Kategoria: kulttuuri

Kaikki on maalaisten syytä

·

Kaksi kirjaa, jotka tuntuivat jo etukäteen parilta: John Newtonin The Roots of Civilisation – Plants that Changed the World (Pier 9, 2009) ja Spencer Wellsin Pandora’s Seed – The Unforeseen Cost of Civilization (Allen Lane, 2010).

The Roots of Civilisation lähentelee ns. kahvipöytäkirjaa: se on näyttävä, vanhoilla opetustaulutyylisillä väripiirroksilla kuvitettu kevyehkö johdatus kasvilajeihin, jotka ovat tehneet ihmiskunnasta sitä mitä se on nykyään: ruokakasvien ohella on esitelty nautintoaineita, maustekasveja, kuitukasveja, väriainekasveja, psykoaktiivisia aineita tuottavia kasveja ja lemmenlääkkeiksi käytettyjä kasveja. Kepeydestä huolimatta tietoa on paljon: minulle esimerkiksi oli uutta, että arkeologisten löytöjen perusteella oopiumia on valmistetty päihteeksi kauan ennen kuin alkoholia (joskaan en usko ihmisen poikenneen kehityshistoriansa aikana muusta nisäkäskunnasta, joka riemumielin käy vetämässä lärvit aina jos sattuu kohdalle vaikkapa käyneitä marjoja.)

Newtonin kirjaa on mukava lueskella pikku hiljaa, muiden kirjojen ohessa, kasvi tai pari silloin tällöin.

National Geographic Societyssä työskentelevä ja Cornellin yliopistossa professorina toimiva geneetikko/antropologi Spencer Wells on sekä syvällisempi että poleemisempi. Hän lähtee ihmisen perimästä ja kahdesta ajanjaksosta, joiden seuraukset näkyvät geeneissämme vieläkin. Toinen tapahtui noin 80 000 vuotta sitten, jolloin ihminen eläinlajina oli vähällä sukupuuttoon: arvioiden mukaan hengissä selvisi vain parisentuhatta yksilöä. Tämän ”populaatiopullonkaulan” ansiosta olemme edelleenkin toistemme kanssa geneettisesti lähes identtisiä eikä nykyisin elävää ihmiskuntaa voi millään geneettisesti mielekkäällä tavalla jakaa rotuihin.

Toinen järistys tapahtui aivan äskettäin, vaivaiset kymmenkuntatuhatta vuotta sitten. Kyseessä oli ilmastonmuutos: maailmanlaajuinen lauha ja lämmin kausi päättyi ns. nuorempaan dryaskauteen. Edeltävän leppeän ajan kuluessa ihmiskunta oli levinnyt syntysijoiltaan Afrikasta muillekin mantereille. Runsaan ravinnon ja (keräilijä-metsästäjäkulttuureille tyypillisen) runsaan vapaa-ajan ansiosta ihmiskunta oli lisääntynyt varsin vauhdikkaasti. Kun sää kylmeni ja ravintokasvillisuus väheni, oli pakko keksiä jotakin. Samankaltaisia ratkaisuja keksittiin suunnilleen (muutaman tuhannen vuoden tarkkudella) samoihin aikoihin monella Maapallon kulmalla: maanviljelys ja karjanhoito.

Tämä oli, tietysti, monessakin suhteessa järisyttävä muutos. Aikaisemmin ihmiset olivat eläneet kuten muutkin eläimet ja syöneet mitä saivat, mitä kohdalle tuli. Jos täältä ei löytynyt riittävästi ruokaa, muutettiin tuonne tutkimaan, olisiko siellä paremmin. Yhteisöt olivat pieniä, arvioiden mukaan (ja 1900-luvun metsästäjä-keräilijäkulttuurien perusteella) suunnilleen 150-henkisiä. Väkivaltaa oli, mutta sotia ei käyty: miksi olisikaan käyty, kun muilla ei ollut mitään sen kummempaa omaisuutta eikä kukaan ollut niin naurettava, että olisi mennyt väittämään jotakin joutavanpäiväistä maaplänttiä ”omakseen”?

Sen jälkeen kaikki oli toisin. Sekä maanviljely että karjanhoito vaativat pitkäaikaista suunnittelua ja maanviljely pitkälti myös yhteen paikkaan asettumista. Vähitellen yhteisöt paisuivat, organisoituivat – ja eriarvoistuivat: Çatal Hüyükin kaltaisissa varhaisimmissa kiinteämmissä yhteisöissä talot olivat vielä jokseenkin samankokoisia, mutta pian jotkut oppivat keräämään itselleen enemmän tavaraa ja tilaa kuin olisivat oikeastaan tarvinneetkaan. Vaikka sitten väkivalloin: näihin aikoihin ihmiskunta oppi käymään järjestelmällisiä sotia. Ravitsemus yksipuolistui, sillä monet ihmisen luontaiset ravinnonlähteet eivät sopineet viljeltäviksi ainakaan kaikkialla. Ravitsemus myös vääristyi, sillä monien viljelykasvien energia on ihmiselle huonosti sopivien hiilihydraattien muodossa. Hengissäpysymiseen tarvittavan elannon hankkimiseen kuluvien työtuntien määrä moninkertaistui verrattuna jopa karujen seutujen keräilijä-metsästäjiin. Myös tautiperintö muuttui: keräilijä-metsästäjien terveysongelmia ovat lähinnä tapaturmat, mutta etenkin karjatalouden vaatima geneettisten lähisukulaisten majailu samoissa tiloissa ihmisen kanssa aloitti tartuntatautien ja epidemioiden ajanjakson.

Vaikka ihmiskunta onkin geneettisesti perin yhtenäistä, muutamia paikallisia sopeutumia kehittyi. Pohjoisen Euraasian paimentolaiskulttuureissa syntyneen mutaation ansiosta joillakin aikuisilla säilyy aikuisiälläkin kyky käyttää laktoosia ravinnokseen. Sääsken välityksellä leviävän Plasmodium-loisen kotiseuduilla muutamissa Afrikan ja Aasian kolkissa kehittyi mutaatio, joka parantaa vastustuskykyä loisen aiheuttamalle malarialle: paha vain, että tiettyinä, molemmilta vanhemmilta saatuina yhdistelminä tämä geenimuunnelma aiheuttaa myös sirppisoluanemian kaltaisia vakavia sairauksia.

Eipä ihme, että keräilijä-metsästäjäkulttuureista kohti ”sivistystä” siirtymistä murehditaan Raamatussakin karkoituksena Paratiisista, jolloin ihmiskunta tuomittiin työhön.

Mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Wells tarkastelee nykymaailman oikeastaan viimeistä jäännettä keräilijä-metsästäjäkulttuurista: kalastusta. Tähän asti meren satoa on vain korjattu, ei kylvetty, mutta tämä(kin) paratiisillinen tila alkaa olla nyt peruuttamattomasti menetetty. Kalakantojen maailmanlaajuinen romahtaminen on pakottanut pohtimaan ja kokeilemaan muidenkin kuin vain lohikalojen viljelyä.

Myös muiden nykyiselle elämäntyylillemme välttämättömien raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot alkavat olla jotakuinkin lopussa. Wells siteeraa James Howard Kunstlerin kirjoitusta Washington Postissa:

”Mikään aurinko-, tuuli- tai ydinvoiman, etanolin, biodieselin, öljyhiekan tai käytetyn uppopaistorasvan yhdistelmä ei salli meidän pitää käynnissä Wal-Martia, Disney Worldia ja moottoritieverkostoa – ei edes murto-osaa niistä. Meidän on järjestettävä asiat toisella tavalla.”

Wells huomauttaa, että ainakin jossakin mielessä pohjimmiltaan ihmiselle luonnollisinta elämäntapaa harjoittavat nyky-yhteiskunnan puitteissa ne, jotka ajelehtivat paskaduunista toiseen, palkkapäivästä toiseen, keräämättä säästöjä tai ajattelematta huomista, ilman mitään mikä kiinnittäisi heitä tiettyyn paikkaan tai oikeastaan edes tiettyyn maahan. He elävät kuten ihmisen on tarkoitettu. Monessa suhteessa suurin ongelma ihmiskunnalle ovat – viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana – olleet ne, jotka keräävät itselleen enemmän kuin (välittömästi) tarvitsevat, pistävät jemmaan pahan päivän varalle, hankkivat vähän ylimääräistä.

Wells arvelee muutaman pikku ajatusloikan jälkeen, että maanviljelyn mukanaan kantama ajatus ympäristön hallitsemisesta (ympäristössä toimeen tulemisen sijaan) osaltaan on myös aiheuttanut sen, että nykyelämässämme logos dominoi mythosta: antropologina hän on seurannut viimeisten keräilijäkulttuurien tapaan siirtää katoavaa perintöä sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Hän näkee fundamentalismin nousun sekä Yhdysvalloissa että Lähi-Idässä vastareaktiona logosin suhteettomaan ylivaltaan, ehkäpä jopa jonkinlaisena irrationaalisena (ja tosiasioista mitään tietämättömänä) kaipuuna kadotettuun menneisyyden paratiisiin.

Tietystä ituhippi-puunhalaajahengestään sekä toisinaan aivan turhan kautta rantain polveilevasta tyylistään huolimatta Pandora’s Seed on sujuvasti kirjoitettu, tiivis (parisataasivuinen), monitieteinen ja monipuolinen katsaus muutamiin keskeisiin tekijöihin, joiden vuoksi ihmiskunta on nyt tällaisessa tilanteessa kuin on. Siinä mielessä vallan suositeltavaa luettavaa.

Herra Huimaus

· Yksi kommentti ·

Olen toistaiseksi jättänyt Paul Austerin romaanit järjestelmällisesti lukematta. Ei siihen ole mitään erityistä syytä, paitsi se että luettavaa kertyy muutenkin enemmän kuin kerkiän lukea. Kansallisteatterin kehuttu näytelmä Mr Vertigo kyllä lisäsi entisestään kiinnostusta. Vaikka esitys toimi omillaankin loistavasti, erityisesti loppupuolella olisi kaivannut monessakin paikkaa juuri sellaista taustoitusta, johon romaanissa on tilaa, mutta teatterissa ei mitään mahdollisuuksia.

Olen nähnyt ensimmäisen näytelmäni Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä varmaankin hädin tuskin edes kymmenvuotiaana, ehkä nuorempanakin: äiti muisteli aina meidän käyneen katsomassa vapunpäivänä Kolme iloista rosvoa ja muisti, että mukana näyttelemässä Tauno Palo olisi ollut ihan kännissä. Vaikka muistankin näytelmän ja ja tietenkin kolmen rosvon laulun, olen ollut siihen aikaan sen verran nuori ettei Tauno Palo ollut mikään erityisen merkittävä hahmo enkä huomannut mahdollista känniä.

Yhtä kaikki: Mr Vertigon ensimmäisen näytöksen katsomon rakentaminen Suuren näyttämön lavan pyörivälle osalle toi jo itsellään tunteen miltei mystiseen paikkaan pääsemisestä. Muuta lavastusta ei kovin paljoa enää kaivattukaan, ja katse bongasi korkeaan seinään liimatut lukuisat lähes satakunta vuotta vanhat näytelmien mainosjulisteet, jotka saattavat hyvinkin olla aitoja. Olin latautunut teatterin kulissien takaiseen tunnelmaan jo ennen kuin näytelmä pääsi edes alkamaan.

Pitkä ensimmäinen näytös oli monessa suhteessa räävitön, riemukas, remuisa ja mielettömän fyysinen Tero Jartti -show. Ei voi kuin ihmetellä miten herran kunto kestää näitä esityksiä. Mutta ei se silti siihen jäänyt. Sekä pyörivää katsomoa, näyttämön tilaa että välillä esiripun takaa paljastuvaa katsomoa käytettiin erittäin tehokkaasti tunnelmien, tilojen ja ennen kaikkea mielentilojen luomiseen. Näytelmä ehti jo ennen väliaikaa koukkaista sujuvasti niin maagisen realismin kuin surrealisminkin puolella: iso kiitos kuuluu Pietu Pietiäisen huikealle valaistukselle.

Väliajan jälkeen koko näytelmän dynamiikka muuttui hitaammaksi, tummemmaksi, surullisemmaksi ja mietteliäämmäksi. Juuri tässä osassa olisi ehkä kaivannut lisää tukea alkuperäistekstistä. Nyt (sinänsä hienosti toteutetut) kohtaukset jäivät irrallisemmiksi ja jopa hajanaisiksi. Jartin Walt-hahmo pysyttelee poissa, kunnes ilmestyy lentämään katsomon ylle huikeaan päätöskohtaukseen.

Hetkittäin jäi arveluttamaan myös Tea Istan teatteriveteraanihahmon tarinoiden lokalisoiminen Suomeen: tavallaan tämä on tietysti ollut pakkokin tehdä, Austerin alkuperäisen tarinan amerikkalainen teatterimaailma ei taatusti sano suomalaisille yhtään mitään sillä tavalla kuin pitäisi. Toisinaan homma tuntui kuitenkin lähestulkoon karkaavan lapasesta ns. puskateatteriosastolle. Lähestulkoon, mutta, ehkä sittenkään, ei ihan. Ehkä se toimi.

Käydessäni samassa salissa katsomassa kulttuuripiirien huippuyksilölemmikkipojun Kristian Smedsin Tuntematonta sotilasta tunsin Rautatientorille kävellessäni olleeni todistamassa Tapausta. Myös Mr Vertigo kuuluu Smedsin melkoisen epätasaisen tuotannon kärkipäähän, ja huikeiden kokemusten kaapin päälle. Kannattaa käydä katsomassa, jos onnistuu saamaan liput.

Yhteiskunnan R&D-osasto

· 2 kommenttia ·

En nykyään mitenkään suunnattomasti rakasta useammankin entisen työpaikkani ja muutaman minulle tärkeän järjestön majapaikkana toiminutta Kruununhakaa – erityisesti iljanteisena talvi-iltana on vaikeampaa kuvitella ankeampaa paikkaa kuin autio, synkkä, kostea ja hengenvaarallisen liukas Krunikka. Irrottauduin kuitenkin kodikkaasta Koillis-Helsingistä mennäkseni kuuntelemaan Eino Leinon seuran ja Suomalaisen Kirjallisuuden seuran järjestämää keskustelutilaisuutta kulttuurin arvoista. Kannattaako kulttuuri?

Puhetta johtaneen professori Maria-Liisa Nevalan ohella paneelissa istuivat tutut kirjailijat Jarkko Tontti ja Risto Isomäki sekä Helsingin Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja Erik Söderblom ja opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja. Aihe ja pohdinnallinen kenttä on niin laaja, että keskustelu saattoi poukkoilla moneen suuntaan ja pysyä silti asiassa. Tervetuliaissanat lausunut kääntäjätoveri ja ELS:n puheenjohtaja Juhani Lindholm toi alusta lähtien mukaan taitelijoiden toimeentulon käyttämällä omaa alaamme esimerkkinä: kirjallisuuden kääntäjien palkkioilla eläminen tarkoittaa keskimäärin noin tuhannen euron kuukausituloja, minkä päälle useammatkin kustantajat ovat yhtä jalkaa ehdotelleet käännösten e-kirjaoikeuksien pysyvästä luovuttamisesta huimaavaa sataviisikymppistä. Kertakorvauksena, totta kai. Jostakin syystä suomalaiskustantajia ahdistaa ajatus myyntiin sidottujen rojaltien maksamisesta kääntäjille.

Apurahoista puhuttiin varsin vähän. Enemmän pohdiskeltiin taiteen välillistä hyötyä yhteiskunnalle: taidehan on (sekä tekijöille että yleisölle) erittäin tehokasta ja erittäin halpaa mielenterveystyötä, muun muassa. Jos ihan taloudelliselta kannalta ajatellaan, taidetta voidaan pitää myös eräänlaisena tutkimus- ja tuotekehittelyosastona (mahdollisille) menestystuotteille. Mikä tahansa täysjärkinen suuryritys tietää, että r&d-porukan ideoista suurin osa ei koskaan tuota edes kehittelykulujaan takaisin. Sama pätee taiteeseen: jotta saataisiin pari menestystuotetta, on satsattava isoon liutaan teoksia, jotka eivät myy eivätkä tuota edes goodwillia kustantajalle/mesenaatille/isänmaalle/matkailulle/edes taiteilijan kavereille.

Erityisesti Jarkko arveli, että sodanjälkeisen ajan vahva yhteiskunnan tuki taiteille on kuitenkin mennyttä aikaa: jatkossa ollaan entistä enemmän yksityisten mesenaattien varassa, kuten ennen vanhaan. Risto kyllä huomautti, että nykytrendikin saattaa olla ihan yhtä ohimenevä kuin entinen: kriisikausien jälkeen taiteista tulee yleensä jälleen kansallinen, yhteinen ja tuettava projekti.

E-kirja ja yleensäkin taideteosten digitaalinen levittäminen pyöri myös keskustelussa mukana. Muutaman vuoden päästä e-kirjankustantamot joutuvat nokakkain samojen piratismiongelmien kanssa kuin levy-yhtiöt viimeisten viidentoista vuoden aikana, ja saattaa hyvin olla, että siihen kuoppaan lankeaa moni yhtiö – sekä kustantamo että ennen kaikkea kirjakauppa, jotka muuttuvat e-kirjojen myötä tarpeettomammiksi. Toisaalta e-kirjallisuus päästää pien- ja omakustantajat paremmin samalle viivalle isojen talojen kanssa, kun painatus- ja varastointikulut vähenevät.

Tietysti e-kirja mahdollistaa, ainakin aikaa myöten, myös paperikirjasta poikkeavien kerronnallisten ja muiden taiteellisten ratkaisujen käyttämisen. (Kuten aikanaan mainitsin, esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät kaksine loppuineen on ilmiselvää e-kirjataidetta.) Taiteen kentän laajenemista sivuttiin myös toisen epälineaarisen kerronnan muodon eli tietokonepelien esimerkin voimin: viihdeteollisuuden isoimmaksi bisnekseksi nousseet tietokonepelit eivät vielä ole lunastaneet niitä taiteellisia mahdollisuuksia, mitä niillä ehkä voisi olla.

(Tai sitten me emme ole vain huomanneet asiaa.)

Erik Söderblom huomautti myös aiheellisesti, että sana ”taide” on samaa perua kuin ”taito”. Eivät kaupallisesti menestyvätkään taiteilijat (yleensä) synny pystymetsästä, vaan osaamisen ja ilmaisun kehittäminen vaatii aikaa, paneutumista ja yhteisön luottamusta. Kari Hotakainen ja Jari Tervo ovat tietysti ilmeisiä esimerkkejä: molemmat kituuttivat apuraharunoilijoina ja pikkupiirien prosaistisuosikkeina toistakymmentä vuotta ennen kuin ”rupesivat” kirjoittamaan menestystarinoita. Kummankaan tulevaa menestystä ei taatusti olisi voinut ennustaa heidän esikoisistaan, ja panelistien arvion mukaan nykypäivän kirjailijoille ei niin vain annettaisikaan aikaa kehittää osaamistaan, vaan tulosvaatimukset paukahtaisivat päälle viimeistään parin julkaisun jälkeen.

Riitta Kaivosoja korosti keväällä koittavan kulttuuripoliittisen murroshetken tärkeyttä: niin moni asia lyödään lukkoon seuraaviksi neljäksi vuodeksi hallitusneuvotteluissa ja hallitusohjelmassa. Kannattaa siis vähän katsoa ennen äänestyspäätöstä, miten ehdokaskandidaatit suhtautuvat näihin(kin) asioihin, ja minkä lajin lobbareiden suut ovat lähinnä heidän korviaan. Edellisten hallitusneuvottelujen aikana Säätytalo oli ollut kuulemma täynnä erilaisten mediayhtiöiden edusmiehiä ja -naisia edistämässä mediayhtiöiden halua vapauttaa tekijänoikeuksia taiteilijoilta, toimittajilta, valokuvaajilta ja muilta miljonääreiltä samaisten köyhien mediayhtiöiden yksityisomaisuudeksi.

Myös kielikysymyksiä sivuttiin. Taustaltaan ruotsinkielinen mutta töitä enimmäkseen suomenkielisissä yhteisöissä tehnyt Söderblom korosti kiinnostavasti ruotsin ja suomen kielten täysin erilaista mentaalista maailmaa: kaksikielisenä hänellä on mahdollisuus vaihtaa ”moodia” vaihtamalla ajattelukieltään ja näin nähdä asia aivan uudelta kantilta. Olen itse harrastanut samaa, vain puoliksi tietoisesti, englannin ja suomen kielen välillä, ja kyllä tuossa perää voi olla, voi hyvinkin. Mieleen tuli myös Jared Diamondin telkkarisarjan afrikkalaislapset, jotka puhuvat sujuvasti neljää–viittä kieltä jo ennen kouluikää. Millainen näkökulmien valikoima sieltä löytyisikään, jos he vain saisivat äänensä paremmin kuuluville!

Parituntisen keskustelun ajan valkokankaalla pyöri diashow viime syksyn Hesareista poimittuja mielipiteitä ja ajatuksia. Tämä vetosi minuun melko tavalla:

Kiitoshymni, muuten

·

Uusimmassa Tähtivaeltajassakin näkyy minun käsieni jälki. Mike Resnickin novellin ”Catastrophe Baker and a Canticle for Leibowitz” suomentaminen oli hauska puhdetyö ja tilaisuus leikitellä aika tavalla erilaisella tyylillä ja kielellä kuin tavallisesti. Hain – alkutekstin hengessä – siihen vähän sellaista vanhojen suomalaisten ”poikien seikkailulukemistojen” tunnelmaa, vaikka Resnickin tarina tietysti onkin paikka paikoin aika paljon… erm… lihallisempi. Parissakin eri mielessä.

Tästä syystä suomentelin nimiäkin. Oikeastaan oli pakko, koska Voluptua von Climax oli pakko suomentaa. Samalla vauhdilla Catastrophe Bakerista tuli Katastrofi-Parkkonen.

Muutenkin mainio lehti, taas kerran. Viktoriaanista kauhua käsittelevä historiikki olisi kyllä voinut olla laajempikin, ja genren suhdetta 1800-luvulla pelottavan nopeasti muuttumaan alkaneeseen maailmaan kelpaisi hyvinkin puida perusteellisesti.

Kirjallinen pipodisko

·

Kun äidin jäämistöstä löytynyt Kari Hotakaisen Finnhitsin äänikirjaversio päätyi haltuuni vähän toista vuotta sitten, tulin hetken mielijohteessa kopioineeksi sen pipodiskoon musiikin joukkoon. Ajatus osoittautui loistavaksi. Hotakaisen lyhyet, absurdia lähentelevät tarinat toimivat loistavasti musiikin lomassa. Tuli mieleen ne radion kulta-ajat, jolloin musiikkiohjelmankin kappaleiden välissä juontavalla henkilöllä piti olla a) älykkyysosamäärä ja b) sanottavaa.

Viime aikoina olen käyttänyt Hotakaisen ohella Tuomas Kyröä. Mielensäpahoittaja pelittää yhtä huikeasti irrallisina, satunnaisjärjestyksessä kuuluville putkahtavina välipaloina. Molempien kohdalla on toisinaan myös ilmeessä pitelemistä, etteivät kanssakulkijat tai -matkustajat kuvittelisi, että hekottelen heille. (Kyrön kirjan viimeisen luvun sattuessa kuulokkeisiin joutuu tietysti, nauramisen sijaan, nieleskelemään palaa kurkussa ja pidättelemään liikutuksen kyyneleitä.)

Täytyy laajentaa ohjelmistoa. Koska pipodisko kulkee mukana suhteellisen lyhyilläkin kävelymatkoilla, tarvitaan sellaisia äänikirjoja, joiden jaksot (eli pipodiskon mielestä ”laulut”) ovat suhteellisen lyhkäisiä ja toimivat irrallisina paloina. Novelleja, ainakin pienoisnovelleja, ja tietenkin runoutta. Olen huono lukemaan runoja, mutta Runoraati on opettanut minut kuuntelemaan niitä hyvin mielelläni.

Seuraavaksi pipodiskon kovalevylle vilahtaa (Kyrön ja Black Dubin lumoavan esikoisalbumin seuraksi) Helsinki Poetry Jam -albumi. Vinkkejä muista sopivista äänikirjoista otetaan mielihyvin vastaan.

Platonin tappio

· 2 kommenttia ·

Apostolos Doksiadis on vinkeä tapaus kirjailijaksensa. Olen lukenut häneltä aikaisemmin viehättävän pikku romaanin nimeltä Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi (Like 2004), joka, kuten nimestä voi arvata, käsitteli päähenkilöidensä suhdetta (mm.) matematiikkaan. Doksiadisin yhdessä tekoälytutkija Khristos H. Papadimitrioun kanssa käsikirjoittama, Alekos Papadatosin piirtämä ja Annie Di Donnan värittämä sarjakuvaromaani Logicomix (suom. Tua Korhonen, Avain 2010) on onnistunut sarjakuvatarinalle harvinaisessa saavutuksessa: se on kehuttu mm. New Scientistist -lehdessä.

Se ei ole mikään ihme. Päähenkilönsä Bertrand Russellin kautta yli kolmesataasivuinen Logicomix tutustuttaa lukijan aikaan, jolloin Euklideen – ja hänen kauttaan Platonin – parituhatvuotinen kuristusote matematiikasta alkoi murtua, jolloin logiikka kehittyi omaksi tieteenalakseen matematiikan ja filosofian välille, jolloin Russell ja Alfred N. Whitehead yrittivät pelastaa logiikan platonilaisen absoluuttisuuden Principia Mathematicassa (missä he epäonnistuivat), jolloin Russellin oppilas Ludwig Wittgenstein ajatteli Tractatus Logico-Philosophicusin ja ns. Wienin piiri tulkitsi sen myöhemmin aivan vastakkaisella tavalla kuin Wittgenstein oli tarkoittanut, jolloin Kurt Gödel, David Hilbert, Henri Poincaré ja kumppanit veivät matematiikkaa (ja logiikkaa) aivan uusiin suuntiin, joiden pohjalta John von Neumann ja Alan Turing alkoivat luoda pohjaa tietojenkäsittelytieteelle ja tietokoneille.

Tietenkin Logicomix pohtii myös logiikan uranuurtajien ja heidän lähiomaistensa keskimääräistä pahempaa taipumusta mielenterveyden ongelmiin. Ehkä tämä ei ole niinkään yllättävää. Muinainen filosofian laudaturseminaarin vetäjäni* totesi eräällä tunnilla ohimennen, että paranoia on ainoa johdonmukainen maailmankatsomus. Yritykset pakottaa maailmaa ja ihmiskunnan kulttuureja pyörimään johdonmukaisten lakien mukaisesti johtaa ehkä väistämättä henkiseen ja psyykkiseen umpikujaan – aivan samoin kuin aukottoman, täydellisen logiikan rakentamisyritykset johtivat lopulta tieteelliseen umpikujaan. Pasifisminsa vuoksi vankilaankin päätyneen Russellin vaiheiden kautta Logicomix sivuaa myös sitä, millaiseen katastrofiin rationaalisuutta ja järjestystä korostaneet maailmankuvat johtivat sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa.

Jossakin mielessä Russell hengenheimolaisineen yritti pelastaa Platonin muinaista ajatusta siitä, että maailma koostuu täydellisten ideoiden (epätäydellisistä) heijastumista. Hänelle matematiikka ja logiikka olivat pitkään aidompaa todellisuutta kuin havainnot. Principia kuitenkin natisi liitoksissaan jo tekijöidensäkin mielestä, ja pian Wittgenstein ja Gödel osoittivat koko perusajatuksen seisovan huteralla pohjalla. Matematiikka oli perinyt toistasataa vuotta aikaisemmin ”tieteiden kuningattaren” kruunun teologialta, ja teologian lailla se menetti kruununsa: siitä tuli apuväline, työkalu todellisuutta tulkitsevien mallien – ei itse todellisuuden – rakentamiseen.

Wittgenstein kiinnostui myöhemmin entistä vahvemmin kielestä, kielen sopimuksista ja niiden suhteesta todellisuuteen. Todellisuutta puolestaan on alettu mallintaa ”ihmisten kielen” ohella tietokoneilla ja niiden käyttämällä kielellä, jonka senkään suhde todellisuuteen ei ole mitenkään ongelmaton. Platon on ehkä kuollut, mutta hänen ajattelunsa raato putkahtelee esiin tuolta ja täältäkin.

Hieman pinnalliselta vaikuttaneen alun jälkeen Logicomix on vallan mainio johdatus joihinkin 1900-luvun ajattelun keskeisiin suuntauksiin ja niiden kehittäjiin. Se ei juurikaan turvaudu logiikan puolimatemaattiseen työvälineistöön, mutta valottaa niiden takana vaikuttanutta ajattelua. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina joukosta ihmisiä työn, intohimojen, ihmissuhteiden ja ympäristön pyörryttävissä paineissa. Vähän kuivakkaan kankeasta piirrostyylistään huolimatta erinomaisen hieno kirja.

___

* Esa Saarinen, erinomainen seminaarinvetäjä, vaikka en muuten hänen touhuistaan, kirjoituksistaan ja ajattelustaan erityisemmin perustakaan.

Melkein kädestä pitäen

·

Näin vuodenvaihteen lähestyessä on tapana uusia kuvioita alkavalle vuodelle. Jos kiinnostaa kitaransoitto ja kaipaa konkreettisia tuloksia, oman soittimen rakentaminen on ainakin omalla kohdallani osoittautunut erinomaisen palkitsevaksi puuhaksi. Totta kyllä homma ei oikein onnistu opiskelijasolussa tai muussa pienessä kämpässä – tiedän ihmisiä jotka rakentavat instrumenttejaan parvekkeella tai kylpyhuoneessa, mutta näillä ihmisillä on ilmeisesti tosi pitkäpinnaisia puolisoita. Mutta jos on nikkarointitila, pari työkalua ja intoa… nyt puuhaan on tarjolla myös erinomainen suomenkielinen opaskirja.

Arvostettu Kangasalalainen soitinrakennuspaja Korpi Instruments on nimittäin tehnyt vastikään kulttuuriteon ja kustantanut neljän kokeneen soitinrakentajan, Anssi Nuutisen, Petri Jaakkosen, Tuomas Erikssonin ja Toni Reinikan kirjan Sähkökitaran rakentaminen. Olen oman puuhasteluni tueksi lukenut nivaskan amerikkalaisperuisia kitaranrakennusoppaita ja täytyy sanoa, että tämän kirjan ääressä kelpaa olla ylpeä suomalainen. Ensinnäkin kirja saa pisteet visuaalisesta toteutuksestaan. Ulkomaanpelleopusten suttuisia, huonosti kuvattuja ja heikosti rasteroituja mustavalkokuvia tihrustelleet silmät totisesti lepäävät tämän kirjan selkeässä, havainnollisessa, hyvin valaistussa värikuvituksessa. Tällaisessa opaskirjassa kuvitus ei ole nimittäin pelkkää esteettistä ekstraa, vaan aivan oleellinen osa sisältöä.

Tekijät ovat valinneet sitä paitsi erinomaisen lähtökohdan: kirja keskittyy yhden tietyn kitaramallin rakentamiseen. Näin homma pysyy johdonmukaisena ja selkeänä, vaikka mukana on myös muutama yleinen variaatio kyseisestä kitarasta. Sitä paitsi kitaramallin esikuvana on Fender Telecaster, tuo rock-kitaroiden isoäiti ja anoppi – periaatteessa hyvin simppeli soitin, joka kuitenkin taitavissa käsissä taipuu vaikka mihin.

Yhteen malliin keskittyminen mahdollistaa kirjalle myös sellaisen lisäbonuksen, jota ihan joka soitinrakennusoppaassa ei olekaan: takakannen sisätaskusta löytyvät laadukkaat, täysikokoiset Telecaster-tyylisen kitaran kaaviopiirrustukset, joten mittoja ja mittasuhteita ei kenenkään tarvitse arvailla tai mittailla epämääräisistä nettikuvista.

Tele on oiva valinta sikälikin, että soittimen modulaarinen rakenne on maailman sivu mahdollistanut lukemattomia erilaisia muuntelu- ja virittelymahdollisuuksia. Piirrustuksia voi käyttää pohjana hyvinkin erityyppiseen soittimeen.

Kirjan teksti on erinomaisen selkeätä ja hyvin toimitettua, mikä ei läheskään aina ole mikään itsestäänselvyys tämän kaltaisissa teoksissa. Tekijöillä on mielipiteitä kitaroista ja niiden rakentamisesta, joskus jyrkkiäkin, ja he ilmaisevat näkemyksensä suoraan, joten lukijan on helppo olla joko samaa tai eri mieltä. Kuvissa ja tekstissä käytettyjen työvälineiden ja laitteiden määrä voi aloittelijasta vaikuttaa pyörryttävältä ja tolkuttoman kalliilta, mutta yleensä mukana on myös ehdotuksia siitä miten homman voi tehdä pienemmällä laite- ja työkalusatsauksella. Mukana on myös vinkkejä siitä, miten erinäisiä kitaranrakennuksen erikoisvälineitä voi rakentaa itse.

Itse muutamia sähkösoittimia rakentaneena opin tästä paljon uutta, sain ikään kuin henkistä vahvistusta muutamille itse kehittelemilleni ratkaisuille (joko siksi että tekijät suosittelivat samaa tai eivät, mutta perustelivat kantansa), minkä lisäksi kirja herätti kiinnostusta esimerkiksi sellaiseen toistaiseksi välttelemääni soitinrakennuksen osa-alueeseen kuin kitaramikrofonien rakentaminen. Erinomainen lähdeteos. Suosittelen hyvin, hyvin lämpimästi. Ison ja arvostetun kulttuuripalkinnon arvoinen teos. Kirjaa voi tilata suoraan Korpi Instrumentsista 59 eurolla.

Niin, tosiaan, Telecasteriahan minulla ei ole ollutkaan sen jälkeen kun tulin myyneeksi sen hienon mustan Double Eagle -Telen, jonka omistin joskus 80-luvun lopulla…

Kertsi, Ankka ja Olli

·

Huomasin aamun Hesarista, että Helsingin Mannerheimintie 5:ssä sijaitseva Uusi Ylioppilastalo täyttää näinä aikoina kunnioitettavat sata vuotta. Kyseiseen taloon liittyy itsellänikin paljon muistoja, etenkin 1980-luvulta, jolloin A-rapun asukkeina oli enimmäkseen erinäisiä aine- ja muita opiskelijajärjestöjä. Osakunnat olivat pääasiassa toisaalla, joskin Eteläsuomalainen Osakunta muutti joskus vuoden 1982 tienoilla neljännen kerroksen tiloihin vietettyään joitakin vuosia Casa Academicalla vastapäätä Domusta. Siinä vaiheessa olin jo lakannut käymästä ESO:n tilaisuuksissa, ja kun osakunnan lehti alkoi osoittaa yhä etovampia merkkejä aivottoman ja kritiikittömän oikeistolaisesta 1930-luvun ihannoinnista, lopetin myös osakunnan jäsenmaksun maksamisen.

ESO:n muuton aikoihin A-rapun salit remontoitiin, koska ne otettiin päiväsajaksi opetuskäyttöön. Myös kalusteet uusittiin aikaisemmasta kirpparikamasta siistimpiin pöytiin ja tuoleihin, mikä paransi myös ilta-aikaisen kokous- ja bilekäytön mukavuutta. Järjestöjen kerhohuoneet pysyivät ennallaan.

A-rapun toisessa kerroksessa toimi monta vuotta Kirjakahvila, hieno paikka, jossa on suunniteltu monta hanketta, perustettu monta järjestöä ja jossa suomalaista vaihtoehtotoimintaa ovat pistäneet alulle monenlaiset porukat viherpiiperöistä hc-punkkareihin. Hyvää teetä, hyviä leivonnaisia, paljon kiinnostavaa luettavaa.

Kolmannen kerroksen sali tunnettiin tähän aikaan puolivirallisesti ANK:n salina, vaikka Ainejärjestöjen neuvottelukunta -niminen organisaatio oli kuihtunut jo kauan sitten. Tässä kerroksessa kulutin melkoisesti aikaa, sillä myös Limeksen kerhohuone oli ”Ankan” vieressä. Sinne minulla oli avaimet vielä hyvän aikaa senkin jälkeen kun en ollut enää Limeksen hallituksessa.

Ankka oli myös mieluisin bilekerros, juuri kerhohuoneen läheisyyden vuoksi ja tietenkin siksi, että kolmanteen kerrokseen roudaaminen oli hissittömässä rapussa helpompaa kuin ylemmäksi. Eräissä bileissä tammikuussa 1985 siellä soitti myös ensimmäinen oma bändini, Kumpula-projekti.

Kuva on otettu loppuillasta keikan jälkeen, jolloin suurin osa porukkaa oli jo poistunut, samoin bändin laulajakitaristi Mikko ja kosketinsoittaja Tuija. Minun heiluttelemani hieno Fender ei ole omani, vaan meitä ennen esiintyneen Etulinja-nimisen punkbändin kitaristin. Taustalla näkyvä Voxin vahvistin kuului kertsin vakiokalustoon: sen omisti Limeksen painokonetta työkseen hoitanut Pablo, mutta säilytyspaikaksi oli vakiintunut kertsin mukavan nojatuolin vierus. Vox on juuri sopivasti sohvapöydän korkuinen, joten jokainen nojatuolin käyttäjä laski luontevasti sen päälle mukinsa tai tuhkakuppinsa. Tuuletusraoista vahvistimen sisään olikin valunut kuivumaan melkoinen sekoitus viinejä, oluita ja tuhkaa, ja putkien lämmetessä vahvistin päästeli ilmoille melkoista tuoksua -– mutta toimi.

En muista, mitä neloskerroksessa oli ennen ESO:a. Viitosen sali oli Ankan tavoin järjestöjen vuokrattavissa ja tunnettiin nimellä ”Olli”, Opiskelijoiden Liikuntaliiton nimilyhenteen mukaan. Tämän yläpuolella oli vielä Savolaisen osakunnan tilat, joissa niissäkin bilettivät toisinaan myös muut järjestöt.

Monen kerroksen megabileet alkoivat vasta minun ainejärjestöaikojeni jälkeen, enkä ollut paikalla enää silloinkaan kun 22-Pistepirkko täytti Ankan umpitäyteen. Useinmiten bileissä oli hyvin tilaa, ja järjestöjen kevät- ja syyskokouksissa salissa oli runsaasti tilaa.

Remontointi luentosalikäyttöön ei johtanut siihen että saleja olisi mitenkään akustoitu (luultavasti arveltiin että suojeltuun taloon ei sellaista olisi saanut tehdäkään), ja niiden kaikupuuroinen akustiikka olikin jotakuinkin legendaarista luokkaa. Yleensä käytössä oli Nuorisoasiainkeskukselta vuokratut kehnot ja ikivanhat laulukamat ynnä kunkin bändin mukanaan tuoma vahvistinkalusto – tai sitten, kauempaa henkilöautokyydillä tulevien bändien tapauksessa, tutuntutuilta haalittuja vahvistimia. Muistelen, että lainasin omia bassokamojani ainakin Rattuksen tyypeille.

Suurin osa bändeistä oli meidän Kumpula-projektimme tavoin erilaisia opiskelijakokoonpanoja, joista joistakin kehittyi sittemmin jotakin nimekkäämpää: Seven Bananas taisi sittemmin keksiä itselleen nimeksi Freud, Marx Engels & Jung, ja jostakin toisesta ihan kivasta bändistä tuli sittemmin Keba. Ainoa omat (isot!) laulukamansa paikalle raahannut bändi oli siihen aikaan pienessä nosteessa ollut Himo, joka sittemmin menestyi erinomaisesti Rockbändien SM-kisoissa, teki yhden mainion albumin ja hajosi, jonka jälkeen heidän kosketinsoittaja/fonistinsa rupesi käyttämään taiteilijanimeä Jimi Tenor.*

Joskus bändien tilalla tai täydennyksenä toimi deejii, jossa hommassa minäkin muistan olleeni ainakin kerran Linjoilla sijainneesta Rewatt-nimisestä liikkeestä (jonka lempinimi oli tietysti ”Reva-tt”) vuokratun dj-levysoitinpatterin ääressä. Muistan, että soittamani perin rokkaava musiikki saavutti suurta innostusta tanssiyleisössä, mikä puolestaan tuotti pikku ongelman: Uuden salien lattioiden notkuminen on legendaarista, ja pogoava tanssikansa sai neulat hyppimään vinyylilevyillä. Sex Pistolin ”Anarchy in the UK” lyheni tällä keinoilla alle minuutin mittaiseksi hc-pläjäykseksi – mutta porukka tanssi sen siitä huolimatta.

Useinmiten tausta- ja tanssipurkkimusiikista huolehti kuitenkin lainalaulukamoihin yhdistetty kasettidekki. Toisinaan paikalle piipahti yksi tai toinen humaltunut puolituttu tarjoamaan itse juuri näitä bileitä varten erityisesti äänittämäänsä kasettia. Heidän käsityksensä sopivasta bilemusiikista oli joskus melkein yhtä esoteerinen kuin omani. Jotkut kappaleet tuntuivat päätyneen suunnilleen jokaikisen bilekasetteja tarjonneen nauhoituksille. Siitä syystä minulla on edelleenkin vaikeuksia sietää esimerkiksi Doorsin ”Roadhouse Bluesia”.

Järjestöaktiivit toimivat useinmiten myös järkkäreinä. Yleensä touhu oli leppoisaa ja mukavaa aina loppusiivoukseen asti, jolloin oli saatava myös viimeiset bilevieraat joko a) heräämään tai b) uskomaan ettei järkkäreillä ollut lupaa jättää porukkaa omine nokkineen viettämään saliin yötä. Luennot alkoivat tilassa aamukahdeksalta, joten kaiken oli oltava siistiä ennen kuin lähdimme.

Vaikka pidin silloin ja pidän edelleenkin unkarilaisista viineistä,  Magyar Fehér Bor -nimiseen tuotteeseen en ole sittemmin koskenut. Nenä muistaa edelleenkin, miltä tuoksuu lattialle kaatuneen Magiksen ja oksennuksen yhdistelmä.

Siihen aikaan Helsingissä ei kulkenut yöbusseja, joten järkkäriporukka joko yritti saada bileet loppumaan ennen viimeisten bussien lähtöä tai vietti loppuyön kertsin sohvalla, tuoleilla ja lattialla – tai, jos joku porukasta sattui asumaan kävelymatkan päässä, hänen luonaan. Miinaa ja Mariaa, eli Helsingin kahta yökahvilaakin harrastettiin.

Parin hankkeen vuoksi tulin osallistuneeksi Ankan bileiden järjestelyyn pari kertaa yhdeksänkymmentäluvullakin. Meno oli muuten ennallaan – akustiikka yhtä huono, bändit yhtä onnettomia, pikkutuntien meininki yhtä surrealistista – mutta ”bileiden päättymisen jälkeinen järkkärien loppuyö” -ongelmaan oli keksitty tyylikäs ratkaisu vuokraamalla yöksi HYY:n saunatila Uuden ylioppilastalon C-rapun kellarista. Siellä kelpasi rauhoittua ja odotella aamun julkuneuvoja.

Siinä vaiheessa ”Ankka”- ja ”Olli”-nimet olivat jo historiaa. Jossakin vaiheessa 80-luvun lopulla HYY:n päättävät tahot saivat keskiluokkakohtauksen ja antoivat niille jotkut uudet, koreat ja isänmaalliselta kalskahtavat nimet.

___

* Unohtui ainakin samoihin aikoihin Kaurismäkien Calamari unionissakin nähty mainio Casablanca Vox, joka teki sittemmin loistavan singlen ”Hyvää yötä, kääpiöt” ynnä yhden LP:n. Heidän laulaja/huilistinsa Markku Toikka keskittyi sittemmin enemmän näyttelijänhommiin.