkiin on upotettu tuhlailemalla lukemattomia hyvin harkittuja ja mietittyjä detaljeja, joita ei elokuvaa katsellessa tule lainkaan huomanneeksi. Sama pätee tietysti elokuvien muuhunkin ilmaisuun, näyttelijöiden käden asentoihin, katseen suuntiin, kohtauksen värisävyihin, kuvan rakenteeseen. Niillä on merkitystä tarinan kannalta, mutta niiden on tarkoitus välittää alitajuisia asioita. Saman tietysti pitää päteä kirjojenkin tekstiin: jos tuonkaltaiset detaljit hyppäävät silmille, tekstissä on hiomisen varaa.

Toki on muistettava, että Ennio Morriconen musiikillinen ilmaisu ei todellakaan rajoitu pelkästään elokuvamusiikkiin, vaikka ”klassisen” elokuvamusiikin klassisromanttisuus paistaa hänen muustakin tuotannostaan ainakin siltä osin kuin sitä eilisillan 60-vuotisjuhlakonsertin ohjelmistossa kuultiin. (Morricone on säveltänyt myös ns. popmusiikkia sekä italialaisille että angloamerikkalaisille artisteille, mutta sitä ei eilen esitetty.) Illan, eh, bändin kokoonpanon vuoksi koko ohjelmisto oli sävellystuotannon sitä osaa joka sopii soitettavaksi täydellä sinfoniaorkesterilla ja kuorolla, joita on täydennetty hiljaisilla ja vähäisillä rumpalin ja lattarilyömäsoittajien osuuksilla. Mutta mikäs siinä. Komea konsertti, ja sitä laatua jota voi tulevina vuosikymmeninä kehua olleensa kuuntelemassa kun kohdalle tulee sellaista nuorisoa jolle Ennio Morricone on yksi suurimmista, mutta tuttu vain levyiltä ja elokuvien uudelleenjulkaisuista.

___
* kuten vaikkapa Keith Jarrettin konserttilevytykset, jotka lähtevät siitä että Jarret istuu konsertin aluksi pianon ääreen ja alkaa soittaa mitä mieleen juolahtaa. Vuonna 1975 julkaistu The Köln Concert on tässä suhteessa ehkä sarjan hienoin esimerkki, jota voin suositella niillekin jotka eivät jazzpohjaisesta musiikista niin välitä.