Olen toistaiseksi jättänyt Paul Austerin romaanit järjestelmällisesti lukematta. Ei siihen ole mitään erityistä syytä, paitsi se että luettavaa kertyy muutenkin enemmän kuin kerkiän lukea. Kansallisteatterin kehuttu näytelmä Mr Vertigo kyllä lisäsi entisestään kiinnostusta. Vaikka esitys toimi omillaankin loistavasti, erityisesti loppupuolella olisi kaivannut monessakin paikkaa juuri sellaista taustoitusta, johon romaanissa on tilaa, mutta teatterissa ei mitään mahdollisuuksia.

Olen nähnyt ensimmäisen näytelmäni Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä varmaankin hädin tuskin edes kymmenvuotiaana, ehkä nuorempanakin: äiti muisteli aina meidän käyneen katsomassa vapunpäivänä Kolme iloista rosvoa ja muisti, että mukana näyttelemässä Tauno Palo olisi ollut ihan kännissä. Vaikka muistankin näytelmän ja ja tietenkin kolmen rosvon laulun, olen ollut siihen aikaan sen verran nuori ettei Tauno Palo ollut mikään erityisen merkittävä hahmo enkä huomannut mahdollista känniä.

Yhtä kaikki: Mr Vertigon ensimmäisen näytöksen katsomon rakentaminen Suuren näyttämön lavan pyörivälle osalle toi jo itsellään tunteen miltei mystiseen paikkaan pääsemisestä. Muuta lavastusta ei kovin paljoa enää kaivattukaan, ja katse bongasi korkeaan seinään liimatut lukuisat lähes satakunta vuotta vanhat näytelmien mainosjulisteet, jotka saattavat hyvinkin olla aitoja. Olin latautunut teatterin kulissien takaiseen tunnelmaan jo ennen kuin näytelmä pääsi edes alkamaan.

Pitkä ensimmäinen näytös oli monessa suhteessa räävitön, riemukas, remuisa ja mielettömän fyysinen Tero Jartti -show. Ei voi kuin ihmetellä miten herran kunto kestää näitä esityksiä. Mutta ei se silti siihen jäänyt. Sekä pyörivää katsomoa, näyttämön tilaa että välillä esiripun takaa paljastuvaa katsomoa käytettiin erittäin tehokkaasti tunnelmien, tilojen ja ennen kaikkea mielentilojen luomiseen. Näytelmä ehti jo ennen väliaikaa koukkaista sujuvasti niin maagisen realismin kuin surrealisminkin puolella: iso kiitos kuuluu Pietu Pietiäisen huikealle valaistukselle.

Väliajan jälkeen koko näytelmän dynamiikka muuttui hitaammaksi, tummemmaksi, surullisemmaksi ja mietteliäämmäksi. Juuri tässä osassa olisi ehkä kaivannut lisää tukea alkuperäistekstistä. Nyt (sinänsä hienosti toteutetut) kohtaukset jäivät irrallisemmiksi ja jopa hajanaisiksi. Jartin Walt-hahmo pysyttelee poissa, kunnes ilmestyy lentämään katsomon ylle huikeaan päätöskohtaukseen.

Hetkittäin jäi arveluttamaan myös Tea Istan teatteriveteraanihahmon tarinoiden lokalisoiminen Suomeen: tavallaan tämä on tietysti ollut pakkokin tehdä, Austerin alkuperäisen tarinan amerikkalainen teatterimaailma ei taatusti sano suomalaisille yhtään mitään sillä tavalla kuin pitäisi. Toisinaan homma tuntui kuitenkin lähestulkoon karkaavan lapasesta ns. puskateatteriosastolle. Lähestulkoon, mutta, ehkä sittenkään, ei ihan. Ehkä se toimi.

Käydessäni samassa salissa katsomassa kulttuuripiirien huippuyksilölemmikkipojun Kristian Smedsin Tuntematonta sotilasta tunsin Rautatientorille kävellessäni olleeni todistamassa Tapausta. Myös Mr Vertigo kuuluu Smedsin melkoisen epätasaisen tuotannon kärkipäähän, ja huikeiden kokemusten kaapin päälle. Kannattaa käydä katsomassa, jos onnistuu saamaan liput.

• Tweet
• Pin It