Kategoria: kulttuuri

Kuinka kaikki voi mennä pieleen

·

Äänittäjätuttavat alkoivat puhua Mixermanin blogimerkinnöistä joskus loppukesästä 2002. Foorumeilta tuttu, ilmeisen asiantunteva ja ilmeisen monissa nimiprojekteissa mukana ollut äänittäjä/tuottaja/miksaaja oli ruvennut dokumentoimaan uutta projektiaan, josta vaikutti kehittyvän kiintoisaan suuntaan. Blogissa ”Bitch Slap” -salanimellä kulkenut kvartetti oli kiinnitetty pari vuotta aikaisemmin isolle levymerkille ja käsketty säveltämään uutta materiaalia. Nyt materiaalia oli, ja bändi pääsi lopultakin studiohommiin. Hankkeesta oli jo alkuvaiheissaan tullut todellakin… kiintoisa, ennen kaikkea siksi, miten moni asia oli jo ehtinyt mennä kunnolla pieleen. Eikä se siihen jäänyt.

Monen muun tavoin hekottelin Mixermanin lähes päivittäisiä merkintöjä omista, Bitch Slapin, tuottajan, A&R-väen, studiohenkilökunnan sun muiden tyyppien tekemisistä, toilailuista ja tollouksista, ynnä odottelin joka ikinen aamu päästäkseni lukemaan uusista seikkailuista. Muiden lukijoiden kanssa spekuloitiin myös, mikä bändi Bitch Slap oikeasti on. (Metallica oli yksi suosikkiarvaus, ennen kaikkea siksi että Bitch Slapinkin rumpali ”Dumb Ass” eli ”Cotton” vaikutti hieman… toistaitoiselta.)

Noin vuotta myöhemmin The Daily Adventures of Mixerman ilmestyi myös omakustannekirjana, josta puuttui joitakin alkuperäisessä blogissa ilmestyneitä juttuja (mm. studioavustaja ”Lance Nephew’n” merkinnät) mutta joka kertoi Bitch Slapin tarinan loppuun… tai ainakin siihen, mihin se luultavasti jämähti useammaksi vuodeksi. Myöhemmin musiikkikirjallisuutta kustantava Backbeat Books on julkaissut kirjan useampaankin kertaan, joten se on helposti saatavilla.

Sittemmin Mixerman on paljastanut oikean nimensä (Eric Sarafin) ja ilmoittanut, että Bitch Slapia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kaikki on keksittyä. Tosin asia on ilmoitettu niin, että lukijalle jää helposti mieleen ajatus, että josko sittenkin… ehkä Sarafin joutui vain varmistamaan selustansa oikeuskanteilta… ehkä Bitch Slap on sittenkin totta? Ehkä äänilevyteollisuus tosiaan toimii näin käsittämättömän naurettavasti?

Mitä minuun tulee, en usko että Bitch Slapia on koskaan ollut olemassakaan. Toisaalta uskon vahvasti, että kaikki kirjassa esitetyt tapaukset, kommellukset ja päättömyydet ovat totta. Ne eivät vain sattuneet samassa projektissa, samalle bändille, samoille ihmisille. Sarafinin diskografia on sen verran laaja, että aika iso osa jutuista on epäilemättä sattunut hänen omissa projekteissaan. Tai hänen hyville ystävilleen.

Joka tapauksessa kirja kuuluu ehdottomasti lukulistalle kaikille niille, jotka ovat ikinä soittaneet bändissä, äänittäneet musiikkia tai edes haaveilleet jommastakummasta. Se on hillittömän hauskaa luettavaa myös jokaiselle musiikista ja sen tekemisestä ylipäänsä kiinnostuneelle. Kannen Spinal Tap -viittaus ei ole ihan tuulesta temmattu. Tässä on samaa henkeä: satiirin ja parodian ylettömyyksistä huolimatta Mixermanilla on taito ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, mitä hän satirisoi.

Tietämyksen cohennus

·

Tutustuin Leonard Coheniin ensin ideana, sitten vasta hänen musiikkiinsa. Cohen kuului niihin ns. vanhemman polven artisteihin, joita 1980-luvun alussa kuului diggailla. Kun sitten sain hankituksi ensimmäisen levyni – kokoelmaksi harvinaisen arvostetun, keltakantisen Greatest Hitsin – ymmärsin kyllä, miksi mies on niin maineessa. Vähän myöhemmin satuin näkemään televisiosta tuoreen ”Hallelujahin” videon, ja kappale upposi minuun jotakuinkin laakista. Se oli kokoelman introverttejä ja synkkiä kitaraballadeja sovitetumpi ja valoisampikin, mutta (etenkin sitten kun sain tekstin eteeni) yhtä kaikki herkullisen ironinen, julmakin.

Sittemmin Cohen-suhteeni on ollut hieman satunnainen – pääosin arvostava, mutta joskus välinpitämätön. I’m Your Man tuli hankittua tuoreeltaan Various Positionsin diggailun jäljiltä, The Future jäi oikeastaan kokonaan väliin, Ten New Songs tuli Rumban arvostelukappaleena, sai minulta vähän välinpitämättömän käsittelyn ja lähti arvion kirjoittamisen jälkeen divariin (joskin hankin sen taannoin uudestaan, kun kohtuuhintaan sain). Tulin nähneeksi Cohenin bändeineen Roskildessa joskus 1990-luvun alkupuolella. Setti jäi mieleen ”ihan kivana” ja siitä, että Cohen yritti laulaa bluesia, johon hänen äänialansa ei oikein yltänyt. (Hänen pianistinsa sai setissä hyvin tilaa ja lauloi loistavasti bluesia – lieneekö hän ollut Cohenin kanssa edelleenkin yhteistyötä tekevä Sharon Robinson?) Diggailuaste alkoi kuitenkin sitten kohota niin paljon, että parin vuoden takaisen Helsingin konsertin missaaminen nyppi tosi pahasti – niin pahasti, että hankimme Sipin kanssa liput Cohenin konserttiin Lissabonin Atlântico-salissa viime heinäkuun lopussa.

(Kyseinen konsertti on sikäli harvinainen viime vuosien live-kokemuksistani, etten kirjoittanut siitä mitään blogiin. Tämä johtui ennen kaikkea äidin kuolemasta pari päivää aikaisemmin. Sanottakoon nyt, että konsertti oli odotusten veroinen, hieno kokemus – joskin lievästi sanottuna  vähän yllätyksetön sen jälkeen kun olimme nähneet hienon Live in London -dvd:n. Ainoa yllätys oli tallenteella kovin hauraalta näyttävän Cohenin ilmeisen hyvä kunto: lavalle tullessaan tai sieltä poistuessaan hän juoksi, hypähteli, tanssahtelikin.)

Cohen on vaikuttanut aina kiinnostavan ristiriitaiselta persoonalta: Juutalainen zen-munkki. Arvostelumenestyksiä kirjoittava kanadalaisen kirjallisuuden nouseva tähti, joka kolmekymmentä täytettyään luopui valokuvamallityttöystävästään ja asumisesta Hydran saarella ryhtyäkseen laulaja/lauluntekijäksi. Ira B. Nadelin kirjan Leonard Cohen – Elämäkerta (Various Positions – A Life of Leonard Cohen; suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga 2010) jälkeen hänen hahmonsa tuntuu entistäkin ristiriitaisemmalta. Kuuban vallankumouksen entisestä ihailijasta kasvoi välillä pasifisti, välillä Israelin  äärioikeistolaisen väkivaltapolitiikan avoin tukija. Naisilleen nöyriä, itsetutkiskelevia rakkauslauluja kirjoittanut trubaduuri tuntuu olevan oikeassa elämässä lähes perverssi seksimaanikko – joka on toisinaan pyytänyt häntä haastattelevia naistoimittajia riisuuntumaan tai edes näyttämään tissinsä – ja täysin kyvytön ylläpitämään minkäänlaisia naissuhteita kuin pakon (esimerkiksi yhteisten lasten) sanelemana. Cohen ei tunnu pystyvän nauttimaan kunnolla edes menestyksestään, tapahtui se sitten kirjallisella tai musiikillisella puolella.

Nadelin elämäkerta ei ole mikään Goldman-tyylinen roskatunkioiden rääppimisteos. Se on tehty yhteistyössä Cohenin kanssa, ja Cohen on sekä pyytänyt lähipiiriään puhumaan Nadelin kanssa että antanut tämän käyttöön julkaisemattomia kirjoituksiaan. Päähenkilö on ollut mukana myös toimitusvaiheessa. Ilmeisesti hän on itsekin pohtinut omaa minäänsä ja sen monia, yhteensopimattomia puolia, joten tällainen ristiriitaisen ja monisärmäisen kuvan antava teos saattaa olla hänelle hyvinkin mieleen. Nadel ei yritä selittää kaikkea lapsuuden traumoilla (kuten isän vakavalla sairaudella ja kuolemalla Leonardin ollessa vasta yhdeksän) tai Cohenin eri aikakausien päihderiippuvuuksilla (ei, kyse ei todellakaan ole ollut pelkästään punaviinistä).

Monissa suhteissa kirja poukkoilee vähintäänkin yhtä paljon kuin Cohenin hämmentävä ura, mikä tekee kronologian seuraamisen joskus ns. haastavaksi. Elämäkerta on kirjoitettu alkuaan jo vuonna 1997, minkä jälkeen Nadel on tehnyt siihen laajan täydennyksen vuonna 2006, jolloin edelleen jatkuva konserttikiertueiden sarja oli vasta suunnitteluvaiheessa. Cohenin viimeisten puolentoistakymmenen vuoden musiikille hyvin keskeinen henkilö Sharon Robinson jää myöskin näiden jälkisanojen sivuhuomautukseksi. Kun kerran yhden yön suhteitakin on kerrottu nimiä myöten, olisi ollut kiinnostavaa tietää onko perää siinä, että Robinsonin ja Cohenin suhde olisi muutakin kuin ammatillinen (mikä olisi kirjan teemojen suhteen sikäli mielenkiintoista, että kyseessä olisi ilmeisesti Cohenin elämän ensimmäinen edes jotenkin toimiva pitkäaikainen suhde…)

Kaikkine puutteineenkin Nadelin elämäkerta on antoisaa luettavaa, etenkin meille jotka parhaillaan odottavat Cohenin uutta Helsingin keikkaa aivan tuossa lähitulevaisuudessa.

Jokakesäinen Haihatus-viesti

· 2 kommenttia ·

Finnconista oli sutjakkaa jatkaa ystävän kesämökille Oittilaan, ja Oittilasta puolestaan Joutsan keskustaan. Haihatus-näyttelystä on tullut jokakesäisen mökkivierailun vakio-ohjelmanumero. Violetin talon ja sen laajan pihamaan teoksissa kukkii hervottoman huumorin lisäksi oivaltava, äkkiväärä suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen ja sen ilmiöihin.

Tämänvuotinen näyttely on saanut tavallista enemmän huomiota valtakunnanlehdistössä, ennen kaikkea kahden ”Erittäin salainen” -teeman sisäistäneen taiteilijan ansiosta. Orimattilalainen Marko Suomi on, käytyään pitsinnypläyskurssin, ottanut mallia ns. miestenlehtien seuranhakuilmoituksista ja niihin liitetyistä kuvista, jotka eivät esitä seuranhakijan kasvoja vaan nivusia. Klassisistisiin kehyksiin yhdistettynä nyplätyt pippelit olivat pikkuhauskaa ideaansa paljon, paljon vaikuttavampia. Itse en ole kyvykäs arvioimaan pitsin laatua, mutta tekstiilialan artesaaniksi valmistunut Sippi piti työnjälkeä oikein hyvänä.

Johannes Heinosen työt oli suljettu Haihatuksen perinteisestä ”shopping paradise” -myymälästä erotettuun, lukittuun konttiin. Avaimen sai lippukassalta, tosin ainakin meidän kohdallamme avain ojennettiin tullessa ilman että sitä olisi tarvinnut erikseen kysellä.

Heinosen tapauksessa tämä muka-sensurointi epäilemättä nostaa teosten huomioarvoa. Töiden teknisestä korkeatasoisuudesta huolimatta hänen tapansa leikitellä poliitikkojen mediakasvoilla ei ehkä ole sittenkään maailman terävimmästä päästä: Sauli Niinistö Jokerina on ehkä pikkunokkela, Timo Soini hitlerviiksissä aivan liian ilmeinen, halpa ja korni.

Minua koskettivat ennen kaikkea Heinosen viittaukset Suomen Suuriin Isänmaallisiin sotiin – epäilemättä siksikin, että olen näitä sotia pohdiskellut viime aikoina Muurahaispuu-kirjaprojektin kannalta. Kypäräpäinen pikkupoika kyselemässä Mannerheimilta ”Koska isä tulee?” on väistämättä pysäyttävä.

Myös isomman kuvan detaljina nähty mukaelma erilaisten ”isänmaallisten” nuorten harrastamasta lapsellisesta ”Kiitos 1939–45” -paidasta teki vaikutuksen.

En usko lukeneeni näyttelystä etukäteen niin paljoa, että media olisi päässyt vaikuttamaan käsitykseeni tämän vuoden annista. Suomi ja Heinonen kuitenkin jäivät parhaiten mieleen, ehkäpä violetin talon katolle nousseen, kesän kellastaman uretaanitäysikuun ohella. Ja Tiina Vehkaperän ”Skandaali”-teoksen eri puolille aluetta sijoitettujen, iltalehtishokeeraavien nännien ohella.

Post-Finncon

· 2 kommenttia ·

Alunperin tarkoituksenani oli raportoida Finnconista päivä kerrallaan. Mutta laiskuus – tai helteen vuoksi huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsymys – vei voiton.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.


Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).


Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”


Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Ystävyydestä

·

Ei tällaisella ilmalla ole mitään mahdollisuuksia kykkiä työhuoneessa, missä tietokoneen neliydinprosessori kuumentaa ilman vieläkin polttavammaksi ja tietokoneen tuulettimet puskevat sitä huoneilmaan. Pakko viettää iltapäiviä joko lakkaamalla kitaraprojektia – taloyhtiön nikkaritila on maan alla ja sitten viileä – tai istuskella pergolassa tai kirsikkapuun katveessa lukemassa.

* * *

Robert ja Patricia saapuvat molemmat New Yorkiin kesällä 1967. Molemmat ovat asunnottomia, rahattomia, työttömiä, nälkäisiä, yksinäisiä. Patricia on juuri toipunut teiniraskaudestaan ja esikoistyttönsä adoptoinnista pois hänen elämästään heti synnytyksen jälkeen. Robertilla on hyvin vaikeat välit vanhempiinsa ja katoliseen uskoon. He tapaavat toisensa sattumalta, ystävystyvät, rakastuvat. Löytävät tilapäisiä työpaikkoja ja jonkinlaisen kämpän,  sitten toisen, sitten he onnistuvat saamaan pikkuruisen huoneen legendaarisesta Chelsea-hotellista. Molemmilla ei ole oikeastaan minkäänlaisia kunnollisia tulevaisuudensuunnitelmia, he ovat ”pelkkiä kakaroita”, kuten joku ohikulkija toteaa. Molemmat kyllä tietävät haluavansa tehdä taidetta. Robert keskittyy alusta alkaen kuvataiteisiin, Patricia alkaa tehdä kuvien lisäksi runoja. Vähitellen hän alkaa yhdistellä Rimbaudin ja Baudelairen vaikutteisiin viehtymystään rock-musiikkiin. Suhde ei kestä suhteena kuin pari vuotta – Robert alkaa itsekin tajuta olevansa homoseksuaali – mutta siitä syntyy elinikäinen ystävyys. Vaikeiden vuosien aikana kohdalle sattuu satunnaisia tuttavuuksia ja ihastuksia, jotka myöhemmin tönäisevät heitä suuntiin, jotka jälkiviisauden valossa vaikuttavat ”oikeilta”. Slim Shadow -nimeä käyttänyt rumpali osoittautuu Sam Shepard -nimiseksi näytelmäkirjailija–perheenisäksi, mutta vaikka suhde ei kestäkään kauan, se vie Patrician esiintymään ja kirjoittamaan. Robert löytää lopulta itselleen varakkaan poikaystävän ja mesenaatin. Patricia kirjoittaa Rolling Stonen ja Creemin kaltaisiin rocklehtiin, saa sitä kautta arvostusta ja kollegastaan Lenny Kayesta kokeilunhaluisen sähkökitaristin tukemaan lausuntaa ja lauluja yhdisteleviä esityksiään. Eräänlaiseksi tienhaaraksi muodostuu Robertin ottama valokuva Patrician ensimmäisen albumin kanteen: sen jälkeen sekä Robert Mapplethorpe että Patti Smith jatkavat omaa, itsenäistä uraansa, mutta ystävyys kestää aina Robertin kuolemaan pitkän sairauden jälkeen vuonna 1989.

Ensimmäinen suomennettu Patti Smithin kirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) ei ole varsinaisesti muistelmateos eikä taiteilijamuotokuvakaan. Se on kumpaakin, mutta ennen kaikkea se on kertomus huono-onnisesta rakkaussuhteesta kehittyneestä vahvasta ystävyydestä. Smith valottaa kyllä molempien taustoja ja molempien itsenäisiä tekemisiä, mutta ennen kaikkea heidän yhteisen tarinansa taustoittamiseksi. Samalla kirja on mukana olleen kuvaus New Yorkin, Max’s Kansas Cityn ja CBGB’sin sittemmin glorifioiduista underground-piireistä eräänlaisena välikautena, Andy Warholin hovin kulta-ajan jälkeen, mutta ennen punkin ja uuden allon puhdistavaa energiaa. Smith ei suoranaisesti romantisoi, mutta hän tunnustaa kyllä väriä vilpittömänä fanina omille sankareilleen ja muusilleen: Janis Joplinille, Jimi Hendrixille Jim Morrisonille, Bob Neuwirthille ja Robert Mapplethorpelle. Hän on ilmeisesti pitänyt päiväkirjaa suuren osan kuvaamastaan aikakaudesta, mikä selittää muistikuvien tarkkuuden – sen lisäksi, että hän monista aikalaisistaan poiketen pysyi enimmäkseen erossa ainakin vahvemmista aineista.

Etukäteen oletin 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen antaumuksella perehtynyttä Antti Nyléniä jotakuinkin täydelliseksi suomentajaksi tälle kirjalle. Pääsääntöisesti jälki onkin ihan hyvää, mutta joissakin kohdin kustannustoimittaja olisi kyllä saanut olla punakynäisempi, kun englannista suomeen niin kiusallisen helposti livahtavat anglismit hyppäävät silmille. (Tiedän kyllä langenneeni samaan ansaan itsekin niin kovin monta kertaa, omien kustannustoimittajieni kanssa. Vieraan tekstissä ne vain erottuvat paljon selvemmin.)

Joka tapauksessa kirja toimii; se on haikeankaunis kuolinvuoteella annetun lupauksen täyttymys, ajankuvaa ja välittämistä täynnä. Kunpa osaisin itsekin kirjoittaa jotakin näin hienoa niistä (entisistä ihastuksista ja nykyisistä) ystävistä, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin minulle tärkeitä.

Tiiliskivi viisi -ennakkopuffi

·

Kävin tuossa kevättalvella juttelemassa mikrofonin ääressä basisti- ja kirjailijatoveri–kulttuuritoimittaja J. P. Pulkkisen kanssa televisiosarjasta nimeltä Babylon 5 (yllättävää, eikö totta?).

Keskustelun – ja Juhan laajan ja perusteellisen tausta- ja editointityön – tuloksia on kuultavissa YLE:n Radio ykkösessä elokuun 2. päivänä kello 17:20, (ja uusintana pari päivää myöhemmin) Television tiiliskivet -sarjan jaksossa.

Esikaupunkilaiselämää

·

Jokos se spammikommenttien tulva laantui? Muutaman viikon ajan kymmeniä epämääräisiä mainostusyrityksiä per päivä, muutamaan päivään ei mitään? (Kop kop.)

Oli miten oli, blogin pitkäaikaiset lukijat muistavat minun kehuneen ennenkin Alison Bechdeliä. Tutustuin Dykes to Watch Out For -sarjakuvaan ystäväni Evan välityksellä ja olin hänen kanssaan mukana valmistelemassa silloiselle Kääntöpiiri-kustantamolle ensimmäistä DTWOF-suomennosvalikoimaa. Ellen väärin muista, kirjan suomenkielinen nimi Lepakkoelämää syntyi minun ja Evan sähköpostiaivoriihen tuloksena: albumi oli kulkenut ennakkopuffeissa suunnilleen nimellä ”Varokaa, lesboja liikkeellä”, mutta paremmin stripin alkuperää vastaava suora suomennos ”Huomionarvoisia lesboja” toimi ihan yhtä huonosti.

Albumi ei mennyt kovinkaan hyvin kaupaksi – tuntui että kaikilla lesbosarjakuvasta kiinnostuneilla lesboilla oli ilmeisesti alkuperäisteokset jo ennestään eikä puskaradio tavoittanut kunnolla muita – joten strippisarjakuvan jatko jäi odottamaan loistavan omaelämäkerrallisen Hautuukoti-sarjakuvaromaanin suomennoksen jälkeistä aikaa.

Tarja Sahlstenin suomentama Lepakkoelämää II noudattelee ulkoasultaan paljon paksumpaa The Essential Dykes to Watch Out Foria ja jatkaa siitä mihin ykkösalbumi aikanaan jäi. Tässä mielessä uuden albumin alkusivuille sijoitettu kaupungin kartta on vähän hämäävä: se nimittäin esittää sankarittarien (ja sankarin) asuinpaikat sellaisina kuin ne ovat vasta näiden alkuaan vuosina 1993–98 julkaistujen strippien jälkeen. Tässä albumissa sarjan keskushenkilönä (puolijatkuvajuonisten DTWOF-strippien alusta alkaen) toimiva radikaalivasemmistolainen vaihtoehtokirjakauppatyöntekijä Mo vasta tapaa elämässään sittemmin melkoisen isoa osaa näyttelevän feministiprofessori Sydneyn, hahmon jota monet sarjan lukijat tuntuvat pitävän varsin jääräpäisesti todellisena pahiksena. (Itse en kyllä ole sitä mieltä.)*

Lepakkoelämää voi lukea varsin arkisena, Kotikatu-maisena ihmissuhdesarjakuvana jokapäiväisine sattumuksineen, romansseineen, yhteenmuuttamisineen ja eroineen (tietysti sillä erotuksella, että sarjan ystäväpiiri koostuu lähes pelkästään naisista ja rakkaudetkin ovat enimmäkseen naistenvälisiä), mutta samalla se on amerikkalaisen arjen 1990-luvun kulttuurihistoriaa itärannikon (erään) vaihtoehtokulttuurin näkökulmasta. Elettiin Clintonin presidenttikautta näennäisliberalismeineen ja seksiskandaaleineen. Jälkiviisauden valossa on helppo nähdä tunnelmien kiristyminen ja ahdistuneisuuden kasvaminen rivien välistä. Myöhemmissä, Bushin ajan stripeissä nämä tunnelmat tulevat tietysti paljon vahvemmin esiin. Bechdel jätti nettisivuillaankin ilmestyneen sarjan tauolle vuonna 2008 keskittyäkseen välillä pidempiin tarinoihin, mutta toivottavasti jatkoa tulee. Olen tämän sympaattisesti ja osin kivuliaastikin keski-ikäistyvän ystäväpiirin tekemisiin ihan yhtä koukussa kuin vaikkapa Questionable Contentin paljon nuorempaan (ja jonnin verran heteroseksuaalisempaan), mutta yhtä lailla itärannikkolaiseen ja lähes yhtä vaihtoehtokulttuurilliseen kaveriporukkaankin.

___

* (Jos jollekin Karstan lukijalle tulee nyt mieleen kirjassa ohimennen mainittu samanniminen vanha pariskunta, niin myönnän auliisti.)

”… maan pinnalle elämääääääääääähhhhhhhhhnnnnnn!”

·

Jos oikein muistan, näin Ratsian livenä kaksi kertaa. Ensimmäinen oli Kaivopuistossa kesällä 1979, sen jälkeen kun bändi oli voittanut Rock-bändien SM-kilpailujen punk-sarjan. En ollut vielä sisäistänyt punkkia kovinkaan hyvin, siinä suhteessa paremmin ajan hermolla olleet kaverini diggailivat paljon innokkaammin. Luultavasti esikoisalbumi Ratsia oli juuri ilmestynyt, tai ilmestymäisillään. Toinen kerta oli Tavastialla joko syksyllä –80 tai vuonna –81; muistelisin että bändissä oli jo silloin mukana kosketinsoittaja Brandi ”Ifgray” Ruokonen, mutta ohjelmisto oli enimmäkseen kahden ensimmäisen levyn settiä eikä viimeiseksi jääneen Jäljet-albumin synkistelyä. Tosin mieleen on jäänyt välispiikki: ”Tää seuraava on transsimusiikkia. Kaikki transsimaan!”

Jossakin mielessä löysin bändin kunnolla vasta 2000-luvulla. Erinäisten nostalgiadokumenttien katkelmat ovat muistuttaneet mieleen sen mitä parilta ekalta levyltä kyllä olisi kuulunut oikein hyvin: parhaimmillaan Ratsia oli mielettömän tiukka yhtye, ja heidän parhaat biisinsä olivat loistavia. ”Me tultiin kellareistamme” on ehdoton helmi, ja olen jo useamman vuoden kehitellyt jonnekin 1980-luvun alkupuolen bändikuvioihin sijoittuvaa samannimistä näytelmäideaa.

Ratsia on liittynyt kirjallisiin tekemisiini muutenkin. Bändin laulaja/lauluntekijä/kitaristi Jyri Honkavaara (1960–1997) oli yksi Nedujen Jolle Peltolan esikuvista. Mielikuvitellessani Jollelle lyhytaikaista, Lepakossa treenannutta Voltaire Killbees -yhtyettä käytin esikuvana hyvinkin paljon Honkavaaran Hefty Loadia, jonka näin joillakin festareilla ja joka oli minusta avutonta ja teennäistä muniinpuhaltelua. (VK:n nimi tosin tuli, paitsi ilmeisestä kirjallisesta sanaleikistään, myös Honkavaaran viimeiseksi levyttäneeksi bändiksi jääneeltä Killer Poodlesilta.)

Suomalaisen sarjakuvan armoitetun käsikirjoittajan Pauli Kallion (mm. Suuri Kurpitsa -lehti sekä Rumbassa aloittanut ja nyttemmin Suomen Kuivalehdessä ilmestyvä loistava Kramppeja ja nyrjähdyksiä) kontakti Honkavaaraan ja Ratsiaan oli paljon vahvempi, pidempi ja henkilökohtaisempi. Kyky Ahosen piirtämä Maalaispunkin päiväkirja (Suuri Kurpitsa 2009) kertoo pitkälti nimenomaan Kallion ja Honkavaaran (sekä muiden Ratsian jäsenten) kontaktista aikana, jolloin nivalalaisella punkilla ei ollut kotiseudulla juuri muita hengenheimolaisia kuin pihtiputaalainen bändi. Lyhimmillään aukeaman mittaisia sarjatuokiokuvia lomittavat tekstikommentit, ja kirjan loppuosa koostuu Ratsian jäsenten ja muun silloisen porukan kommenteista sekä Honkavaarasta että 70–80-lukujen vaihteen punk-kuvioista.

Itse pari vuotta Kalliota ja Honkavaaraa nuorempana missasin suuren osan punkin noususta ja pääsin edes jollakin tavalla mukaan vasta siinä vaiheessa kun musiikki oli monipuolistunut ja radikalisoitunut(kin) uudeksi aalloksi. Sitä paitsi olen kotoisin Itä-Helsingin Kontulasta, jossa ympyrät olivat perin toisenlaisia. Kallionkin dokumentoima diinarien väkivalta (tai ainakin väkivallalla uhkailu) punkkeja kohtaan oli kyllä tuttua, mutta lähinnä vanhempien tuttavien kertomuksista. Tilanne oli jo rauhoittunut, vähäksi aikaa: diinarien raaka rasismi ja ahdistunut erilaisuuden kammo valitettavasti periytyi sittemmin skinheadeille (joita Helsingissä ei tosin ollut koskaan kovin paljoa) ja heiltä myöhemmin ns. maahanmuuttokriitikoille. Ahdasmielisyys periytyi tietysti myös punkin taistelulipun omineille hc-punkkareille, mutta heitäkään ei ollut kovin paljoa ja heidän energiansa taisi mennä suurimmalta osalta Sorbuksen ja kiljun kittaamiseen.

Joka tapauksessa Kallion ja Ahosen kuvaama maailma on monessa suhteessa minullekin tuttu. Kirja kuvaa punkkien keskinäisen solidaarisuuden ja hyvän hengen sisäistänyttä maailmaa ja sitä, kuinka ajat ja maailma alkoivat pikku hiljaa muuttua – ei kaikissa suhteissa huonompaan, mutta ei kaikissa suhteissa parempaankaan. Maan lupaavimpiin kuuluvana lauluntekijänä pidetyn Honkavaaran hidas luisuminen päihteiden ajamaksi hasbeeniksi dokumentoituu enemmän teksti- ja liiteosuuksissa.

Maalaispunkin päiväkirja tavoittaa aikansa erinomaisesti. Toivon mukaan se kertoo nuoremmillekin lukijoille myös sen, miksi menneiden aikojen ihailussa ei ole mitään älyä. Punkistahan on nykyään sentään kulunut jo, herra nähköön, vuosikymmen enemmän kuin punkin aikoina oli diinareiden niin epäterveesti ihailemasta viiskötluvusta.