Kategoria: kulttuuri

Sananvapaus koskee myös Mannerheimia

·

”Veteraanit järkyttyivät Mannerheim-näyttelijästä”, otsikoi Iltalehti ja haastatteli otsikkonsa tueksi kahta henkilöä, joista kumpikaan ei ole veteraani eikä kumpikaan ole järkyttynyt. Järkytyksestä on tärissyt myös jo viime eduskuntavaalien alla kampanjassaan sotaveteraaneja törkeästi hyväksikäyttänyt Wille Rydman, jolla näyttää olevan edelleenkin pakkomielle vääristää mainosmateriaalissaan omaa ihonväriään kohti uuden Mannerheim-elokuvan päätähden ihonväriä.

Mannerheim-parka. Ei ihme että hän lähti eläkevuoksikseen maahanmuuttajaksi Sveitsiin. Siitä ei ollut apua: miesparalla ratsastetaan häikäilemättä, irvokkaasti ja perverssisti koko ajan.

Tästä syystä olen itse toivonut, ettei mitään Mannerheim-elokuvia tai Mannerheim-kirjallisuutta julkaistaisi. Mielenkiintoisempiakin aiheita on, ja on vaikea kuvitella että kaikkien näiden järkytysten ja kuolleen ruotsinkielisen aatelisäijän puolesta loukkaantumisten keskellä saataisiin aikaiseksi mitään sellaista elokuvallista ilmaisua, joka kestäisi aikaa edes niin kauan kuin vaikkapa… ööö… Luottamus. Toive on arvatenkin turha.

Mutta tämä on oleellinen syy, miksi ajattelin olla mainitsematta koko nimeä Muurahaispuussa, vaikka tarina sivuaakin herran uraa. (Tarkistin, ja kyllä se siellä kertaalleen lukee, minun itse kirjoittamanani. Dang.)

Lienee turha toivo, että nyt Mannerheimin puolesta loukkaantuneet monikulttuurisuuskriitikot tuntisivat sympatiaa niitä monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan, jotka taannoin julistivat tappouhkauksia omaa sankariaan pilapiirtäneelle. Minun sympatiani ja ymmärtämykseni kaikenkarvaisia monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan on edelleen perin vähissä.

Urjalan yö, Joutsan oivalluksia

·

Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.

kuva: Tiina Helena KinnunenLoistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.

(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)

Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.

Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.

(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)

Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.

Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.

Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.

Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.

Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä muutaman viikon. Kannattaa jälleen kerran käydä.

 

Con II

·

Muutama kuva ensimmäisen varsinaisen Finncon-päivän ohjelmasta.

Pirkanmaan kirjastolaitos mukana tapahtumissa.

Johan Frick ja Johanna Vainikainen-Uusitalo keskustelemassa Gene Wolfen ruotsintamisesta ja suomentamisesta.

Risto Isomäen kaksituntinen ”Uhka syvyydestä” -esitelmä todennäköisimmistä ihmiskuntaa (ja muuta biosfääriä) uhkaavista maapalloperäisistä vaaroista oli buukattu aivan liian pieneen saliin…

… joten siirryimme ensin juhlasaliin…

… ja juhlasalista toiseksi tunniksi, seuraavan ohjelmanumeron tieltä, kolmanteen saliin.

Asia tuli kuitenkin esitetyksi. Ja samalla tuli esiteltyä vetoomus maailmanlaajuisesta sähköverkkojen suojaamisesta aurinkomyrskyiltä, jonka itsekin allekirjoitin. On nimittäin niin, että Auringosta tulee silloin tällöin niin voimakkaita purkauksia, että ne pystyvät tekemään selvää Maapallon sähköverkoista jopa kuukausiksi, ehkä vuosiksikin. Tämä romauttaisi infrastruktuurin – olemme erittäin sähköriippuvaisia – ja, mielenkiintoista kyllä, saattaisi hyvinkin tehdä ns. fukushimat sadoissa ydinvoimaloissa, jotka tarvitsevat sähköverkkoa hätävirtaa varten: varalla on dieselgeneraattoreita, mutta jos katko kestää useita viikkoja ja infra on sekaisin, dieseliä ei ehkä saada toimitettua ja ns. kusessa ollaan.

(Dieselgeneraattoireita luotettavampia varavoimanlähteitä kyllä on, mutta en usko että näen eläessäni ydinvoimalaa, jonka ympärillä on varmuuden varalla aurinkopaneeleja ja tuulivoimaloita…)

Ensimmäisenä varsinaisena conipäivänä väkeä keräytyi paikalle runsaasti.

Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo, Miina Supinen ja Tiina Raevaara toivovat valoisaa tulevaisuutta kirjallisuudenlajille, joka tunnetaan jo ulkomaillakin nimellä Finnish Weird eli suomikumma.

Jukka Halme ja Hannu Paloviita pohtivat suomennettavan genrekirjallisuuden kustantamisen näkymiä.

Onko Marsissa elämää, vai onko siellä vain seikkailukertomuksia?

Tällaista tänään. Iltabileet vielä edessä, ja huominen, toinen varsinainen conipäivä.

Con I

·

Pari pikaista valokuvaa Finnconin perjantaipäivästä.

Tom Crosshill puhuu tarinan rakenteesta. Hyviä perusasioita tuli ilmi – tosin yhdessä vaiheessa en ehtinyt seurata puhetta tarkkaan, koska kirjasin muistiin Paluun rakenteeseen liittyvän idean, joka juuri oli juolahtanut mieleen, eikä käytössä ollut muuta muistiinpanovälinettä kuin (ei-aakkosnäppäimistöllä varustetun) kännykän muistikirjasovellus.

Anne Leinonen ja lisähaasteellinen lausuntatuokio.

Yleisö seuraa tapahtumia jalkojaan liikauttamatta.

Boris Hurtta.

Painotuore kirjahankinta.

Nyt unten mailla, coni alkaa varsinaisesti vasta huomenna.

Team Pan Alley

· 2 kommenttia ·

Naamatussa on viime aikoina kiertänyt kuva, jossa vertaillaan Beyoncén hittiä ”Run the World (Girls)”  ja Queenin ”Bohemian Rhapsodya”: edellisen krediitteihin on merkitty kuusi säveltäjää ja neljä tuottajaa. Jälkimmäinen syntyi, kuvatekstin mukaan, yhden säveltäjän (Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara) ja yhden tuottajan (Roy Thomas Baker) voimin.

Ketään ei yllättäne, että tällä halutaan todistella, kuinka huonoa nykyajan popmusiikki on. Nykyajan popmusiikki on aina ollut huonoa. Se oli huonoa myös silloin, kun esiintyjät rupesivat itse kirjoittamaan omia laulujaan: onhan ihan selvää, ettei mikään parrasvaloissa kekkaloiva laulajan- tai musikantinplanttu pysty säveltämään tai sanoittamaan yhtä laadukasta musiikkia kuin ammattitaitoiset, kokeneet lauluntekijätiimit. Juuri siksi Queenien, Isokynä Lindholmien ja Beatlesien ja sensellaisten  päiväntähtösten musiikki ei tule kestämään aikaa, toisin kuin vaikkapa Frank Sinatran tai Markus Allanin tuotanto, joka on alusta loppuun tehty jokaisen erikoisalan rautaisten ammattilaisten voimin.

Oman tuotantonsa säveltävien laulaja/lauluntekijöiden kausi valtavirtamusiikissa on ollut melkoisen lyhyt. Klassisella puolella kausi päättyi jo niihin aikoihin, kun kanttori-Bach kuoli. Nyt populaarimusiikissakin on palattu normiin, ainakin hetkeksi. Nykyajan hittimaakarit eivät asusta saman kadun varrella, vaan kenties jopa eri mantereilla. Yksi osa syntyy täällä, toinen tuolla, kolmas muualla. Neljäs toteaa, että nämä muuten istuvat aika mainiosti yhteen ja näistä syntyisi muuten aika mainio ralli, kunhan vaihdetaan tuossa kohtaa sävellajia, rukataan tuota melodiaa vähän toiseen suuntaan, rakennetaan tuohon siirtymä tähän seuraavaan osaan…

Sävellyksiä ei enää kirjoiteta välttämättä paperille – tai edes tietokonenuotistolle – vaan niitä voidaan vääntää suoraan digitaaliäänitteiksi ja muokata sellaisina eteenpäin. Isotkin äänitiedostot kulkevat netin kautta suhteellisen sujuvasti. Työmäärää se ei välttämättä vähennä,* mutta monipuolistaa mahdollisia työskentelymenetelmiä.

Kysymys ei ole pelkästään ammattitaidosta tai (usein kuvitellusta) laadusta. Kysymys on tietysti myös rahasta. Useampikin menestynyt bändi on hajonnut katkerissa tunnelmissa siinä vaiheessa, kun jäsenille on selvinnyt ettei se lauluntekijäksi merkitty nimi papereissa olekaan pelkkää paperisotaa: että juuri siksi tällä yhdellä tyypillä on varaa ostaa koko ajan uusia kitaroita siinä missä muu bändi joutuu miettimään, mistä saisi haalittua edes vuokra- ja ruokarahat. Usein laulut tulevat treenikämpälle ja studioon raakileina, luonnoksina, luurankoina, joiden ympärille ideoidaan porukalla lihaa, jänteitä ja pintaa: riffejä, sointukäännöksiä, soundeja, rytmejä. Tätä sanotaan ”sovittamiseksi”, mutta valtaosa teosto- ja mekanisointikorvauksista menee sille (tai niille), joiden nimiin on merkitty sävellys, eli käytännössä laulumelodia.

Tästä syystä monet bändit merkitsevät sävellykset koko poppoon nimiin. Näin alkoi 1980-luvulla tehdä myös Queen, vaikka kvartetin jokainen jäsen oli omillaankin lahjakas ja tunnustettu lauluntekijä, ja jokaisella heistä oli tilillään isoja hittejä.

Tämä pätee tietysti myös studiomuusikoihin, ei pelkästään bändin jäseniin. Hienon Standing in the Shadows of Motown -elokuvan nähneet tietävät, että monien hienojen 1960-luvun hittien ”koukut” ja detaljit syntyivät ”Funk Brothersiksi” nimetyn studiomuusikkoryhmän aivoriihessä, eivät sävellyksen tekijäksi merkityn henkilön kynästä. Muusikoiden ja tuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramex (ja vastaavat ulkomaiset järjestöt) ja ns. gramex-korvaukset kehitettiin oikaisemaan tätä epäreiluutta edes pieneltä osin: ahkerallekin studiomyyrälle kilahtavat korvaukset hänen työnsä radiosoitosta ovat paljon vaatimattomampia kuin säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien teostokorvaukset, joilla niilläkään ei kovin moni rikastu, tai edes tule toimeen.

Hyvin monet muiden tekemien laulujen tulkitsijat joutuvat (etenkin surkean sosiaaliturvan Yhdysvalloissa) kiertämään lavoilla vielä kahdeksankymppisinäkin soittamassa ja laulamassa viidenkymmenen vuoden takaisia hittejään, jotka eivät ole koskaan tuottaneet esittäjälleen kuin korkeintaan kapean leivän. Säveltäjätiimien jäsenillä on hyvässä lykyssä varaa ottaa rauhallisemmin siinä vaiheessa, kun kroppa ja polla alkavat reistata. Ainakin siinä tapauksessa, että heidän sävellyksensä ovat kestäneet aikaa ja soivat edelleenkin radioissa ja uusilla levyillä.

Raadollisesti tulkittuna säveltäminen on sijoitustoimintaa.** Toisinaan nopea sutaisu tuottaa kuin muutama Nokia-osake 2000-luvun alussa, toisinaan suurella vaivalla päkelletty teos tuottaa kuin Nokia-osakesalkku 2010-luvun alussa. Tai päinvastoin. Kovin moni säveltäjä ei ole pystynyt lopettamaan nuorena työntekoa ja elämään loppuikäänsä pelkästään ns. koroillaan, mutta ei sekään ole ennenkuulumatonta.*** Aika harva ryhtyy tekemään musiikkia – tai muutakaan taidealaa – tienatakseen isoja rahoja, joten menestyksen arvo on mahdollisuus tehdä lisää musiikkia vähän paremmilla rahkeilla. Eikä suurin osa säveltämiseen käytetystä ajasta, vaivasta tai rahasta tuota koskaan edes omiaan takaisin. Hitit ovat harvassa, klassikoista puhumattakaan.

Vaikka musiikkibisnestä on aivan aiheellisesti syytetty mafiamaisista ja aikansaeläneistä riistobisneskäytännöistä, tässä asiassa on menty reilumpaan suuntaan: onnistuneesta teoksesta pyritään palkitsemaan koko tiimi, ei pelkästään tiimin johtajaa. Siksi niitä nimiä on niin monta.**** Vaikka raha on keskimäärin huonohko motivaattori, epäreiluksi koettu rahanjako on aivan varma motivaation tappaja. Tämä tuntuu olevan kovin vaikea käsitettävä suomalaiselle toimitusjohtajakunnalle.

___
* ”Onko kiire vai tehdäänkö tietokoneella?” kuuluu vanha studioammattilaisten sanonta.
** Ero on tietysti siinä, että kovin moni ei tietääkseni ole vaatinut osakkeiden omistusoikeutta määräaikaiseksi, vaikka niiden hankkimiseksi tehdään paljon vähemmän työtä.
*** Tunnetuin esimerkki lienee Jean Sibelius, jonka sävellystyö loppui jotakuinkin kuin seinään heti kun Amerikan-rojaltit alkoivat virrata.
**** Mikäli levytyksessä käytetään toisista lauluista samplattuja pätkiä, on käytäntönä merkitä uuden sävellyksen tekijöiksi myös alkuperäislähteen tekijät. Tämäkin pidentää nimilistaa.

Päältä kaunis

· Yksi kommentti ·

Kampin uutta kappelia on ylistetty taholla jos toisella. Vaikuttavan näköinen se onkin: muotoilu muodostaa makean antiteesin ympäristön muutaman sadan vuoden aikana syntyneille suorakulmaisuuksille. Tila on hieno sisältäkin: pyöreä, lämmin, kuin muna. Tai kohtu.

Valitettavasti epäonnistunut suunnittelu vesittää kappelin tarkoituksen hiljaisuuden satamana. Paikka nimittäin on kaikkea muuta kuin hiljainen.

Kokeilkaa itse. Käykää sisällä sellaisena aikana, jolloin paikalla on muutama muukin ihminen. Ulkomaailman äänet kyllä katoavat kuuluvilta varsin mukavasti, mutta eihän se mihinkään auta. Vaikka väki yrittää olla hiljaa, yrittää olla kopisematta, suhisematta, sihisemättä ja kahisematta, salin täysin ala-arvoinen akustiikka voimistaa kaikki äänet paksuksi, vellovaksi kohinaksi.

En edes halua kuvitella, mitä tapahtuisi jos joltakulta pääsisi vahingossa pieni pieru. Tai lipsahtaisi vaikka avaimet kädestä lattialle putoamaan. Kyseinen ihminen luultavasti häipyisi koko kaupungista häpeästä hehkuvan punaisena, ikuisesti traumatisoituneena.

Kappelin sisäseinät ovat puuta, akustisesti kohtuullisen hyvää materiaalia, mutta ne on hiottu sileäksi, tasaiseksi pinnaksi, joka synnyttää tilaan täysin hallitsemattomia, kerran toisensa jälkeen kimpoilevia kaikuja. Tilassa on ison hallin pitkä jälkikaiku, mutta pienen tilan akustinen hyökkäävyys. Tilan äänimaisema hyppii silmille erittäin häiritsevästi, ja ulkomaailman vaimentuminen oikeastaan vain korostaa sitä.

Pitkää jälkikaikua kuulee monissa varta vasten musiikille suunnitelluissa konserttisaleissakin, mutta siellä sillä on tarkoituksensa: se peittää joidenkin musiikkityylien soittajien rytmisen lahjattomuuden jälkiä siloittelemalla iskuja pehmeämmiksi, pyöreämmiksi, pidemmiksi ja vaisummiksi. Näin homma toimii (luultavasti aika hyvin) esimerkiksi Musiikkitalon suuressa salissa, jonne en kyllä menisi buukkaamaan mitään rytmisesti haastavampaa tai nopeampaa musiikkia.

Olisin toivonut, että Kampin kappeli toimisi omallakin kohdalla mukavana hiljaisena taukopaikkana kaiken keskustan hälyn, melun ja saastaisen ilman keskellä. Valitettavasti se ei siihen pysty.

Juurta jaksaen

·

Eilisilta tarjosi kaksikin vahvasti perinnepitoista musiikkikokemusta. Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeestä kertova dokumentti Kovasikajuttu on tietysti kuulunut jo pitkän aikaa ”tämä pitää nähdä” -elokuviin. Eikä se odotuksia pettänytkään.

Hetkittäin tämä elokuva herätti samoja tunteita kuin bändi keikalla: onko tämä sittenkään hyväksi näille tyypeille, vai onko neljä keharia vain nostettu lavalle ja elokuvaan meidän ns. terveiden viihteeksi, sirkuspelleiksi 1800-luvun  freak show -perinteen niljakkaassa hengessä? Mutta toisaalta: elokuva teki erinomaisen selväksi, ettei näitä tyyppejä niin vain pompoteta. Ilman bändiä tyyppien olisi vieläkin vaikeampaa tehdä oman tahtonsa mukaan, vaikkapa kieltäytyä jalkahoidosta silloin jos ei huvita, jos vain haluaisi viettää rauhallisen koti-illan. Bändi, ja elokuva, ovat samalla kehareiden itsemääräämisoikeuden julistusta yleisemminkin, eivät vain bändin jäsenten henkilökohtaisessa elämässä.

Jukka Kärkkäisen ohjaama työryhmä on selvästikin tajunnut materiaalista yhden oleellisen asian ja hetkittäin intoutunut jopa riemukkaasti revittelemään sillä: Kovasikajutun keharien pieni punkbändi ei eroa dynamiikaltaan ja ihmissuhdekiemuroiltaan oikeastaan yhtään kaiken maailman metallicoista sun muista. Huumori on samaa tasoa. Sekoilu on samaa tasoa. Naispuheet ovat samaa tasoa. Taiteelliset ja henkilökohtaiset erimielisyydet  ovat samaa tasoa, ja bändin jäsenten kiukuspäissään julistamat eroamiset ovat samaa tasoa. Tämän näkemisen jälkeen rokkibändidokkareiden katsojilla on epäilemättä yhtä vino hymy kuin vaikkapa (ainakin periaatteessa fiktiivisen) Spinal Tapin yleisöllä.

Ilta jatkui Tavastialla hikisissä merkeissä, kun lauteille nousi helmikuisen keikkansa siirtämään joutunut perinnesoulin lipunkantaja, Daptone-levymerkin lippulaiva the Dap-Kings, taustalaulajinaan mainiot Dap-Ettesit ja solistinaan huikea Sharon Jones.

Kokoonpanon levyjä on leimannut hieman kiusaannuttavan puristinen kuivakkuus: 60-luvun äänitystekniikan ja äänityskäytäntöjen puritaaninen noudattaminen on ehkä vähän häirinnyt Daptone-levyjen ilmaisua. Vanhat soullevyt eivät kuulosta nykyäänkin niin makeilta siksi että ne äänitettiin aikansa tekniikalla – samoilla kamoilla ja samoissa studioissa äänitettiin kasapäin laimean kliinistä, nyttemmin syystäkin unohdettua musaa – vaan siksi että sekä esittäjät että äänittäjät repivät resursseistaan irti kaiken sen minkä niistä saa, ja enemmänkin. He myös ryntäsivät riemumielin jokaisen uuden vehkeen ja vekottimen kimppuun: mitäs kivaa tästä saisi irti?

Livenä näitä ongelmia ei totisesti ollut. Kuvittelisin, että tällaista meininkiä olisi hyvin voinut kuulla 1960–70-lukujen soullevyfirmojen yhteiskiertueilla – ainakin olettaen, että konserttipaikoissa olisi ollut läheskään yhtä hyvä äänentoisto kuin eilen Tavastialla (mitä syvästi epäilen). Perinteiseen tyyliin Dap-Tones aloitti parilla instrumentaalilla, sitten lavalle kutsuttiin Dap-Ettesit laulamaan omat palansa, ja lopulta Sharon Jones otti salin suvereenisti haltuunsa.

Jones on huikeakurkkuinen laulaja, souläänien eliittiä, sekä railakas live-esiintyjä. Hän antaa tilaa bändilleen ja yleisölle – lavalle tanssimaan kutsutut joutuivat tosiaan pistämään parastaan! – vaikka hallitseekin meininkiä täysin kiistattomasti. Bändi suhtautuu häneen kuin James Browniin: tarkkailee herkeämättä, koska pomolta tulee seuraava komento muuttaa sointua, biisiä, tempoa tai rytmiikkaa. Ei, en ole nähnyt Brownia koskaan livenä, mutta hän on tosiaan saanut tehdä duunia hartiavoimin, jos on pistänyt Jonesia paremmaksi.

Ohjelmisto oli tanakka oppitunti 60-luvun soulin ja 70-luvun alun funkin rytmisiin ja harmonisiin saloihin. Oikeastaan ainoa, mikä minua kiusasi, oli biisimateriaali: nämä uusvanhat soulpalat kuulostivat paljon enemmän vanhojen Motown- ja Stax-klassikoiden jäljitelmiltä kuin omilla jaloillaan seisovilta tulevilta klassikoilta. Mutta ei se livenä niin haittaa.

”Ja hän kuiskaa minulle, kuiskaa minulle…”

· 5 kommenttia ·

Patti Smithiltä on ilmestynyt uusi albumi Banga. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella voin suositella teosta lämpimästi: levy on vahva, rikas ja sävykäs. Suosittelen myös levyn Special Edition -version hankkimista. Bonusraita ”Just Kids” on vallan mainio ja hyvin Patti-mainen, minkä lisäksi mukana on tekijän itsensä kirjoittamaa tarinaa kappaleiden syntyhistoriasta. Spesiaalipainos on sitä paitsi esineenä viehättävä, kuin runokirja – mikä tietenkin sopii loistavasti nimenomaan Patti Smithille, jonka väkevää runoutta on julkaistu ja painettu kauemmin kuin hänen musiikkiaan.

En löytänyt tähän hätään videoita Bangan kappaleista, joten joudutte tänä sunnuntaina tyytymään viiden vuoden takaiseen tulkintaan klassikosta, joka oikeastaan summaa (edelleenkin) erinomaisesti, mistä Patti Smith on peräisin. Huikean Horses-esikoisalbumin avausraita ”Gloria (In Excelsio Deo)” alkaa hänen omalla runollaan ”Oath” ja muuntautuu vähitellen raa’aksi coverversioksi Van Morrisonin 1960-luvun Them-yhtyeen suurimmasta hitistä, aikanaan pahennusta herättäneestä ”Gloriasta”.

.

Voi vain toivoa, että olisi itsekin yhtä elinvoimainen reilun kymmenen vuoden päästä.