Kategoria: tieteet

Tieteellisesti timmimmäksi

· 2 kommenttia ·

Piti kirjoittelemani jonkinlaista yhteenvetoa kirjallistaiteellisesta vuodestani 2011, mutta enpä sitten saanut aikaiseksi. No, tuli suomennettua pari kerrassaan mainiota romaania ja kirjoitettua yksi romaani, jonka mainious ratkennee joskus ensi vuoden puolella. Kehitteille pääsi muutamakin idea, jotka kantanevat ideaa lähivuosina. Ehkä. Siinä se.

Mutta koska elämme rasvaisen ruoan, tavallista voimakkaamman sohvagravitaation ja runsaan suklaan päiviä, voisin vaikka tiivistää New Scientistin mainion joulunumero-lukupaketin juttua siitä, miten painoa voi pudottaa tieteellisesti pätevin keinoin. Linkit asiaankuuluviin tieteellisiin artikkeleihin löytyvät alkuperäisestä jutusta.

Rokotukset kuntoon. Jotkut infektiot ja mikrobit lihottavat, muiden aiheuttamiensa harmien lisäksi.

Ota rennosti. Stressaaminen lihottaa mm. herättämällä hinkua kaloripitoiseen ruokaan.

Viilennä. Keho polttaa sitä vähemmän energiaa, mitä lämpimämmässä ympäristössä olet. Noin 18 °C voisi olla sopiva.

Mieluummin proteiinia kuin hiilihydraatteja. Hysteeristen iltalehtitoimittajien harhaisista paniikkijutuista huolimatta karppaamisessa on sittenkin järkeä. Eikä karppaaminen todellakaan tarkoita sitä että pitäisi syödä pelkkää kuollutta eläintä, tai välttämättä eläintä lainkaan.

Vältä muoviin pakattua ruokaa. Paitsi että muovi pilaa ruoan ulkonäön ja rakenteen, joistakin muoveista saattaa lisäksi liueta etenkin rasvaisiin ruokiin sellaisia hauskoja pikku kemikaaleja kuin ftalaatit tai bisfenoli A, jotka sotkevat (muun muassa) aineenvaihduntaa.

Vähennä valaistusta. Vuorokausirytmin sotkeminen keinovalolla – etenkin sinertävällä keinovalolla, jota tulee runsaasti television ja tietokoneen ruuduista sekä joistakin led-lampuista – sotkee sekin aineenvaihduntaa.

Muuta muualle kantakaupungista. Paitsi että kaupunkioloissa ympärillä on öisinkin aivan liikaa keinovaloa, jotkin tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen että ilmansaasteilla on tekemistä nykyisen lihavuusepidemian kanssa. Lisäksi pienhiukkassaasteella näyttäisi olevan yhteyksiä kakkostyypin diabeteksen yleistymiseen.

Nuku enemmän. Unenpuute vähentää ruokahalua hillitsevän leptiinihormonin erittymistä ja lisää ruokahalua kasvattavan greliinin erittymistä.

Epäoikeudenmukaista olla elossa

·

Uudessa New Scientistissä (lokakuun 29. päivän numero tuli vaihteeksi ajallaan, eikä viikon–parin perästä) on mielenkiintoinen aukeaman juttu, jonka mukaan (erityisesti) Israelissa on viime vuosina käyty monta oikeudenkäyntiä, jossa kehitysvammainen henkilö on nostanut syytteen lääkäriä vastaan siksi, että lääkäri ei ole suositellut hänen vanhemmilleen aborttia, vaan on antanut kantajan syntyä.

Tällaisia oikeudenkäyntejä on erityisen paljon nimenomaan Israelissa monestakin syystä. Ensinnäkin maan lääketiede on varsin korkealla tasolla, ja laajat sikiötutkimukset ovat yleinen käytäntö. Monet kehityshäiriöt voidaan todeta jo varhaisessa vaiheessa, joten vanhemmilla on mahdollisuus harkita aborttia. Jos lääkäri ei huomaa tai jättää kertomatta jostakin sellaisesta ongelmasta jonka pitäisi olla havaittavissa, hänen voidaan katsoa laiminlyöneen tehtäviään. Vauraassa maassa on tietenkin myös mahdollista saada melkoisen isoja korvauksia, jotka helpottavat vamman kanssa toimeentulemista koko loppuelämän ajan.

Toinen syy on, että israelilaiset ovat tavallista alttiimpia perinnöllisille sairauksille. Vaikka maahanmuuttajien osuus väestöstä saisi perssuomalaiset kakkimaan alleen, monet tulokkaatkin ovat peräisin perin sulkeutuneista yhteisöistä, jotka eivät ole juurikaan sekoittuneet ympäröivien väestöjen kanssa. Monet perinnölliset sairaudet ilmenevät vasta silloin, jos ”viallisen” geenin saa sekä isältään että äidiltään. Lähi-Idässä on muutenkin harrastettu paljon lähisukulaisten keskeisiä avioliittoja, eikä kyse ole pelkästään konservatiivisista juutalaisyhteisöistä: perinnöllisten tautien kasautuminen riepoo yhtä lailla myös Israelin kristittyä ja beduiiniväestöä.

Joissakin konservatiivisissakin uskonnollisissa yhteisöissä on tämän vuoksi joustettu perinteistä ja sallittu sekä sikiötutkimukset että abortti, mikäli syntyvä lapsi esimerkiksi sairastaisi kystistä fibroosia. Israelin terveysviranomaiset ovat ottaneet järkevältä tuntuvan asenteen, joka ei tuomitse sisäsiittoisia avioliittoja: ”Mene kaikin mokomin naimisiin serkkusi kanssa, mutta ole perillä riskeistä.”

Sisäsiittoisuus on vanha ongelma myös Suomessa, vaikka tilanne ei olekaan koskaan päässyt niin vakavaksi kuin Israelissa: olemme peräisin kahdesta pienestä populaatiosta Pähkinäsaaren rauhan rajan kahdelta puolelta, ja myös meillä on suosittu avioliittoja mieluummin oman kylän väen kuin vieraiden kanssa. Monien harvinaisten perinnöllisten sairauksien maailmankartalla näkyy iso kasauma jossakin Pohjanmaan kunnassa ja muutama tapaus Pohjois-Amerikassa tai Australiassa: niillä seuduilla, joihin sisäsiittoiset suomalaiset ovat asettuneet ja pariutuneet kotiseudun tyttöjen ja poikien kanssa.

Sikiöseulontojen sopii siis yleistyä. Tämä maailma ei kaipaa lisää väkeä, mutta syntyvistä soisi suuremman osuuden olevan ihmisiä, jotka voivat olla vilpittömästi onnellisia siitä että ovat syntyneet, ja tietävät olevansa toivottuja.

Eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu…

·

… tai, jos tarkkoja ollaan, eilen pihamme hopeapoppelista karsittiin pari hankalaan suuntaan kasvanutta haaraa. Sain haarojen suorista, oksattomista osuuksista talteen hyvänmittaiset pätkät, jotka vähän lankummannäköisiksi sahattuina viettävät pari seuraavaa vuotta ullakolla kuivumassa. Sitten niistä voi ehkä rakentaa soittimen, tai ainakin soittimen osia. Mandoliinia ei minulla tosiaan vielä olekaan.

Päivän Helsingin Sanomat kertoo tiedesivullaan toksoplasmoosista samanlaisia asioita mitä minä taannoin pohdiskelin. Ainakaan vielä juttua ei löydy lehden nettiversion ilmaisosasta, ehkä myöhemmin.

Itse muokkaan parhaillaan Muurahaispuusta parempaa romaania. Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat sanansa sanoneet: tekstistä ja tarinasta on pääosin tykätty, mutta tarinassa on monta asiaa, jotka ovat pistäneet silmään. Muutama ristiriitaisuus. Jaarittelua siellä täällä. Turhan epäselviksi jääviä asioita. Kummallisia, tyyliin ja henkilöiden luonteisiin sopimattomia sanavalintoja. Niin, ja tietysti kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka minun silmäni ja automaattioikolukija ovat missanneet. Oikeastaan kaikki lukijani katsovat tarinaa perin erilaiselta kantilta ja kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin. Siksi niitä lukijoita kannattaa olla monta. Kyse ei ole siitä, että minä karsisin tekstistä kaiken sen, mistä joku ei tykkää, ja jättäisin jäljelle ns. pienimmän yhteisen nimittäjän. Niin minä en tee. Vaikka olenkin joskus puolivitsinä väittänyt Muurahaispuun olevan ”huoraamiskirja” – koska se on ensimmäinen romaanini, joka ei ole scifiä, vaikka siitä ei mitään mainstream-(näennäis)realismia tullutkaan – se on silti minun tekstiäni ja minun näköistäni tekstiä ja pysyykin sellaisena. Toisenlainen näkökulma auttaa hahmottamaan, miten lukijan ajatus saataisiin pysymään (minun mielestäni) oleellisessa ja olemaan takertumatta epäoleelliseen.

Tauko tekstin katselemisessa on auttanut sekin. Nyt tarinaa ja sen säikeitä näkee ainakin vähän eri tavalla itsekin.

Viikonlopun kirjamessut sujuivat tällä kertaa perin leppoisasti. Kiertelin hallissa ehkä vähemmän kuin aikaisemmin, mutta onnistuin silti näkemään melkoisen liudan tuttuja ja muita mukavia ihmisiä. Sekä sf-seurojen että Kääntäjäliiton osastolla käytiin kiinnostavia keskusteluja. Muutama ideanpoikanenkin juolahti mieleen jutellessani kirjoittamisestani ja suomentamisestani.  (Tämä on yksi syy siihen, että juttelen ihan mielelläni keskeneräisistäkin kirjoitushankkeistani, vaikka vältänkin visusti juonen tai muun sellaisen paljastamista: asiasta puhuminen sopivassa seurassa saattaa tuottaa ideoita.) Aika näyttää, kasvaako niistä siemenistä puu.

Ehkä minussa on toinen

· Yksi kommentti ·

Joskus nuorna wannabe-kirjailijana kehittelin ideaa tieteistarinasta, jossa ihmiset muuttuvat – pyytämättä ja yllättäen – vaippaeläimiksi.

(kuva: Wikipedia)Tämä nerokas idea perustui puolihuolimattomasti luettuun tietoon siitä, että vaippaeläimet viettävät nuoruutensa vapaasti uivina toukkina, joilla on alkeellinen selkäjänne ja sen toisessa päässä jotakin, jota voi (ainakin hyvällä tahdolla) pitää aivoina. Aikanaan toukka asettuu aloilleen merenpohjaan, hukkaa aivonsa ja selkäjänteensä ja viettää lopun ikäänsä merituppena tai sen sukulaisena suodattaen itselleen vedestä syötävää.

Kuvittelin, että toukkavaiheen selkäjänteisyys merkitsisi, että vaippaeläimet ovat esi-isiämme, lähellä sitä evoluutiopuun haaraa, jossa selkäjänteiset ovat eronneet muista pääjaksoista. Kuvittelin edelleen, että jossakin vaiheessa evoluutiota toukat ovat lakanneet aikuistumasta ja ruvenneet lisääntymään jo toukkina: olisi jotenkin kuvaavaa tälle ihmiskunnallemme, että olisimme pelkkiä kakaroita, jotka eivät koskaan aikuistu. Kuvittelin tekeväni tarinan, jossa jokin – vaikkapa jokin kemikaali tai ympäristömyrkky – laukaisisi sittenkin tämän miljoonia vuosia uinuneen aikuisvaiheen. Ihmiset lakkaisivat liikkumasta, aivot ja selkäranka katoaisivat, meistä tulisi eräänlaisia zeniläisen mielentyhjennyksen mestareita.

Tajusin kyllä, että tuskin nämä vaippaeläingeenit kauhean hyvin toimisivat, vaikka ne olisivatkin olemassa perimässämme. Sadat miljoonat vuodet olisivat tehneet niihin niin paljon mutaatioita ettei aikuisvaihe taatusti olisi elinkelpoinen edes meren pohjassa.

Ihan hauska tarinaidea, mutta siinä on paha perusvika. Vaikka vaikkaeläimet olisivatkin ”alkeellisia” selkäjänteisiä, eivät ne ole esi-isiämme eivätkä -äitejämme. Selkäjänteisiä on ollut ennen vaippaeläimiäkin, eikä ole mitenkään varmaa – tai välttämättä edes todennäköistä – että ne olisivat olleet minkään muunkaan elikon toukkavaiheita. Vaikka DNA:ssamme on melkoisesti kaikenlaista käyttämättä jäävää sälää ja tauhkaa, on erittäin epätodennäköistä, että siellä olisi vaippaeläimen aikuisvaiheen rakennusohjeita, edes viallisia rakennusohjeita. Ellei sitten vaikkapa syöpäkasvain ole tällainen epäonnistunut vaippaeläinaikuisen alku?

Sinänsä eläinten metamorfoosi tuntuu viime vuosina alkaneen kiinnostaa evoluution(kin) tutkijoita aivan uudella tavalla. Miksi eläin muuttuu elämänsä vaiheessa joksikin aivan toisenlaiseksi eläimeksi? Kiinnostusta on lisännyt tieto, että toisinaan evoluutio”puun” haarat eivät erkanekaan toisistaan ikuisiksi ajoiksi, vaan toisinaan (näennäisesti) hyvinkin etäällä olevat eliömuodot saattavat kohdata ja risteytyä. Ehkä perhonen on ollut joskus satoja miljoonia vuosia sitten loinen, joka on muuttanut täysin kunniallisen ja hyvin toimeentulevan toukkalajin pelkäksi oman lisääntymisensä apuvälineeksi? Hyönteisillä homma on sentään vielä yksinkertaista ja toukkavaiheet jotakuinkin saman näköisiä aikuisvaiheen kanssa verrattuna vaikkapa polttiaiseläimiin tai piikkinahkaisiin.

Joskus, tai oikeastaan aika usein, tieto on vähintään yhtä kiinnostavaa ja jännittävää kuin tarinat.

”– Ihan tavallista allaskasvatelihaa… Eikö niin? Eikö niin?”

·

Ei vaatinut kovinkaan terävää sf-ennustustaitoa kirjoittaa Karstaan, että avaruusaluksen miehistön aamiaisleivän päällä syömä leikkele oli lihaa, joka ei ollut koskaan ollut osa elävää eläintä. Useimmille alkaa olla selvää, ettei Maapallolla riitä kovinkaan kauaa resursseja tuhlattavaksi lehmien, sikojen ja muiden ravintoeläinten kasvattamisen kaltaiseen, järkevämpään viljelykäyttöön soveltuvaa maata haaskaavaan, holtittomia määriä kasvihuonekaasuja tuottavaan ja hitaaseen tuotantotapaan, joka kaiken lisäksi rääkkää eläimiä.

Sitä en osannut kyllä ennustaa, että ensimmäinen eläimetön liha saatetaan pistää poskeen jo joskus ensi vuoden tietämissä. Näin väittää ainakin taannoinen New Scientist. Mm. eläinoikeusjärjestö PETA:n tukema tutkimushanke on pystynyt kehittämään lihaskantasoluista ainakin jotakin suurin piirtein lihaksia muistuttavaa ainetta. Väri on kuulemma vielä väärä, sillä ns. oikean lihan punaisuus johtuu verestä, jota keinolihassa ei ole. Lihan rakenteen saamiseksi allaskasvate tarvitsee myös liikuntaa: lihassolujen on päästävä toimimaan niin kuin lihassolujen on tarkoitus toimia.

Kukaan ei ole tavaraa vielä maistanut. Eihän sitä ole vielä hyväksytty elintarvikkeeksi.

Vaikka maku – ja ravintoarvot – saataisiinkin ns. aidon oloiseksi, kestänee melko kauan ennen kuin tavara pääsee kaupan tiskiin. Tuotantomenetelmästä on kehitettävä jotakuinkin yksinkertainen ja luotettava ennen kuin hinnasta saadaan kilpailukykyinen. Sitten on vielä voitettava ennakkoluulot.

Kaiken tietomme vastaisesti pidämme nimittäin lehmän, sian tai kanan muodossa kasvatettua lihaa jotenkin ”luonnollisena”. Sitähän se ei ole: meidän syömämme lehmät, siat ja kanat ovat monen tuhannen vuoden (monilla vanhanaikaisilla tekniikoilla toteutetun) geenimanipulaation tulosta, niiden elämällä (tai kuolemalla) ei ole mitään tekemistä luonnollisuuden kanssa, eikä myöskään sillä miten niiden lihaa käsitellään eläinten kuoleman jälkeen. Ei ole ollut tuhansiin vuosiin.

(Sama pätee tietysti ravintokasveihinkin, olivat ne luomua tai eivät. Luonnonkasveja niistä ei ole mikään.)

Mutta ehkäpä tällaiseen järkevämpään tuotantotapaan päästään siirtymään kohtuullisen nopealla aikataululla ihan siksikin, että pian on pieni pakko. Lehmänä kasvaneen lihan syönnistä tulee yhtä perverssiä ja sairasta touhua kuin vaikkapa apinanaivojen tai muun bushmeatin popsimisesta. Kenties.

Machotauti

· Yksi kommentti ·

Toksoplasmoosi tunnetaan kissojen levittämänä sairautena, joka saattaa toisinaan olla haitallinen sikiöille. Monet tietävät myös, että sairautta aiheuttava Toxoplasma gondii -alkueliö muuttaa hiirten käyttäytymistä: se tekee niistä rohkeampia ja hitaammin reagoivia – toisin sanoen alttiimpia joutua kissojen ruoaksi. Alkueliön elinkierto nimittäin edellyttää kehitysvaihetta kissan suolistossa.

New Scientistin elokuun 30. päivän numero käsittelee useitakin erilaisia isäntäeliöidensä käyttäytymistä muuttavia loisia. Tunnetuimpia ovat Ophiocordyceps-suvun sienet, jotka muuttavat isäntämuurahaisensa zombiksi, joka viimeisillä voimillaan kapuaa muurahaisten suosiman paikan yläpuolella killuvan lehden alapinnalle, takertuu leuoillaan lehteen ja kuolee. Tämän jälkeen sieni kasvattaa muurahaisen ruumiista itiöemän, ja itiöt satavat sopivasti alla kulkevien muiden muurahaisten niskaan.

T. gondii ei ole yhtä hirviömäinen tapaus, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että se saattaa hyvinkin vaikuttaa myös ihmisten käyttäytymiseen. Yhteisöissä, joissa toksoplasmoosia esiintyy tavallista enemmän, ihmisillä on enemmän taipumusta dogmaattisuuteen, epäluuloisuuteen, sääntöjen rikkomiseen ja mustasukkaisuuteen. Tai, kuten kalifornialaistutkija Kevin D. Lafferty toteaa,

”On ehkä turhan kärjistävää väittää, että toksoplasmoosi tekee miehistä machompia, mutta kyllä se ehdottomasti liittyy neuroottiseen käyttäytymiseen, joka puolestaan liittyy vahvasti eriytyneisiin sukupuolirooleihin.”

Machoudesta on ollut T. gondiille hyötyä ainakin ennen vanhaan, ei niinkään sukupuoliroolien vahvistamisen vuoksi, vaan ennen kaikkea hidastuneen reaktionopeuden ja vähentyneen valppauden vuoksi: tällainen yksilö, varsinkin metsästäjä, on paljon alttiimpi joutumaan petojen saaliiksi, joten alkueläimet pääsevät helpommin elinkiertonsa kannalta välttämättömään kissaeläimen suolistoon. Ihmisyhteisöjen kannalta tämä on tietysti saattanut olla hyväksikin: aggressiiviset ihmiset ovat kokeneet eräänlaista luonnollista poistumaa. (Myöhemmin, metsästyksen merkityksen vähetessä, on tarvittu sodankäyntiä tällaisen jälkiaborttimenetelmän käyttämiseen.)

Nykyään  T. gondii -infektion kantajat ovat tietysti ”tervettä” väestöä alttiimpia joutumaan esimerkiks liikenneonnettomuuksiin, jolloin vahinkoa saattaa tulla muillekin, eikä alkueläimen elämänkierto välttämättä toteudu ”suunnitellulla” tavalla. Niin, olenhan minäkin ollut kissojen kanssa sen verran tekemisissä, että saatan hyvinkin olla T. gondii -kantaja. Onneksi en kovin usein autoile.

Tursaan puutarhassa

· 2 kommenttia ·

Mustekalojen, etenkin tursaiden älykkyydestä on tiedetty jo pitkään. Parin viikon takainen New Scientistin artikkeli (olen vähän myöhässä lukemisteni suhteen) löi lisää löylyä kiukaalle: ainakin joidenkin tutkimusten perusteella mustekaloilla saattaisi olla alkeellinen tietoisuus, ne ovat oppivaisia ja kykenevät oppimaan myös seuraamalla lajitovereidensa toimia. Kuten ihmiset ja vain pari muuta lähisukulaisselkärankaistamme. Joissakin suhteissa (joitakin) mustekaloja on pidetty jopa älykkäämpinä kuin kaikkein lähimpiä (eläviä) sukulaisiamme simpansseja ja bonoboja. Parhaillaan yritetään keksiä keinoja tutkia, olisiko niillä jopa samantapaisia ”peilineuroneja” kuin ihmisillä.

Homma ei ole lainkaan niin helppoa kuin lähisukulaistemme – vaikkapa hiirien – kohdalla. Mustekalojen äly, sikäli kuin sitä on, on todellakin vierasta älyä jotakuinkin kaikissa niissä merkityksissä, mitä englanninkielen hauskalle pikkusanalle alien voidaan kuvitella. Ei yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole osaa aivoista hajasijoitettuna raajoihin, eikä yhdenkään nisäkkään tai linnun ruoansulatuskanava kulje aivojen läpi.

Eihän yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole kahdeksaa (tai kymmentä) tavattoman herkkää ja taitavaa raajaa.

Äly on vain yksi niistä syistä, miksi mustekalat ovat aina kiehtoneet minua. Tuota artikkelia lukiessani tulin tosin, kiusallisesti, tajunneeksi että kaikki jo nytkin suhteellisen hyvin varmistettu tieto mustekalojen älykkyydestä horjuttaa pahan kerran erästä mieliteoriaani.

Minulla on nimittäin ollut jo kauan yksi (mielestäni hyvin) perusteltu suosikkiratkaisuehdotus Fermin paradoksiin (”Missä kaikki muut ovat?”). Ajatelkaapas nyt: Maan elämästä olemme oppineet ainakin sen, että evoluution myötä kehittyy samankaltaisia piirteitä ja ominaisuuksia kehittyy kohtuullisen kaukana toisistaan oleville eliöille, koska kyseiset ominaisuudet toimivat hyvin niissä olosuhteissa missä ko. eliöt elävät. Esimerkiksi valaat ja kalat muistuttavat melkoisesti toisiaan, koska sukkulamainen muoto ja raajojen sijainti sopivat erinomaisesti vedessä uimiseen. Tai linnut ja lepakot.

Entäs äly sitten? Delfiinit ja jotkut muut valaat ovat melkoisen älykkäitä, mutta eivät juurikaan manipuloi ympäristöään tai käytä lainkaan työkaluja. Simpanssit ja bonobot käyttävät työkaluja, mutta siihen se suunnilleen jääkin. Suurimman osan nykyihmisen esihistoriaa planeetalla on ollut muitakin ihmislajeja, jotka ovat kyenneet suunnilleen samaan kuin me (siihen aikaan), mutta muut lajit ovat kuolleet kauan sitten sukupuuttoon. Ja voisi perustellusti sanoa, ettei meilläkään mene niin suunnattoman hyvin. Voi hyvin olla, että kohtapuoleen – sanotaan vaikka, no, miljoonan vuoden kuluttua – tämäkin laji on sukupuutossa.

Tällä perusteella voisi väittää, että vaikka evoluutio näyttää kykenevän kehittämään mitä merkillisempiin ekologisiin lokeroihin sopivia eliöitä, ihmistyyppinen äly ei ole kovinkaan erinomainen keino pärjätä… yhtään missään.

Mutta sitten ovat nämä mustekalat. Ne käyttävät työkaluja. Ne manipuloivat ympäristöään. Ne kommunikoivat toistensa kanssa ja näyttäisivät oppivan toisiltaan. Eihän niillä ole ihan yhtä näyttävää ja tilaa vievää kulttuuria kuin meillä – no, emmehän me tiedä oikeastaan mitään mitä tapahtuu meressä jossakin kilometrin–parin syvyydessä, missä mustekalat ovat kuin kotonaan – mutta silti. Mustekaloilla on kaikki tarvittavat palikat, vaikka niistä ei olekaan rakennettu kovin korkeaa tornia. Ainakaan vielä. Joten vähän meikäläisiä muistuttavaa älyä on kehittynyt muillekin kuin lähisukulaisillemme nisäkkäille, eikä se ole mitenkään hirveästi haitannut mustekalojen olemassaoloa: niitä on elellyt Maapallolla paljon kauemmin kuin nisäkkäitä.

Joten pikku teoriani perustelu vaikuttaa perin horjuvalta. Tässä vaiheessa mieleen tuleekin vain yksi kysymys: Missä kaikki muut ovat?

Päässä soi

· 2 kommenttia ·

Daniel Levitinin kirjaan This Is Your Brain On Music: Understanding a Human Obsession (Dutton, 2006, Timo Paukun suomennoksena nimellä Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, Terra Cognita 2010) on tullut törmättyä niin monessa kirjassa ja muussa yhteydessä, että pakkohan se oli hankkia ja lukea.

Muusikkona ja äänitetuottajana uransa aloittanut Levitin on erityisesti musiikin hermostollisista vaikutuksista kiinnostunut aivotutkija. Rokkitaustan(kin) ansiosta hän välttää muutamia euroamerikkalaisia akateemikkoja perinteisesti vaivanneita sudenkuoppia: vaikka monessa suhteessa hän lähestyykin musiikin teoriaa nimenomaan länsimaisten musiikkityylien ja -perinteiden kautta (ja hän tuntuu lopettaneen uuteen musiikkiin perehtymisen joskus 1980-luvun loppupuolella), hän on sentään melkoisen hyvin tietoinen siitä, että pelkkä (eurooppalainen) klassinen tai (angloamerikkalainen) rock ovat vain pari pientä pisaraa musiikillisten tyylien valtameressä – ja että etenkin klassisen musiikin rituaaleihin kuuluva ääneti paikallaan istuminen musiikkia passiivisesti kuunnellessa on melkoisen kummallinen poikkeus maailman musiikinkuuntelukäytännöissä, ja monessa suhteessa ihmiselle jopa luonnotonta. Lähes kaikkialla musiikkiin kuuluu liikkuminen, tanssiminen – ja oma musiikin tekeminen: soittamisen ja säveltämisen jättäminen ”eksperteille” on sekin aika kummallinen, tuore ilmiö.

Suurimman osan kirjaa Levitin käy läpi viime vuosikymmenien aivotutkimuksen havaintoja siitä, miten musiikki näkyy aivojemme fysikaalisessa, ulkoa päin havaittavassa toiminnassa. Äänen ja eri taajuisten äänien aivojen hermoverkoissa aiheuttamat reaktiot ovat monessa suhteessa paljon syvemmällä kuin monet muut aistimukset, ja ulottuvat isoaivokuoren harmaista poimuista aina pikkuaivojen ”liskoaivo”-osaan saakka. Musiikki on tärkeässä osassa myös lapsen varhaiskehityksessä, aina kohdun sisällä kuunnellusta äänimaisemasta puheen oppimiseen asti. Levitin on monen muun lailla sitä mieltä, että musiikki saattaa hyvinkin olla puhetta vanhempi kommunikaatiomuoto ihmislajin kehityshistoriassa.

Levitin tarjoaa melkoisen kirjon erilaisia teorioita, näkemyksiä ja osin keskenään ristiriidassa olevia tutkimustuloksia yrittämättäkään pakottaa niitä mihinkään yksioikoiseen, ehdottomaan ”tieteelliseen totuuteen”. Siitä pisteet: ei tieteessä ole olemassakaan absoluuttisia totuuksia, ja ainakin minun ajatuksiani lennättää paremmin monenlaisten mahdollisuuksien kirjo kuin mikään ehdottomuuksien umpikuja. Pohdiskellessaan kirjan lopussa musiikin ja ihmisen yhteistä evoluutiota hän kyllä sortuu monien muiden varsinaisen evoluutiotutkimuksen ulkopuolisten tieteilijöiden tapaan arvioimaan asioita pelkästään yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien kautta. Musiikin tapauksessa tämä tuntuu tavallistakin, köh, riitasointuisemmalta: musiikkihan on suurelta osin yhteisöllistä toimintaa, aina parviälykäyttäytymiseen asti, ja musiikin evolutiivinen merkitys on hyvinkin saattanut olla sen yhteisön selviytymis- ja lisääntymismahdollisuuksia parantavissa tekijöissä.

Joka tapauksessa kiinnostava, selkeälukuinen ja valaiseva kirja.