Kategoria: kulttuuri

Kuinka bändi alkaa rakoilla

·

Kaksikymmentäviisi vuotta toimineen yhtyeen yksi jäsen sairastuu, niin lopullisesti ja niin pahasti, että on selvää että hänen muusikonuransa ei voi jatkua enää kauaa. Hänen muille tekemänsä tilannetiedotus – hän kertoo että soittaisi mielellään vielä yhden keikan – pamauttaa ilmoille yhtyeessä ja sen lähipiirissä pitkään kyteneitä jännitteitä, ja sen ainoankin keikan onnistuminen alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä, arvostetun kiintotähtiyhtyeen toiminnan jatkosta puhumattakaan. Ensin kiukku kiehuu yhtyeen määrätietoinen perfektionistijohtajan ja hänelle kateellisen, kunnianhimoisen yhtyetoverin välillä – joka liki samantien sotkee välinsä puolisoonsa, joka hänkin soittaa yhtyeessä. Sairastuva jäsen jää tilanteessa oikeastaan täydelliseksi sivustakatsojaksi, yksin sairautensa kanssa.

Yaron Zilbermanin elokuvaa A Late Quartet (2012) on nimitetty ”intellektuaaliseksi draamaksi”, ilmeisesti siksi että a) siinä ei ole takaa-ajoja eikä räjähdyksiä, b) kyseinen yhtye on arvostettu newyorkilainen jousikvartetti ynnä c) pääosanesittäjät ovat keski-ikäisiä tai vanhempia ja kyseinen sairaus on Parkinsonin tauti. Klassisen musiikin mukanaolo tekee ilmeisesti Kauniit ja rohkeat -korniustason ihmissuhdesotkuista intellektuaalisia, miettii ei-klasariharrastaja-katsoja.* Toisaalta itsekin bändissä (ja teatteriproduktioissa) soittanut katsoja kyllä tunnistaa tarinassa ihan tuttujakin piirteitä siitä, mitä bändidynamiikka voi toisinaan todellakin olla.

Elokuvan päätös näyttää ensin rakentuvan melkoisen kliseiseksi Hollywood-melodraamafinaaliksi, mutta pikkuinen twist kriittisessä kohdassa muuttaa sen sitten ihan nokkelaksi ja tehokkaaksi tearjerkeriksi. Nimekäs näyttelijäkaarti (Mark Ivanir, Phillip Seymour Hoffman, Christopher Walken ja Catherine Keener) hoitaa hommansa vallan mainiosti – ja ainakin näin ei-viulistin ja ei-sellistin mielestä heidän playback-soittamisensa näytti ihan uskottavalta – mutta jossakin äsken kohdalle sattuneessa arvostelussa kehuttu Imogen Poots muusikkopariskunnan omaan uransa ja aikuistumisensa kanssa kipuilevana nuorena neitinä oli kyllä minusta vähän turhan kankea ja vaisu.

Eikä minulle myöskään oikein selvinnyt, mikä elokuvasta teki ”intellektuaalisen”. Täytyy varmaankin miettiä asiaa siinä vaiheessa, kun alan joskus työstää erästä bändidynamiikkaan liittyvää tarinaideaani pelkästä ideasta eteenpäin.

___
* Kuten olen ennenkin todennut, pidän varsin paljon barokkimusiikista ja jonkin verran renessanssimusiikista, joita kumpiakaan en kyllä tunne tai kuuntele läheskään niin paljon kuin tyylilajit ansaitsisivat. Pidän myös joistakin modernin ”taidemusiikin” säveltäjistä, suunnilleen Stravinskystä Cageen ja Stockhauseniin, mutta varsinainen klassinen musiikki (sellainen, jota tehtiin suunnilleen 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun – eli lasken mm. romantiikan samaan lokeroon) on minusta enimmäkseen tyhjää ja mielenkiinnotonta. Sekin voi johtua vain liian vähästä kuuntelusta. Ei kaikkeen ehdi paneutua yhden elämän aikana.

Kunnia ja kunnia

·

Tänään, pienessä kokeellisessa kirjailijoiden työnohjauspiirissämme, jäimme hetkeksi pohtimaan kunnianhimoa, ennen kaikkea sanaa kunnianhimo. Yleensä se mielletään varsin positiiviseksi sanaksi, erityisesti meidän kirjailijoiden kohdalla pyrkimykseksi tavoitella parempaa, laadukkaampaa, täydellisempää. Toisaalta kunnian tavoittelu mielletään usein kovin negatiiviseksi intohimoksi, haluksi mielistellä, herättää huomiota, saada ihailijoita. Puhuimme myös Andy Warholista, jonka elämän kokonaistaideteos oli kunnian himoinen juuri tässä jälkimmäisessä mielessä. Luulen, että hänen taideteoksensa oli nimenomaan kokonaisuus, johon kuului Factory, sisäpiiri, lukuisat ”supertähdet”, raha, menestys, lehtiotsikot ja muu sälä, jota normaalisti katsotaan varsinaisen taiteen ulkopuoliseksi välttämättömäksi – tai vältettäväksi – pahaksi enemmän kuin jotkut Mao-muotokuvasarjat tai muut yksittäiset työt.

Kunnianhimo-termin ongelma lienee, että siinä käytetään kunniaa eri merkityksessä kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Sanonta ”mainetta ja kunniaa” on muuttanut sanan merkitystä jonkinlaiseksi kuuluisuuden tai arvostuksen synonyymiksi: kunnioitettuna olemiseksi. Luulen, että kunnianhimo-sanan kehittäjä ajatteli kuitenkin vanhakantaisemmin esimerkiksi ritarin kunniaa, joka ei syntynyt ulkopuolisten arvostuksesta, vaan siitä mielihyvästä ja omanarvontunteesta,  joka syntyy kun ritari itse kokee toimivansa ihanteidensa mukaisesti. Tällöin taiteilijankin kunnianhimo on työskentelemistä sen eteen, että voi itse seisoa teoksensa vierellä ja olla siihen tyytyväinen, kokea nähneensä vaivaa vaivan arvoisen hankkeen vuoksi, kehuivat muut tai eivät.

Minun kaltaiseni parviälyintoilija tietenkin toteaa tähän, ettei näitä asioita voi niin vain erottaa toisistaan: ritarinkin kunniantunto syntyy yhteisön ja hänen säätynsä määrittelemien normien perusteella*, samoin taiteilijan arvostamat ja tavoittelemat asiat ovat pitkälti peräisin siitä, mitä taiteilijan yhteisö – jopa yhteiskunta – arvostaa.

Tämä on hyvä päivä pohtia tällaisia kunnianhimoasioita. Reaalifantastikkotoveri Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen englanninnos Rabbit Back Literature Society on saanut aikamoisen hyviä arvosteluja ja ilmeisesti myykin kohtuullisen hyvin. Toinen kirjailijatuttava, Riika Pelo, on tänään pokannut Finlandia-palkinnon. Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen oli hänkin Finlandia-ehdokkaana, ja aamun Helsingin sanomien hupaisahko artikkeli mainitsi hänet palkinnon tilastollisesti todennäköisimmäksi voittajaksi.

Teetä juodessani tutkailin lehden listaamia tekijöitä joilla F-kisassa on menestytty, ja huomasin että aika moni saattaisi sopia tulevaan romaaniini, joka kulkee edelleen työnimellä Hunan.

Kyllä, Hunan on minulle kunnianhimoinen projekti monessakin mielessä. Idea on pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin, vähintäänkin siitä saakka kun kannoin kotiin pari laatikollista lähdemateriaalia, jotka ovat peräisin äitini parinkymmenen vuoden takaisesta (aivan toisenlaisesta) kirjahankkeesta, jonka hän joutui jättämään kesken sairauksiensa vuoksi. Olen odotellut hankkeelle sopivaa aikaa, koska olen arvellut että se tulee viemään täyspäiväistä työskentelyaikaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja koska aihe ja tarina vaativat aikalailla erilaista käsittelytapaa kuin aikaisemmat romaanini. Joudun astumaan monessakin mielessä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kun sain tietää nauttivani ensi vuoden apurahaa, oli selvää ettei parempaa aikaa tällaiselle kunnianhimoiselle hankkeelle voi oikeastaan edes kuvitella.

Hanke on kunnianhimoinen myös siinä mielessä, että toivon sen tavoittavan, Muurahaispuun lailla, myös sellaisia lukijoita jotka eivät ole aikaisemmin kirjoihini tarttuneet (eikä se, toivon mukaan, vieraannuta niitä jotka ovat aikaisemmista kirjoistani pitäneet). Tarina sijoittuu 1930–40-luvuille, siinä käsitellään kuolemaa, historiaa, kulttuurien törmäystä, uskontoa, identiteettiä ja naisen asemaa. Muun muassa. Toisaalta siitä ei tule mikään tavallinen historiallinen romaani eikä sen minäkertoja ole ihan… sitä mitä minäkertoja yleensä on. Siitä saattaa tulla aikaisempia kirjojani pidempi ja paksumpi.

Ehkä. Mitä siitä kirjasta todella tulee, selviää reilun vuoden päästä kun käsikirjoitus on toivon mukaan siinä kuosissa että sen voi ojentaa kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Tai pikemminkin sen jälkeen kun he ovat lukeneet tekstin ja antaneet siitä sellaista palautetta jonka perusteella käsikirjoituksesta saadaan aikaiseksi julkaisukelpoinen kirja.

Mutta ennen kuin pääsen tekemään kunnianhimoisista haaveistani kunnianhimoisen kirjaprojektin, minun täytyy ensin saada kunnialla loppuun parhaillaan kesken oleva suomennokseni Sarah Lotzin romaanista The Three – ensimmäisestä kohdalleni sattuneesta kirjasta, jota suomennan jo ennen kuin alkuteos on ilmestynyt (sen pitäisi näillä näkymin tulla ensi toukokuussa, ja suomennoksen toivon mukaan lähes samoihin aikoihin). Siirrynkin vielä toviksi sorvin ääreen ennen nukkumaan menoa.

___
* Jotka muuttuvat ajan myötä: keskiajan ritarit olisivat, nykypäivään ja nykynormien keskelle siirrettyinä, lähinnä sosiopaatteja jotka jokainen tervejärkinen yhteiskunta pistäisi pikimmiten lukkojen taakse. Jos tästä on jotakin epäilyksiä, kannattaa vaikka tutustua siihen mitä meidän lapsena Ivanhoensa lukeneiden arkkityyppi-ritari, Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli puuhasi ristiretkillä ollessaan.

••••• |||| ― ˟ ∩, osa III

·

Tuore New Scientist palaa tutkailemaan vanhaa käsitystä, jonka mukaan ihmislajin esihistoriassa tapahtui noin 40 000 sitten jonkinlainen kognitiivinen hyppäys, jonka ansiosta syntyi ensin symbolista ajattelua ja sitä myöten taidetta, uutta tekniikkaa (jousista ja entistä paremmista kivikirveistä alkaen) ja sitten vähitellen kulttuureja, valtioita ja muuta sellaista tauhkaa, jota nykyään pidämme itsestäänselvyyksinä. Tämä käsitys on imarrellut meitä eurooppalaisia, sillä tämän kognitiivisen hyppäyksen ensimmäiset mestariteokset tunnetaan nimenomaan Euroopasta, Ranskan ja Espanjan huikeina luolamaalauksina.

Paha vain, että niin monien muiden tälle Aasian läntiselle niemimaalle sijoitettujen merkkitapausten lailla tämäkin kognitiivinen hyppäys näyttäisi olevan pelkkää perspektiivivirhettä. Euroopassa näitä asioita on vain tutkittu niin pitkään, alue on suhteellisen pieni ja tiheään asuttu, että meidän päiviimme säilyneet löytöpaikat on löydetty ja tutkittu perusteellisesti. Kun tutkimus on laajentunut myös muualle on etenkin Aasiasta ja Afrikasta löytynyt selviä merkkejä symbolisesta ajattelusta ja mahdollisesta merkkijärjestelmästä, kirjoituksen esimuodosta. Paljon eurooppalaisia vanhempia merkkejä. Euroopassakin on nyttemmin havaittu merkkejä siitä, että kaikkein vanhin taide ja tekniikka ei suinkaan ole nykyihmisen (Homo sapiens sapiens) tekosia, vaan vanhempien serkkujemme, neandertalilaisen ihmisrodun (Homo sapiens neandertalis) työtä. Afrikan ja Aasian löydöt viittaavat siihen, että jo näiden molempien esi-isälaji Homo erectus on puuhannut jo satojatuhansia vuosia sitten yhtä ja toista, joka viittaa sellaiseen aivotoimintaan mitä olemme tottuneet pitämään vain oman rotumme ”keksintönä”.

Tämä ei tietenkään vie yhtään kunniaa esimerkiksi Altamiran tai Lascaux’n luolamaalauksilta. Ne ovat huikeita mestariteoksia ja niiden tekijät – jotka kuuluivat kiistatta Homo sapiens – ihmislajin Homo sapiens sapiens -rotuun – olivat neroja. Mutta muiden nerojen lailla, nähdäkseen  huikeita näkyjään ja kyetäkseen maalaamaan ne luolien seinille, he(kin) seisoivat heitä edeltäneiden jättiläisten harteilla.

New Scientistin artikkeli pohdiskelee myös sitä, miksi nämä mestariteokset syntyivät nimenomaan Euroopassa. Vahva ehdokas syyksi on jääkausi, joka karkoitti ihmiset pohjoisemmasta Euroopasta ja, näiden ilmastopakolaisten (hitaan) tulvan ansiosta, synnytti jäättömille alueille Ranskaan ja Espanjaan paljon entistä tiheämpää asutusta, suurempia yhteisöjä. Ehkäpä yhteisöt olivat riittävän isoja, että maalaamisesta kiinnostuneemmat saattoivat paneutua hommaan täyspäiväisesti, opetella mestareiksi, kun heidän ei tarvinnut ravata kaikkia päiviään etsimässä yrttejä, pikkuelukoita ja muuta ravintoa. Ehkäpä he hyötyivät siitä että ympärillä oli enemmän ihmisiä kertomassa uniaan ja ideoitaan taiteilijoiden raaka-aineiksi. Ehkäpä myös kivisepät hyötyivät siitä että väkeä ja asiakkaita oli enemmän vaatimassa parempaa laatua ja ylpeilemässä mestarilta hankkimallaan huipputekniikalla.

Ehkä.

Painovoima

·

Alfonso Cuarónin ohjaamasta Gravitysta (2013) on todettu, että a) se on Hollywood-avaruuselokuvaksi yllättävän hyvä ja b) se kannattaa käydä katsomassa isolta kankaalta kolmiulotteisena. Olen molemmista kohdista aika lailla samaa mieltä.

Gravity ei ole suoranaisesti tieteiselokuva: se voisi melkein tapahtua minä päivänä hyvänsä tuolla muutaman sadan kilometrin päässä. Paitsi ettei Yhdysvalloilla ole enää käytössään avaruussukkuloita. Elokuvassa sellainen on huoltamassa Hubble-avaruusteleskooppia, kun venäläiset tulevat posauttaneeksi palasiksi yhden omista satelliiteistaan. Avaruusromu osuu sukkulaan, tuhoisin seurauksin. Kaksi sukkulan ulkopuolella työskennellyttä astronauttia jää omilleen kiertoradalle ja yrittää päästä lähimpään paikkaan, mistä heidän olisi mahdollista päästä Maan pinnalle: Kansainväliselle avaruusasemalle ISS:lle.

Elokuvan teossa on nähty harvinaisen paljon vaivaa että se vaikuttaisi uskottavalta myös niistä joilla on (olevinaan) jonkinlainen käsitys fysiikasta ja siitä, miten kiertoradalla toimitaan. Bad Astronomy -blogia pitävä astrofyysikko Phil Plait on käynyt läpi elokuvan tieteellis-tekniset ongelmat ja virheet, voitte lukea sieltä jos kiinnostaa. (Teksti sisältää melkoisia spoilereita.) Kaikesta huolimatta homma säilyttää vaikuttavuutensa. Tämä on ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, jossa kolmiulotteisuudesta saa minkäänlaista lisäarvoa elokuvan kerrontaan: tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne vain muutaman sadan kilometrin päässä meistä kaikista muista paisuu käsinkosketeltavan voimakkaaksi.

Elokuvan loppuvaiheet menevät jo vähän turhan korniksi ja epäuskottavaksi Hollywood-toiminnaksi, mutta silti… ja on hauskaa nähdä ison budjetin elokuva, jossa ei ole pahiksia – ellei pahiksena pidetä kiertoratamekaniikkaa.

Suosittelen, että käytte katsomassa ja mielellään maksatte siitä rahaakin. Mitä paremmin tällainen (Hollywoodin mittakaavassa) varsin fiksusti toteutettu avaruuselokuva tuottaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä saamme nähdä jatkossakin tolkullisia tieteis- ja avaruusleffoja idioottimaisen mäiske-pahis-hyvis-väkivalta-splattersonnan sijaan.

Mies, joka itki koko matkan pankkiin*

· 2 kommenttia ·

Sopivasti pari päivää Freddie Mercury -kirjan lukemisen jälkeen tuli käytyä katsomassa aihetta hyvinkin likeltä liippaava tuore elokuva. Steven Soderberghin ohjaama My Life with Liberace (alkuperäiseltä englanninkieliseltä nimeltään Behind the Candelabra) kertoo monessa suhteessa hyvin samankaltaisen tarinan jotakuinkin samalta ajalta. Freddie Mercury oli hyvin tietoinen Liberacesta ja taisi ottaa omaan flamboyanttiin tyyliinsä muutaman vinkinkin kokeneemmalta pianistikollegalta. Molemmat olivat ”virallisesti” kaapissa miltei Narniaan asti, mutta toisaalta leikittelivät julkisesti kaikilla mahdollisilla (ainakin heteroiden kuvittelemilla) homokliseillä.**

Elokuva perustuu Scott Thursonin samannimiseen muistelmakirjaan. Parikymppinen Thurson tutustui Liberaceen 1970-luvun lopulla yhteisten tuttavien kautta ja hänestä tuli kuudeksi vuodeksi Liberacen rakastettu, avopuoliso, henkilökohtainen avustaja ja eräänlainen ottopoika.  Elämä vanhemman miehen kimaltavassa, mutta monissa suhteissa miltei luostarimaisen suljetussa maailmassa ei ollut perin rikkinäiseltä kotitaustalta ponnistavalle Thursonille aina kovinkaan helppoa, ja lopulta suhde päättyi juristien avustuksella (lukuun ottamatta pientä viimeistä herkkää hetkeä, ainakin elokuvassa).

Liberacen suureellisuuden – ja elokuvan pääosanesittäjien nimekkyyden – huomioon ottaen Soderberghin elokuva pysyttelee oikeastaan yllättävänkin pienimuotoisena.*** Matt Damon tekee hyvän suorituksen keskelle kummallista elämää putkahtaneena Thursonina. Michael Douglasiin itse Liberacena oli hetkittäin vähän vaikeaa suhtautua: välillä tunsi seuraavansa Liberacen tarinan sijaan sitä, miten suunnattomasti Douglas nauttii Liberacen näyttelemisestä. Toisaalta tällainen ote sopii Liberacenkin hahmoon: Mercuryn tapaan hänkään ei ehkä koskaan luopunut (moninaisista) rooleistaan edes niiden seurassa, jotka koki luottamuksellisiksi läheisikseen.

___
* Paljon siteerattu sanonta on ilmeisesti alkuaan Liberacelta, joka käytti sitä usein kommentoidessaan negatiivisia lehtikritiikkejä ja julkisuuteen tulleita väitteitä homoudestaan (jotka hän muisti kyllä vetää oikeuteenkin).
** Muistan lukeneeni Suosikista jo 1970-luvulla jo senkin, että Mercury, Brian May, John Deacon ja Roger Taylor valitsivat bändilleen nimen juuri sen sivumerkityksen vuoksi. ”Gay” tai ”Fairy” olisivat herättäneet paheksuntaa, mutta ”Queen” meni läpi ihan hyvin. Ja yhtyeen konserttiensa päätteeksi soittama ”God Save the Queen” sai samalla mukavasti lisämerkityksiä.
*** Yhdysvalloissa se on tosin tehty suoraan HBO:n televisiolevitykseen, mikä osaltaan selittää pienimuotoisuutta.

Ennen oli taidekin samanlaista

·

Taannoisella muutaman päivän Lontoon reissulla yksi kohteista oli British Museum. Koko reissun olisi tietysti voinut viettää tuossa lumoavassa talossa, kokonaisen kuukaudenkin reissun, mutta kyllä muutaman tunnin piipahduksestakin on iloa. (Etenkin kun sisäänpääsy – joitakin erikoisnäyttelyjä lukuun ottamatta – on nykyään ilmainen.)

Tällä kertaa jätimme väliin Kreikasta, Egyptistä ja Irakista varastetut tavarat, sillä halusin kokeilla mahtaisiko yksi ensimmäisen Lontoon-reissuni elämys aiheuttaa vieläkin elämyksen. Olin ennen tuota vuonna 1974 tehtyä reissua lukenut montakin arkeologiaa käsittelevää kirjaa, ja yhdestä niistä oli tarttunut mieleen ja silmiin suffolkilaisen Sutton Hoon angosaksisen ajan laivahaudan kuvaus. Oli aikamoinen elämys nähdä kirjan kuvista tutut esineet nenän edessä, oikeasti.

Vaikuttavia olivat esineet edelleenkin, sitten kun ne lopulta löytyivät väistötilasta (varsinainen näyttelytila oli remontissa). Samaisessa väistötilassa oli muitakin vitriinejä, ja huomasin ajautuvani väistämättä erään ääreen, jossa oli Sutton Hoon kultaan ja koristeisiin verrattuna varsin vaatimattoman näköisiä ja krumeluurittomia kiviä. Syy oli tietenkin, että tämän vitriinin käsikirveet sattuvat edustamaan sitä mitä on jäljellä neandertalilaisten huipputeknologiasta.

”Käsikirveeksi” kutsutut esineet ovat itse asiassa varsin monipuolisia työkaluja kaikenlaiseen viiltämiseen, kaapimiseen, leikkaamiseen, kaivertamiseen sun muuhun… mutta ei ehkä niinkään lyömiseen, mihin (vanhentunut) termi viittaa. Kapineet ovat nimittäin aikamoisen ohuita ja niiden kärki luultavasti katkeaisi yhtään jämäkämmästä iskusta mihinkään kovaan.

Vitriinin edessä mietiskellessä tulin myös pohdiskelleeksi, ettei tämän oman aikansa sveitsinlinkkarin* mistään järkevästä syystä tarvitsisi olla niin symmetrinen eikä ehkä ohutkaan. Tuon viereisen kuvan käsikirveen tyylikkäästi kiertyvä muoto lienee myös, periaatteessa, turha. Se kertoo siitä, että kapineen tekijällä on ollut a) runsaasti aikaa puuhaansa ja b) tietoinen aikomus tehdä käyttöesineestä myös, omasta mielestään, hyvännäköinen. Hän on luultavasti myös tehnyt näitä kapineita elämässään enemmän kuin mitä olisi omiin tarpeisiinsa tarvinnut, joten hän on osannut valita lopputulokseen sopivan kiven ja työstää siitä (meidän silmissämme) vaatimattomilla puu-, luu- ja kivityökaluillaan juuri sellaisen kun on halunnut. Hän on ehkä jopa ollut ammattilainen, tai innokas harrastaja, samaa heimoa kuin ne kanssaihmisemme, jotka jaksavat loputtomiin keskustella tietynmerkkisten yläjyrsimien, polkupyöränrunkojen tai sähkökitaroiden käyttö- ja näyttöominaisuuksista. Sellainen kunnon tyyppi, joskin vähän rasittava sellaisessa seurassa joka ei ole ihan yhtä innoissaan samoista asioista.

Tämän pohdiskelun jälkeen ei ollutkaan mitenkään yllättävää että museokaupasta tarttui hihaan jo päättyneen erikoisnäyttelyn vuoksi julkaistu Jill Cookin teos Ice Age Art: Arrival of the Modern Mind (British Museum Press, 2013).

Cookin kirja keskittyy pääosin suunnilleen aikaan 30 000 – 10 000 eKr ja käyttää esimerkkeinään pääosin näyttelyyn lainattua esineistöä, joten jääkautisen ajan taiteen tunnetuimmat teokset – Altamiran ja Lascaux’n kaltaisten luolien huikeat seinä- ja kattomaalaukset – jäävät vähemmälle. Painotus on oikeastaan ihan virkistävä, koska näin tulee esiin esimerkiksi juuri käyttöesinekoristelun kaltaiset asiat, jotka helposti jäävät wau-taiteen jalkoihin.

Alueellisesti Cookin teos keskittyy Euraasiaan ja ennen kaikkea muutamaan löytökeskittymään toisaalta Baikal-järven läheisyydessä ja toisaalta läntisessä Manner-Euroopassa Saksasta Pohjois-Espanjaan. Näiltä tämäntapaisia löytöjä on kieltämättä tehty ylivoimaisesti eniten. Osittain tämä taatusti johtuu siitä että kiinnostus vanhojen luolien tonkimiseen heräsi ensinnä juuri eurooppalaisen kulttuurin piirissä, mutta Cookin arvion mukaan ”moderni mieli” taiteen tarpeineen on nimenomaan syntynyt juuri Euroopassa kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin afrikkalaisperuinen nykyihminen niemimaallemme levisi ja syrjäytti ainoat oikeat eurooppalaiset eli neandertalilaiset. Mielenkiintoista kyllä Cook vähättelee erittäin voimakkaasti nykykäsitystä siitä että nykyihmiset ja neandertalilaiset olisivat olleet (jopa lihallisesti) toistensa kanssa tekemisissä** ja korostaa moneen kertaan, kuinka nedut (ja denisovalaiset) olivat kadonneet kultakin seudulta jo kauan ennen nykyihmisten saapumista.

Ehkä niin. Toisaalta tulee väistämättä mieleen, että lukemattomat taiteen ja tieteen kultakaudet näiden aikojen jälkeen ovat saaneet alkunsa kohtaamisista muunlaisten ihmisten kanssa: Voisihan olla, että ”moderni mielikin” on saanut ensimmäiset sytykkeensä tällaisista toiseuden tapaamisista. Kenties.

Miellyttävää kyllä, Jill Cook ei väitä tietävänsä mihin mitäkin pienoisveistosta ja muuta kapinetta on kenties käytetty. Ovathan ne voineet olla kulttiesineitä, ovathan ne voineet ihan vain koristeita, ovathan ne voineet olla jotakin aivan muuta: tekijät ja käyttäjät eivät voi enää kertoa. Melkoisen negatiivisesti Cook suhtautuu kyllä vanhaan ajatukseen pulleista ja povekkaista ”venusfiguureista” jonkinlaisena paleoliittisen ajan äijien pornografiana*** ja osoittaa, aivan järkeenkäyvästi, että hahmot näyttävät usein vain vähän tyylitellyiltä tulkinnoilta siitä miltä nainen näyttää ollessaan viimeisillään raskaana. Sukuelimiä ei korosteta eikä välttämättä edes ole esitetty ja hahmon kädet on kuvattu ristiin vatsan päälle.

Cook korostaa, moneen kertaan ja ilmeisen aiheellisesti, miten suurta taitoa yksinkertaisilta näyttävät kiviveistokset tai luukaiverrukset ovat vaatineet. Materiaalit eivät totisesti olleet helppoja työstettäviä etenkään kivi-, luu- ja puutyökaluilla. Hän ihailee monen tekijän taitoa luoda miltei kolmiulotteisia piirroksia muutamalla yksinkertaisella viivalla sekä eläin- ja ihmishahmojen ilmeikästä luontevuutta. Hiukan ehkä koomisesti hän vetää yhtäläisyyksiä näiden kivikauden säilyneiden teosten ja 1900-luvun ”modernin” taiteen tyylien välille – vaikka onkin jo ehtinyt tunnustaa, että etenkin Pablo Picasso oli erittäin tietoinen jo 1800-luvulla löydetyistä jääkautisista teoksista ja ihaili niitä avoimesti, eikä hän ollut suinkaan ainoa joka koki nämä muinaisen kultakauden löydöt elävämmiksi, rikkaammiksi ja ilmaisuvoimaisemmiksi kuin oman aikansa tunkkaisen romantiikan ja  realismin.

Kiinnostavasti Cook vihjaa abstraktimpien kuvien mahdolliseen symboliikkamerkityksiin (”soikea muoto näissä piirroksissa saattaa viitata lampeen tai lähteeseen”), mutta ei oikeastaan pohdi sen enempää, olisiko tässä mahdollisesti kyseessä jopa jonkinlaisen kirjoitusjärjestelmän alku.

***

Eilen tuli koettua vähän modernimpaakin taidetta, Kansallisteatterin Lavaklubin runsaasti huomiota saanut Näillä mennään -monologi. Kyseessähän on aikoinaan onnettomuudessa halvautuneen näyttelijän Pekka Heikkisen yksinpuhelu omasta tilanteestaan ja elämästään pyörätuoliin sitomisen jälkeen – ja samalla hänen paluunsa näyttämölle ensi kertaa onnettomuuden jälkeen.

Aihe olisi tietysti antanut mahdollisuuksia aikamoiseen tearjerkeriin, mutta siitä Heikkinen ja ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen ovat järkevästi pysytelleet poissa. Eipä moinen varmasti istuisikaan Heikkisen olemukseen, joka on pyörätuolista huolimatta perin äijämäinen. Äijämäisyyden kautta hommaa lähdetään purkamaan, ja puretaan koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Tämä on esityksen voima ja heikkous: homma pysyy koko ajan vähän kuivakkaan etäisenä, miten henkilökohtaisia asioita lavalta sitten puhutaankin. Äijä kertoo, ja varmasti kertoo rehellisesti ja alastomasti, mutta äijä ei kosketa.

Sinänsä Lavaklubin formaatti on erinomainen: baari salin takana (itse esityksen ajan suljettuna, tietenkin) ja riittävän kompakti esitys yhdellä viinilasillisella katsottavaksi. Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.****

___

* Mitä ei kuvista voinut hahmottaa oli että käsikirveet ovat pienempiä kuin ainakin omat mielikuvani: suurin pituus on tosiaan samaa luokkaa kuin modernilla linkkuveitsellä umpeen taiteltuna. Vaikka esivanhemmillamme lienee ollut hieman pienemmät kädet (koska he ovat muutenkin olleet meitä hieman pienikokoisempia, myös nedut jotka olivat aikansa nykyihmisiä vähän kookkaampia ja rotevampia), todellinen koko viestii vahvasti siitä että kyseessä on huolelliseen työhön tehty tarkkuustyökalu.
** Hän selittää eurooppalaisten ja aasialaisten neandertalilaisgeenit yhteisillä esi-isillä. Luulisi että samat geenit löytyisivät sitten myös afrikkalaisserkuiltamme, vai kuinka?
*** British Museumin vitriinissä oli myös pieni, sormenpituinen paleoliittinen kiviveistos, joka selvästikin esitti pariskuntaa yhdynnässä. Se oli aika kaunis ja romanttinen. (Luolamaalauksissa on kyllä esitetty paljon, eh, graafisempiakin kuvauksia seksuaalisuudesta, ei siinä mitään.)
**** Itse asiassa muinainen Provokaattori-monologimme (missä Matleena Kuusniemi esitti monologin ja minä säestin tekemällä bassolla äänitaustaa ja vähän, köh, laulahtamallakin) toimi aika samanlaisella konseptilla, vaikka sitä esitettiinkin taidegalleriassa klubin sijaan.

Näen pienen ihmisen varjokuvan

·

Eletään tulevaisuutta. Luovuus on kielletty. Toisinajattelijat murskataan ja muutetaan tahdottomiksi zombeiksi. Muutama kapinallinen on vielä olemassa. Heidän on löydettävä maailman viimeinen sähkökitara ja pelastettava maailma rockin avulla.

Ei, kyse ei ole Rushin aynrandimaisesta 2112-teemalevystä eikä mistään sen uustulkinnastakaan, vaan Lontoon Dominion-teatterissa jo kahdettatoista vuottaan pyörivästä musikaalista nimeltä We Will Rock You, joka – yllätys yllätys – perustuu Queenin musiikkiin. Randilaisen painostavan sosialistivaltion tilalla on yhtä painostava monikansallinen suuryritys ilkeine toimitusjohtajineen, randilaisten omalla työllään rikkauksiin uurastavien sankarien tilalla tulevaisuuden Lontoon hylätyillä metroasemilla luuhaavat ”boheemit”. Ja se etsittävä kitara on tietenkin Brian Mayn ”Red Special”, jonka hän rakensi kuusitoistavuotiaana isänsä kanssa ja joka on ollut koko musiikkiuran hänen tärkein instrumenttinsa.

Ben Eltonin tarina ei kauheasti jaksa sykähdyttää: se on laimean kliseinen sekoitus mukayhteiskunnallista halpascifiä ja teini-ikäisiä itsensälöytämis-supersankarifantasioita. Queen-klassikoiden sanoituksia on muokattu sieltä täältä niin että ne on saatu sopimaan tarinaan tai ainakin tuomaan siihen jotakin vitsiä. Hetkittäin tarinan huulenheitto on ihan osuvaa, etenkin vinoillessaan sille miten menneiden aikojen musiikkia romantisoidaan ja ihannoidaan monesti lähinnä siksi, että kyseisestä musiikista ja sen historiasta ei juurikaan tiedetä.

Mutta kukapa musikaaleja katsoisi juonen takia? Sellainen olisi yhtä naurettavaa kuin mennä katsomaan oopperaa ja odottaa syvällistä kertomusta.

Musiikki soi pääosin komeasti ja tekee kunniaa alkuperäisesityksille: lavan molemmille sivuille sijoitettu bändi on erinomainen. Itse kiusaannuin vain (kaikkien aikojen Queen-lempparini) ”Somebody to Loven” kohdalla, jossa Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja Roger Taylorin kolmeen pekkaan äänittämän huikean gospelkuoron rooli oli annettu kimittäen laulavalle pissistyttöjoukkiolle. Kuoro-osuudet tökkivät muutenkin jonnin verran: tanssiminen ja nuotilleen laulaminen vielä onnistuu, ammattilaisethan ovat kyseessä, mutta tanssiminen ja biitilleen laulaminen on paljon vaikeampaa, jolloin monen yhtä aikaa laulama teksti puuroutuu pahan kerran. Solistit sen sijaan vetivät vallan komeasti. Erityisen vaikutuksen tekivät naispääosa-Scaramouche Rachael Wooding ja GlobalSoft-konsernin ilkeä toimitusjohtaja Killer Queen, Brenda Edwards, jonka versiot ”Another One Bites the Dustista” ja, tietenkin, ”Killer Queenista” olivat makeaa kuultavaa. Ja loppuun eräänlaisena encorena koko ryhmän voimin vedetty ”Bohemian Rhapsody” soi sellaisella voimalla kuin sen pitääkin.

Koko hoito kantoikin nimenomaan musiikin ansiosta. Niin tietysti on tarkoituskin: Queenin tuotannon parhaimmistoahan tässä oltiin alun alkaenkin ylistämässä. Ja kyllä sitä ylistää kannattaakin. Jotenkin vain tuntuu, että Queenin omasta tarinasta olisi helposti saanut paljon vahvemman, dramaattisemman, koomisemman ja traagisemman kertomuksen kuin tämä löysä ja löperö huuhaajuoni. En suostu uskomaan, etteikö musikaalissa voisi olla myös hieno ja koskettava tarina hienon ja koskettavan musiikin ohella.

(Oopperoista, hah,  en olisi niin varma, mutta saatan vielä yllättyä.)

Taiteiden yö -mainoskertaus

·

Perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat ry kutsuu kirja-alan kuumia nimiä koko illan paneelimaratoniin idyllisessä Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, 00530 Helsinki). Vuoden 2013 keskusteluteemana on:

KIRJALLISUUDEN KANSAINVÄLISTYMINEN

Paneelikeskustelut genreittäin seuraavasti:

klo 18.30 Suomennettu kirjallisuus: Keskustelijoina Kersti Juva, Jyrki Lappi-Seppälä ja Riina Vuokko (juontajana J. Pekka Mäkelä)

klo 19.30 Nuortenkirjallisuus: Keskustelijoina Siri Kolu, Markus Majaluoma ja Salla Simukka (juontajina Laura Honkasalo ja Mika Wickström)

klo 20.30 -21.00 Musiikkiesitys ”Suomalaista runoutta musiikin kielellä”: Heta Keskinarkaus, laulu ja Sigurdur Rögnvaldsson, kitara

klo 21.00 Näytelmäkirjallisuus: Sussa Lavonen ja Markus Pyhältö (juontajana Pia Houni)

klo 22.00 Proosakirjallisuus: Keskustelijoina Elina Ahlbäck, Leena Parkkinen ja Riikka Pulkkinen (juontajana Markus Leikola)

klo 23.00 Suomenruotsalainen kirjallisuus: Keskustelijoina Johanna Holmström, Barbro Teir ja Mathias Rosenlund (juontajana Petter Lindberg)

Villa Kiven pihaan parkkeeraa Taiteiden yönä Liesikiesi-ruokarekka! Tarjolla käsintehtyä street foodia.

Lämpimästi tervetuloa!