Kategoria: tieteet

••••• |||| ― ˟ ∩

· 2 kommenttia ·

Luolamaalauksia (tai niitä esittäviä kuvia) ihaillessa silmä keskittyy väistämättä loisteliaisiin eläimenkuviin ja muihin, jotka puusilmälläkin on helppo huomata taiteellisiksi mestariteoksiksi – vielä kolmekymmentätuhatta vuotta niiden tekoaikaa ja teko-kontekstia myöhemminkin. Yleensä luolamaalausten selityksetkin jättävät jotakuinkin huomiotta samoissa yhteyksissä nähtävät vaatimattomammat aiheet: yksityiskohtaisten eläinlaumojen rinnalla on kaaria, pilkkuja, spiraaleja, sahalaitakuvioita, tikapuukuvioita ja muuta sälää. Ja sellaisia kämmenenkuvia, jonkalaisen väkersin itse (en tosin alkuperäismenetelmällä) Nedut-kirjan kanteen.

Kuten viimeviikkoinen New Scientist kertoi kansijutussaan, muutama tutkija on kuitenkin ryhtynyt tutkimaan juuri näitä säläkuvia, ja huomannut, että hyvin samanlaiset kuviot toistuvat melkoisen monessa paikassa maailmaa: Euroopassa (jossa luolia on eniten tutkittu, koska niitä on tutkittu täällä kauimmin), Amerikoissa, Afrikassa, Borneolla, Australiassa…

Nyt sitten pohditaan, onko näillä kuvioilla jokin symbolinen merkitys: siinä tapauksessahan nimittäin olisimme löytäneet hyvin, hyvin varhaisen kirjoitusjärjestelmän alkuidun parikymmentätuhatta vuotta varhaisemmalta ajalta kuin vanhimmat tähän asti tunnetut kirjoitukset.

Toinen kiinnostava kysymys on, johtuuko samojen merkkien esiintyminen eri puolilla maailmaa siitä että samoja (jokseenkin yksinkertaisia) merkkejä on keksitty ryhtyä käyttämään itsenäisesti – vai siksi, että ne ovat olleet käytössä jo silloin kun eri puolille maailmaa päätyneiden populaatioiden esi-isät elelivät samoilla kulmilla Itä-Afrikassa (ja siinä tapauksessa luultavasti merkkailivat sellaisia paikkoja ja kapineita, jotka ovat vuosituhansien saatossa maatuneet tai muuten kadonneet).

Jälkimmäinen selitys vaikuttaisi samalla monien tutkijoiden hellimään käsitykseen eräänlaisesta ”kognitiivisesta räjähdyksestä” nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin olisi tapahtunut jotakin – geneettinen mutaatio, kulttuurillinen murros? – joka sai ihmiset kehittämään symbolisen ajattelukyvyn ja sitä myöten erinäisiä muita asioita, joista sittemmin kehittyi kaikenlaisia keksintöjä ja kulttuureita. Jos merkeillä on nimittäin yhteinen alkuperä, symbolisen ajattelun alkuhämärä siirtyy nimittäin vähintään satakuntatuhatta vuotta aikaisempiin aikoihin.

Tässä pohdiskellaan tietysti asioita ja kehitellään teorioita, joita on tuskin koskaan mahdollista aukottomasti todistaa tai kumota. Silti voinee sanoa, että elämme tässäkin suhteessa mielenkiintoisia aikoja. Olemme itse asiassa eläneet jo parisensataatuhatta vuotta.

”Eiii mee olla dinoloita…”

· 4 kommenttia ·

Siinä missä puolentoistakymmenen vuoden takainen kulttuuriantropologian seminaarinvetäjäni naureskeli miesopiskelijoiden hillittömälle kiinnostukselle Pohjois-Amerikan intiaaneihin*, paleontologiassa harrastelija- ja uteliaisuustason ykkösfanitus kohdistunee sekä miehillä että naisilla dinosauruksiin. Johtuneeko siitä että niistä on lukenut koko pienen ikänsä, että niissä on olevinaan jotakin aivan käsittämättömän romanttista.

Tästä syystä tietysti dinosauruksia koskeviin tutkimustuloksiin, löytöihin ja teorioihin tulee kiinnittäneeksi keskimääräistä tiedeuutista – jopa keskimääräistä paleontologista uutista – suurempaa huomiota. Niinpä viime vuosikymmeninä vallinnut yleinen käsitys siitä, että linnut ovat polveutuneet dinosauruksista, on suhteellisen yleisessä tiedossa. Niin yleisessä, että jopa Jurassic Park -elokuvassa siihen viitattiin, ja animaattorit käyttivät dinojen liikkeitä mallintaessaan tukena kananjalkojen motoriikkaa.

Tieteen miellyttäviä piirteitä on ahdistavien ja ajattelua rappeuttavien ikuisten totuuksien puute. Viimeisten parinkymmenen vuoden mittaan lintujen polveutuminen dinoista on alkanut tuntua kyseenalaisemmalta, kun on löytynyt yhä varhaisempia lintujen (kantamuotojen jäänteitä). Science Daily -verkkolehden tuoreen artikkelin mukaan alkaisikin olla aika heittää havaintoja vastaamaton teoria romukoppaan. Tai ainakin muuttaa sitä tutun kuuloiseen muotoon: Linnut eivät kehittyneet dinosauruksista, vaan molemmat kehittyivät yhteisistä esivanhemmista.

Paitsi elokuvatähtinäkin toimineet velociraptorit sukulaisineen: Vaikuttaisi siltä, että raptorit eivät ole dinosauruksia lainkaan. Ne ovat ilmeisesti kehittyneet linnuista.**

—

* Paraskin naureskelemaan, varsinkin kun myönsi itse että laitoksen kahvipöydässä oli joskus käyty keskustelua Tarzan-kirjoista opitulla isojen apinoiden kielellä. Sitä paitsi minua kiinnosti nimenomaan navajokulttuuri, jolla on jotakuinkin yhtä paljon tekemistä lakotojen ja muiden tasankointiaanien kanssa kuin vaikkapa… saamelaisilla kelttien kanssa. Kieletkään eivät ole erityisemmin sukua.

** Mikä tietysti merkitsisi, että heimolle annettu, petolintuihin viittaava latinalaisperäinen ”raptor”-nimi on osuvampi kuin nimen antajat luultavasti aikanaan kuvittelivatkaan.

Armeija savijaloilla

·

Olen käynyt Kiinassa yhden ainoan kerran, miltei kaksikymmentä vuotta sitten, eikä matka yltänyt vanhaan pääkaupunkiin Xianiin (ent. Changan) asti. Niinpä ”maailman kahdeksas ihme”, ensimmäisen keisarin Shi Huang Din (k. 210 eaa.) hautaa vartioiva terrakottasotilaiden armeija on edelleen näkemättä. Hunanin pääkaupungissa  Changshassa kyllä tuli käytyä tapaamassa vain hivenen Shi Huang Ditä nuorempaa rouvaa, Dain markiisittaren tavattoman hyvin säilynyttä muumiota.

John Manin vastikään suomennettu Terrakotta-armeija (suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2009) kertoo suhteellisen sujuvasti ja yleistajuisesti näiden vaikuttavien, luonnollisen kokoisten savisotilaiden historiaa ja valmistusprosesseja – sikäli kuin niitä tunnetaan – sekä kertaa armeijan löytymisen tarinan, esittelee patsaiden restaurointia ja paikalle, suoraan kaivantojen päälle, rakennettua museota. Man kertoo myös, kuka epäsäätyisestä suhteesta syntynyt valloittajaruhtinas oli ennen kuin hänestä tuli ensimmäinen keisari Shi Huang Di.

Lukiessa alkoi tuntua että Man oli suunnitellut tarinansa kirjan sijasta pikemminkin dokumenttiohjelmaksi. Kirjan rytmitys ja leikkaukset (”selvittääksemme tämän mysteerin lähdimme ajamaan päällystämätöntä kylätietä kohti vuoria”) noudattelevat varsin tarkkaan viimeisen vuosikymmenen dramatisoitujen dokumenttien tyyliä. Kirjassa ratkaisu ei minusta toimi mitenkään suunnattoman hyvin, mutta sisällön kiinnostavuus, muuten sujuva kerronta ja huolellinen pohjatyö pitävät tekstin hyvinkin luettavana.

Terrakotta-armeijan luomista pidetään usein mielipuolisena, vuosikymmenien urakkana, mutta Man on toista mieltä: hän perehtyy alan nykyaikaisiin ammattilaisiin – niihin keramiikkapajoihin, jotka tekevät nykyajan asiakkaille täysikokoisia terrakottasotilasjäljitelmiä käytännöllisesti katsoen parituhatta vuotta vanhoilla työmenetelmillä. Osoittautuu, että puolisarjatuotantona patsaita syntyy melkoisen sukkelaan, eikä urakkaan tarvita kuin muutama tuhat henkeä muutamiksi vuosiksi. Ainakaan, jos patsaita ei maalata, kuten alkuperäiset on aikanaan maalattu.

Man selittää valaisevasti vastayhdistyneen Kiinan lyhytaikaiseksi jääneen Qin-dynastian aikaisia kuolemakäsityksiä ja hautaustapoja ja paljastaa, ettei Shi Huang Din hauta ole periaatteessa mitenkään poikkeuksellinen ajan suurmiehelle: oli aivan normaalia haudata herran seuraksi palvelus- ja aseväkeä avuksi tuonpuoleisessa maailmassa. Poikkeuksellista on lähinnä luonnollisen kokoisten patsaiden käyttö pienoismallien sijaan – tai hautaan tapettujen (tai elävältä haudattujen) orjien sijaan. Ensimmäisen keisarin sotilaiden pronssiaseet olivat niin aitoja, että niitä kaivettiin Shi Huang Din pojan (Er Huang Di?) kuolemaa seuranneen sisällissodan aikana haudasta todelliseen käyttöön. Ne eivät olleet niin hyviä kuin rauta-aseet, mutta yhtä kaikki vaivan arvoisia.

Man spekuloi jonkin verran sillä mitä vielä avaamattomasta mausoleumista löytyy: mikäli Shi Huang Di on säilötty samaan tapaan kuin ”Hunanin vanha rouva”, löytäjiä saattaa odottaa miltei tuoreelta näyttävä ja tuntuva muumio. Man heittää myös ilmaan ajatuksen, ettei nyt löydetty ja vasta osittain esiin kaivettu, mausoleumin itäpuolelle haudattu armeija ole välttämättä ainoa: pohjois- ja länsipuolella mausoleumia voisi periaatteessa olla kaksi armeijaa lisää.

Tämä arkeologinen projekti on nimittäin vasta alussaan. Lähes kaikki on vielä kaivamatta ja löytämättä.

Pilven pojan paluu

· 3 kommenttia ·

Vaikka Los Angeles ei vastaa onkin ollut aina suosikkini sir Fred Hoylen tieteisromaaneista, kyllä Musta pilvikin teki vaikutuksen – siitä huolimatta, että sen sankari saa pari päivää sitten veronmaksajien elätettävänä olemisen lopettaneen suurisuisen ja vähätekoisen piripää-pikkurikollisen vaikuttamaan humaanilta. (No, verrattuna Infernossa mesonneeseen pissipäähän Kingsley on sentään lähestulkoon yhteiskuntakelpoinen…)

Viime vuosina on huomattu varsin mutkikkaiden molekyylien pystyvän syntymään avaruudessa, joten Hoylen spekuloima ajatus mustista pilvistä elämän ”tavallisena” muotona ja planeettaelämästä jonkinlaisena harvinaisena kummallisuutena on noussut esiin vakavammassakin mielessä. The Daily Galaxy -nettilehti siteeraa Freeman Dysonia, joka on ilmeisesti ryhtynyt pohtimaan vakavissaan elävien mustien pilvien kaltaisia olentoja.

Tämä ei ole ainoa esimerkki kohtalle sattuneista pohdiskeluista, joissa varovasti ehdotellaan, ettei ”Missä kaikki ovat?” olekaan oikea kysymys. Parempi olisi ”Mistä pitäisi etsiä?” Ja, ehkä, on ihan mahdollista, että vieras elämä on koputtanut ovelle ja olemme vastanneet: ”Mene pois, me etsimme vierasta elämää.” Ehkä me emme ole etsineet vierasta elämää, vaan toisia itsejämme, ikään kuin nämä viisi ja puoli miljardia itseämme eivät olisi aivan sopiva määrä tälle maailmankaikkeudelle.

Lehdistökatsaus (ja ukk)

· 5 kommenttia ·

Palautetta Karstasta tipahtelee pikku hiljaa. Enimmäkseen sekä lukijoilta saadut kommentit ovat olleet vallan positiivisia.

Warkauden lehden Sirpa Ylösen arviossa on kiinnostavia pointteja. Ylönen ei ilmeisesti ole varsinainen tieteiskirjallisuuden harrastaja, ja olenkin kaivannut ei-scifistien kommentteja. (Aikaisempien kirjojen kohdalla heikäläiset ovat suhtautuneet tuotantooni vallan positiivisesti.) Tuota kielikommenttia en ole tullut ajatelleeksikaan: tiedän kyllä että englanninkielen rakenteet kulkeutuvat käännöksissä helposti suomeen ja näyttävät (usein) perin tökeröiltä ja käännetyiltä, mutta ilmeisesti englanninkielen rakenteita on uinut myös omaan tekstiini. Noloa. Pitänee vähän pitää silmällä.

Myös Toni Jerrmanin vallan positiivinen Kauppalehti-arvio on nyt luettavissa netitse.

* * *

Ai niin, taiji-kaveri kysyi sen mihin olen vähän odotellutkin joutuvani vastaamaan:

K: ”No, kumpi se nyt sitten lopulta on?”

V: ”En mä tiedä, ei se oo kertonu mulle.”

* * *

Vähän tieteempi uutinen: Floridalainen biologiryhmä on tehnyt ensimmäisen laajamittaisen selvityksen vasarahaiden stereonäöstä, kertoo Science Daily -nettilehti. Tarkoituksena oli kumota lopullisesti virheellisenä pidetty, mutta sinnikäs teoria siitä, että vasarahaiden heimo kykenisi näkemään ihmisten tavoin eteensä molemmilla silmillään ja siten saisi syvyysvaikutelman. Perusteellinen tutkimus sitten näköjään osoitti, että heimon eri lajeilla on jotakuinkin järjestään erinomainen stereonäkö. Näin tiede toimii.

(Enpä muuten tiennytkään, että vasarahaita on monta eri lajia. Näin ihminen oppii.)


Ja minä juontasi setvin näillä aavikkoteillä

·

Tällä viikolla julistetaan Charles R. Darwinin Lajien synnyn ilmestymisen 150-vuotispäivää. Tuo tutkielma sysäsi käyntiin erään evoluution lailla hallitsemattoman ja jotakuinkin täysin vailla ennakoitavissa olevaa suuntaa olevan tieteellisen kehityksen, joka on tänään… niin, vasta alussa. Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä.

Juhlan kunniaksi viime viikon New Scientististä pari silmään sattunutta pikku tietoa:

• Ihminen käyttää lukemiseen – ilmeisesti kielestä riippumatta – tiettyä aivojen aluetta, joka on eri kohdassa kuin puhumiseen ja puhumisen kuunteluun käytetyt alueet. Kirjoitustaito on sen verran tuore keksintö – kuutisentuhatta vuotta vasta – etteivät evoluution rattaat olisi vielä mitenkään kerinneet kehittää mitään nimenomaan lukemisspesifiä aivoaluetta. Eivätkä olekaan. Tätä samaa aluetta ihminen käyttää myös esimerkiksi jäljittäessään riistaa.

• 1970-luvulla tutkittiin 1800 kolmevuotiaan mauritiuslaisen rohkeutta mittamalla heidän hikoiluaan, kun heille soitettiin toinen kahdesta signaalista, joista toista seurasi epämiellyttävän kova toitotus. Pieni osa ryhmästä hikoili selvästi muita vähemmän, eli pelkäsi toitotusta vähemmän kuin enemmistö. Vastikään työryhmä palasi aineiston pariin ja tutki silloisten kolmivuotiaiden nykyisiä rikosrekistereitä. 137 alkuperäisestä vajaasta kahdestatuhannesta oli sortunut rikoksen teille: nämä olivat juuri niitä, jotka olivat hikoilleet vähemmän ja siis pelänneet vähemmän.

Olenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että rohkeus on aivan liian positiivisena pidetty ominaisuus.

Tarinoiden synty

· 3 kommenttia ·

Tarinoiden – sekä faktan että fiktion – kertominen, ja taide ylipäänsä, on osa kaikkia tunnettuja ihmiskulttuureja, ja mahdollisesti ainutlaatuista juuri ihmisille. Tämä tosiasia on antanut aiheen uusiseelantilaiselle Nabokov-tutkijalle Brian Boydille kehitellä ajatusta evolutionäärisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Tuloksena on teos On the Origin of Stories (Belknap/Harvard 2009).

Kirjan nimi viittaa tietenkin Darwiniin, ja Boyd lähteekin kehittelemään ajatuksiaan kertaamalla evoluutioteorian perusteita (sellaisena kuin ne tätä nykyä ymmärretään) ja sovittamaan fiktion kehittymisen ajatusta ihmislajin pärjäilykamppailuun viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana. Boyd on liian fiksu ja tietää evoluutiosta aivan tarpeeksi ollakseen menemättä halvimpaan evoluutiohalpaan: ”Hyvä tarinankertoja saa enemmän pesää, ts. enemmän jälkeläisiä.” Ei homma niin yksinkertaisesti mene tällaisella eläinlajilla, jonka yhteisöllisyys lähentelee muurahaispesän tiiviyttä ja jonka elämässä ja hengissäselviämisessä altruismi on aivan oleellinen piirre. Boyd liittää fiktion kehityspsykologien suosimaan ”mielen teorian” käsitteeseen: siihen, kun lapsi tajuaaa että muillakin ihmisillä on samantapainen mieli kuin hänellä itsellään.

Jos tarinoiden kertominen parantaa mielen teorian tajuamista yhteisön jäsenissä, myös yhteisön kyky selviytyä paranee: ruoanetsintä on koordinoidumpaa, puolustautuminen petoja ja muita luonnonvoimia kohtaan tehokkaampaa. Boyd ei taida missään vaiheessa kirjaa mainita sanaa ”meemi” (vaikka viittaakin kyllä Dawkinsiin useita kertoja), mutta hieman samanlaista ideaa on ilmassa.

Boydin tavoite ei ole kuitenkaan pelkästään esitellä teoriaa tarinoiden synnystä, vaan hän rakentelee evoluutioteoriaansa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen ja -kritiikin tarpeisiin. En tunne näiden alojen keskustelua tai perinnettä kovin hyvin, joten kirjan loppupään lukeminen meni aika kursoriseksi. Sitä ennen Boyd kuitenkin pohtii evoluutiokirjallisuusteoriansa pohjilta Homeroksen Odysseiaa ja Dr. Seussin lastenkirjaa Horton hears a Who!, ja herätti minussa melkoisen kiinnostuksen poimia niistä ainakin edellinen hyllystä ja lukea, lopultakin, läpi.

*  *  *

Mitä taustatyön tekemiseen tulee, Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku esitti tämänaamuisen lehden Tiede & Luonto -osion tiedehenkistä musiikkia käsittelevän pääjutun tapauksessa äärimmäisen huonoa esimerkkiä olemalla vaivautumatta tarkistamaan ennen kaikkea lauluntekijänä tunnetun matematiikan lehtorin Tom Lehrerin (1928-) kohdalla edes hänen nimensä oikeinkirjoitusta. Hyi olkoon! Ja kyllä Lehrerillä on muitakin hienoja lauluja kuin tuo Gilbert & Sullivan -melodiaan perustuva kertakäyttövitsi ”The Elements” (jonka alkuaineista osa on sitä paitsi keksittyjä), jopa muita tiedehenkisiä lauluja. Oma suosikkini on aina ollut kaunis kevätballadi ”Poisoning Pigeons in the Park”, mutta koska nyt on syksy, niin laitettakoon tähän valitettavasti edelleenkin ajankohtainen ”Pollution”: