Kategoria: maailmankaikkeus

Näkymättömän tähystäjät

·

Tiedekirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä väittää tarjoavansa valmiita ratkaisuja tai ikuisia totuuksia, sillä valmiit ratkaisut ja ikuiset totuudet kuuluvat uskonnollisen kirjallisuuden piiriin (eivätkä mieluiten edes sinne). Hyvä tiedekirjallisuus saa lukijan ajattelemaan, että ”onpa kiinnostava ongelma, tätähän voisi yrittää ratkaista vaikka työkseen”. Tai: ”Vau. Onneksi onneksi saan elää näin jännittäviä aikoja – tulevina aikoina on tiedoissa huikeita, yllättäviä löytöjä.”

Niin sanottu ”pimeä aine” on kiistämättä jotakin, jonka suhteen ei ole tarjolla valmiita ratkaisuja eikä ikuisia totuuksia. Ursan tänä vuonna julkaiseman Pimeän aineen arvoitus -kirjan kirjoittaja Tommi Tenkanen on itse niitä, joka on ratkaisemattomien kysymysten edessä heittäytynyt tutkijaksi, ja tutkijan innostus näkyy myös kirjassa.

Perusasetelma on hyvin yksinkertainen: tutkittaessa galaksien liikkeitä toistensa suhteen tai tähtien liikkeitä galakseissaan havaitaan, että niiden nopeudet eivät sovi yhteen tuntemiemme gravitaatioteorioiden (ts. Newtonin gravitaatioteorian eivätkä Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian) kanssa: liike on liian vauhdikasta, aivan kuin kohteisiin vaikuttaisi paljon enemmän massaa kuin millään havaintomenetelmällämme on havaittavissa. On toki mahdollista, että vika on teorioissa, ja tällä tiellä on koetettu kehittää mm. niin sanottua MOND-teoriaa, vähän huonoin tuloksin. Vaikuttaisi siis siltä, että galakseissa (ja galaksijoukoissa) on runsain määrin sellaista ainetta, jota emme näe: kuten Tenkanen toteaa, se ei ole varsinaisesti ”pimeää”, vaan pikemminkin ”läpinäkyvää”.

On kehitetty lukuisia hypoteeseja siitä, mitä tämä salaperäinen aine voisi olla: alkuräjähdyksen myötä syntyneitä mustia aukkoja, jonkinlaisia meidän tuntemillemme vuorovaikutusmenetelmille (paitsi gravitaatiolle) immuuneja hiukkasia, mitä? Lukuisten eri hiukkasteorioiden todentamista hankaloittaa, että on vaikeaa keksiä havaintolaitteistoja, joilla havaita hiukkasia jotka eivät vuorovaikuta havaintolaitteistojen kanssa, vaan sujahtavat ”tavallisesta” aineesta läpi tuosta vain. Niinpä ei voida olla varmoja edes siitä, onko pimeää ainetta oman aurinkokuntamme alueella vai ei – olemmeko mahdollisesti sattumalta päätyneet Auringon kiertäessä Linnunrataa sellaiseen kohtaan, jossa sattuu olemaan hiljaisempaa? Vai emmekö vain havaitse sitä, tai sitä on niin vähän ettei se vaikuta mitenkään havaittavasti aurinkokuntamme kappaleiden liikkeisiin.

(Itselläni on ollut toisinaan tapana ajatella kaikenlaisia uusien hiukkaisten sun sensellaisten olemassaololla spekuloivia hypoteeseja eräänlaisina uudemman ajan ”episyklihypoteeseina”, tarpeena tehdä hyvin paljon isompia ja perustavanlaatuisempia remontteja fysiikan perusteorioihin. Mutta minä olen amatööri ja kiinnostunut harrastelija, ja minun näkemykseni perustuu perin pintapuoliseen tietämykseen.)

Tenkanen on mainio, selkeä kirjoittaja, joka osaa johdatella hankalaan ja monisyiseen aiheeseen ainakin fysiikan, tähtitieteen ja kosmologian perusasioista perillä olevan lukijan. Tätä nimenomaista lukijaa hieman häiritsi joidenkin lukujen jossain määrin lehtiartikkelimainen tyyli, jossa poukkoiltiin yleisemmältä tasolta Tenkasen omiin muistoihin eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista tai tutkijahaastatteluihin. Ehkä tämän sinänsä arvokkaan ja antoisan henkilökohtaisen panoksen olisi voinut toimittaa teoksen kokonaisuuteen vähän jouhevammin? Mutta tämä on silkkaa nipotusta pääosin hyvinkin antoisasta lukukokemuksesta – joka kannattaa lukea mahdollisimman pian: pimeän aineen tutkimus on sen verran aktiivinen ala, että kaikenlaista uutta voi ilmetä hyvinkin taajaan.

Halleyn komennossa

·

Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) oli toinen kahdesta suosikistani vuodentakaisessa Finlandia-kisassa (siis kahdesta niistä viidestä F-ehdokista joita en itse kirjoittanut). Osittain tämä johtui toki siitä että kirjan aiheet – tähtitieteen ja merenkulun historia – ovat olleet itsellenikin merkittäviä kiinnostuksen kohteita. Taivaanpallon jatko-osa Merenpeitto (Otava 2019) kuuluikin näitä pohjilta ”ensi tilassa” -luettaviin.

Taivaanpallo kertoi köyhän sainthelenalaisen yksinhuoltajaäidin pojan, ”Kuolleenpuun-Angusin” päätymisestä varhaisen valistuksen ajan merkittävimpiin englantilaisiin tiedemiehiin kuuluneen Edmond Halleyn (1656–1742) apulaiseksi ensin Saint Helenan saarella ja sitten, Halleyn yllätykseksi, Lontoossa, jonne Angus matkustaa jäniksenä Intian kauppakomppanian laivalla kuvitellessaan, että Halley on hänet sinne kutsunut. Merenpeitto jatkaa Angusin tarinaa. Hän on osa Halleyn taloutta, mutta ei perheenjäsenenä eikä oikeastaan palvelijanakaan, koska hänelle ei makseta palkkaa, vain elatus ja joskus pientä taskurahaa. Hänellä alkaa olla säätyläisen sivistys, mutta alhaissyntyisenä ei säätyläisen asemaa. Lisäksi herra Halleylla ei tunnu olevan juurikaan tunnontuskia ottaa Angusin havaintoja ja keksintöjä omiin nimiinsä. Aikuistuvan pojan vähittäinen turhautuminen epäselvään tilanteeseen vailla kunnollisia tulevaisuudennäkymiä saa (osaltaan) hänet sortumaan hetken mielijohteesta isoon erheeseen, jolla on vakavia fyysisiä(kin) seurauksia. Tämäkin saa lukijan miettimään: ”Tämä tarina ei muuten pääty hyvin.”

Siinä missä Angus oli Taivaanpallossa Halleyn apulainen nimenomaan tähtitieteen tutkimuksessa, Merenpeitossa – kuten nimestä voi arvata – ollaan enemmän tekemisissä veden kanssa. Aikansa luonnonfilosofien tapaan Edmond Halley teki monipuolista ja monialaista tutkimusta, ja navigoinnin osalta tähtitiede ja merenkulku tietenkin lomittuivat keskeisiltä osiltaan yhteen. Merkittävässä osassa kakkososassa ovat Halleyn kehittelemät sukelluskellot – sekä Paramour-aluksella tehdyt Atlantin laajuiset tutkimusmatkat.

Ensimmäistä osaa lukiessa kesti jokusen luvun ennen kuin Jalosen omintakeinen kirjoitustyyli alkoi tuntua luontevalta luettavalta: se sinänsä toimii oikein hyvin kuvaamaan kouluja käymättömän mutta Halleylta ja pastori Burchilta runsasta yksityisopetusta saaneen Angusin kasvua. Tähtitieteen ja merenkulun historian tuntemus epäilemättä auttavat saamaan romaaneista enemmän irti. Toisaalta ne saavat kiinnittämään huomiota tekstin (sinänsä vähäpätöisiin ja merkityksettömiin) detaljeihin, jotka ainakin ensi lukemalta vaikuttavat virheiltä tai epätarkkuuksilta: sitrushedelmien käyttö laivamatkoilla keripukin torjumiseen tuntuu puoli vuosisataa liaan aikaiselta (joskaan kirjat eivät missään nimessä väitä että tämä olisi ollut yleinen käytäntö jo 1600-luvun loppupuolella) ja jossakin kohtaa Jalonen kirjoittaa laivasta nimeltä Pink Paramour, kun kyseessä on pinkki-runkotyypin alus nimeltä Paramour.

(Asia erikseen on, että ainakin 1700- ja 1800-luvuilla sana laiva – ship – tarkoitti kookasta, vähintään kolmimastoista täystakiloitua purjealusta, ei vesillä kulkevaa alusta yleensä. En ole lainkaan varma, laskettiinko 1600-luvun pinkit omana aikoinaan ”laivoiksi”.)

Epäoleellisista nipotuksista huolimatta Taivaanpallon ja Merenpeiton muodostama romaanikokonaisuus on ollut nautinnollista, joskin verkkaista luettavaa. Se saa kiinnostumaan Edmond Halleyn vaikuttavasta elämäntyöstä ja tarjoaa siinä sivussa historiallista sosiaalista realismia. Toisin kuin joissakin vaiheissa kakkososaa kuvittelin, tarinan ei välttämättä tarvitsisi päättyä siihen mihin se Merenpeiton lopussa päättyy, mutta en tosiaan tiedä onko Jalosella aikeita jatkaa kertomusta enää edemmäksi.

Pieni askel

·

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.

Tulosta työstä

·

Postissa odotti pitkästä aikaa paketillinen kirjoja. Viime kesänä Into-kustantamolle suomentamani Tim Peaken Kysy astronautilta – kaikki avaruudessa elämisestä (Ask an Astronaut) on ilmestynyt.

Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.

Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.

Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.

Kulmakunnan suurin hiekkalaatikko

·

Ridley Scottin uutta elokuvaa Yksin Marsissa on kehuttu, ja harvinaista kyllä myös siksi, että se on tieteiselokuvaksi poikkeuksellisen tarkka tieteellisistä yksityiskohdista – ja koska isoon kysymykseen miksi? vastataan elokuvassa toistuvasti koska tiede.

Sitä varten me tällä planeetalla olemme. Me olemme maailmankaikkeuden yritys ymmärtää itseään. No, okei, se on yksi syistä, jos syitä ylipäänsä on olemassa. Agnostikkona en tietenkään voi olla asiasta varma.

Yksin Marsissa on poikkeuksellinen elokuva myös siksi, että siinä ei ole pahiksia, ja siksi että – no, en kerrokaan. Se selviää teille elokuvan loppuun mennessä. Kuten S. huomautti, elokuvassa on myös suorastaan nostalgisen seiskyt-kahdeksankytlukuisen hellämielistä kansainvälistä ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa: NASAn henkilöstö on riemunkirjava kokoelma etnisiä taustoja, uskontoja ja kulttuureja, minkä lisäksi tehdään suhteellisen pyyteetöntä kansainvälistä yhteistyötä (kirjaversion mukaan ilmeisesti kyllä jossain määrin pyyteellisesti). Elokuvassa on runsaasti naisia merkittävissä asiantuntijarooleissa, mutta ainakaan meidän muistikuviemme mukaan se ei silti läpäise Bechdelin testiä. Siitä miinus. Toinen miinus elokuvan finaalista, joka on jotenkin niin… no, Hollywoodia. No, ihan viimeinen kuva luentosalissa on hieno, aivan kuten Bad Astronomyn Phil Plait totesi.

Mutta muuten: komea elokuva, etenkin visuaalisesti. Kävimme katsomassa kolmiulotteisversion koska joku oli sitä suositellut, ja kyllähän tuo käytti hyvin syvyysvaikutelmaa ainakin joissakin kohtauksissa. Ridley Scott osoitti jo Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvassa muinoin osaavansa kertoa loistavasti asioita kuvan rakenteella (mistä syystä ko. elokuva ei toimi televisiosta kovinkaan hyvin) ja taito on tallella. Suosittelen leffan katsomista teatterissa: leveä ja lavea valkokangas voimistaa tilan, tyhjyyden ja autiuden vaikutelmaa. Vähäisten 3D-kokemuksieni perusteella olen sitä mieltä että kolmiulotteisuus asettaa myös leikkaukselle ja kohtausten rytmitykselle erilaisia vaatimuksia kuin kaksiulotteinen kuva, ja siinä suhteessa Scottin työryhmä on tehnyt hyvää jälkeä.

Avaruuden saaret ovatkin pesusieniverkosto

·

Yritin aktiivisesti välttää kovin monien kirjaostosten tekemistä Turun kirjamessuilla – hyllytilaa, lukuaikaa ja rahaa on rajallisesti – mutta jotakin sentään ehti tarttua hihaan.

Heikki Ojan tuoretta Galaksit-teosta (Ursa 2015) olin jo tovin katsellutkin, ja Ursan jäsenyyden tuoma alennus auttoi ostopäätöksen tekemisessä.

Olen ainakin puolella silmällä seurannut tähtitieteen tapahtumia ja löytöjä 1970-luvun puolivälistä alkaen, ja oikeastaan vasta näin jälkikäteen tulee tajunneeksi, miten valtava myllerrys alalla on näinä vuosikymmeninä tapahtunut – osin pikku hiljaa, suuremman julkisuuden hämärissä nurkissa. Galakseja koskeva tutkimus on siitä oiva esimerkki. Kun aloin lueskelemaan Tähdet ja avaruus-, Astronomy- ja Sky and Telescope -lehtiä ynnä Gunnar Larsson-Leanderin pahamaineista Johdatus tähtitieteeseen -kirjaa,* käsitys galakseista oli aikamoisen staattinen ja pysähtynyt: galaksit olivat avaruuden saaria, valtavan kaukana toisistaan, vailla sen suurempia mahdollisuuksia vuorovaikuttaa toisiinsa, elämässä omaa elämäänsä omia aikojaan. Toki maailmankaikkeuden oli tiedetty jo hyvän aikaa laajentuneen pienestä alusta nykyisiin valtavin mittoihinsa, mutta tämä laajeneminenkin oli ilmeisesti hidastumassa. Olihan tässä ajattelussa ongelmiakin: tiedettiin esimerkiksi Linnunradan ja sen naapurigalaksien tähtien liikkeitä mittaamalla, että galakseilla täytyi olla huomattavan paljon enemmän massaa kuin se mitä syntyi ynnäämällä yhteen kaikkien tähtien ja muun havaittavissa olevan romppeen massa. Mutta yleisesti ottaen syntyi vaikutelma suhteellisen hyvin ymmärretyistä kohteista, joiden suhteen tarvittiin vain pientä hienosäätöä ja lisähavaintoja että kaikki olisi hanskassa.

Osittain kysymys oli yleistajuisemman tieteellisen kirjallisuuden luomasta vahingollisesta illuusiosta. Siihen aikaan suurelle yleisölle ei erityisen mielellään kerrottu, että tässä teoriassa on isoja aukkoja, tuon syistä ei ole harmainta aavistustakaan tai että on paikkoja, aikoja ja tilanteita, joissa mikään tuntemamme fysikaalinen malli ei kertakaikkiaan toimi. Tässä suhteessa on edistytty melkoisesti: Heikki Oja – joka kirjoitti tähtitieteen yleistajuisia kirjoja jo 1970-luvulla – myöntää Galakseissa moneen kertaan, että aika monessa kohtaa on perustellusti syytä olla oikeasti ymmällään. Tässä suhteessa tietokirjallisuuden asenne on muuttunut tieteellisemmäksi.

Hyvin paljon asioita on tietysti saatu selvillekin. Meillä saattaa olla jonkinlainen aavistus siitä, mitä galaksien ylimääräinen massa saattaisi olla, vaikka tästä pimeästä aineesta ei oikein ole onnistuttukaan tekemään kuin epäsuoria havaintoja. Galaksit tai galaksijoukot eivät ole enää mitään saarimaailmankaikkeuksia, vaan solmukohtia koko maailmankaikkeuden kokoisessa valtavassa, pesusienimäisessä ainerihmastossa, jossa ne vuorovaikuttavat toistensa kanssa välillä varsin vauhdikkaastikin – galaktisessa mittakaavassa, siis. Aika moni galaksi on päätynyt nykymuotoonsa useamman galaksin yhdistyessä toisiinsa tai nielaistessa toisiaan: oma Linnunratammekin ”sulattelee” kaiken aikaa erinäisten kääpiögalaksien riekaleita, ja tulee sitä paitsi törmäämään muutaman miljardin vuoden päästä lähimpään isoon naapuriimme Andromedan galaksiin. Eikä maailmankaikkeuden laajeneminen ole suinkaan hidastumassa, vaan kiihtymässä.

Osin vauhdikkaat edistysaskeleet ovat uusien ja parempien havaintomenetelmien ansiota: avaruustekniikan kehittymisen ansiosta kaukoputkia ja muuta havaintolaitteistoa on saatu nostettua kauas ilmakehän aiheuttaman tehosuodatuksen yläpuolelle, joten ympäristöä pystytään nykyään tarkkailemaan monilla sellaisilla taajuusalueilla jotka eivät maanpinnalle asti pääse: 70-luvulla oltiin käytännössä näkyvän valon ja radiotähtitieteen varassa, nyt havaintoja pystytään tekemään myös gamma-, röntgen-, ultravioletti- ja infrapunataajuuksilla. Automatiikka on puolestaan auttanut valtavien tietomäärien käsittelyssä. Ehkä myöskin lapsellinen ”kaikki keskeiset asiat tiedetään jo” -asenne on rapissut, tai ainakaan sellaista ei kehdata (edes) suuren yleisön edessä esittää. Onneksi, sillä tieteessä on oleellista ja kiehtovaa juuri se, että ei tiedetä läheskään kaikkea. Että ollaan vasta aloittelijoita, uteliaita ja kärkkäitä.

Ojankin kirja epäilemättä vanhenee parissakymmenessä vuodessa vähän koomiseksi kuriositeetiksi – sitten tiedämme taas paremmin. Mutta vielä muutaman vuoden ajan se on hyvin esitetty summaus siitä mitä galakseista tiedetään tällä hetkellä. Komea kuvitus ja onnistunut taitto tekevät siitä sitä paitsi miellyttävän katselukirjan. Osa kuvista olisi toiminut tosin paremmin, jos kirja olisi taitettu isompaan sivukokoon.

Oikeastaan ainoa, mikä minua hieman tökki kirjassa on mittayksikkö. Tähtitieteessä käytetään hyvin runsaasti pituuden mittayksikkönä parsekia siinä missä yleistajuisessa kirjallisuudessa puhutaan kernaammin valovuosista. Molemmat ovat tavallaan täysin naurettavia yksikköjä sikäli, että ne liittyvät hyvin vahvasti erään pikkuriikkisen planeetan rataan erään vähän keskikokoista isomman tähden ympärillä – ne ovat perin nurkkakuntaisia yksiköitä verrattuna jopa kilometriin. Valovuosi on kuitenkin, tavallaan, vähän luontevampi ja järkeenkäyvämpi pituuden mittayksikkö: se liittyy erääseen oleelliseen luonnonvakioon ja toisaalta muuhun yksikköjärjestelmään paljon luontevammin kuin parsek. Oja käyttää paljon parsekia ja myönnän joutuneeni monessa kohtaa miettimään että ”siis niinku valovuosina kolme pilkku jotain kertaa tuo luku”. Toisaalta mustetta ja paperia säästyy kun kirjoitetaan ”kiloparsekeista” tai ”megaparsekeista” eikä ”tuhansista valovuosista” tai ”miljoonista valovuosista”.

___
* Gaudeamus-kustantamon vuonna 1974 julkaiseman yliopistollisen oppikirjan pahamaineisuuteen oli paljolti syynä kirjan ala-arvoinen suomennos, jonka tehnyt vanhan polven professorinplanttu halusi jääräpäisesti pitäytyä ennen sotia oppimassaan sanastossa ja puhui siten esimerkiksi ”tähtimodelleista” ja ”efektiivisistä temperatuureista”, koska sellaiset sanat kuin ”malli” ja ”lämpötila” olivat hänen mielestään pelkkää turhanaikaista muotihapatusta.

Mikro- ja makro-

·

Olen nykyään surkean huono katsomaan televisiota. Seuraan muutamaa sarjaa silloin kun niitä tulee, niitäkin kovin usein hyvän aikaa alkuperäisen lähetyksen jälkeen tallenteelta. Ennen marraskuista Anttolan-reissua arvelin kuitenkin, että kiinnostava televisiosarja voisi olla mukavaa seurattavaa yksinäisinä hotelli-iltoina, joten hommasin sellaisen mukaan. Sen verran huono televisionkatsoja olin sielläkin, että Cosmos – a Spacetime Odysseyn viimeinen jakso tuli katsottua vasta äsken.

Kyseessä on itse asiassa uusintaversio amerikkalaisen astrofyysikon ja kirjailijan Carl Saganin vuonna 1980 juontamasta Cosmos – a Personal Voyage -sarjasta. Mukana on tälläkin kertaa alkuperäisen sarjan tuottaja (ja Saganin leski) Ann Dryuan. Juontajan vaativan tehtävän täyttää luultavasti paras kuviteltavissa oleva henkilö: astrofyysikko, tieteen popularisoija ja Carl Saganin (eräänlainen) oppilas Neil deGrasse Tyson.

Sarjan alkuperäinen lähettäjäkanava on epäilemättä herättänyt hämmennystä ja huvittuneisuutta monissa muissakin kuin minussa. Amerikkalaista Foxia ei todellakaan tunneta minään tieteen tai tieteen popularisoimisen arvostuksen temppelinä, päinvastoin: kyseessä on äärikonservatiivinen, uskonnollista oikeistoa nuoleskeleva kanavarypäs, joka on antanut estottomasti ohjelma-aikaa mm. ilmastonmuutosdenialistien höpinöille. Nyt kanavarypäs on kuitenkin satsannut ohjelmaan, joka varoittelee vakavasti (muun muassa) tieteenvastaisuuden tuhoisuudesta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vahingosta. Samainen Fox on monta kertaa kompuroinut surkuhupaisaan ”emme ole rasisteja, mutta…” -rasismiin, joten lisähuvittuneisuutta voi herättää, että sarjan keulakuvana on tyyppi, joka amerikkalaisen, jotakuinkin perverssin ihmistenluokittelujärjestelmän mukaan on ”musta”.

En muista nähneeni alkuperäistä Cosmosia enkä ole varma, onko sitä Suomessa lähetettykään: jos on, se on lähetetty luultavasti sen jälkeen kun vuonna 1982 muutin pois kotoa ja kieltäydyin ottamasta mukaani tarjottua televisiota.* Uusi Cosmos seurailee pitkälti alkuperäissarjan henkeä, mutta päivittää tieteen ja toteutustekniikan nykyhetkeen. Alkuperäissarjasta on lainattu myös ajassa ja paikassa liikkuva matkaväline, mielikuvitusalus, joka kiidättää Tysonia ja katsojaa galaksista toiseen, vieraille planeetoille, mustan aukon tapahtumahorisontin taa, vesipisaran sisään ja dna-molekyylin kierteiden lomaan. Samoin alkuperäisestä sarjasta on peräisin ajatus esittää maailmankaikkeuden historia alkuräjähdyksestä nykyhetkeen vuoden mittaisena kalenterina. Alkuperäissarjan näyteltyjä historiallisia jaksoja on korvattu kohtuullisen onnistuneilla animaatiojaksoilla.

Visuaalisesti toteutus on kiistämättömän komea, elokuvatasoista CGI-ilotulitusta, ja äänimaisemaankin on satsattu.† Käsikirjoitus on varsin oivaltava, yhteyksiä mikro- ja makrokosmoksen sekä eri tieteenalojen välille vedellään mainion lavealla siveltimellä. Etenkin sarjan päätösjaksossa julistetaan myös erittäin kiitettävästi ”tieteessä parasta on se, että kaikkeen ei ole vastauksia tai selityksiä” -asennetta – juuri sitä syytä, miksi tieteet ovat niin lumoava ala. Cosmos tuo ihailtavalla tavalla esille myös tavanomaisimpien ”huippuyksilöiden” sijaan niitä (ainakin ns. suurelle yleisölle) vähän tuntemattomampia tutkijoita, jotka ovat tehneet korvaamattoman arvokasta tausta-, pohja- ja analysointityötä toisten varjossa: esimerkiksi naistutkijoita ja islamilaisen tieteen loiston päiviä esitellään asianmukaisen arvostavassa hengessä.

Hieno sarja, siis, ja ainakin minun mielestäni dvd-pakettina ostamisen arvoinen. Tämän katsoo kyllä mielellään toistamiseenkin. Sarjan suomennoskin tuntuisi olevan kohtuullisen laadukasta työtä, tosin viimeisessä jaksossa sattui silmään jokunen kiusallinen kämmäys.

___
* Hommasin moisen vekottimen vasta kymmenen vuotta myöhemmin nähdäkseni kiinalaisen Viimeinen keisari -televisiosarjan, joka lähetettiin muutamia vuosia Bertoluccin komean elokuvan jälkeen. Molemmat pitäisi oikeastaan hankkia käsiinsä ja katsoa uudelleen… joskus.
† Aina voi tietysti nillittää supernovaräjähdysten ja muiden kosmisten tapahtumien äänistä – eihän ääni kuulu avaruudessa eikä supernova kuulosta pomminräjähdykseltä Maan pinnalla.

Pimeän sisällä

·

Pari viikkoa sitten, kirkkaana iltana, ruuvasimme naapurin Juhan kanssa kamerani Juhan kaukoputken seurantakoneistolla varustettuun jalustaan ja otimme muutamia kuvia.

Tässä kuvassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Keskellä oleva kirkas tähti on Kotkan tähdistön kirkkain tähti,  α Aquilae eli Altair. Sen ja oikean ylänurkan välissä näkyy (tässä kuvassa) hieman punertava, kirkkaahko tähti, γ Aquilae eli Tarazed. Kuvan vasemman alakulman lähellä taas on β Aquilae eli – yllätys yllätys – Alshain. Tämä tähtikolmikko erottuu kirkkaina syysiltoina oikein hyvin jopa kaupunkien valosaasteen keskellä suunnilleen etelälounaassa.

Alshain on kaksois- tai mahdollisesti jopa kolmoistähti, mutta tarvitaan aika paljon järeämpää kuvauskalustoa näyttämään muuta kuin vain järjestelmän kaikkein kirkkain komponentti. Pienempi komponentti Alshain B – se, jonka nimesin Alshainissa ”Pikkuauringoksi” – on niin sanottu punainen kääpiö, eli hyvin himmeä ja (tähdeksi) viileä kohde. Suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä on punaisia kääpiöitä. Meidän Aurinkoamme lähin toinen tähti Proxima Centauri kuuluu sekin joukkoon, ja sekin on niin himmeä ettei sitä näe täältä vähän päälle neljän valovuoden päästä paljain silmin.

Tähtikuvaamisen yrittäminen on oiva oppitunti siitä, miten pimeää ja tyhjää maailmankaikkeudessa on. Tähdet ovat kirkkaita jos niitä pääsee näkemään läheltä – kuten me katselemme meidän Aurinkoamme – mutta suurin osa tähdistä katoaa oitis näkymättömiin heti jos ollaan vähän kauempana. Kuvan keskellä oleva Altair on kahdenneksitoista kirkkain taivaalla näkyvä tähti, ja sekin vain siksi että se on tässä aivan lähinaapurustossa, reilun 16 valovuoden päässä.

Muut tähtitaivaalla näkyvät – tai ”näkyvät” – kohteet ovat vielä himmeämpiä.

Tässä kuvassa alaoikealla näkyvä kirkas tähti on α Cygni eli Deneb, isokokoisen ristin muotoisen Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, hieman Altairia himmeämpi. Maasta katsottuna, siis. Todellisuudessa se on mielettömän suuri ja järjettömän kirkas tähti yli kolmentuhannen valovuoden päässä – yksi kaukaisimpia paljain silmin näkyviä tähtiä. Kuvan keskivaiheilla näkyvä epämääräisen punertava sumumuodostelma, niinsanottu Pohjois-Amerikka-sumu, on puolet lähempänä. Tähän kuvakenttään mahtuisi useampikin täysikuu, joten sumu näkyy melkoisen isolla alueella taivasta. Näkyisi jos näkyisi: saadaksemme sumua näkymään edes tämän verran otimme Juhan kanssa monta minuutin valotusta, jotka äsken yhdistin yhdeksi kuvaksi ns. pinoamisohjelmalla.

Hubblen ja muiden kaukoputkien kuvissa tähtienväliset kaasusumut näkyvät loisteliaan kirkkaina, mutta ihmissilmällä katsottuna – oli ihmissilmä sitten Maan pinnalla tai avaruudessa, avaruuspuvun silmikon takana – niitä on jotakuinkin mahdotonta erottaa, vaikka sumut levittäytyvät suurelle alueelle taivasta. Babylon 5:n kaltaisissa tieteissarjoissa ja elokuvissa käytetään avaruusalusten taustalla Hubble-kuvia ja saadaan aikaiseksi illuusio, että muualla avaruudessa olisi paljon värikkäämpää, jännittävämpää ja kauniimpaa kuin täällä meidän syrjäkulmillamme.

Mutta jos yhdistetään miljoonia tähtiä ja miljoonia kaasusumuja, saadaan taatusti aikaan jotakin todella kirkasta ja näyttävää, eikö?

Eikö?

No, taivaan halki kaartuva Linnunradan vyö näyttää pimeässä paikassa hyvänä iltana katseltuna tosi näyttävältä. Mutta ei se erityisen kirkas ole. Entäs sitten lähin iso naapurigalaksimme, M31 eli Andromedan galaksi?

Astrofyysikko Phil Plait linkitti taannoin mainioon Bad Astronomy -blogiinsa Travis Rectorin henkeäsalpaavan panoraamakuvan parin miljoonan valovuoden päässä olevasta lähinaapuristamme. Kuva-alan koko olisi oikealle taivaalle levitettynä noin seitsemisen täysikuun leveyttä. Eikös näytäkin komealta, kun käyt katselemassa sitä pihalta iltasella?

Ei muuten näytä. Minä kuvittelen nähneeni Andromedan galaksin paljain silmin (no, silmälasit päässä) pari kertaa teini-ikäisenä, mutta ongelma on siinä, että tiesin jo silloin oikein hyvin, miltä sen pitäisi näyttää: olemattoman pieneltä – Kuuta paljon pienemmältä – juuri ja juuri havaittavissa olevalta soikealta sumuläikältä. Paljain silmin näkyy nimittäin vain aivan kirkkain osa galaksin keskustasta, ja sekin vain hyvin juuri ja juuri, hyvällä onnella. Suurin osa niistä miljoonistä tähdistä on liian harvassa ja liian himmeitä näkyäkseen edes yhteisvoimin.

Me elämme perin pimeässä maailmassa.