Kategoria: kulttuuri

Mikro- ja makro-

·

Olen nykyään surkean huono katsomaan televisiota. Seuraan muutamaa sarjaa silloin kun niitä tulee, niitäkin kovin usein hyvän aikaa alkuperäisen lähetyksen jälkeen tallenteelta. Ennen marraskuista Anttolan-reissua arvelin kuitenkin, että kiinnostava televisiosarja voisi olla mukavaa seurattavaa yksinäisinä hotelli-iltoina, joten hommasin sellaisen mukaan. Sen verran huono televisionkatsoja olin sielläkin, että Cosmos – a Spacetime Odysseyn viimeinen jakso tuli katsottua vasta äsken.

Kyseessä on itse asiassa uusintaversio amerikkalaisen astrofyysikon ja kirjailijan Carl Saganin vuonna 1980 juontamasta Cosmos – a Personal Voyage -sarjasta. Mukana on tälläkin kertaa alkuperäisen sarjan tuottaja (ja Saganin leski) Ann Dryuan. Juontajan vaativan tehtävän täyttää luultavasti paras kuviteltavissa oleva henkilö: astrofyysikko, tieteen popularisoija ja Carl Saganin (eräänlainen) oppilas Neil deGrasse Tyson.

Sarjan alkuperäinen lähettäjäkanava on epäilemättä herättänyt hämmennystä ja huvittuneisuutta monissa muissakin kuin minussa. Amerikkalaista Foxia ei todellakaan tunneta minään tieteen tai tieteen popularisoimisen arvostuksen temppelinä, päinvastoin: kyseessä on äärikonservatiivinen, uskonnollista oikeistoa nuoleskeleva kanavarypäs, joka on antanut estottomasti ohjelma-aikaa mm. ilmastonmuutosdenialistien höpinöille. Nyt kanavarypäs on kuitenkin satsannut ohjelmaan, joka varoittelee vakavasti (muun muassa) tieteenvastaisuuden tuhoisuudesta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vahingosta. Samainen Fox on monta kertaa kompuroinut surkuhupaisaan ”emme ole rasisteja, mutta…” -rasismiin, joten lisähuvittuneisuutta voi herättää, että sarjan keulakuvana on tyyppi, joka amerikkalaisen, jotakuinkin perverssin ihmistenluokittelujärjestelmän mukaan on ”musta”.

En muista nähneeni alkuperäistä Cosmosia enkä ole varma, onko sitä Suomessa lähetettykään: jos on, se on lähetetty luultavasti sen jälkeen kun vuonna 1982 muutin pois kotoa ja kieltäydyin ottamasta mukaani tarjottua televisiota.* Uusi Cosmos seurailee pitkälti alkuperäissarjan henkeä, mutta päivittää tieteen ja toteutustekniikan nykyhetkeen. Alkuperäissarjasta on lainattu myös ajassa ja paikassa liikkuva matkaväline, mielikuvitusalus, joka kiidättää Tysonia ja katsojaa galaksista toiseen, vieraille planeetoille, mustan aukon tapahtumahorisontin taa, vesipisaran sisään ja dna-molekyylin kierteiden lomaan. Samoin alkuperäisestä sarjasta on peräisin ajatus esittää maailmankaikkeuden historia alkuräjähdyksestä nykyhetkeen vuoden mittaisena kalenterina. Alkuperäissarjan näyteltyjä historiallisia jaksoja on korvattu kohtuullisen onnistuneilla animaatiojaksoilla.

Visuaalisesti toteutus on kiistämättömän komea, elokuvatasoista CGI-ilotulitusta, ja äänimaisemaankin on satsattu.† Käsikirjoitus on varsin oivaltava, yhteyksiä mikro- ja makrokosmoksen sekä eri tieteenalojen välille vedellään mainion lavealla siveltimellä. Etenkin sarjan päätösjaksossa julistetaan myös erittäin kiitettävästi ”tieteessä parasta on se, että kaikkeen ei ole vastauksia tai selityksiä” -asennetta – juuri sitä syytä, miksi tieteet ovat niin lumoava ala. Cosmos tuo ihailtavalla tavalla esille myös tavanomaisimpien ”huippuyksilöiden” sijaan niitä (ainakin ns. suurelle yleisölle) vähän tuntemattomampia tutkijoita, jotka ovat tehneet korvaamattoman arvokasta tausta-, pohja- ja analysointityötä toisten varjossa: esimerkiksi naistutkijoita ja islamilaisen tieteen loiston päiviä esitellään asianmukaisen arvostavassa hengessä.

Hieno sarja, siis, ja ainakin minun mielestäni dvd-pakettina ostamisen arvoinen. Tämän katsoo kyllä mielellään toistamiseenkin. Sarjan suomennoskin tuntuisi olevan kohtuullisen laadukasta työtä, tosin viimeisessä jaksossa sattui silmään jokunen kiusallinen kämmäys.

___
* Hommasin moisen vekottimen vasta kymmenen vuotta myöhemmin nähdäkseni kiinalaisen Viimeinen keisari -televisiosarjan, joka lähetettiin muutamia vuosia Bertoluccin komean elokuvan jälkeen. Molemmat pitäisi oikeastaan hankkia käsiinsä ja katsoa uudelleen… joskus.
† Aina voi tietysti nillittää supernovaräjähdysten ja muiden kosmisten tapahtumien äänistä – eihän ääni kuulu avaruudessa eikä supernova kuulosta pomminräjähdykseltä Maan pinnalla.

Eeppistäkäänköhän

·

Kävin eilen erinomaisessa seurassa katsomassa Peter Jacksonin kolmannen Hobitti-elokuvan Viiden armeijan taistelu. Olen aika paljolti samaa mieltä tästä jälkimmäisestä Tolkien-elokuvatrilogiasta kuin Jussi Ahlroth erinomaisessa EK:n tiedotuslehtisen esseessään. En itse myöskään suuremmin perusta ”eeppisistä taisteluista” fantasia- tai muissakaan elokuvissa – ne ovat yleensä varma merkki siitä että elokuvan työryhmä on tajunnut itsekin, että käsikirjoitus ei toimi, ideat ovat hukassa ja tarina haisee – ja Jackson oli venyttänyt noin yhden elokuvan mittaisen Tolkienin alkuperäistarinan kolmeksi ymppäämällä siihen kahden elokuvan verran eeppisiä taisteluita. Viimeisessä osassa ei juuri muuta ollutkaan, esimerkiksi juonta, järkeä tai tolkkua. Tuotantobudjettiin varatut rahat olivat ilmeisesti loppuneet kesken, mikä näkyi käsikirjoituksen puutteen lisäksi maskeerausosastolla: elokuvan pääosassa (no, periaatteessa) olleen kääpiökaartin ylettömät, huonosti suunnitellut ja surkeasti toteutetut maskit näyttivät pitkin elokuvaa lähinnä jostakin puskateatteriproduktiosta pudonneilta.

(Ehkä maskien kömpelyydellä yritettiin jotenkin joko viestiä tai peitellä, ettei kääpiöille, paria lukuun ottamatta, ollut käsikirjoituksessa annettu juurikaan tekemistä, persoonallisuutta tai tarvetta olla mukana koko elokuvassa?)

Katselin trilogian edellisen osan Smaugin autioittama maa vasta viime marraskuussa – Anttolassa, hotellihuoneessa, tablettitietokoneen ruudulta, mikä kuvastaa sitä etten odottanut ”ihan kivan” ykkösosan jälkeen kakkoseltakaan liikoja – joten sen elokuvan päättänyt viikkotelevisiosarjamainen cliffhanger jäi itselläni vain reilun kuukauden mittaiseksi. Ykkösosa oli sentään päättynyt kuin oikea elokuva, suvantoon, pieneen rauhanhetkeen, toiveikkuuteen. Kakkososan kohdalla tekijätiimin arvostelukyky oli livennyt vielä enemmän. Toisaalta: ei näitä elokuvia ole tarkoitettukaan katsottavaksi tuoreeltaan teatterissa. Teatterilevitykseen tulee vain teaser, mainos myöhemmin dvd- ja bluray-tallenteena julkaistavasta kokopitkästä Extended editionista. Voi toivoa, että (minkäänlaisesta järkevästä) juonesta puuttuvat palaset löytyvät näistä ehjemmistä versioista, ainakin silloin jos ne on aikaa (ja/tai kiinnostusta) katsoa peräjälkeen.

Jacksonin Taru Sormusten herrasta –trilogiaa pidän edelleenkin vallan mainiona elokuvatulkintana J. R. R. Tolkienin elokuvattavaksi jotakuinkin mahdottomasta romaanitrilogiasta. Toisaalta: sitä katsoessa ainoa aikaisempi elokuvaverrokki oli Ralph Bakshin avuton animaatioräpellys vuodelta 1978.* Hobitti-trilogialla on taakkana niskassaan Jacksonin oma, onnistunut ja toimiva Sormusten herra.

No, nyt ne on tehty ja nähty. Tolkien-oikeuksia hallinnoiva Christopher Tolkien on ilmeisesti inhonnut Jacksonin elokuvia niin paljon, että lupaa muiden teosten kuvittamiseen tuskin heruu, mikä on hyvä asia. Näiden elokuvien olemassaolo tarkoittanee myös sitä, että seuraavaa Tolkien-klassikoiden filmatisointia saataneen odottaa, hyvässä lykyssä, jopa kolme–neljäkymmentä vuotta, mikä on erinomainen asia. Siinä välissä ehtii varttua jo melkein kaksikin sukupolvea niitä, jotka ovat oppineet tuntemaan Keski-maansa ja hobittinsa kirjoista.

___
* Toisaalta myöskään Ryhmäteatterin Suomenlinnassa 1980-luvun lopulla esittämä Taru Sormusten herrasta -näytelmä ei ollut ollenkaan huono.

Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä Bluesoundsia

·

Minun kahdeksankötlukuinen Bluesounds-päähänpinttymäni ei liene kenellekään mitään uutta. Nyt siihen on tullut lisää syytä, kun kauppoihin on ilmestynyt trion koko levytetyn tuotannon kattava kolmois-cd Johanna Years 1980–1982.

Kolmen lyhyen vuoden aikana Bluesounds tosiaan sai aikaiseksi neljä albumia, monta albumeilla julkaisematonta singleä ja singleistä laaditun kokoelman Greta’s Hits. Kun ottaa huomioon, miten paljon loppuvaiheissaan kvartetiksi paisunut trio lisäksi keikkaili, ei ihme että tyypit vähän niin kuin paloivat loppuun. Onneksi jälkipolville ja paikalla olleille jäi ainakin nippu hienoja levytyksiä.

Tähän asti edellinen virke on jatkunut ”olettaen että niitä onnistuu jostakin löytämään”. Black-esikoisalbumista julkaistiin jokunen vuosi sitten hienosti remasteroitu uusintapainos, mutta muuta tuotantoa ei ole kaupoissa pahemmin näkynyt sitten 1990-luvun alun. Ja näiden varhaisten cd-uusintapainosten kuunteleminen on sekin vähän kiusaannuttavaa, sillä ne tehtiin aikoinaan melkoisen huonosti ja huitaisten. Valitettavasti se kuuluu: varhaisella digitointikalustolla ja vielä opetteluvaiheessa olleella cd-masterointitaidolla saatiin aikaan nolon ohutta, vaimeaa etäisen oloista ja tuhnuista äänikuvaa, jotakin aivan muuta millaisilta nämä levyt kuulostivat alkuperäisillä vinyylipainoksilla.* Blackin huolellinen uudelleenmasterointi vain korosti sitä, miten huonosti Bluesoundsin muuta tuotantoa oli kohdeltu. Ei voinut kuin odotella, että joku tajuaisi tehdä kulttuuriteon.

Nyt se on tehty. Johanna Years sisältää kolmelle cd-levyllä (tässä järjestyksessä) Blackin, Onin, Native Sons of Far-away Countryn, Blackin uusintapainoksella julkaistun Tukholmassa äänitetyn kahdeksan kappaleen mittaisen livetallenteen,† Here Come the Golden Heartsin ja Greta’s Hitsin. Ja kyllä, levy soi niin komeasti kuin tämä hieno musiikki ansaitseekin. Cd-lehdykkään sisällytetty Vesa Kontiaisen bändihistoriikki on sekin asiallinen johdatus Bluesoundsin tarinaan.

Halutessaan voisi nipottaa siitä, että Greta’s Hits julkaistiin ennen Golden Heartsia, jonka soundi poikkeaa aikaisemmasta tuotannosta melkoisesti Tapsa Niemelän koskettimien mukaantulon vuoksi. Yhtyeen kehityksen ja kokoelman äänimaiseman kannalta johdonmukaisempaa olisi ollut laittaa Greta ennen Heartsia ja viimeiseksi (Gretan cd-painokselle lisätty) viimeinen single ”Your Wonder Boy” / ”The Man”. Mutta tämä on pikkuasia.

Paljon enemmän minua nyppii paketin ulkoasu. Kolmois-cd:n kansi noudattaa tämänsyksyisen Johanna-kokoelmien yleistä linjaa, mutta ei ole koko sarjaakaan ajatellen totisesti onnistunut. Johannan alkuperäisten levyjen kansitaide oli suunnilleen parasta mitä Suomessa tuohon aikaan tehtiin – kuvaajana oli usein siihen aikaan parhaassa iskussaan ollut Riipinen – ja tämä sarja näyttää, halpaa plätrypahvia ja imeliä värejä myöten, jonkinlaiselta itäeurooppalaiselta huoltoasemajulkaisulta. Uh.

Mutta joka tapauksessa: Nämä levytykset ovat nyt saatavilla. Suosittelen, ehdottomasti. Koko tuotannon kuunteleminen putkeen tuottaa monta ahaa-elämystä. Olin aikaisemmin kuvitellut että Dave Lindholmin Beatles-vaikutteet nousivat pintaan oikeastaan vasta Golden Heartsilla, mutta oikeastaan jo esikoisen ”Waiting for a Heart” tai Native Sonsin ”Not a Young Pair Again” voisivat hyvin olla vaikkapa John Lennonin kynästä. Hiukan minua häiritsevät majesteetillisten, minimalististen mestariteosten lomaan pitkin matkaa sirotellut kevyet, vasemmalla kädellä tehdyn oloiset rallattelut, samanlaiset joita Lindholm on harrastanut koko uransa. Ihan kivoja livenä, varmaankin, mutta levyillä ne katkovat ja sotkevat basisti Ari Vaahteran muuten niin tyylitajuisesti kuratoimaa äänimaisemakokonaisuutta. No, digitaalimusiikin hyviä puolia on mahdollisuus valikoida paketista mieleisensä osaset.

Huono puoli tässä julkaisussa on, että minun vanha vimmani perustaa jonkinlainen 2010-luvun modernisoitu Bluesound-henkinen trio (vahvoilla Massive Attack- ja Daniel Lanois -vaikutteilla höystettynä, tietenkin, ja mielellään suomenkielisenä) on entistäkin vahvempi. Pitäisi vain lopultakin saada aikaiseksi ruveta etsimään jostakin samanhenkistä kitaristia ja rumpalia.

___
* Tosin vinyylipainostenkin laatu vaihteli melkoisesti ja jopa sattumanvaraisesti, levytehtaan vinyylierästä ja levytehtaasta riippuen. Toiset soivat hulppeasti, toiset ”ihan kivasti”.
† Kokoelman kansilehdykän mukaan Tukholman Tonkraft-ohjelmaa varten nauhoitettiin peräti neljäntoista biisin setti, ja niistä on julkaistu vain kahdeksan. Hetkinen, tämähän ei olekaan täydellinen kokoelma, neljä biisiä puuttuu… no, en minä oikeasti valita, nipotan vain.

 

Lainauskorvausta vain

·

Tänään on moni kirjailija- ja kääntäjäkaveri ollut sosiaalisessa mediassa iloisella mielellä. Sanasto ry. nimittäin tilitti tänään viime vuoden lainauskorvaukset.

Lainauskorvaus on siitä harvinainen raha, että sitä jaettaessa kääntäjät ovat tasaveroisia kirjailijoiden kanssa. Jos suomennetulla kirjalla on yksi kirjoittaja ja yksi kääntäjä, lainauskorvaukset jakautuvat puoliksi.* Suomentajien julkaisuluetteloilla on usein paljon enemmän pituutta kuin kirjailijoilla, joten heidän korvaussummansa saattaa olla hyvinkin paljon muhkeampi – ja apurahojen, arvostuksen ja muun suhteen heikommassa asemassa olevat ”viihteen” suomentajat (ynnä kirjailijat) saattavat kerätä isoimman potin, sillä trillereitä, jännäreitä ja dekkareita lainataan hyvin paljon.

Tämä tietysti pännii pahemman kerran niitä kirjallisuuden ystäviä, tutkijoita ja kriitikkoja, joiden mielestä raha menee aina väärille ihmisille, oli kyse sitten apurahoista, kirjanmyyntirojalteista tai lainauskorvauksista. Niinhän ne menevätkin, mutta koska ei ole olemassa mitään absoluuttista kirjallisuuden laatuasteikkoa,† raha menisi väärille ihmisille silloinkin jos nämä kirjallisuustulonjakokriittiset pääsisivät asiasta päättämään. Joka tapauksessa lainauskorvausten jakauma on toisenlainen kuin apurahojen jakauma, joten niillä voi katsoa olevan edes jonkinlaista eriarvoisuutta tasaavaa vaikutusta. Pieniä ovat apurahat eivätkä isoja ole lainauskorvauksetkaan – Suomen viranomaiset suostuivat ylipäänsä koko lainauskorvausjärjestelmään vain siksi että oli pakko EU-lainsäädännön myötä, ja siltikin asian kanssa vitkuteltiin tolkuttoman kauan. Lainauskorvausten taso on edelleenkin hävettävän pieni esimerkiksi muihin Pohjoismaihin** verrattuna.

Oma pottini oli tällä kertaa reilut kaksi ja puoli tuhatta,‡ vallan mukava summa. En ole tullut pyytäneeksi Sanastolta erittelyjä korvausten jakautumisesta käännösten ja omien kirjojen suhteen – eikä posti vielä tänään tuonut muutenkaan tilityspapereita – mutta olettaisin että valtaosa tulee käännöksistä. Jos koko summa olisi omista kirjoista, se olisi viitisen kertaa enemmän kuin kustantajan viime vuodelta tilittämät kirjanmyyntirojaltit kirjoittamieni kirjojen myynnistä. Siinä tapauksessa kirjojen kirjoittamisesta saamani vuositulot nousisivat jo suomalaisten ammattimaisten kirjailijoiden keskimääräiselle tasolle. Reilulla kolmella tuhannella eurolla vuodessa ei osteta kovinkaan paljoa tonnikalaa ja vessapaperia sen jälkeen kun sähkölaskut, vuokrat ja vastikkeet sun muut kulut on maksettu pois päältä, joten ei ole mikään ihme että useimmat suomalaiset ammattikirjailijat tekevät yleensä vähintään yhtä muutakin työtä ja/tai odottelevat sydän syrjällään apurahapäätöksiä. Pienelle kielialueelle ei mahdu kovinkaan montaa painosten kuningatarta tai kuningasta.

Kirjailijoiden ja suomentajien lisäksi näitä nykyään hienosti ”itsensä työllistäjiksi” kutsuttuja työlainsäädännön väliinputoajia on toki muitakin, etenkin kulttuuri- ja media-alalla. Linkitänkin tähän perään pari pitkää äänitettä viimekeväisestä ”Itsensä valjastajat” -tilaisuudesta, jossa puhuttiin näistä asioista ja ongelmista monen eri alan ihmisen ja järjestön voimin.

Itsensä valjastajien manifesti näkyy videokonversiossa vähän epäselvänä, joten siihen kannattaa käydä perehtymässä Journalistiliiton sivuilla.
___
* Sanasto varaa rahat myös niitä ulkomaalaisia kirjailijoita varten, jotka ovat oikeutettuja lainauskorvauksiin ja jotka kenties haluavat sellaisia saada. Tietääkseni tähän mennessä kukaan ulkomaalainen ei ole Suomen lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautunut. Sekä ulkkarien että suomalaisten saatavat vanhenevat kolmessa vuodessa, jonka jälkeen varattu summa palaa yhteiseen pottiin, ja kasvattaa tasaisesti kaikkien lainauskorvausjärjestelmässä olevien saatavia.
† Paitsi tietysti aika. Viidenkymmenen–sadan vuoden päästä voidaan ehkä arvioida, mitkä 2000-luvun alun kirjat olisivat olleet tukemisen arvoisia: joukossa tulee varmasti olemaan sekä  vakavamielisten kirjallisuudenystävien arvostamaa ”laatukirjallisuutta” että jokunen menestynyt ”viihdekirja”, jonka kaikki olisivat kuvitelleet kadonneen mielistä ja hyllyistä viimeistään parissa kvartaalissa. Taiteen historia ei ole useinkaan oikeudenmukainen, ja vielä vähemmän se on ennustettavissa.
** Muissa Pohjoismaissa lainauskorvausta on sitä paitsi maksettu jo vuosikymmeniä ilman EU:ta tai muutakaan ulkopuolista painostusta.
‡ Summasta viitisensataa oli itse asiassa minun osuuteni edesmenneen isäni lainauskorvauksista. Tekijänoikeushan tunnetusti on periytyvää omaisuutta, tosin vain määräajaksi periytyvää omaisuutta.

Sanoista eläviksi kuviksi

·

Muistaakseni yhtään suomentamaani kirjaa ei ole aikaisemmin tehty elokuvaksi. Olin missata sen ensimmäisenkin, koska seuraan niin huonosti elokuva-arvosteluja.*

Jonathan Tropperin romaanin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (This Is Where I Leave You) elokuvittamisesta muistaakseni puhuttiin alustavasti jo silloin, kun  suomensin tätä sympaattista, traagisesta koomiseen ja takaisin heilahtelevaa tarinaa Yhdysvaltain itärannikon juutalaisperheestä, joka kokoontuu monen vuoden jälkeen vanhaan kotitaloon perheen isän hautajaisten jälkeen viettämään šivaa eli suruviikkoa. Jossakin mielessä voi ehkä sanoa että Tropperilla oli ollut elokuva mielessään jo kirjaa kirjoittaessaan, sillä mukana oli selkeästi hyvin elokuvallisia kohtauksia – mutta toisaalta: jotakuinkin kaikilla amerikkalaiskirjailijoilla tuntuu nykyään olevan, oli kirjassa aineksia (tai minkäänlaisia mahdollisuuksia edes) elokuvaksi tai ei. Filmi- ja videokerronta vaikuttaa niin valtavasti turhankin monen kirjailijan ilmaisuun siinä määrin, että lukija näkee tekstin seasta kohdat, joihin kirjailija on kuvitellut leikkauksen.

(Eräässä toimintaromaanissa, jota onneksi en joutunut itse suomentamaan, oli jopa alkukohtaus joka oli selvästi rakennettu tapahtumaan elokuvan alkutekstien vieriessä kankaan poikki.)

En välttämättä odottanut mitenkään suunnattoman paljon Seitsemän sietämättömän pitkää päivää -elokuvasta (sitten kun sen olemassaolo minulle valkeni sunnuntai-iltana), eikä toimivien kirjojen elokuvaversioista yleensä kannatakaan odottaa. Siinä mielessä oikeastaan yllätyin iloisesti. Shawn Levy on ohjannut Tropperin itsensä käsikirjoittamasta tarinasta ihan viihdyttävän ja toimivan ihmissuhde-draamakomedian. Hyvä ja kokenut näyttelijäkaarti (Tina Fey, Jane Fonda, Jason Bateman, Rose Byrne jne.) toki auttaa asiaa.

Kokonaisen romaanin sullominen vajaaseen kahteen tuntiin on silti mahdoton urakka. Jäin kaipaamaan romaanin hiljaisia, mietteliäitä hetkiä: moneen kertaan toistuvat katollaistumiskohtauksetkin olivat typistyneet pariin lyhyeen sanailutuokioon, jossa tempo hidastui vain vähän elokuvan muusta kohkaamisesta. Vielä harmillisempi puute oli kirjan kertojan Juddin ja hänen isoveljensä Paulin kireiden välien taustalla olevan tarinan unohtaminen kokonaan. Homma olisi vaatinut pitkän takaumajakson, tiedän sen, mutta ilman sitä etenkin juuri Paulin hahmo ja hänen katkeruutensa syyt jäävät kovin pinnalliseksi. Samoin jokseenkin taustoittamatta jää Juddin suhde nuoruudenihastukseensa Pennyyn ja sopimus, jonka he nuorena olivat tehneet – mutta heidän yhteisessä historiassaan on, ehm, asioita jotka olisivat nostaneet elokuvan ikärajaa erinäisillä vuosilla. Sama pätee alun täytekakkukohtaukseen, joka oli kirjassa niin herkullinen mutta valitettavasti vesittyi jotakuinkin täysin, koska ison kankaan elokuvassa ei nyt vain voi näyttää… kaikkea.

(Elokuvassa on muuten muutettu henkilöiden nimiä. Foxmanin perheestä on tullut Altmanin perhe, Jen Altmanista Quinn Altman. Asiaa on puitu tässä IMDB:n keskustelusäikeessä. )

Mutta vallan viihdyttävä elokuva, kaiken kaikkiaan. Ei uraauurtava tai maailmojakaatava, mutta viihdyttävä, joten en tuntenut tuhlanneeni lipun hintaa siitäkään huolimatta, että tällainen kerronta toimii ihan yhtä hyvin dvd:llä tai televisiossa.

___
* Tässä tapauksessa elokuvan maahantuojalla ei ollut mitään erityistä syytäkään ottaa kirjan suomentajaan yhteyttä. Kirjan suomenkielistä nimeä ei tekijänoikeus voi suojata, eikä tässä elokuvassa ollut mitään sellaista erikoissanastoa jota olisi voinut pitää minun luomuksenani.

Kadonnutta aikaa etsimässä

·

Hän onnistuu hytkäyttämään spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa jo esikoisteoksensa ensisivuilla:

Suurin osa kirjailijoistamme toimii vielä vanhuksen verenkalkkeutumista potevan realismin lumoissa, ja kun kuvaamataiteemme voimakkaasti uudistuivat viimeksi kuluneella vuosikymmenellä, katsovat niiden edustajat nyt, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oikeudekseen levätä laakereillaan kuvitellen kehityksenkin pysähtyneen samaan kohtaan kuin he itse.

En seuraa kuvataiteita niin tiiviisti kuin pitäisi, mutta suomalainen kirjallisuus on ollut realismin lumoissa vielä kahdeksankymmentäviisi vuotta Olavi Paavolaisen (1903–64) esikoisteoksen Nykyaikaa etsimässä (Otava 1929) ilmestymisen jälkeen.

Tavallaan aika masentavaa, vai mitä? Ei siinä, kyllähän realistinenkin kirjallisuus pystyy parhaimmillaan kuvastelemaan aikaansa ja ajan tuntoja ihan mukavasti, ja muutamat tyyliltään realistiset romaanit ovat muodostuneet jopa klassikoiksi, mutta yhden ilmiöiden käsittelyn musertavan dominoiva asema suomalaisessa kirjallisessa kentässä on kyllä yksinomaan masentavaa. Onneksi tilanne on hyvää vauhtia muuttumassa, ja minäkin voin jossakin takarivissä ainakin pikkuisen röyhistää rintaani: Olen siellä minäkin, joukossa murtamassa vanhaa pakkovaltaa. Edes kirjallisuuden osalta.

En tosin tiedä, mitä Olavi Paavolainen mahtaisi ajatella nykyaikaisesta spekulatiivisesta fiktiosta, suomikummasta. Hän eli perin toisenlaisessa maailmassa, toisena aikana: etsin Nykyaikaa etsimässä -teoksen käsiini, koska sitä suositeltiin minulle hyvänä ajankuvana 1920-luvun suomalaisesta ilmapiiristä. Jossain mielessä kirja sitä tekeekin, mutta Paavolaisen Suomi oli hyvin paljon eriytyneempi ja luokkakuntaisempi kuin meidän nykyinen Suomemme (tokihan tietyt puolueet yrittävät kovasti saada aikaan uusia luokkarajoja ja alkavat jopa puhua asiasta jotakuinkin avoimesti). Paavolaisen suomalaiset piirit ovat Helsingin älykköjä, jotka luultavasti tuntevat Pariisia ja Berliiniä – jopa Yhdysvaltain itärannikon suurkaupunkeja – paljon paremmin kuin, no, sanotaan vaikka viipurilaisen rautatieläisen elämää. Tai viipurilaisen rautatieläisen tytärtä, joka kyllä opiskeli itsensä maisteriksi Helsingin yliopistossa, muttei jäänyt roikkumaan Paavolaisen nokkeliin piireihin vaan lähti matematiikan ja fysiikan opettajaksi Tampereelle ja Lahteen ennen kuin toteutti elämänikäisen haaveensa lähetyssaarnaajan työstä Kiinassa.

Omaa Suomeaan Paavolainen kyllä kuvaa mainiosti. Viime vuosien esseisteistä – sikäli kuin olen heitä edes vähän lukenut – Paavolainen erottuu siinä että hänellä tuntuu olevan loputtomasti energiaa olla innoissaan, innoissaan kaikesta uudesta sekä tekniikan että taiteen alalla, innoissaan siitä että ikkunat Eurooppaan ovat lennähtäneet auki, innoissaan siitä että maailma on muuttumassa. Hän ei totisesti katkerana kaipaa mitään (kuvitteellista) parempaa menneisyyden kulta-aikaa. Jotkut hänen innostuksensa kohteista tuottivat toki sittemmin perin katkeraa kalkkia hänen itsensäkin juotavaksi – hän intoilee esimerkiksi italialaisesta futuristiliikkeestä, joka jo 1920-luvun lopulla oli sitoutunut ja sulautunut Benito Mussolinin fasisteihin. Toisaalta Paavolainen osaa olla myös yllättävänkin ennakkoluuloton: vaikka hän kuvaileekin Venäjän vallankumousta ”uusimman ajan historian suurimmaksi tragediaksi” [siihen mennessä, sanoisi nykylukija], hän kykenee varauksitta arvostamaan Neuvostoliiton ensimmäisen vuosikymmenen tuottamia taiteellisia helmiä, Malevitšin ja kumppaneiden konstruktivismia sekä Sergei Jeseninin ja Vladimir Majakovskin kaltaisia runoilijoita.

Paavolainen pohtii myös runsaasti 1920-luvun alastomuusinnostusta, sen suhdetta moraaliin, sekä moraalinvartijoiden vanhakantaista närkästystä, joka parhaimmillaan meni niin naurettaviin mittoihin että veistotaiteen vanhojen mestariteosten sukuelimiä peitettiin jälkikäteen viikunanlehdillä. Suomessahan riideltiin vielä tähänkin aikaan, oliko sopivaa että Helsingin Kauppatorilla, kaikkien nähtävänä, oli Ville Vallgrenin veistämä alastoman pariisittaren kuva, tai Hugo Simbergin Tampereen Johanneksenkirkon friisissä köynnöstä kantavia alastomia poikia. Niissä suhteissa maailma ei ole juurikaan muuttunut, iltalehdet tuntuvat edelleenkin keräilevän klikkauksia tekopyhillä hihihi-jutuillaan jonkun julkimon juhlatamineen raosta vilahtaneesta perskannikasta.

Toisinaan Paavolainen malttaa huomata tosin myös asioiden kääntöpuolia: romanssi Pariisin kanssa ei estä häntä näkemästä niitä kodittomia, vammaisia ja rampoja, jotka öisin nousevat siltojen alta häiritsemään kutsuilta palaavan intelligentsijan esteettistä silmää.

Mutta onko Pariisin yöelämä mitään »modernia»? Muuttuuko suomalainen ihminen moderniksi, jos hän rupeaa ryypiskelemään ja jatsaamaan? Sitä eivät totisesti usko ketkään muut kuin eräät keski-ikäiset pikkuporvarisrouvat, jotka muuttavat Helsinkiin ja leikkaavat itselleen polkkatukan juuri silloin kun ensimmäiset harmaat hiukset alkavat ilmestyä. Ja mitä on sitten se moderni »rohkeus» jota nuoret kirjailijat näissä nykyajan kuvauksissaan muka ovat osoittaneet? Se on rohkeutta, joka on naurettavaa, koska se vain tyytyy kuvailemaan mutta ei taistelemaan; rohkeutta jolla ei ole mitään eetillistä siveellistä kantavuutta, koska se ei päädy muuta kuin itkuun, katumukseen ja synnintuntoon osaamatta luoda mitään uutta moraalia, uutta elämäntotuutta, uutta siveellistä periaatetta.

Samaan vuonna 1961 ilmestyneiden Valittujen teosten ykkösniteeseen sidottu Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) keskittyy puhtaammin Paavolaisen kriittisiin (tai pitäisikö sanoa, Paavolaisen mukavan vanhahtavan kielen mukaisesti, »kriitillisiin»?) näkemyksiin suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Sivalluksia saavat niskaansa luullakseni kaikki ajan nimekkäämmät nousukkaat, Mika Waltaria myöten – vaikka toisessa esseessä hän nostaakin Waltarin yhdessä Unto Seppäsen kanssa lupaavimpien kärkeen: Paavolainen arvostaa Waltarin kykyä yhdistää laatukirjallisuuteen viihteellisiä aineksia.

Suursiivous tuli kaksikosta luettua hieman huitaisevammin, sillä oman työni lähdemateriaalina Nykyaikaa etsimässä oli kiistämättä tärkeämpi. Molemmissa viehätti kyllä Paavolaisen vilpitön ja avoin omahyväisyys, juuri sellainen mille on näin vuosikymmeniä myöhemmin niin kovin helppoa ja halpaa naureskella. Lennokas kieli on runsasta, rikasta, eloisaa ja – niin kovin vanhahtavaa, hankaline ja huonosti toimitettuine lauserakenteineen. Paavolainen ylpeili näissä varhaisteoksissaan kirjoihin ja lehtiartikkeleihin painetusta merkinnästä ”kuvitussuunnitelma kirjoittajan”, ja tämän 1960-luvun alun versionkin taitto kuvineen on varsin toimivaa ja tekstin kulkua tukevaa.

Paavolaista pitäisi epäilemättä lukea enemmänkin. Optimismi ja omahyväisyys karisivat varsin pian, ja vaikka Synkkää yksinpuhelua onkin pidetty kelkkansakääntäjän jälkiviisasteluna, se on yhdessä ainakin Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan sekä Ristin ja hakaristin ohella merkittävää ajankuvaa.

Kunhan keritään. Nyt minun on palattava takaisin Kiinan tasavallan historiaan, ja pinon päällä on Shanghain lentokentän kirjakaupasta hankittu teos, joka aiheen, pikavilkaisun ja kuvituksensa perusteella saattaa olla erittäin epämiellyttävä lukukokemus. Epämiellyttävä, mutta tässä tapauksessa välttämätön.

Postmessum

·

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Tämänsyksyinen kirjamessumessu

·

Helsingin kirjamessuihin on vajaa viikko. Onkin siis aika muistuttaa, että minuakin voi siellä katsella ja kuunnella, useaankin otteeseen:

Louhi-lava perjantaina 24. 10. kello 17–18:
Mitä on wywern suomeksi?
Spekulatiivisen fiktion suomentajat kertovat työnsä riemuista ja haasteista. Sarianna Silvonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Satu Hlinovsky

Takauma-lava lauantaina 25.10. kello 12–13:
Mitä on suomikumma?
Spekulatiivisen fiktion uranuurtaja Anne Leinonen ja suomalaisen maagisen realismin taitaja J. Pekka Mäkelä keskustelevat suomikumman ilmiöstä ja merkityksestä.

Lisäksi olen sunnuntaina 26.10. kello 14–18 päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla 6e73. Sinnekin sopii tulla juttelemaan.