Jos minulta kysytään mielipidettä parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, olen vastannut järjestään ”Tomás Gutiérrez Alean Viimeinen ehtoollinen”.

Näin sen 1980-luvun puolivälissä Limeksen elokuvakerhossa, jonka nimilyhenne LIEKE siirtyi sittemmin eräälle aloittelevalle kustantamolle, joka sitten joutui tamperelaisen Liekkeen suvun vaatimuksesta muuttamaan nimensä Likeksi. Näytökset pidettiin niin kutsutussa ANK:n salissa Helsingin Uuden ylioppilastalon kolmannessa kerroksessa. Sali oli akustisesti toivoton, valkokankaana toimi lakana ja äänentoistosta huolehti Nuorisoasiainkeskukselta lainatun vanhan elokuvaprojektorin pikkuruinen monokaiutin. En ollut ainoa, johon elokuva teki silloin vaikutuksen. Ehkä tekniset puutteet saivat keskittymään itse tarinaan? Ehkä näytöksen aikana nautittu viinikin vaikutti. Kerhossa oli tapana jäädä keskustelemaan vasta nähdystä, ja useampikin tuli päästäneeksi suustaan sanat ”paras elokuva, jonka olen koskaan nähnyt”.

Tietysti väittämässä on sellainen mukavan snobistis-esoteerinen sävy: tämä Kuubassa vuonna 1976 valmistunut elokuva oli pyörinyt Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa viikon vuonna 1983 (mikä sinänsä oli jo melkoinen saavutus kuubalaiselokuvalle). Sen jälkeenkään elokuvaan ei ole ollut helppoa törmätä. En oikein usko että sitä on ollut saatavilla videokasetilla, ja DVD-versiokin piti tilata erään tunnetun kansainvälisen nettikauppaketjun amerikkalaisesta päästä – ja sen jälkeen talouden DVD-soitin piti modifioida aluekoodivapaaksi. Nyt minulla oli siis lopultakin tilaisuus nähdä Viimeinen ehtoollinen uudestaan: miltä ”paras koskaan näkemäni elokuva” näyttää nykyään?

Eletään pääsiäisviikkoa 1700-luvun lopulla. Kristuksen kärsimyksiä kunnioittaakseen havannalaisen sokeritehtaan omistava espanjalaiskreivi päättää kutsua illallispöytäänsä seurakseen kaksitoista neekeriorjaansa: hän itse ottaa, tietenkin, Jeesuksen – opettajan – roolin. Lähtökohta on irvokas, mutta hilpeän sitaattifarssielokuvan Byrokraatin kuolema tehnyt Alea ei tee tällä kertaa farssia. Elokuvasta kehittyy monitasoinen, ilkikurinen, vakava, irvokas, musta, älykäs, remuisa kuvaus siitä, kuinka maailmat kohtaavat, maailmat eivät kohtaa, aika muuttuu eikä mikään muutu.

Elokuvan perustana on tositapahtuma vuoldelta 1797: muuan kreivi tosiaan pesi kahdentoista orjansa jalat ja istui heidän kanssaan illallispöytään (muka) tasaveroisena – ja seurauksetkin olivat samankaltaiset.  Tähän aikaan moni asia oli muuttumassa hyvin nopeasti: Englannin entinen siirtomaa oli irtautunut verisessä sodassa ja muuttunut Yhdysvalloiksi. Ranskan kansa oli tehnyt vallankumouksen ja teloittanut kuninkaansa. Ja lähempänä Haitissa nerokkaan kenraalin Toussaint L’Ouverturen johtama orjakapina oli juuri johtanut uuden tasavallan syntyyn. Oli tapahtumassa teollisuuden vallankumous, mutta myöskin porvariston vallankumous, joka pian syrjäytti entiset valtasäädyt, aateliston ja papiston, mutta ei juurikaan parantanut syrjäytyneempien kansanosien asemaa. Viimeinen ehtoollinen kuvaa juuri tätä murrosta.

Elokuvan syntymaan perusteella sen voi tietenkin tulkita piikittelyksi kristinuskoa julistavien orjanomistajien kaksinaamaisuutta kohtaan – ja kyllähän se sitä onkin. Sen voi aivan hyvin tulkita myös salaviekkaaksi, allegoriaan piilotetuksi kuvaukseksi Kuuban nykytodellisuudesta, idealistisen sosialistisen propagandan ja ahdistavan diktatuuritodellisuuden ristiriidasta – ja kyllä se on sitäkin: herttuan julistama jumalansana alleviivaa moneen kertaan Jeesuksen utopistis-sosialistisimpia lauseita, eikä Alea ole muissakaan elokuvissa kohdellut kotimaansa kommunistihallintoa mitenkään erityisen silkkihansikkaisesti. Elokuvaa voi oikeutetusti pitää terävänä piikittelynä kohti länsimaiden hurskastelevaa suhtautumista kolmanteen maailmaan – toinen käsi heristää sormea hyveellisesti, toinen käsi ottaa sumeilematta vastaan kaikki ne aarteet jotka on ryöstetty väkivalloin tai maksettu lasihelmin. On se epäilemättä sitäkin.

Tietysti nykyään elokuvaa voi katsoa myös ennustuksena siitä, millaista työelämä on Suomessa(kin) 2000-luvun alussa.

Kuubalaisen 70-luvun kuvaus- ja etenkin äänitystekniikan puutteet näkyvät tietysti DVD-versiossa paremmin kuin muinoin ANK:n salissa: etenkin (mono)äänitys on kehnohkoa. DVD on sitä paitsi tehty hetkittäin vähän huonokuntoisesta kopiosta. Mutta tarinana ja etenkin elokuvana homma toimii komeasti. Vaatii melkoista siviilirohkeutta tehdä alle kaksituntiseen elokuvaan lähes tunnin mittainen kohtaus, jossa kolmetoista miestä istuu ruokasalissa syömässä, juomassa ja juttelemassa niitä näitä – ja vaatii julmetun hyvää työryhmää saada kohtaus toimimaan loistavasti. Olen, edelleenkin, vaikuttunut.

Jos minulta kysytään parasta näkemääni elokuvaa, saatanpa edelleenkin mainita sen olevan Viimeinen ehtoollinen. Enkä taida valehdella kovinkaan paljoa.

Oman kirjallisen uran kannalta antoisa päivä oli oivaa päättää nauttimalla ensin erinomainen ateria parhaassa mahdollisessa seurassa ja perehtymällä sitten klassikon uuteen ja nuoreen tulkintaan.

Teatteri Hetken tiivistelmätulkinta Shakespearen Myrskystä Aleksanterin teatterissa (jota minä ajattelen yhä edelleenkin ”vanhana oopperana”) toimi parhaimmillaan kauniisti, rehevästi ja eloisasti. Myrskyyn on pitänyt tutustumani jo hyvän aikaa, eikä pelkästään siksi, että jokunen vuosi sitten mahdollisena käännösprojektina pyörinyt Dan Simmonsin Ilium/Olympos -kirjapari viittailee näytelmään melkoisesti. Olen huono lukemaan näytelmiä, joten oli ilahduttavaa nähdä teos sellaisessa muodossa johon se on tarkoitettu.

Hetken tulkinnan vahvoja elementtejä olivat äänimaisema ja ennen kaikkea visuaalisuus – kaikkein näyttävimpänä ja näkyvimpänä Ida Heimosen Ariel-hahmon akrobatiasuoritukset. Joidenkin hahmojen kohdalla tökki ilmeinen ristiriita näytelmähahmon iäkkyyden ja näyttelijän puheilmaisun ilmeisen nuoruuden välillä. Ääni kavalsi sen minkä kehonkieli onnistui peittämään. Mutta ehkäpä dialogin vähän kesäteatterihenkinen esitystyyli toisaalta sopii tällaiselle arvostetulle fantasiaklassikolle? Minua esitys jaksoi kyllä viihdyttää vallan mainiosti koko kestonsa ajan.

Torstai-iltana kerkiää vielä katsomaan.

Kuva: Miska Reimaluoto/US

Suomalaisen teatteritaiteen tämänhetkisen kultapojun Kristian Smedsin uudelleen Kansallisteatterin lavalle tuoma tulkinta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus pelaa osin samoilla korteilla kuin upea Tuntematon sotilas -toteutus samalla näyttämöllä. Rajun ja meluisan reuhtomisen tauottaminen pitkillä, hyvin hiljaisilla ja näennäisen tapahtumattomilla jaksoilla toimii… useinmiten.

Ekspressiivisen liminkalaisen maalarin Vilho Lammen (1898-1936) näyttämökuva ei edes yritä olla elämäkerrallinen kertomus. Kerronta viittaa elämänvaiheisiin siellä täällä, mutta enemmän näytelmä kuvittaa yritystä ymmärtää Lammen sielunmaisemaa ja taidetta. Lampea esittää viisi eri näyttelijää, oikeastaan aika samassa hengessä kuin erinomaisen I’m Not There -elokuvan Dylan-kuvauksessa. Kononaisuus on sarja tunnelmiltaan hyvin erilaisia episodeja aina pohjalaisen rempseästä itsevarmuudesta ahdistuneisiin epäuskon ja epäilysten synkkiin hetkiin asti. Osa kohtauksista toimii upeasti, hersyvästi ja koskettavasti – osa ei. Ja etenkin ensimmäisessä näytöksessä pari viimeistä kohtausta ovat aivan liikaa sekä katsojien perslihasten että näytelmän kokonaisuuden kannalta. Jämäkän alun jälkeen näytelmä alkaa pahan kerran laahata, Homma ei kerta kaikkiaan kanna niin ylipitkänä. Onneksi toinen näytös on jämäkkä, napakka, tehokas ja oikean mittainen.

Visuaalisesti kokonaisuus on kaikessa minimalismissaan upea, samoin äänellisesti: kolmen muusikon ryhmä tekee taustalle oivaa äänimaisemaa – mutta vain silloin kun se palvelee kokonaisuutta. He osaavat myös olla hiljaa.

Kaiken kaikkiaan näkemisen arvoinen teos. En silti suosittele Kansallisteatterin permannon taaimpia, ahtaita rivejä. Enkä paria etummaista riviä, ellei ole varustautunut sadekamppeilla ja suojalaseilla. Smedsin teoksissa tuntuu aina lentelevän kaikenlaista, tällä kertaa lähinnä vettä, jäätä ja lastuja.